Missä kongi

No. Aina ei voi voittaa. :D

Kaikki kurssit vuosien varrelta

Tuli mielihalu listata kaikki käymäni koulutukset. Tästä puuttuu ainakin joitakin yhden päivän juttuja, pidin rajana sitä että 8h koulutukset laitoin mutta yhden tunnin omia ostettuja juttuja en. Luulen että valtaosa leireistä on muistissa.

Tästä voisi päätellä, että alkuvuosina olin hyvin ahkera treenaamaan vain yksin. Ainakin yhdessä aksakoulutuksessa olen ollut, mutta muistan että se oli kallista lystiä se enkä kokenut saavani rahalle vastinetta, niin saattaa olla, että se oli eka ja vika kerta. Vuodesta ei ole muistikuvaa, mutta aksaura loppui 2012, joten takuulla ennen sitä.

Selatessani muistiinpanoja vihkoistani osui silmiini tosi hyvän kuuloisia ajatuksia, ja ehdin jo ihmetellä että mikäs kerta se tämä on ollut. Se olikin mun itseni pitämä koulutus ja itse itselleni muistiinpanoiksi kirjoittamani ranskalaiset viivat :D

***


2019
Koiratanssin koulutusohjaajakurssi, Lieto
Heli Nousiaisen koiratanssikoulutus, Jyväskylä
Mudiyhdistyksen leiri (Elli Kinnunen, nose work), Ristiina

2018
Koiran kotihieronta-kurssi, Mikkeli
Krista Karhun rallyn nettivalmennus
Mari Vidgren: urheilukoiran huolto -luento, Mikkeli
Elli Kinnusen rally-tokokoulutus, Mikkeli
Koiratanssileiri, Pöytyä
Maarit Kuntolan metsäjälkileiri, Mikkeli
Sosiaalisen palkitsemisen seminaari, Mirja Leinikka, Mikkeli
Elli Kinnusen nosework -koulutus, Juva
Koetoimitsija 2 (rally-toko), Kuopio
Koiratanssileiri, Marjaana Lohivirta, Kuopio

2017
Katriina Tiira: koirien käyttäytyminen ja persoonallisuus -luento, Mikkeli
Tuire Kaimio: koirien käyttäytyminen ja elekieli -luento, Mikkeli
NLP-kurssi, Mikkeli
Krista Karhun rally-tokokoulutus, Varkaus
Minna Hillebrandin rally-tokokoulutus, Juva
Outi Hermiön peltojälkiseminaari, Porvoo
Tiina Paavolan koiratanssikurssi, Kuopio
Jaana Pohjola: kysytään koiralta - omaehtoisuuden merkitys -luento, Mikkeli
Peltojälkileiri, Johanna Leivo, Kouvola
Hannele Pirttimaan rally-tokopäivä, Varkaus
Vepeleiri, Ikaalinen
Koetoimitsija 1, Kouvola

2016
Mudiyhdistyksen leiri (peltojälki),Inkoo
Mindfulness koiraharrastuksessa, Reija Nieminen, pk-seutu
Rally-tokokoulutus, Elli Kinnunen, Juva
Rally-tokoleiri "boot camp". Kuopio
Krista Karhun rally-tokoleiri, Mikkeli
Ulla Kompan hakukoulutus, Mikkeli
Kanakurssi 2, Kangasala

2015
Holskuyhdistyksen leiri (haku, Petteri Hotinen), Hollola
Kanakurssi 1, Kangasala
Tunnistusjälkiseminaari, Mikkeli

2014
Hajutunnistus, Mikkeli
Toko liikkeenohjaaja, Pieksämäki
Koirankouluttajakurssi (SPKL, Kuopio
Holskuyhdistyksen leiri (haku, Antti Konttinen), Loimaa
Hanna Oravan hakukoulutus, Mikkeli
Operantti ehdollistaminen, Hollola

2013
Anu Vehviläisen tottispäivä, Varkaus
Sari Kärnän metsäjälkileiri, Mikkeli
Sari Kärnän hakuleiri, Jyväskylä
Korrien viettiluento + Suski Korrin tottispäivä, Mikkeli
Leena Piira: koiran kipu -luento, Varkaus
Mejään tutustuminen, Jyväskylä
AC-leiri, Hamina

2012
Kovan alustan jälkileiri, Tuupovaara
Agi-tokoleiri, Kitee
Holskuyhdistyksen leiri (tottis), Räyskälä
Hyppytekniikka (agi), Mikkeli
Sari Kärnän hakukoulutus, Jyväskylä
Christa Enqvist-Pukkilan tokopäivä, pk-seutu

2011
eikö mitään...?

2010
Hyppytekniikka jatko, Varkaus

2009
Paimennusleiri, Kuttukuu, Kuopio
Hyppytekniikka 1+2, Varkaus

Töppöskirja

Joskus kun treenasin enemmän tavoitteellisesti koirilleni uusia lajeja, pidin varsin tarkkaakin treenipäiväkirjaa. Jos vielä jaksaa kirjata onnistusmisprosentit ja muut huomiot seuraavaa kertaa varten, edistyminen on tietenkin tosi paljon nopeampaa kuin jos vetää aina vaan mutulla. Nyt kun ne osaa jo kaiken ja aktiivinen nousujohteinen treenaaminen on vuosia ollut pelkkää random viihdetreenaamista, kirjanpitokin on täysin jäänyt.

Nosen osalta olen viime aikoina googletellut tosi paljon, ja lukenut varmaan suunnilleen kaikki suomenkieliset blogit, artikkelit ja koekertomukset (seuraavaksi lienee syytä yrittää laajentaa ulkomaan kielille). Jossain vaiheessa löysin tämän treenisuunnitelman. Ja siitä se sitten lähti... en löytänyt kotoa yhtään tyhjää vihkoa, joten tein oman listan tietokoneella. Mukailin tuota ja lisäsin sinne omia kohtia, mitä itse pidin oleellisina. Meillä ei ole toimivaa tulostinta ja se jäi odottamaan että tulostan sen jossakin. Ehti sitten tulla vastustamaton halu saada pelkän tulosteen sijaan käsin tehty versio, ja mieluiten pelkän yhden paperin sijaan ihan kunnon muistikirja. Ei muuta kuin lauantai-iltana kuuden jälkeen googlaamaan mikä kauppa on vielä auki.

Hyllyjen välissä pyllistellessäni sain ihan täydellisen hepulin ja parkaisin ääneen "voi ei miten töppöksinen muistikirja!" <3 :D Voitontanssilla kassoille ja tästä se alkaa nyt muodostua:

"Koiramme on pennusta pitäen herättänyt meidät neljältä aamuyöllä. Koira ei voi nukkua makuuhuoneessa allergian takia, vaan on suljetun oven takana muussa asunnossa. Aluksi yritimme olla reagoimatta sen huutoon, mutta se ei lopettanut. Rankkaa työtä tekevä mies hermostui kun ei saanut nukuttua kunnolla yhtään yötä ja naapuritkin alkoi valittaa. Ajattelin jos sillä on pissahätä ja rupesin käyttämään sen ulkona sen herättyä huutamaan. Se saattaa auttaa tai sitten ei. Jos jään koiran viereen sohvalle nukkumaan, se on ihan hiljaa. Nyt koira on 10kk ja tilanne on mennyt korkeintaan huonommaksi. Mitä teen?"

