Kouvolan viikonloppu

Viikonloppuna jälleen Kouvolassa treenailemassa. Viime hetken muutosten jälkeen paikalla oli la kolme ihmistä ja su kanssa (osin eri) kolme ihmistä. Hyvin sitä saatiin pienelläkin porukalla tehtyä :) Nämä on aina niin huippuja viikonloppuja, ensin koulutetaan koiria niin kauan kuin jaksetaan, sitten mennään pöydän ääreen ja puhutaan koirista ja kouluttamisesta niin kauan kun jaksetaan valvoa!

Pöne teki koiratanssijuttuja: kieppi esine suussa on junnannut pitkään, ja yksi kaveri vasta vähän aikaa sitten tajusi, että älä nyt yritä tunnarilapulalla sitä tehdä. Ongelma on siis se, että jos koira seisoo paikallaan esine suussa, kieppi onnistuu hyvin. Jos esine on maassa koiran jaloissa mistä koira ottaa sen, tai jos koira hakee sen kauempaa, sen ainoa ajatus on tuoda se eteen mulle eikä siinä mitään kieppejä jouda tekemään. Tunnarikapulaan itseensä liittyy toki vielä vahva muisto "noudot palautetaan suorinta tietä ohjaajan eteen", joten sillä olikin tyhmää yrittää harjoitella. Ohjelmaan on tulossa esineeksi valkoinen ruusu, mutta en ole löytänyt sellaista vielä mistään, niin olen joutunut treenaamaan muilla esineillä. Valmiissa liikkeessä koira lähtee mun luota hakemaan esineen ja palatessa tulee ensin vähän kohti, sitten tekee samalla vauhdilla 1-2 kieppiä ja tuo lopuksi esineen käteen. Otettiin tähän nyt vispilä ja kieppiin kuitenkin vielä pieni käsimerkki avuksi, niin saatiin onnistumisia.

Pöne teki myös jokusen toiston kierrä-läpi -yhdistelmää, eli liike missä se käy kiertämässä kohteen ja palaa mun luokse mun jalan alta. Tässä ei mitään ongelmaa, hyvin kuunteli.

Vilkutukseen tuli vahingossa molemmille jaloilla huitomista ja nyt on sammutettava toinen jalka pois. Tassua se osaa antaa sen puolen jalalla, kumman käden tarjoan sille, ja haluan vilkutukseen saman. Jätin palkatta kaikki molemmilla jaloilla huitomiset ja palkkasin vain ne, missä käyttää haluttua yhtä etujalkaa.

Pönen tärkein liike oli "matkustus" jalkojen välissä niin, että koira laittaa etutassut mun varpaille ja tulee kyydissä kun kävelen. Se on osannut tämän pentuna, mutta en muista yhtään miten opetin sen, eikä koira muista yhtään mitä sen pitäisi tehdä. Sheippaamiskokeilut sai aikaiseksi vain kauheaa sähläystä ja luovutin koko liikkeen suhteen, kunnes päätin kuitenkin haluta sen ja kouluttaa sen. Kokeiltiin kanssa ensin sheipata vain etujalkaa ei-jalassa olevan kengän päälle, mutta siinä ongelma oli sähellyksen määrä eikä siitä oikein tullut mitään. Lopulta testasin mun inhokkia eli houkuttelua ja sillä päästiin onnistumisiin kiinni :) Kyllä tämä tästä saadaan!

Sieni teki ensin pihalla ruutua (eka lähetys n. 7 metristä, siitä kolmella portaalla 25 metriin, kaikki sujui hyvin) ja kertaalleen ohjatun noudon molemmat puolet (sujui, joskin vauhtia siihen varmaan saisi lisää, kun treenaisi, nyt meni sellaista pikkusievää laukkaa. Palkka heti nostosta koska palautuksen paikkaa ei ole päätetty, eikä opetettu...)

Sisähommina Sieni keräsi sieniä koriin, lisäsin tähän mun liikkeen, sujui hyvin. Peruutusta vasemmalla, oikealla ja poispäin, takajalkatargetti apuna. Poispäin on nyt heikoin, sitä pitäisi taas vahvistella kotona. Puolenvaihto edessä alkoi sujua paremmin, kun otettiin apupalkkaaja käyttöön. Alkeita on tehty kosketuskepillä, mutta palkan suuntaa ei itse oikein saa kohdilleen, niin otettiin eteen valmiiksi kuppi ja appari täyttämään sitä.

Lisäksi Sieni teki haun rullailmaisua, sekä kotikentällä kaverin kanssa pe että nyt viikonloppuna. Jos nyt ehkä sitten kuitenkin vielä... hyvin se muisti homman nimen, ja nyt mulla olisi ajatus opettaa sille takaisin maalimiehen kierto ennen rullan ottoa.

Lopuksi totesin, että mä oon kyllä tyytyväinen viikonlopun saldoon ja että mullahan kaikki meni suorastaan liian hyvin! Minkäs sille mahtaa kun on maailman pätevimmät koirat :) Hyvin ne jaksoi kaksi päivää aika tiivistä treeniä, kotiin tultuamme ohjaaja oli ehdottomasti huonoimmassa hapessa ja otin ensin parin tunnin päikkärit sohvalla, mistä siirryin jatkamaan yöunia sänkyyn...

Tarve kiihtyä

Pöne kastroitiin 10.1. pitkällisen pohdinnan ja Tardak-kokeilun jälkeen 8,5v iässä. Aiheesta on blogikirjoitus joulukuulta. Silloin kirjoitin, että Tardak ei juuri vaikuttanut, mutta nyttemmin olen vähän eri mieltä. Kyllä koira oli kolmisen viikkoa jotenkin seesteisempi ja hyväntuulisempi. Yhtenä päivänä sitten kitinä ja raiskaaminen vaan taas alkoi. Voihan tuo olla sattumaakin, että juoksut oli naapurustossa ohi ja hetken kuluttua alkoi vaan seuraavat. Tein päätöksen siivotessani. Lajittelin vanhoja lehtiä ja keräsin vuosien, vuosien aikana kertyneet pk-lehdet lähtemään kanssa roskikseen. Silmäilin vielä osaa niistä, ja Reija Niemisen artikkeli koiran stressistä ja hyvinvoinnista herätti minut. Narttuja jatkuvasti ajattelevalla, noin voimakkaasti reagoivalla koiralla täytyy olla jumaton stressi koko ajan, eikä se esim. ulkona käyntien välissä ehdi palautua lainkaan, vaikka kotona näyttäisi rauhassa olevan. Stressihormonit ei silti elimistöstä ehdi poistua.