Niin positiivinen ja operantti kuin minäkin haluan olla, tällainen kysymys ja varsinkin siihen tulleet "sillä on eroahdistus", "opeta uudelleen yksinoloa minuutin pätkistä aloittaen ja hyvästä käytöksestä palkiten", "herää kerran tunnissa palkkaamaan koira kun se vielä on hiljaa" jne vastaukset saa mut kyllä näkemään ihan järjettömän punaista. Olen fb:n lukuisissa ryhmissä, jossa tavalliset ihmiset kyselee juuri aloituksen kaltaisia kysymyksiä (aloitus ei ole suoraan kopioitu, vaan ulkomuistista kirjoitettu, tositapaus kuitenkin). Koska en myöskään jaksa lukea mitään johtajuusjuttuja ja toinen toistaan arveluttavampia menetelmiä, valitsemani ryhmät on "positiivinen koirankoulutus" jne. Niissä ryhmissä ei sitten myöskään kehtaa kirjoittaa sitä mitä tässäkin kohdassa ajattelin. Itse olen niin piru nukkuessani, että kukaan ihminen ei halua yrittää herättää mua, olen kuulemma hyvin väkivaltainen. Vuosia myös erilaisista uniongelmista kärsineenä pidän nukkumista jokseenkin pyhänä asiana. Siitä syystä varmaan eka asia, mitä mun pennut oppii, on se, että kun minä nukun, mua ei häiritse kukaan, tai henki lähtee kerrasta. Ei tarvitse edes lavastaa asiaa, vaan ekan kerran kun mut herätetään, tulee sellainen reaktio selkäytimestä, että asia on loppuun käsitelty.

Tietenkin pieni pentu voi vinkua, kun sillä oikeasti on hätä. Minä nukun kyllä alkuajat pennun kanssa lattialla, eikä sen tarvitse huutaa, havahdun sen levottomuuteen ilmankin. Mutta sen jälkeen palataan nukkumaan ja ollaan aivan hiljaa. Ihan pienestä pennustakin kyllä erottaa, onko sillä oikea hätä, vai onko se vain sitä mieltä, että nyt riittää unoset ja aamu valjetkoon.

Tai ehkä ei erota? Monestakin asiasta huomaa, että nykyään ihmiset on yhä enemmän hukassa ihan perusjuttujen kanssa. Koulutuksesta on tullut niin teknistä että omaan intuitioon ei luoteta yhtään. Kaiken pitää mennä kerrasta oikein, eikä uskalleta tehdä mitään, jos ei olla ihan varmoja miten se pitäisi tehdä. Pitäisi? Eihän kukaan ulkopuolinen voi määrittää millaiseksi koiran ja ohjaajan välisen kommunikoinnin tulee kehittyä. Suhde on hyvin henkilökohtainen ja jokaisella parilla hyvin erilainen. Se suhdehan se taitaa olla, mikä teknisen koulutuksen ohessa jää tyystin huomiotta. Sitten meillä on 10kk ikäinen aamuyöllä huutava koira, jota ei voi sanoa lainkaan tuntevansa ja siksi tuntee olonsa hyvin kädettömäksi - ja kaipaa jälleen jotain teknistä kikkaa jolla koiran saisi hiljennettyä. Sen sijaan että sille viestisi, että kuule koiraseni, et voi huutaa yöllä koska kaikki muut tässä talossa haluaa nukkua. Oikeastaan se nykytrendi on juuri se, että kohdellaan koiraa mekaanisesti ja naksutellaan sille niin kauan kun se sattuu pysymään hiljaa, ja toivotaan että se siitä ymmärtää lopettaa herättämisen. Jotenkin tuntuu että jotkut asiat on menneet vähän päälaelleen.

Ehkä se ero on siinä, että suhteeseen liittyviä asioita "saa" mun mielestä kouluttaa noin? Koira ei ole ihminen eikä ihminen ole koira, mutta kiistatta koirat on tosi taitavia lukemaan meitä ihmisiä ja ne ymmärtävät paljon. Onhan pennulle sen sisarukset ja emäkin joskus ehkä sanoneet, että anna mun olla nyt rauhassa. En ymmärrä, miksi ihminen ei voisi myös tehdä niin. Sen sijaan jos kyse on jostain ihmisten maailmaan liittyvästä jutusta, mitä koira ei todellakaan luonnostaan ymmärrä yhtään, se tekninen koulutus on hyvinkin paikoillaan. Tällaisia on mun mielestä remmissä vetämättä kävely, kynsien leikkaaminen jne.

Toinen ääripää, joka on viime aikoina ärsyttänyt suunnattomasti, on eri harrastuslajien sellaiset gurut, jotka ovat hyvin jämähtäneitä siihen omaan erinomaisuuteensa. Se että olet kouluttanut pari xyz-rotuista ö-lajin SM-huipulle, ei tee kenestäkään jokaisen rodun ja yksilön asiantuntijaa. Sitten kun asenne on se, että tämä asia koulutetaan näin ja hyvä tulee piste, näen taas hyvin punaista. Usein siihen liittyy vielä sellainen "etsä tiedä kuka mä oon" -ilmapiiri. Yöh.

Hyvä koirankouluttaja tietää, ettei kukaan meistä ole koskaan valmis. Minä en taas oikein tiedä kuka minä olen. Pitäisi ottaa se pentu, että pääsisi eteenpäin omalla kouluttajan polullaan. Jonkinlaiset visiot on siitä, mitä haluan ja mitä en halua tehdä sen kanssa, mutta totuus voi olla aivan erilainen kuin suunnitelma.

Tulisitko kouluttamaan meitä

Tämä oli jo muualla, mutta laitettava vielä talteen itselle blogiinkin.

Minulta kysyttiin tässä taannoin, tulisinko kouluttamaan porukkaa x, "korvausta vastaan tietenkin". Vastasin, kuten aina, että suhtaudun maksettuihin koulutuksiin tosi nihkeästi enkä ole koskaan suostunut. Äkkiä tulee mieleen yksi viikonloppuleiri, useampi yksityisvalmennus metsäjäljen kaikilla osa-alueilla ja sitten jokunen irtotunti. Tämä oli nyt ensimmäinen, joka halusi ostaa useamman kerran kurssin pienelle porukalle.

Olen aina tykännyt laittaa hyvän kiertämään, ja niin omassa paikallisseurassa, kuin rotuyhdityksissäkin, mielestäni itse varsin aktiivisesti tarjonnut apua. Olen kouluttanut vuosia, muistaakseni ekat aksakurssit pidin tyyliin heti kun itse aloin kisata, osaamatta oikeasti yhtään mitään. Mutta harrastus oli vasta alkamassa täällä ja sellaista se oli. Sittemmin joinakin vuosina olen kouluttanut enemmän ja joinakin vähemmän. Ekana tulee aina mieleen väsymys, en jaksa, ei huvita, mutta sitten jos pitää vaikka yhden illan jonkun jutun, niin aina siitä jää hyvä mieli ja kiitollisuus että viitsin kuitenkin. Paras palkinto on innokkaat oppilaat.

Kaikki on aina olleet vain omassa seurassa talkootyönä tai muuten hyvää hyvyyttään tehtyjä tunteja. Koskaan en ole maksua ottanut, ja vastaus siis on, että voin kyllä neuvoa mutta ei se maksa mitään. Ainakin kun kyse on yksittäisestä ihmisistä ja yhdestä kerrasta. Tämä pitempi kurssi isommalle porukalle pisti mun elämän sekaisin.

Rahaa vastaan kouluttaminen tuntuu ihan erilaiselta. Niin kauan kun teen sitä talkootyönä tai omalla ajalla, saan vapaasti olla minä ja edustaa sellaista ideologiaa kuin edustan. Jos ajatukset ei kohtaa, voin sanoa, että nyt näyttää että tämä oli tässä ja toivottaa onnea toisen kouluttajan etsimiseen. Jos muuten vaan sattuu huono päivä tai ajatus ei juokse kovin lujaa, eikä jaksa keksiä toimimattomien ideoiden tilalle kerta toisensa jälkeen jotain muuta, voin myös olla juuri niin "huono" kuin huvittaa. Siis tarkoitan sellaista "ihan hyvä, seuraava" -meininkiä mikä on ihan yhtä tyhjän kanssa. Ei nyt sillä että olisin sellainen, mutta pelkkä tietoisuus että voin olla, tuo suunnatonta mielenrauhaa. Silloin kun koulutan omalla ajalla, pallo on täysin minulla, ja voin antaa itsestäni juuri sen verran kuin sattuu sillä kertaa huvittamaan. (Todellisuudessahan siis teen tätä hyvin sydänverellä, paneutuen ja toivoen että joka kerta jollekin jää jokin ajatus, ja olen onnistunut olemaan avuksi.)

Heti jos ottaa palkkaa, minusta tulee asiakaspalvelija. Pitää olla varma, että asiakas jää tyytyväiseksi. Siitä tulee vähän niinkuin paineita. Entä jos en olekaan tarpeeksi hyvä? Osaa antaa mitään toimivaa vinkkiä? Entä jos ihminen ei koe saaneensa rahalle vastinetta?

 

Fb-kyselyn mukaan tavallisesti otetaan kilsat ja päiväraha, siis enemmänkin kulukorvaus kuin varsinainen palkka. Kehoitettiin olemaan aliarvioimatta omaa osaamistaan. Nääh, mä en oikeastaan peilaa omaa osaamistani lainkaan sen mukaan, miten osaan neuvoa muita. Mutta että ilman muuta ainakin ne kulukorvaukset kuuluu pyytää eikä se sido muuhun kuin saapumaan paikalle.

Sitten tuli vielä erikseen livekeskustelua. Täysin erilainen näkökulma. En ollut tullut lainkaan ajatelleeksi, että aloittelevan harrastajan mielestä on kiusallista ainakaan useampaan kertaan ottaa apua vastaan ilmaiseksi. Että olisi paljon helpompaa kysyä, jos saisi maksaa edes näennäisen km-korvauksen, eikä kouluttaja tekisi hommaa vain hyvää hyvyyttään. Asia on ehkä eri jos itsekin treenaa ja siinä samalla neuvoo, mutta varsinkin jos varta vasten lähtee ja jättää omat koirat kotiin, "asiakas" haluaisi mieluusti maksaa vaivanpalkkaa. Tunnistan kyllä ilmiön. Jos saa neuvoja ilmaiseksi, sitä yrittää olla nopea ja vaivata mahdollisimman vähän. Jos maksaa vaikka per tunti tai per kerta, saa ihan rauhassa ruotia omaa ongelmaansa ja olla esillä koko maksamansa ajan.

No paljonko sitten on hyvä summa? Tunti- vai koirakohtainen veloitus? Paljonko se olisi? Kilsat erikseen vai sisällytettynä könttähintaan? Ja sitten tulee se säätö verottajan kanssa, nämähän pitää kaikki merkata ja ottaa maksut tilille ja säästää tiedot niistä ja argh. Helpompaa epäilemättä olisi sanoa että ei, mutta kyllä nyt oikeastaan vähän kutkuttaisi siirtyä kymmenvuotisen uran kunniaksi uudelle tasolle ja alkaa myydä omaa osaamista jollain pienellä summalla. Tiedä miten valtavat markkinat olisi, kyllä kiitos, haluan miljonääriksi!

Koirasuhde

Eilien osteopaattikäynnin jälkeen ajoin Kouvolaan, missä oli A:n kanssa sovittu treenit ihanan isolle, puiden varjostamalle hiekkakentälle. Ajettiin kovan alustan jälkeä ja toteltiin. Mä en nykyään enää tiedä millä sanalla kuvaisin meidän treenejä, ennen oli erikseen tottis, toko, rally, tanssi ja herra ties mikä kaikki. Ennen ehkä myös ajattelin että niissä on jotain eroa, tottiksen pitää olla vietikästä ja tokon tarkkaa jne? Nykyään ne on minusta kaikki temppuja ja koiran viretilakin useimmiten hakeutuu lähinnä siihen, mitä sen ominaisuudet antaa ja millaiseen se on tottunut. Että olisi kaksi tai viisi eri seuruukäskyä ja koira erottelisi ne sisällöltään, juuei. Usein myös treenaan eri lajien temppuja samassa setissä, ihan sen mukaan mitä milloinkin on työn alla.

Pöne oli ihan törkeän hieno, sille oli vajaa 100m jälki joka nostettiin lähtöhajulla, esineitä oli matkalla viisi (kuitunauhaa, 1x3cm paloja tms) ja jäljen päässä ihminen. Vahvistettu hajuvedellä, mutta oli niin kuuma ja kuiva, että mitään vedestä ei näkynyt vaikka aloitin heti kun jäljen tekijä oli kadonnut hiekkakasan taakse piiloonsa. Ai että kun sille saisi tuollaisen intensiteetin ja vireen muuallekin, varsinkin pätkät 1. esineeltä toiselle ja toiselta kolmannelle oli niin hienoja. Tosi tarkkaa työtä ja maltillista vauhtia.

Sienikin sai kokeilla parinkymmenen metrin vedellä vahvistetun jäljen, jonka päässä ihminen. Sieni ei ole koskaan tehnyt tällaista, ja ihastuttavan pihalla se oli nytkin. Saattoi jäljestää 5m tosi hienosti ja sitten nostaa pään ja katsoa kentällä olevia roskia tai riemastua pulusta. :D En antanut sille mitään käskyjä joten eihän se voinut tietääkään mitä nyt ollaan tekemässä. Jos haluaisi tuota opettaa, tekisin esineeltä esineelle, ja alkuun vahvisteet eli ne esineet tyyliin metrin välein.