Leikkaus meni ihan hyvin, iso verisuoni oli ollut lähellä, mutta sai sen väistettyä. Koira heräsi huomattavan hitaasti, sille annettiin kerran jo lisää herätettä, mutta mitään ei meinannut tapahtua silti. Yritettiin aika kovaakin ajaa sitä ylös, kutsumalla ja käsiä taputtelemalla ym, mutta se vaan hengitti tasaisen hitaassa rytmissään eikä reagoinut mihinkään. Ei siinä mitään hätätilannetta siis ollut, mutta ehtihän tuossa kaikenlaista pohtia. Lopulta herra sitten virkosi sen verran, että jaksoi omin jaloin hoippua eteiseen. Klinikalta eivät anna lähteä kantamalla, vaan vasta sitten, kun potilas itse kävelee ulos.

Kotona kannoin sen olkkariin petiin ja peittelin jatkamaan unia. Nykyisissä leikkausohjeissa on käsky kääntää koiraa kyljeltä toiselle niin kauan, kunnes se pystyy sen itse tekemään. Taisin kerran tai kahdesti sen pyöräyttää. Pitkälle iltapäivään sikeää unta riitti, sitten Sieni haukahti rappukäytävästä tuleville äänille ja mudi ponnahti pystyyn "mikä maa, mikä valuutta" -ilmeellä. Sen jälkeen se nukkui sitten enää kevyemmin ja vaihtoi paikkaakin jo itse.

Eka ilta oli itkua kuten aina, johtuu siitä jostain opiaattipohjaisesta aineesta, jonka haihtuminen pistää näkemään pieniä vihreitä miehiä. Kipulääkkeen se sai 4-5 päiväksi, ei ollut missään vaiheessa yhtään kipeän oloinen, mutta syötin kaikki tabletit pois. Sen juominenhan on ihan olematonta muutenkin, ja nyt törppö päässä päätin että juotan sitä kolmesti päivässä, jotta varmasti menee nestettä. Koko ajan se on pissannut myös ihan hirveästi. En tiedä, imeytyykö vesi jotenkin huonosti, määrä ei kuitenkaan kerralla ole kuin max jonkun 2dl. Vuorokaudessa se tekee 6dl ja jos koiran veden tarve on 0,5dl/kg/vrk, senhän pitäisi juoda n. 8dl. Tietysti jos syö lihaa, juotu määrä on varmasti pienempi. Varsinkin yötä ja työpäivää vasten annettuja määriä on saanut oikeasti vähän varoa, ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun sillä on ollut hirveä kiire ulos ja sitten se tekee sellaisen kahden minuutin pitkän pissan.

Haava on parantunut hyvin. Kysyin jo etukäteen, kannattaako tehdä jotain eri tavalla, kun kaksi aiempaa leikkaushaavaa etujalassa on parantuneet tosi hitaasti ja huonosti. Toisella kerralla iho alkoi näyttää jo kuolioituvankin. Ell sanoi, että vatsan ja reisien alueella on lähtökohtaisesti todella paljon parempi verenkierto ja aineenvaihdunta kuin etujalassa. Pihkavoiteita, laseria tms ei varmuuden vuoksi suositellut. Haava on koko ajan pysynyt siistinä, ei ole turvonnut, ei punoittanut, ei erittänyt mitään. Hitaan paranemisen vuoksi sille kuitenkin varattiin tikkien poisto normaalin 10-12vrk sijaan vasta 14vrk päähän, eli ensi tiistaille. Henkisesti muutoksia voi kuulemma sitten odotella jopa puolen vuoden päähän, tai vasta silloin näkee lopullisesti mitä tuli. Testosteronin haihtuminen elimistöstä kestää aikansa, ja hormonien ja opitun käytöksen "suhde" määrää sitten millaiseksi käytös jää.

Pari viikkoa hyppimättä ja riehumatta hihnassa ulkoillen on tietenkin ollut aika hirveää. Kotona se on aika lunki, mutta ulkona ei. Koira hakemalla hakee tilanteita joissa voisi revetä räyhäämään. Jo ovesta ulos meno ja pihalta kadulle tuleminen on sellaista villat pörhöllään rynnimistä, "näkisinpä kenet tahansa, niin mää sen tappaisin". Se saa hepuleita narun nokassa, sekä itsekseen että Sienen suuntaan. Muutamissa treeneissä se on ollut namitottista tekemässä, odottaa selvästi lelua. Pari cityjälkeäkin se on saanut tehdä ja melkoisella raivolla minua perässään vetänyt. Mutta mikään, ei mikään korvaa sille sitä mitä se suuresti haluaa tehdä: kiihtyä. Riehua. Hillua.

Nykyään puhutaan monessa paikassa ns. aktiivikoirien mielentilojen hallinnasta, on-off-vireensäätelytreeneistä ja siitä, että kiihtymään taipuvaisilla koirilla on suuri tarve kiihtyä ja niiden pitää saada tehdä niin. Vielä joitakin vuosia sitten muodissa oli enemmänkin pelkkä rauhoittuminen. Opeta se rauhoittumaan, hillitsemään itsensä, tukahduta kaikki raju ja kiihtynyt toiminta koska se mikä tapahtuu, vahvistuu. Nykyään ymmärrys on kehittynyt ja monessa paikassa ollaan sitä mieltä, että tukahduttamisen sijaan koiralla on oltava sallitut tilanteet kiihtyä, ja kannattaa treenata enemmänkin juuri sitä on-off-säätelyä. Sitä, että kiihtyminen saadaan ohjaajan hallintaan ja joissain tilanteissa kun sitä ei haluta, koira osaa käskystä hillitä itsensä. Luvalla se saa sitten purkaa päätään niin kuin itse haluaa, ja tilanteen olisi tarkoitus pysyä ohjaajan hallinnassa niin, ettei kiihtymys kuitenkaan jäisi päällekään, vaan koira pystyy sen jälkeen taas rauhoittumaan ja kokoamaan itsensä. Nämä ei ole helppoja asioita ihmisellekään, ja koiran kanssa niitä varmasti joutuu varsin paljon harjoittelemaan. Mutta hyvin sen on huomannut mudistakin: sillä on tarve saada kiihtyä ja sen tukahduttaminen ei ole onnellisen koiran elämää. Onneksi ei ole enää kauhean montaa päivää :)

Tässä ajokissa suuren väännön moottori!