Lopuksi jäätelöllä tuli sitten puheeksi kouluttaminen, varsinkin alkeiskurssit ja uudet ihmiset. Se oma koiranlukutaito ja ylipäänsä suhde siihen eläimeen. Erilaisia menetelmiä ja näkemyksiä miten sitä koiraa pitää kouluttaa, on nykyään enemmän kuin koskaan. Ihmisillä on myös tosi paljon ennakkoluuloja ja esim. alkeiskurssilla näkemyksiin vaikuttaa myös oma aiempi koirahistoria. Ihmisistä paistaa myös läpi oman elämän solmut, esim vaikka ihan sellainen, että jos pitäisi kehua ja riehaantua enemmän koiraa palkatessa, ihmeen monella on jokin "en kehtaa, kamalaa kun kaikki katsoo" -häpeän tunne. Ylipäänsä se suhde siihen eläimeen, miksi se on olemassa ja siihen kotiin otettu. Sekin on ihan loputon suo, kärjistetysti toisille ne on eläimiä joiden pitää tietää paikkansa ja totella koska sanotaan, ja toisille ne on äärimmäisen kiehtovia luontokappaleita joiden käytöstä jaksaa loputtomasti vain tarkkailla. Tällaisten ihmisten suhtautuminen koiran kouluttamiseen on varmasti hyvin erilaista.

Lemmikkipalstat on yksi paikka, mitä ei oikeastaan kannattaisi lainkaan lukea, mutta joskus ei voi välttyä eksymästä sinne. Olen mä sinne aikoinaan näköjään yli 20t viestiä kirjoittanutkin. :D Tällä kertaa ongelma oli ketju, jossa jonkun koira murisee silitettäessä tietystä kohdasta. Nämä noudattaa aina samaa kaavaa, ensin siellä käsketään viedä se lääkäriin, fyssariin ja kukkaisterapiaan (mikä ei ole lainkaan huono siis tietenkään), ja sitten alkaa tappelu siitä saako koira murista ihmiselle vai ei. Osan mielestä sellainen pitää heti paikalla kieltää ja toiset yrittää ymmärtää koiraa ja pitää murinaa vain yhtenä kommunikointikeinona, ja nämä sitten tappelevat keskenään ja nimittelevät toisiaan hulluiksi. Jes.

Hetken meinasin itsekin provosoitua ja osallistua keskusteluun, mutta vältin kiusauksen kuitenkin. Joku oli kuitenkin laittanut sinne mielenkiintoisen kysymyksen: "Mikä siinä murinassa on niin pelottavaa ja väärin?"

Olen melko varma, että murina ärsyttää juuri niitä, jotka suhtautuu koiraan "sen pitää, koska minä sanon" -tyylillä. Ne, joille se on vain mielenkiintoinen luontokappale, pitää sitä vain mielenkiintoisena kommunikointikeinona, yhtenä koiran äänenä. Tietenkin siinä on vähän sellainen uhkaava sävy, pelko siitä että meillä on ongelma, mitä jos en osaa toimia oikein ja asiat menee pieleen. Luultavasti sitä myös voimakkaasti hävetään ja ajatellaan, että joko ihmisessä tai koirassa on jokin vika. Miksi se muuten tekisi niin?

Ihmisten koiranluutaidoissa on muutenkin ihan törkeän suuria eroja. Viitaten eiliseen osteopaattikäyntiin ja siihen, miten pienestä oireeta voi tietää, että kaikki ei ole hyvin, osallahan jää koiran kipu huomaamatta kunnes eläin ei tyyliin suostu enää kävelemään lainkaan. Osa ihmisistä on muutenkin sellaisia tarkkailijoita, jotka ovat hyviä yksityiskohtien kanssa, ja jaksavat tuijottaa vaikkapa luontoa vaikka kuinka pitkään. Koirasuhteeseen jokainen voi kuitenkin itse vaikuttaa, mitä siitä eläimestä ajattelee, mitä tarvetta sen olemassaolo tyydyttää jne.

No mitä sitten, jos se koira murisee? Ensimmäisenä varmaan kannattaisi hyvin tarkkaan katsoa sitä eläintä muutenkin, mitä se ilmentää, miltä se näyttää, miksi se tekee niin? Se on fakta, että murina on etäisyyttä lisäävä signaali eli jostakin syystä koira haluaisi lisää välimatkaa sinun ja sen välille. Koiraa sattuu (pienikin päänsärky saattaa saada ihmisen hyvin ärtyisäksi, joten koirallakaan ei tartte olla kokonainen raaja irti että se kokee kipua ja pinna on siksi olematon), tilanne on siitä ahdistava tai muuten hyvin inhottava (se on nurkassa ja iso ihminen kaatuu päälle), se pelkää jotakin tilanteeseen liittyvää elementtiä (kynsisakset), kuviteltua seuraavaa tapahtumaa tms (otat siltä luun pois), tai ehkä se on vain väsynyt ja haluaa olla rauhassa (lapset kiipeilee sen päällä)?

Murinasta rankaisemalla joka tapauksessa kielletään koiraa varoittamasta, ja aikansa kun sitä toistetaan, hyvin usein seuraava askel on se, että koira "puree varoittamatta" ja pannaan arvaamattomana petona monttuun. Koiraa ei voi kieltää tuntemasta sellaisia tunteita kun se tuntee, se ei siis vain toimi niin, ja kieltämällä käytöksen (murina) ne tunteet jäävät sinne silti. Jos tilanteet jatkuvat, joskus sitten räjähtää.

Nettipalstalla on aina hupaisaa, tai useimmiten ehkä kuitenkin surullista, kun yritetään arvailla miksi jonkun ventovieraan koira murisee kun sitä silitetään lavasta. Kukaan ei ole nähnyt tilannetta, eikä kyseistä koiraa ja ihmistä missään muussakaan tilanteessa. Ehkä se koira on kipeä ja kosketus sattuu siitä kohdasta, ehkä se ei tykkää että sitä ylipäänsä lääpitään niin paljon, ehkä "silitys" onkin enemmänkin taputtelua tai koiran halaamista mikä on siitä epämukavaa. Kukaan ei tiedä miltä se koira näytti ennen tilannetta ja sen jälkeen. Kaikilla on silti mielipide mitä pitäisi tehdä.