Vaikeiden tilanteiden treenaamista

Kävin kaverin kanssa muutama viikko sitten iltapäiväruuhkassa keskustan kävelykadulla treenaamassa. Inspiroiduin fb:n rally-tokoryhmään postatun videon pohjilta. Keskustatreenejä on joskus aiemminkin vähän harrastettu. Minulle iso osa koejännitystä taitaa kuitenkin olla tietoisuus siitä, että kaikki katsoo. Jos vieläpä laskee koiran vapaaksi ja tekee yhtään mitään irtoamisliikkeitä, missä se näyttää ryntäilevän aivan valtoimenaan, kuumottaa pelkkä ajatuskin miten ihmiset mahtaa paheksua minua. Ihmisissäkin on toki eroja, täällä meillä päin ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun joku mielensäpahoittaja on oikeasti tullut karjumaan, että koirat kiinni ja pois täältä, jossain muualla kuulemma saa kehuja tottelevaisista koirista ja kommentteja että kiva että koulutat niitä.

Eka kerta oli kauheaa. Koska autoa ei saanut lähelle, pidin välillä taukoja niin, että olin kyykyssä ja rapsuttelin koiraa. Sillä aikaa oli hyvin aikaa zoomailla ympäristöä, ja jukoliste sitä määrää porukkaa, mikä kauppakeskuksen oven pieliin jäi tuijottamaan meitä. En nyt tarkoita satoja tai edes kymmeniä, mutta viisikin ventovierasta ohikulkijaa, jotka jättää omat toimensa ja pysähtyy katsomaan minun tekemisiä, tuntuu äärimmäisen kiusalliselta. Sieni ei ollut millänsäkään. Paras oli yksi pikkutyttö, joka kommentoi Sienen loikkimista äidilleen: "äiti katso, näitkö miten toi koira hyppäsi korkealle, äiti, vähänkö ihana!" :D Olisi halunnut tulla silittämään mangustia, mutta äitinsä sanoi, että ei saa nyt mennä häiritsemään, heillä näyttää olevan jotkut harjoitukset kesken, katsotaan vaan tästä. o_O

Tällä viikolla oltiin sitten VR:n asemalla. Illalla löytyy sellainen aika, jolloin kaksi junaa lähtee 3min välein eri suuntiin. Asemalla, jossa on just se kaksi raidetta, sehän on valtaisa ruuhka. Sovimme treffit parikymmentä minuuttia ennen sitä. Käytin koiran pissalla ja annoin sen vähän katsella paikkaa ensin, niin kuin tekisin kokeessakin. Sitten hetkeksi autoon ja uusi tuleminen varsinaisiin hommiin. Siinä kerkesin miettiä omia rutiinejani, niissä olisi varmasti vielä parantamisen varaa. Tarkoitan kaikkea sitä, mitä teen ennen treenien aloitusta, niitä juttuja, joista koira tietää, että nyt meillä on treenit. Juttuja, jotka olisi hyvä osata tehdä samoin ennen koetta, jotta koira osaa hakeutua oikeaan vireeseen. Tätä pitää vielä erikseen vähän miettiä.

Jotain on tapahtunut, koska minua ei jännittänyt enää ollenkaan niin paljoa. Ajattelin, että ihmiset katsoo mutta antaa heidän katsoa. Keskityin itse vain koiraan. Koira oli täydellisen hieno.

Seuraavaksi mun pitää varmaan ottaa se hihna pois, niin johan alkaa taas kuumottaa. Aseman pihalla remmissä olevan koiran kanssa oleminen nyt on täysin sallittua, niin jälleen epämukavuusalueelle päästäkseni pitää tehdä jotain, mikä lisää riskiä, että joku tulee valittamaan. Sitten, kun opin silti keskittymään vain koiraan ja pysymään kuplassa, olemme taas kehittyneet pykälän eteenpäin.

Positive is not permissive jne

Operantti koulutus ei mielestäni ole lainkaan sama asia kuin "positiivinen koulutus". Ainakaan, jos "positiivisella" tarkoitetaan sellaista, että koira saa vapaasti tehdä mitä sattuu ja ohjaaja lähinnä odottaa naksutin kourassa, josko se vahingossa tekisi jotain oikein ja saisi piskin palkattua. Sellaista näkee yllättävän paljon, ja luulen, että monella kyse on väärinkäsityksistä ja siitä, että halutaan tehdä jotain mitä ei oikeastaan oikein ole ymmärretty. Nykyään operantti on oikea muotisana, ja on olemassa se porukka joka haluaa kuulua heihin. Käyttää naksutinta. Ihan kuin välineillä olisi mitään merkitystä, jos ei ymmärrä miten niitä sovelletaan käyttöön. Puhumattakaan kaikista niistä arjen sankareista, jotka hokee nyt kertakaikkiaan hyitä koiransa perässä taapertaen samalla kun se räkä roiskuen karjuu hihna tiukalla jokaiselle vastaantulijalle. Siinä ei ole kyse positiivisesta koulutuksesta, oikeastaan siinä ei ole kyse yhtään minkäänlaisesta koulutuksesta. Sääli, että sitten nettipalstoilla juuri näitä käytetään esimerkkeinä niistä "kukkahattutädeistä" tai "positiivisista kouluttajista", ja kaikki tietää miten perseestä se positiivinen koulutus on. Paitsi että puhutte oikeastaan aivan väärästä asiasta.

Ensinnäkin aivan ensiarvoisen tärkeää on suunnitelma. Se tehdään jo ennen kuin koira on lainkaan tilanteessa läsnä. Mitä aiot kouluttaa? "Seuraamista" ei ole läheskään riittävä vastaus, tarvitaan tosi paljon täsmällisempi selitys. Millä tasolla olette menossa, ts. millaisen suorituksen koira todennäköisesti niissä oloissa pystyy tarjoamaan? Mikä on kriteeri eli mistä meinaat palkata? Jos nyt koulutat vaikkapa paikalla istumisen kestoa, ja olette treenanneet sitä kotona 10 sekuntiin asti, häiriössä ei kannata lähteä siitä "kyllä se osaa istua kymmenen sekuntia" vaan alkuun tehdä kierros vaikkapa ihan 1-2s kestolla. Näin koira saa jutun juonesta kiinni ja sitten voit alkaa seuraavilla toistoilla kasvattaa aikaa. Jos odotat suoraan 10s istumista, on varsin mahdollista, ettet saa yhtään onnistumista. Muista, että onnistuneet toistot opettaa aina enemmän kuin epäonnistuneet, joten mieluummin vähän "liian helppoja" ns. varman päälle pelattuja toistoja kuin liian vaikeita, jotka menee pieleen kaikki!