Minua on ainakin kahdesti ihan melkein purtu, ja näissä molemmissa tilanteissa oma koirani on myös murissut/rähissyt minulle. Toinen oli vuosikausia sitten lenkillä taajamassa, kävelin sähkölinjan alla ja välillä metsässä kiemurtelevaa polkua, joka oli paikoin aika avara ja paikoin niin puskittunut, että vastaan tulijaa ei nähnyt ennen kuin törmättiin. Töppönen ainakin oli kiinni, Sieni saattoi olla irti, mutta näköpiirissäni koko ajan. Irtokoirat kun siihen sitten puskista pölähti suoraan naamalle, töppönen veti ihan hirveät kilarit. Roikotin sitä ensin narun päässä ja yritin sohia jalalla räyhääviä irtokoiria kauemmas, mutta ei siitä oikein tullut mitään ja ne koirat ei totelleet lainkaan omistajaansa, niin nappasin sitten oman koirani kainalooni. Ottaessani siitä kiinni se kääntyi ja oli tikata mua käteen, mutta tajusi itsekin että se on minun nahkaani, ja oli hetken hämillään että emmä sulle, kun noita toisia koiria olisin purrut. Tämä hämmennys auttoi toisen koiran omistajaa saamaan omat koiransa napattua ja tilanne saatiin laukeamaan.

Toinen kerta oli viime syksynä täällä mökillä selkäongelmien alettua. Kun lähdin viemään koiraa päivystykseen, koiraa joka ei voinut nostaa koipea ilman että se huusi tuskasta ja jalat petti alta, koiraa joka ei päässyt portaita vaan huusi ja romahti niissäkin, koiraa joka huusi myös vasta mallatessani miten voisin nostaa sitä. Kun se oli pakko saada autoon. Pelkääjän paikan jalkatila on matalimmalla ja sinne se sitten oli pakko saada. Etujalat se muistaakseni nosti käskyttämällä itse ja ulvoi tuskasta silloinkin, kaikki nuo asennot missä selkä oli vinossa oli siis kivuliaita, takapään heitin sitten vauhdilla perään että saadaan koira suoraan. Se räjähdys mikä siitä silloin pääsi, ja se myös kääntyi purrakseen. Sen kuono osui mun käteen ja muistan että ajattelin että nyt sattuu, mutta oli hyvin hämmentävä hetki kun hampaita ei tullutkaan ja sekunnin parin päästä koira nuolaisi mun kättä. Voisiko sitä enää selvemmin sanoa, että anteeksi en tarkoittanut.

Kellään nyt ei toivottavasti tulisi mieleenkään alkaa "kouluttaa" silmin nähden pahasti kipeää koiraa. Noissa tilanteissa minä olen muutenkin ollut sijaiskärsijänä eikä koira ole tarkoittanut murista juuri suoraan minulle. Kyllähän sellainen varmaan tuntuu tosi paljon henkilökohtaisemmalta ja siksi suuremmalta epäonnistumiselta, jos koira katsoo silmiin ja tietoisesti murisee juuri sinulle. Minä varmaan pyllähtäisin epäuskoisena istumaan ja kysyisin ääneen, että mikä sulla on hätänä. Mutta on niin paljon ihmisiä jotka ei erota kipeää koiraa vaikka se ontuisi kokonaista jalkaa, niin ehkäpä kommunikointi sen eläimen kanssa on ihan yhtä hepreaa. Eihän se nyt toki puhkea puhumaan ja kerro mikä sillä on, mutta kyllä tilanteeseen johtaneita olosuhteita ja siitä seuranneita reaktioita hyvin tarkkaan miettimällä saa aika paljon infoa siitä, mitä koira yrittää viestiä. Sen sijaan että vetää vaan pataan sitä, koska mullehan et ala.

Jaadijaa

Minulle selvisi vasta rally-tokokokeen jälkeen, että Sieni olikin koko rodun ensimmäinen RTK4:n saavuttanut koira. Luulin, että oli vain ensimmäinen pitkäkarva. Pitkäkarvaholskut on maahan tulostaan saakka kärsineet näyttely- ja seurakoirajalostuksesta siinä missä lyhytkarvat on olleet se "harrastusmuunnos", enkä ikinä olisi uskonut, että pitkis voi saavuttaa harrastuksissa mitään mitä lyhkäsillä ei jo olisi. Ei elämä ole mikään kilpailu kuka ehtii eka mitäkin, ja onhan se vain koulari eikä mikään valio sentäs, mutta jumalauta että meinasin haljeta ylpeydestä silti. Minä, joka olen äärimmäisen kriittinen itseäni ja tekemisiäni kohtaan ja joka hyvin harvoin on omiin saavutuksiinsa näin avoimen tyytyväinen. Ai että.

Eilen olin koetoimitsijakurssin kakkososalla (rally-toko). Päivän oli ilmoitettu kestävän 10-17 ja koska matkaa oli tarkalleen 2h/suunta, mun oli pakko ottaa koirat mukaan. Koska oli ihan hirveän kylmä, ne oli pakko ottaa häkeissä sisälle. Kysyin toki järjestäjältä etukäteen onko tällainen mahdollista, ja sanoi olevan. Enhän mä nyt sitten taas oikein tajunnut... kurssi oli erillisessä luentotilassa, oven takana oli hallin puoli ja siellä kolme kenttää. Mun häkit oli ihan siinä oven vieressä, harmi kun en älynnyt vaan tunkea niitä ahtaaseen luentotilaan mihin pari muuta toi häkkinsä, vaan jätin sinne väljempään. Aamupäivä meni vielä ihan ok, lounastauolla käytin heitä ulkona. Iltapäivällä siellä alkoi treenit ja se paikka missä mun häkit oli, oli joku yleinen häkkialue. Jumalauta sitä huutoa ja kirkumista, kävin pari kertaa katsomassa ovelta ja metrin päässä mun häkeistä niitä vastapäätä oli jonkun muun häkki, missä muutama sheltti rääkyi suoraa huutoa. Harmi kun en nähnyt ketään ihmisiä, olisin kysynyt voisiko niitä siirtää, kun sitä tilaa siinä olisi ollut. Aksakoiria ei muutenkaan koske lainkaan samat säännöt kuin muita, ne hengaa vapaana ja haahuaa kuka missäkin. Mutkun ne on ihan kilttejä. Harmi, että kaikki ne, joiden häkkeihin ne käy kurkkimassa, ei ole. Mulla alkoi särkeä päätä sijaiskärsijänä koirieni puolesta ja oli hirveän paha mieli siitä, että siellä ne nyt tuntikausia joutuu olemaan moisessa metelissä. Pois lähtiessämme töppönen kävi niin kierroksilla, että se meinasi niitata sellainen vapaana (no oli se remmissä, mutta remmi valtoimenaan pitkin maata...) hengailevan rääkyvän sheltin siihen paikkaan, onneksi tiesin että omillani on stressit pilvissä ja tiesin miten se ilmenee, joten oli napakka ote ja lyhyt hihna ja kohtaus jäi pelkäksi ääneksi fyysisten osioiden sijaan. En kyllä edes viitsinyt sanoa koiralleni muuta kuin että joo mä tiedän miten sua jurppii, mutta ihan just päästään pihalle täältä. Huh heijaa miten erilaiset näkemykset ihmisillä voi olla siitä, mikä on ok ja mikä ei ole ok. Mä en koskaan ikinä milloinkaan kehtaisi tällätä huutavan koirani häkkiä lähellekään jonkun muun häkkejä, koska totta helvetissä se häiritsee ja pahasti. Ja en mä kyllä enää tiedä onko musta lainkaan ok sekään, että koira itse on omissa treeneissään niin kierroksilla, että se ei pysty kuin tärisemään ja kiljumaan siellä häkissä, kun ohjaaja on missä lie rataantutustumisessa. Tunnin tuollaiset treenit kerran tai kaksi viikossa, koska se niinkun palautuu se eläin?