Seuraavana, edelleen ennen kuin haetaan koiraa kentälle, pitää miettiä plan B tai oikeastaan se kokonaisuus, miten varmistetaan onnistuminen ja estetään ei-toivotut asiat. Jos treenaat istumisen kestoa ensimmäistä kertaa koirahäiriössä, pyydä, että toiset koirat ovat riittävän kaukana ja rauhallisia. Älä anna kenenkään tehdä vauhdikasta luoksetuloa tai noutoa oman koirasi vieressä! Jos on yhtään mahdollista, että oma koirasi vilistää tiehensä kesken kaiken, pidä se kytkettynä. Älä siis anna sen oppia, että karkaamalla pääsee juoksemaan toisen koiran kanssa tms. Hihnalla ei ole tarkoitus rangaista koiraa sen valitessa väärin, vain estää sitä pääsemästä palkitsemaan itse itseään ei-toivotuilla käytöksillä. Eli suomeksi, jos koira yrittää karata, sitä ei keritä hihnalla luokse ja piestä siihen, vaan estetään vain nätisti. Sitten muutetaan jotakin niin, että koiran on mahdollista onnistua. Vain onnistuminen opettaa sille mitä sen haluttiin tekevän. Sellaistakin näkee paljon, että ohjaaja yrittää jättää koiran paikalla istumaan, koira nousee kun ohjaaja on mennyt kaksi askelta, ohjaaja sanoo ei ja laittaa sen takaisin, yrittää taas jättää koiran, pääsee nyt neljä askelta ennen kuin koira nousee perään jne. Siis sellaista epämääräistä säätöä, missä koiraa yritetään ohjailla "ei" ja "hyvä" -sanoilla ja toistamalla kenties sitä odottamisen käskyä. On paljon koiria jotka niin kovasti haluaa onnistua (= saada palkan), että ne onnistuvat ymmärtämään tästä jotakin ja paikallaolo saattaa joskus ruveta tästä muodostumaan. Mutta aivan takuulla olisi tehokkaampaa pilkkoa liike aluksi niin pieniksi osiksi, että koira tekee vain oikein ja saa jatkuvasti palkkaa. Eli käytännössä varmaan ohjaaja voisi aluksi poistua yhden askeleen ja palkata, tai liikauttaa vaan jalkaa ja palkata, tai tehdä painon siirron ja palkata. Muutama kierros tätä niin luultavasti sitten voitaisiin nopeasti edetä sinne neljään askeleeseen, ja koira pysyisi koko ajan paikoillaan. Jostain syystä koiria vaan edelleen koulutetaan tosi paljon "mutulla", eikä kovin systemaattisesti.

Koiran kanssa treenaaminen on tavallaan hyvin pitkälti silkkaa matematiikkaa. Onnistumisprosentti, tehtyjen toistojen määrä, kriteerin nosto jne - mikään ei pitäisi olla sattumaa, vaan tarkasti määriteltyä ja suunnitelmassa pysyvää tehokasta kouluttamista. Sellainen naksutin kourassa random odottaminen "jos se vaikka kohta kyllästyisi haukkumaan vieressä noutavalle koiralle ja istuisi jotta pääsisin naksauttamaan" on äärimmäisen tehotonta, ja on surullista jos kukaan kuvittelee, että operantti koulutus on sellaista.

Positiivisen vahvistamisen (palkitsemisen) lisäksi operantti ehdollistaminen käyttää negatiivista rangaistusta (palkkion mahdollisuuden poistaminen). Palkkion mahdollisuuden poistaminen voidaan tehdä eri tilanteissa eri tavoilla. Muutama esimerkki: koira harjoittelee peruuttamista takajalkatargetin avulla -> jos koira yrittää kääntyä ja oikaista korokkeelle, otetaan koroke pois tarjolta. Koira ei enää voi päästä korokkeelle mistä se saisi palkan, eli palkkion mahdollisuus poistuu. Tai jos tehdään tunnistusnoutoa ja koira ottaa väärän kapulan -> otetaan oikea kapula pois tarjolta -> koska oikea on ainoa mistä saa vahvisteen eikä se ole enää tarjolla, palkkion mahdollisuus on siis poistettu. Tiedosta, että noutohullulle koiralle minkä tahansa kapulan suuhun ottaminen ja tuominen voi olla palkitsevaa, tai yhtä lailla jos koira sitten päättääkin lähteä leikkimään kaverin kanssa, se palkkaa itse itsensä näillä eikä oikean kapulan poisto siten toimi neg. rankkuna! Koira voidaan myös viedä tauolle tai esimerkiksi keskeyttää treeni muutamaksi sekunniksi niin, että pidellään koiraa nätisti pannasta ja ollaan kyykyssä sen kanssa. Kaikessa negatiivisessa rankaisemisessa ohjaajan olisi tärkeää pysyä äärimmäisen neutraalina, eikä esim. tempaista sitä oikeaa tunnarikapulaa raivolla nyrkkiin "otan tämän pois kerta sinä et sitä löytänyt, senkin typerys". Pelkkä mekaaninen toiminta riittää tässä pelissä, ja tällöin koirankin on helpointa keskittyä itse asiaan, eikä ohjaaja tahattomasti luo tilanteeseen ylipääräistä henkistä kuormaa.

Tässä linkissä 6 myyttiä positiivisesta vahvistamisesta (engl.)

"Mutta nyt alkaa kuulostaa siltä, että kun olet vihdoin alkanut ymmärtää omaa koiraasi, on alkanut unohtua, että niitä muunkinlaisia on. Vieläpä enemmistö."