Aksakoirat on ihan perseestä. Niin ne on pk-koiratkin, ne meinaan karjuu ihan samalla tavalla mutta vain autoissa. Niitä kun ei missään häkeissä voi edes säilyttää kun ne tulee sieltä ohikulkijoiden päälle. Tokoväki taas pitää itseään maailman napoina ja heillä on oikeus lämpätä koira irti, ei se kenenkään luokse mene, mutta sitä maanista tuijotusta voi olla monen silti vaikea sietää, kun se läheltä pyyhältää ohi, ja ihminen lompsii perässä "etsä tiedä kuka mä oon" -ilme naamallaan. Ja rallyväki taas, ne ei ymmärrä että kaikilla ei ole sosiaalinen ja kiltti koira, vaan pitävät omaansa täysin valvomatta pitkällä hihnalla ja siinä kun omistaja juttelee kaverinsa kanssa, koirakin moikkaa kaikki ohikulkijat kapean hallin käytävällä. No, ehkä tämä on aika ruma yleistys mutta totta toinen puoli kuitenkin. Mä en halua kuulua mihinkään näistä porukoista. Olen eniten kotona operanttien ihmisten kanssa, porukoissa joissa koirille oikeasti opetetaan häkkikäytös, porukoissa joissa jokaisen hyvinvointi otetaan vakavasti.

Mun piti käydä kurssilta kotiin tullessa Ikeassa ostamassa Sienelle uusi ystävä, koska vanhalla rakkaista rakkaimmalla apinalla alkaa olla pää auki ja aivot pellolla, mutta omaa päätä särki niin julmetusti ja olin aivan poikki, että en vain jaksanut pysähtyä heti siinä. Onneksi kaveri vinkkasi paikallisen romukaupan, mistä saa kuulemma erittäin edullisia leluja. Pitää joku päivä ajaa sinne. Sieni ei koskaan saanut perinteistä koetuloshampurilaista, enkä ole tehnyt sille kakkuakaan. Toivottavasti se ei kauheasti pahastunut. Tatti on kyllä kakkunsa ansainnut.

Porukoista puheen ollen, liittyen tuohon Sienen saavutukseen. Kiinnostaisi, onko kellään sellaista kasvattajaa, joka vuosienkin jälkeen jaksaa olla ylpeä kasvattinsa saavutuksista? Onnitella? Vaikka niitä tuloksia olisi jo paljon sillä nimenomaisella yksilöllä, tai kasvateilla ylipäänsä? Hassua kun pennun ottajilta aina edellytetään että kasvattaja saa terveystietoja ja jonkinlaisia kuulumisia jatkossakin, ja monet myös haluaa myydä vain harrastaviin koteihin ja mikäs sen parempaa mainosta jos niitä virallisia tuloksiakin tehdään. Mutta kasvattajan oma mielenkiinto ei sitten riitäkään sen vertaa, että hommassa olisi mitään vastavuoroista. Erityisen kiinnostavaa olisi kuulla jonkun oikeasti ihan hullun menestyneen kasvattajan pennunottajien kommentteja, joten jos tätä lukee joku joka esim Tending-koiran kanssa on tehnyt tuloksia, kerro meille koetko että kasvattajaa kiinnostaa ja että saat kannustusta ja sinusta ollaan ylpeitä?

Tämä liittymättä enää kasvattajiin vaan ylipäänsä koskien kaikkia harrastajia ja koiran omistajia. Mulle joskus kauan sitten ekaa kertaa puhuttiin kateudesta. En uskonut, enkä oikein edes ymmärtänyt, että kuka ja miksi ihmeessä. Nyt mä ehkä olen ruvennut vähän ymmärtämään.

No mutta hällä väliä, vuodet vain vahvistaa ymmärrystä siitä millaisten ihmisten kanssa itse haluaa olla tekemisissä ja millaisten ei :)

Metsä

Lemmikkipalstoilla oli alkuviikosta aihe "lenkillä käyminen", missä aloittaja ihmetteli, onko kaikkien mielestä metsässä käyminen muka aina niin hienoa ja miten kukaan jaksaa hehkuttaa jotain ruskakuvia joka päivä fb:ssä. Välitön reaktioni oli hyvin samansuuntainen kuin on siihen, jos joku sanoo, ettei pidä koirista. Tai ylipäänsä eläimistä. Saa toki olla vapaasti pitämättä, mutta aikuisen ihmisen tarve sanoa se ääneen herättää suurta vastenmielisyyttä. On vaikeaa kunnioittaa sellaista ihmistä, siinä on jotain niin surullista ja luonnotonta. Ihan täsmälleen saman kuvotuksen aiheutti metsälenkkikeskustelu, luin joidenkin kommentteja ihan monttu auki hämmästyksestä ja sen jälkeen tunsin lähinnä sääliä. Jos ihminen ei näe metsässä mitään hienoa eikä ymmärrä luonnon hehkutusta, hänessä on joku iso vika.

Totta kai joskus itse kullakin on kiire, väsyttää, vituttaa, selkää/päätä/vatsaa/whatever särkee niin että järki meinaa lähteä, sää on kehnoista kehnoin, arvon pisketti kierii sata kierrosta paskassa mikä pilaa päivän tai rehellisesti ilman sen suurempaa syytä tällä kertaa olisi nyt vaan mieluummin siellä sohvalla. Mutta silti aina, ihan aina siellä metsässä on kuitenkin jotain tavattoman kaunista, jokin pieni yksityiskohta mikä kiinnittää huomion ja saa mielen lepäämään. Jos sellaista ei koskaan koe, elämän täytyy olla kovin onttoa. Minulla on hyvin hyvin matemaattiset aivot, pidän kummallisista pienistä asioista ja huomaan kaiken, lisäksi olen juuri sen verran neuroottinen ja kaavoihin jumahtava että olen suuressa riskissä kehittää kaikenlaisia pakko-oireita (jäiköhän kahvinkeitin sittenkin päälle, pitäisikö vielä kerran käydä katsomassa...?) ellen tietoisesti kiinnitä asiaan huomiota. Arki ei ole aina helppoa mutta olen varma, että kaikki metsän yksityiskohdatkin porautuvat aivoihini ihan eri volyymillä kuin jollekin suurpiirteisemmälle kanssaihmiselle. Mistä päästäänkin siihen että kaltaiseni aivot eivät voi hyvin kaupungin keskustassa, mikä taas on syynä sille, että istun nytkin perjantai-iltana yksin pimeässä mökissä enkä voisi olla onnellisempi. Luin joskus vuosia sitten lehtijutun ihmisistä, jotka viettivät vuoden metsässä. Suurin osa varmaan ajattelee, että onpas hullua, mutta minä olen siitä asti halunnut tehdä juuri niin, tai oikeastaan aloittaa edes yhdestä kesästä. Tämän kesän vaellukset menivät taas kerran jahkailun, muka huonojen säiden ym juttujen takia ohitse, ja kesäloman vikalla viikolla syyskuussa kun sitten olin oikeasti menossa, pöne sairastui. Olin vain muutamaa päivää ennen houkutellut kaveria äkkilähtönä automatkalle Norjaan, epäonnistunut siinä mutta päätin että lähden sitten yksin koska nyt on mentävä. Ja sitten sairastui koira ja elämän koko haavoittuvuus lävähti taas kerralla naamalle. Ensi vuonna mulla on eka pätkä kesälomaa heti kesäkuun alussa ja mä menen Pöyrisjärven kautta Kilpisjärvelle ja sieltä Norjaan, vaikka se olisi viimeinen tekoni, prkl.