Mä tykkään Katasta, koska se ainakin sanoo suoraan :) Itsehän osaan olla varsinainen v***upää jos niikseen tulee, joten eipä mullekaan tartte aina niin kukkasin kaikkea sanoa. Tämäkin kommentti on siis itseni aloittamasta fb-avautumisesta. Siitä kehkeytyi oikeastaan aika hieno keskustelu, joka tuotti myös useasta ryhmästä eroamisen, x määrän vanhojen seurakavereiden poistoja kaverilistalta ja lopulta aikamoisen helpotuksen tunteen. Kannatti. Ehkäpä nyt oli aika lopettaa siinä välitilassa roikkuminen, lakata yrittämästä miellyttää vähän kaikkia ja todettava että aikansa kutakin. Tiedän mitä haluan, eikä vanhoissa jutuissa tartte roikkua vain siksi, että on helpompaa antaa niiden seurata mukana kuin itse pistää niille loppu.

Koiraharrastus on mennyt monessa lajissa, rodussa ja seurassa aivan liian kilpailuhenkiseksi. Ei riitä että on hyvä, pitää olla paras. Ei riitä että saa koulutustunnuksen, se pitää saada täydellisyyttä hipovilla pisteillä. Monessa lajissa ei todellakaan ole mahdollisuutta harrastaa vain omaksi iloksi, vaan pitää olla niitä tavotteita ja menestyä kokeissa. Esimerkiksi agility on yksi, joskus leikittelin ajatuksella että huvin vuoksi palaisin lajin pariin, mutta paitsi että mulla on vaan noita rikkinäisiä leluja, eihän sitä voi harrastaa missään sellaisena pelleilylajina 5cm rimoilla pelkkään yhteistyön hiomiseen keskittyen. Yhteistyönhän nimenomaan pitäisi olla kaikkien lajien ydin, se, että koira ymmärtää ihmistä ja ihminen osaa selittää koiralle.

Olen varmaan jossain määrin aika rasittavaa seuraa. Sieni sitä, Sieni tätä, meidän treenissä ei saa sitten tehdä niin, näin tai noin koska minun kultamussukka ei kestä sellaista. Minä minä minä, ja Sieni sieni sieni. Toisaalta jokainen koira ansaitsisi ohjaajan, joka oikeasti ajattelee juuri sen koiran parasta ja panostaa yhteistyöhön ylitse kaiken muun. Mä luulen, että tuon avautumisen jälkeen mulla on jäljellä treenikavereina ne, jotka mua ja mun sienestystä kestää ja hyväksyy sen. Ne joille se oli liikaa, sai lähteä. Ei muistella pahalla, mennään mieluummin jokainen tahoillamme elämässä eteenpäin. :)

Kuulin tänään ajatuksen siitä, että saman rodun harrastajien voi olla vaikeaa ymmärtää mun kaikkia ongelmia, koska meillä on kuitenkin niin paljon tuloksia. Miten niin jokin asia ei onnistu, kun tuloksetkin todistaa miten pitkälle on menty? Ymmärrän itsekin, että ei-niin-tavoitteellinen harrastaja ei varmaan pystykään samaistumaan siihen. Olin itsekin vielä joitakin vuosia tosi paljon tuloskeskeisempi ja millään ei ollut mitään väliä, kunhan sai koularin ja lisää titteleitä. Nykyään ajattelen aika eri tavalla: mitä väliä on millään koularilla, jos se on kauhealla suorituksella saatu? Miten se titteli muuttaa mitään, mitä treenikentällä koemme? Lisäksi tähän liittyy oleellisesti se, että ihan kuin jonkin tavoitteen saavuttaminen tekisi elämästä parempaa. Jos koira ahdistuu seuraamisessa, ja saa silti koularin X ja ahdistuu edelleen seuraamisessa, miten se koulari muuttaa tilannetta jotenkin siedättävämmäksi? Perusongelma on ja pysyy ja pitäisi ratkaista. Koiraharrastuksissa kukaan ei ole koskaan valmis, ja uutta opeteltavaa ja vanhojen hiomista löytyy aina. Siksikin ajatus siitä, että ei voi olla mitään oikeita ongelmia kun on niin menestynyt, on lähinnä tosi hassu.

Minusta on nykyään tosi kivaa treenata Sienen kanssa. Treenaan vain sellaisten ihmisten kanssa, paikoissa missä on hyvä olla. Mä luotan koiraan, että se on mukana. Ei ole pitkään aikaan tarttenut miettiä mitään motivaatiojuttuja lainkaan. Tuo koira puhkesi kukkaan silloin kun minä oikeasti aloin uskoa siihen. :)

PS. tokon ruutu hajosi täysin ennen joulua, olin lopulta metrin päässä lähettämässä ja koira oli silti kumman vaikeana ja näytti siltä ettei ollut koskaan kuullutkaan ruutu-vihjettä. Pidin taukoa tähän saakka, lähes kuukauden. Tänään kokeilin ex tempore ihan silkasta mielenkiinnosta. Ei mitään ongelmaa, oli reipas ja muisti hyvin jutun juonen. Minä olen oppinut olemaan ahdistumatta kaikesta niin helkkaristi. Joskus parasta mitä voi tehdä, on olla tekemättä yhtään mitään. (Toki tähän nyt vaikutti vähän sekin, että mun tokomotivaatio on kovin ailahtelevaista, ja totesin että voin vaan lopettaa ja keskittyä taas rallyyn, viis mistään ruuduista. Mutta jospa nyt taas kuitenkin...)

Katriina Tiira: Koirien käyttäytyminen ja persoonallisuus – geenit vai ympäristö

Tiiran luennon aihe oli mielenkiintoinen, mutta kahden tunnin luentoajassa siihen ei toki kovin syvällisesti keritty paneutua. Tiira on miellyttävä luennoitsija, joten suosittelen kyllä menemään kuuntelemaan häntä, mikäli tilaisuus tarjoutuu.

YLEISTÄ

-koiraharrastuksessa luennot perustuu usein "mutuun" ts. kouluttajan omaan kokemukseen, ei tieteeseen

-tutkimus ei ole staattinen tila, vaan kehittyy. Pystytään esim. kysymään erilaisia kysymyksiä ja siten saamaan lisää tietoa. Tutkimustuloksiin pitäisi siis suhtautua "toistaiseksi on niin, että..." eikä "on fakta, että ....".

-koiramaailman luonnetesti, eli LT ja MH, mittaa pääasiassa vain arkuus-rohkeus -akselia, koska pelko sammuttaa kaikki muut käytökset

-kognitio = itsehillintä, ongelmanratkaisukyky, miten oppii jne. Millainen olisi hyvä työkoiran kognitioprofiili?

-60-70 -luvulla ajateltiin, että eläin on konemainen ärsykkeisiin reagoiva olento, jolla ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. No, osa ns. viettikouluttajista ajattelee näin edelleen...

-nyttemmin ajatellaan, että käyttäytymiseen vaikuttaa kolme eri asiaa:

1. tilanne: hyödyt ja haitat. Pyrkii maksimoimaan hyödyn ja mininoimaan kustannukset.

2. aiemmat kokemukset

3. persoonallisuus (geenit + ympäristö)

-arkuus-rohkeus - jatkumo löydetty kaikilta tutkituilta lajeilta

-persoonallisuus = toistuva tapa toimia tilanteessa

-persoonallisuus = temperamentti (synnynnäinen persoonallisuus) + ympäristön vaikutus

-pentutesti 8-viikkoisena tutkitusti ei korreloi aikuisen ominaisuuksien kanssa, silti bisnes jatkuu koska ihmiset haluaa uskoa sellaiseen. 16-viikkoisena tehty testi saattaa jo korreloida.

-MH-kuvaus

-pelokas, ei - utelias / pelottomuus, uteliaisuus

-ei-sosiaalinen / sosiaalinen

-haluton leikkimään / leikkisä

-haluton saalistamaan / saalistushalukas

-aggressiivinen / ei-aggressiivinen

Neljä ensimmäistä korreloi keskenään, aggressiivuusakseli erillään. Huom saalistushalukkuus tässä halu jahdata, riistakiinnostus on aivan erillinen asia ja syttyy usein vasta 6-12kk iässä.

-periytymisaste = kuinka suuri osuus eläinten välisistä eroista johtuu perinnöllisistä eroista. Alle 0,1 (tai voidaan ilmoittaa myös prosentteina 10%) on pieni, 0,2-0,4 kohtalainen ja yli 0,4 suuri.

-korkea periytymisaste esim:

-riistakiinnostus

-metsästystaipumus

-paimennustaipumus

-uintihalukkuus

-pelokkuus (0,49 tai myöhemmin tehdyssä tutkimuksessa 0,36)

-aktiivisuus (0,53)

-ääniarkuus (0,56)

-sosiaalisuus ihmistä kohtaan (0,37)

-aggressiivisuus koiria kohtaan (0,77)

-aggressiivisuus ihmisiä kohtaan (0,81)

-stereotypiat, mm. oman hännän jahtaaminen

-ihmisen skitsofrenia 0,89 - mutta siihen vaikuttaa yli 200 geeniä ja lisää löytyy edelleen, joten kyse ei ole yksinkertaisista asioista!

-epigenetiikka = "elämänkokemus saattaa sittenkin periytyä". Trauman, ympäristön tms aiheuttama geenin säätelyn muutos, geeni siis kytkeytyy päälle tai pois päältä. DNA ei kuitenkaan muutu (mutaatiot). Periytyy. Hiiriesimerkki: hiiri A pelkoehdollistetaan jonkun sille luontaisesti täysin merkityksettömän hajumolekyylin hajuun niin, että hiiri pelästytetään toistuvasti niin että haju on läsnä. Hiiri B pelkoehdollistetaan vastaavasti eri hajuun, ja verrokkiryhmä C pelästytetään muuten vaan ilman mitään hajua. Jokainen hiiri lisääntyy ja vielä seuraavakin polvi lisääntyy. Näitä hiiriä ei kouluteta mitenkään. Sitten testataan: hiiren A jälkeläisen jälkeläinen pelkää hajua jota sen isoisä oli opetettu pelkäämään, mutta ei pelkää hajua B. Hiiren B jälkeläisen jälkeläinen pelkää hajua B, mutta ei A, ja verrokkiryhmän jälkeäisen jälkeläiset ei pelkää kumpaakaan. Täysin opittu asia siis periytyi! Tällä tieteen saralla meillä on vielä paljon opittavaa, löytö on siis varsin tuore ylipäänsä.

-koirien pieni koko (lyhytjalkaisuus) yhteydessä pelokkuuteen

ÄÄNIARKUUS

-saattaa yleistyä vahingossa muita ominaisuuksia jalostettaessa (esim. seurakoirat)

-reagointi voi olla aktiivista tai passiivista, esim. vain jähmettyminen ja kuolaaminen, joka saattaa jäädä huomaamatta

-2016 tutkimuksen mukaan 37% koirista pelkää kovia ääniä

-alkaa todennäköisesti ennen 2v ikää, 3v jälkeen todennäköisyys laskee tasaisesti, mutta käppyrän häntä on pitkä ja jopa 10-vuotiaissa alkamista on raportoitu. Tässä saattaa kyllä olla kyse jo eri ilmiöstä, vanhemmiten kuulon heikkeminen voi aiheuttaa kipua (tutkittu ihmisillä) ja liittyä siihen.

-omistajan tai muiden koirien reaktion vaikutus?

-hyvin vähän todisteita että vaikuttaisi mitenkään, tosin jos omistaja itse hysteerinen, herkkä koira voi toki reagoida siihen

-sosiaalinen oppiminen on tutkitusti löydetty jopa kaloilta, joten ilmiönä toki mahdollinen

-ääniarkojen koirien kortisoliarvot kohosivat 207 % ja pysyivät korkeina jopa 40min äänialtistuksen jälkeen. Toisten koirien läsnäolo nopeutti stressitason laskua.

-jos ääniarkuuden geeni olemassa, mallioppimisella ei mitään väliä, geeni on niin paljon vahvempi. Perinteiset "olet vaan itse rauhallinen niin koirakin rauhoittuu" -ohjeet on siis ihan turhia. Mallioppimisilla on rajat minkä sisällä sitä vain pystyy tekemään.

-sairaudet, esim. kilpirauhasen vajaatoiminta tai mikä tahansa kipua aiheuttava saattaa liittyä asiaan. Kilpparin eka oire voi olla ääniin reagointi, ja tämä loppuu kilpirauhaslääkityksen aloittamisen jälkeen.

-ihmisillä suuri tarve selitellä, jos 4v koira alkaa yhtäkkiä pelätä ukkosta, niin keksimällä keksitään että se jotenkin pelästyi sitä ja oppi siksi pelkäämään, vaikka todellisuudessa syy on geneettinen ja kyseinen yksilö nyt vaan alkoi oireilla tässä iässä ilman mitään sen kummempaa syytä kuin geenit.