Yksi lempimetsäkuvani kautta aikojen. Syöte 11/2015. Aivo meinaa nyrjähtää mielihyvästä, niin pieni ja hassu asia, niin täydellisen kaunis muoto. Aah.

Pitkäjalkaisten suku jää kiireisimmiltä tyystin huomaamatta.

Jopa kokonaiset kaupungit!

Onkohan sillä kylmä?

Never alone

Mistä ne tietää kasvaa suoraan ylöspäin?

Symmetria on täydellistä. Kuolisin varmaan jos löytäisin vahingossa virheellisen yksilön.

Alhaalta valoa kohti kuvatut lehdet on ikisuosikki.

Piikit on kummallisia

Miksi sillä on mustat saumat?

Pisaroita

Ylläs-Pallas 07/2015. Pelkkä kuvan näkeminen saa edelleen sydämen pakahtumaan onnesta.

"Sä et koskaan osta itsellesi mitään kivaa", sanoo usein mies. Nyt päätin yllättää meidät kaikki ja palkitsin itseni ylimpään luokkaan noususta todellisella turhakkeella: ällösöpöllä tyttöjen pannalla! Koska koirani ei sitä osaa arvostaa, ja koska minä olen se joka sitä katsoo, minusta tämä oli ostos itselleni.

Pannan valmisti RumaRakki.

Koiratanssi, tuo helpoista lajeista helpoin...

Jos rally-toko on naurettavan helpon pilipalilajin maineessa, koiratanssi on vielä pahemmin. Sitä ei tee kuin pikkutytöt, ja kehässä hypellään edestakaisin miten sattuu toivoen että koira hyppii about samaan suuntaan. Jos rallyssa saa ohjata koiraa käsimerkein ja toistaa käskyjä eikä sille tartte opettaa siis mitään, koiratanssissa ei edes yritetä tehdä mitään liikkeitä, hypellään vain.

Todellisuudessa vietikkäästi vasemmalla seuraavalle koiralle on ollut hirveän työlästä opettaa mitään muita kiemuroita kuin vietikkäästi vasemmalla seuraamista. Käsimerkit, joilla sen pitäisi vaihtaa puolta, on sen mielestä vain jotain häiriötekijöitä. Häiriötreenit aiheuttaa painetta mikä nostaa virettä entisestään, jolloin koira liimaantuu entistä tiukemmin vasempaan pohkeeseen, ja askeltaa entistä korkeammalle jolloin perse viistää maata. Ziljoona virhepistettä ylimääräisistä istumisista, kontrollivirheitä painamisesta ja kaikki ne väärin suoritetut tehtävät, mitkä jäi tekemättä, koska hänestä ne kaikki lukuisat käsimerkkini olivat vain häiriötä. Älä huido!

Rallyn jälkeen koiratanssi on ollut ihan silkka itsemurha. Päätin pari viikkoa sitten ruveta töppösen kanssa kuitenkin koiratanssiin. Sen jälkeen olen jo noin parikymmentä kertaa lopettanut. Koska ei tästä tule mitään! Olen niin ahdasmielinen urpo että mulla pitää olla laji, jossa on paksu sääntökirja, jossa määritellään tarkasti mitä pitää tehdä ja miten. Nyt kun saa tehdä mitä vaan, mullahan niitä toinen toistaan suuruudenhullumpia ideoita riittää. Kunnes yritän kouluttaa koiraa ja menetän hermoni täysin. Me ollaan töppösen kanssa ihan samanlaisia juntturoita: uuden oppiminen ei ole kivaa, on paljon kivempaa jumittaa siinä mitä jo osaa. Hassua, että vasta nyt tajusin, miten paljon nopeammin Sieni oppii. Onhan sille tosi paljon enemmän naksuteltukin ja se on "opetettu oppimaan". Mudia ei ole. Mudin vahvuus harrastuskoirana on jossain ihan muualla kuin uusien juttujen oppimisessa. Tässä on nyt useampi ilta jumpattu niinkin yksinkertaista juttua kuin kumartaminen. Mudin mielestä me varmaan edelleen tehdään tokon seiso-maahan-seiso -vaihtoja, palkka vaan tulee tosi kummallisesti... tai sitten kun sen pitäisi tuoda mulle esine ja tehdä sen kanssa itsensä ympäri kiepsahdus. Sen aivoihin mahtuu joko tuonti, tai kieppi. Ei molempia. Sitten kun minunkin pitäisi siinä samalla tehdä pyörähdys, koiralla jää sekä kieppi että tuonti ja se tollottaa silmät suurina mitäsäjustteit noudossaseistäänpaikoillaan!!
Toisekseen pelkkä ajatuskin siitä, että esityksessä myös minun tekemisiä arvioidaan ihan eri tavalla kuin muissa lajeissa, aiheuttaa jonkinlaista kiusaantunutta häpeäntunnetta. Mä olen maailman epämusikaalisin ja epätanssillisin ihminen enkä kuuna kullan valkeana esiintyisi missään sellaisessa jutussa ilman koiraa. Siksi mä olen varma, että tämä tekee koejännityksen hallinnalle ja henkiselle valmentautumiselle tosi hyvää. Jos nyt ei vedetä ranteita auki jo ennen kun on läheskään koevalmista. :D