-tiettyyn rajaan asti voi kasvattaa ja kouluttaa, mutta persoonallisuuden rajat säilyy aina

HYPERAKTIIVISUUS JA IMPULSIIVISUUS

-ihmisten ADHD:n periytymisaste 0,6 - 0,9, myös ympäristötekijät vaikuttaa

-käyttökoirille jalostettu viettiä (korkea aktiivisuustaso). Mitä se vietti ihan tarkalleen ottaen on mitattavana ominaisuutena?

-rangaistukset ja pakotteet eivät tyypillisesti toimi, nostavat vain koiran kierroksia entisestään

-palkkiot toimii, kunhan niitä tarjotaan jatkuvasti, koska tällaiset koirat eivät jaksa odottaa viivettä palkkiossa

-toimivat tyypillisesti hyvin jatkuvan vahvistamisen alla, palkaton tai pitkäkestoinen suoritus on ongelma. Pitkäkestoinen tarkoittaa tässä nyt esim. poliisin tai peko-puolen etsintätehtävää, joka pitempi kuin juosten kustu palveluskoirien esineruutu tms.

-tutkimuksen mukaan valitsevat mieluiten pienen palkkion heti kuin isomman palkkion jota pitää hetki odottaa, vrt. "normaalit" koirat jotka valitsevat isomman palkkion viiveellä

-impulsiivisilla koirilla, etenkin jos ne ovat vielä hyvin itsenäisiä, eniten käyttäytymisongelmia

-aineenvaihduntatutkimukset: nämä koirat kuten ADHD lapset (fosfolipidit ym)

"Sä et koskaan osta itsellesi mitään kivaa", sanoo usein mies. Nyt päätin yllättää meidät kaikki ja palkitsin itseni ylimpään luokkaan noususta todellisella turhakkeella: ällösöpöllä tyttöjen pannalla! Koska koirani ei sitä osaa arvostaa, ja koska minä olen se joka sitä katsoo, minusta tämä oli ostos itselleni.

Pannan valmisti RumaRakki.

Kokeissa

Tuntuu, että päässä on hirveä määrä ajatuksia, mutta en saa niitä ulos. Tuntuu, että pitäisi julkaista täällä blogissakin toinen toistaan hienompia oivalluksia, mutta niitä ei nyt vaan ole.

Eilen vihdoin lauhtui vähän, ja pääsin parin tunnin metsälenkille. Mikään maailmassa ei ehkä ole niin hienoa kuin yksin pitkällä lenkillä käyminen. Siellä sielu vaan niin lepää. Luntakin oli juuri sopivasti jokunen sentti vastuksena. Minun aikuiset koirat ei juurikaan enää juokse, pöne pysyy varsin tarkasti polulla ja Sieni koluaa kyllä metsiä, mutta pääasiassa ravailee tai hissukseen laukkailee. Kerran se ryntäsi varmaan jonkun elukan perään, mutta senkin keskeytin heti alkuunsa kutsumalla sen pois. Välillä ne hetkeksi innostuu riehumaan (varoitus: videolla haukutaan!) keskenään. Tätä jaksaisi katsoa ikuisuuden. :) Ketään muuta tuskin kiinnostaa yhtään, mutta minulle siinä on kaksi maailman tärkeintä koiraa erittäin onnellisina. Mikään ei voisi näyttää paremmalta.

Loppiaisen kokeissa omaa vuoroa odotellessa jätin Sienen häkkiin ja menin kauemmas. Kävelin ympyrää ja hyppelin paikoillani pysyäkseni lämpimänä. Keskityin katsomaan vuoroaan odottavia ja kehään meneviä koirakoita. Moni oli silmin nähden jännittynyt ja varmaan siksi pahantuulinen, ja osan koirat näytti reagoivan siihen raskaammin kuin toisten. Ulkopuolisena on aina helppoa jeesustella, mutta kokeissa käymisestä ja koiran kohtelusta pitäisi puhua vieläkin enemmän. Ihminen on se, joka ilmoittaa koiran kokeeseen, laittaa sen autoon ja ajaa paikalle. Ihminen on se, joka sinne kehään haluaa mennä. Haluaako koira? Riittääkö se, että se suostuu tulemaan, vai pitäisikö sen oikeasti todella haluta sinne? Voiko kokeissa käymisen oikeuttaa sillä, että treeneissä on kuitenkin pääasiassa kivaa ja satunnainen kokeissa käyminen eli ns. paska treeni pitää vain sietää?

Ennen omaa vuoroa ohjaaja usein on varsin kummallinen. Outoja eleitä, hermostunutta liikehdintää, kehän kyttäämistä nähdäkseen koska sinne pitää mennä. Surullista on, jos koiran annetaan olla vapaasti mutta kuitenkin komennetaan sitä monesta asiasta: älä kyttää sitä, älä vedä hihnassa sinne, älä hauku, älä älä älä. Miksei sille voi sen sijaan antaa tehtävää ja pyytää jotain mitä haluaa sen tekevän? Eräs ohjaaja harjoitteli vielä tiukkoja käännöksiä juuri ennen kehään menoa nyppäämällä koiraa hihnalla joka käännöksessä. No, tyylinsä kullakin, mutta jotenkin kaiken tämän jälkeen tuntuu hassulta, että koiran odotetaan olevan kauhusta kankean, kaikin tavoin kummallisen ohjaajan kanssa innoissaan ja täysillä mukana.

Ennen kehään menoa kannattaisi enemmänkin panostaa positiivisen mielentilan luomiseen. Onko koira ehtinyt vilkaista ympäristöä, onko se luottavainen siellä? Jännittääkö sitä koiramäärä, huriseva lämmityslaite, meteli, jokin? Kiinnostaako sitä kanttiinin makkarakoju ihan hirveästi, pitäisikö sen saada vielä totutella ajatukseen, että nyt on tällainen häiriö mutta siitä ei kannata välittää? Onko koira käynyt kunnolla tarpeillaan ja riittävästi lämpätty, jotta se on saanut verrytellä autossa istumisen jälkeen ja on nyt fyysisesti ok? Oletko varmistanut, että koira tavoittelee palkkiota, on motivoitunut ja ymmärtää että nyt meillä on täällä uudessa paikassa ne tutut treenit? Onko sinulla rutiinit kehään menoon, missä ja miten koira odottaa ennen omaa vuoroanne, kuinka otat sen sieltä, miten valmistelet sen kehään? Oletko itse mahdollisimman hyväntuulinen ja yrität edes keskittyä siihen, miten kivaa on olla juuri täällä juuri tämän nimenomaisen koiran kanssa? Luotatko koiraasi ja siihen, että se tekee parhaansa? Hymyiletkö sille? Väkinäinenkin pakkohymyily tutkitusti lähettää omiin aivoihin signaalin siitä, että nyt minua hymyilyttää.