Toissapäivänä opetin koiraa nuolaisemaan mun naamaa vihjeestä. Sehän tekee sitä hirveästi ilman vihjettä, silleen aika söpösti ja nätisti. Nyt kun Meillä Oli Treenit, intensiivisyys oli hieman eri luokkaa. Totesin tarvitsevani piilarit ennen kuin kannattaa jatkaa. Eilen oli ohjelmistossa sitten käsistä tekemäni renkaan läpi hyppääminen. Mudi ei oikein tajunnut, niin kannustin vähän. Sitten lähti. Sekä koira, että mun nenä. Totesin, että emme voi ottaa tällaistakaan temppua. Koiran selän takia en voi pitää "rengasta" kovin korkealla ja jos olen kyykyssä, saan turpaani. Seuraavaksi siirryin tassutemppuihin, ja vaihteeksi jotain onnistuikin eli vilkutus tuli nopeasti. Kumartamisen suhteen luovutin, siitä ei tosiaankaan tule mitään. Koira ei tajua, ei vaikka olen houkutellut namilla, estänyt kädellä mahan alta maahan asti vajoamisen jne. Kosketuskepillä en saa oikeaa liikerataa ja vaikka se on paljon saanut palkkaa oikeasta asennosta (kun olen ensin jotenkin vahingossa saanut sen ohjattua siihen), se ei vieläkään ole ymmärtänyt syytä. Kokeilin Sienellä. Ohjasin sen kaksi kertaa tyhjällä kädellä oikeaan asentoon, kättä siis seisovan koiran etujalkojen väliin maata kohti vieden. Koiran kumartuessa seuraamaan kättä naksautin ennen kuin takaosa ehti hievahtaakaan. Kolmannen se teki itse, ja sen jälkeen on tarjonnut sitä aina kun menin samaan paikkaan samaan asentoon. Tänään tein sitä myös toisella matolla, suorilta ei onnistunut mutta otin vauhtia alkumatolta ja siirryin toiselle, niin sitten meni. Sitten aloin jo liittää vihjettä "kum". "Kumarra" meni selvästi "maahan"-sanan kanssa vähän sekaisin, joten poistin kriittisen "ma" -tavun. Sitten olen opettanut kummallekin jalasta tehdyn "silmukan" läpi hyppäämistä. Jostain syystä varsinkin Sienestä nämä jutut on kauhean hauskoja, joten heräsi ajatus, pitäisikö senkin kanssa ruveta koiratanssimaan. Ihan kun sillä ei olisi lajeja ihan riittämiin jo! Juttu on vaan niin, että lajit joissa arvostellaan nopeutta, intensiivisyyttä jne (pk, toko), aiheuttaa mulle edelleen riittämättömyyden tunnetta Sienen kanssa. Lajit joissa sillä ei ole niin väliä ja motivaatio ja yhteistyö voi ilmetä muillakin tavoin, on mulle ihan erilaisia. Siksi rally viehättää, ja samoin uskon että koiratanssi voisi sopia meille tosi hyvin. Laji pitäisi viime kädessä valita koiran mukaan. Sieni haluaa lajin, jossa minä ihailen sitä, se on sille tosi tärkeää. Sienen esityksessä olisi tietenkin sieniä ja kori ja metsää ja ja ja...

Mutta ei suotta sanota, että koiratanssi on lajeista vaikein, ja että voittajaluokan esitys saattaa hyvin sisältää sata erilaista käskyä, jotka koiran pitää ensinnäkin osata erottaa toisistaan ja toisekseen suorittaa kaukanakin ohjaajasta, itsenäisesti, ohjaajan vastakkaisesta liikkeestä tms häiriintymättä. Jos joku on vielä sitä mieltä, että sitä nyt tekee kuka vaan, ole hyvä ja kokeile :)

Kotikutoista etsintää

Minun koiristani varsin töppösen mielestä kaikki nenähommat on aivan äärimmäisen tärkeitä ja koiran hyvinvointia lisääviä. Joskus mietin, tykkääkö se niistä siksi, että se on niissä niin hyvä, vai onko se hyvä siksi, että se tykkää niistä (ja niitä on siksi tehty paljon).

Varsinaisen purkkiradan kanssahan me ei oikein päästy koskaan "valmiiksi" asti. Luovutin, koska koiran mielentila oli aivan liian sähellystä. Nyt minulla on aivan erilaisia keinoja siihenkin, ja vähän olen miettinyt josko sitä vielä yrittäisi. Ottaisin siihen ehdottomasti mukaan koiralle jonkun kohteen, maton tai häkin, missä se odottaisi välit ja lisäksi saisi halutessaan mennä itsekin tauolle. Tästä oli operantit koiraharrastajat -fb-ryhmässä juttua liittyen tilanteesta poistumiseen (=valinnan mahdollisuus, jota käsittelin vähän aiemmin omana juttunaan blogissa), ja eräs minun tuttu kirjoitti siellä, että käyttää vaikeissa tehtävissä mattoa. Alusta on lähellä ja koira saa milloin vaan siirtyä sinne "kesken kaikenkin". Tämä on heillä vähentänyt ääntelyä aivan oleellisesti.

Kotona tehtävistä hommista hajuerottelun myötä jäi kuitenkin yksi ihan helppo harjoitus. Annetaan lähtöhaju, ollaan piilotettu vastaava haju, koira saa etsiä ja ilmaista. Käytän lähtöhajuina ihan mitä tahansa, viimeeksi otin balsamiviinietikkaa, sitä ennen tiettyä shampoota, tuoremehua, jotain yrttimaustetta... ihan mitä vaan mitä kotona ei leijaile ihan valtoimenaan, jotta hajun lähde olisi selkeä. Vihjeellä "haju" koira laittaa kuonon korkeaan lasiin ja imppaa siellä olevaa hajua, joskus saatan palkata sen pari kertaa siitä, tai sitten vaan lähetän suoraan "etsi". Eri ihmisten hajuilla tehdessä tuntui, että pitäähän sen nyt haistella kunnolla, ja siksi palkkasin tosi monta kertaa sisään hengittämisestä kuono lasissa. Jonkun etikan nyt haistaa itsekin, joten koira varmaan tietää mitä se etsii jo ennen kun kuono on purkissa lainkaan. Lisäksi en tiedä, onko etikkahuurujen haistelu kauhean kivaa, niin en vaadi mitään kovin pitkiä hönkäilyjä. Jotta homma ei mene ihan hirveäksi ryntäilyksi, etsimään saa kuitenkin ampaista vasta luvalla. "Etsi!"

Löytö on ollut pienessä avarassa kipossa tai samanlaisessa juomalasissa kuin lähtöhajukin. Pönellä on suuri tarve päästä tökkäämään kuono sinne ennen ilmaisua, joka sillä on maahan meno. On ollut hauskaa tehdä sellaisia piiloja, joihin ei pääse käsiksi, esimerkiksi lipaston raollaan olevassa laatikossa tai sen verran korkealla, ettei koira yllä.

Rehellisesti en ole aivan varma, ymmärtääkö koira lähtöhajun merkityksen, vai etsiikö se vaan jotain "erilaista". Jos siis laittaisin tarjolle etikan lisäksi niitä mausteita, shampoota ja muita mitkä joskus on olleet kuumia ja mitä meillä ei missään piiloissa normaalisti ole, ilmaisisiko se ne yhtä sujuvasti kaikki. Luultavasti! Tämähän olisi tietysti helppo kokeillakin. Hajuerotteluradalla ongelma oli juuri se, että erottelu näytti välillä sujuvan tosi hyvin ja välillä koiran toimissa ei ollut mitään järkeä, vaan se ilmaisi ihan mitä sattuu. Niin tai näin, koira on kauhean onnellinen ja ihan muutama etsintäkin tuottaa sille hyvän mielen ja hieman tekemisentarpeen tyydytystä.