Koepaikalla palellessa mietin myös sitä, mikä saa ihminen haluamaan sellaista. Ensin pelätään kotona mahtaako auto käynnistyi -25 pakkasella. Sitten kun se lähti, ajetaan reilu tunti koepaikalle. Hirveä kamojen roudaaminen autosta halliin, jotta kaikki ei jäädy autossa. On siellä hallissakin perkeleen kylmä (-2). Odotellaan omaa vuoroa, edellinen luokka on vähän myöhässä. Paniikki meinaa hiipiä mieleen. Käydään vessassa ja lämpätään vähän koiran kanssa. Koira ei halua mennä maahan koska on niin kylmä. Radalla on kaksi maahan menon sisältävää kylttiä, meinaa taas alkaa ahdistaa. Edellisen luokan palkintojenjako on vihdoin ohi ja meidän rataantutustuminen alkaa. Ekaa kertaa koskaan olen radalla vielä kun aika loppuu. Hymyilen tuomarille poistuessani viimeisenä. Enää ei oikeastaan jännitä, olen saanut itseni aika hyvään tilaan. Sitten vaan odotellaan, että noin kahdeksan koiraa on ennen meitä. Kävelen taas ympyrää hallissa kauempana koiran häkistä. Sisäänheittäjä tulee kysymään mun numeroa, ihmettelee kun mulla ei ole koiraa hihnassa. Kaikilla muilla on, enkä ymmärrä miksi, mun koira saa odottaa mieluummin häkissä. Kun edellinen lähtee radalle, haen koirani. Riisun siltä kaksi takkia ja sitten hypitään yhdessä. Koira tuntuu iloiselta. Hyvältä. Sisäänheittäjä hymyilee meille. Ihan viime hetket olen kyykyssä kehän laidalla, koira nojailee muhun. Se puskee kuin kissa aina ollessaan onnellinen. Ei jännitä enää pahasti ainakaan, on kivaa mennä yhdessä kehään. Luotan koiraan, se on mun mukana. Suoritus kestää reilu pari minuuttia ja siihen käytösruutu päälle. Viidessä minuutissa ollaan ulkona. Palkkaan koiran, puen sen ja laitan takaisin häkkiin. Sitten odotellaan taas, ensin luokka loppuun ja sitten palkintojen jakoa. Sitten pakataan kaikki takaisin autoon ja lähdetään kotimatkalle. Onnellinen koira, onnellinen ohjaaja ja koularimerkki. Ei sitä voi selittää niille jotka sitä ei ymmärrä. Ei siinä ole mitään järkeä, mutta silti kokeessa onnistuminen tuntuu ohjaajalle vaan niin paljon paremmalta kuin pelkissä treeneissä onnistuminen.

RTK3

Sienelle tänään kolmas ja viimeinen VOIHYV ja sen myötä RTK3. Kehään meno onnistui täydellisesti ja jännityksestä huolimatta musta oli varmaan ekaa kertaa ikinä pääasiassa vain kivaa mennä. Pisteet oli huonoimmat voi-pisteemme (77): halli ei ollutkaan lämmin vaan "lämmin" ja siellä oli -2 (ulkona -25 joten ihan kiva nyt kuitenkin) ja maa hohti kylmää. Koira ei halunnut mennä maahan lämppäalueellakaan, joten heti ekalta kyltiltä liikkeestä maahan menosta -3 uusi ja -10 TVÄ kun ei se silti onnistunut. Peruutukseen olen tyytyväinen, regoi pakki-vihjeeseen toivotusti, mutta ei ehtinyt ihan mukaan ja vinoudesta -3 TVÄ. Lopussa edestä takaa oikealle paluussa meinasi tehdä edestä vasemmalle ja siitä kanssa -3 TVÄ. Spiraalissa loikkasi taas ilmaan josta tällä kertaa onneksi vain -1 kontr, ja hyppy piti uusia kun ekalla meni väääähän pitkäksi ja koira päätyi johonkin 10m päähän. :D Sinänsä lohdullista, että isoimmat pistemenetykset tuli helpoilta kylteiltä jotka se kuitenkin oikeasti osaa. video

Ratapiirros:

Kehästä tultuamme joku ventovieras kommentoi, että tosi kaunis koira ja aivan ihanaa miten onnellisilta näytitte. <3

***

Nyt alkaa sitten mestariluokan liikkeiden opettelu! Merkki, valkovuokko ja tulppaani, peruutus poispäin ja oikealla sivulla, pyörähdys oikealla, yhä parempi takaosan käyttö käännöksissä etenkin oikealla (ja ylipäänsä esim. 360 oikeaan koira oikealla...), edestä sivulle palaamisten erottelut, käytösruudun seisominen, suorat asennonvaihdot oikealla ja vasemmallakin seisomaan nousun hyppy pitää saada kuriin, oikea täyskäännös, puolenvaihto edestä, jäävien erottelun muistuttelua koska messissä on liikkeestä seisomisen lisäksi liikkeestä istu - jätä koira ja liikkeestä maahan - kierrä koira. Siinä sitä on puuhaa! Rally on laji, jossa vielä alemmissa luokissa pärjää sohimalla kaiken maailman sinnepäin-käsimerkkejä. Ylemmissä luokissa kiemuroita on niin paljon, että sujuvuuden kannalta kyllä koiralle on ihan oikeasti opetettava eri asiat, joko pelkillä sanallisilla vihjeillä tai sitten tietoisten, selkeiden käsimerkkien kanssa. Tässä on paljon sellaista, mitä voi hyvin tehdä olkkarin matolla, ja sehän sopii näillä säillä oikein hienosti :)

Lisäksi ennen mahdollista koekäyntiä tarvitaan vielä enemmän ratarutiinia. Kehään menoon tosiaan olin täydellisen tyytyväinen, hallissa puhalsi lämmitin niin kovasti että sitä hautajaistunnelmaa ei ollut, lisäksi tilaa oli tosi paljon sekä kehässä että sen ulkopuolella ja oli hyvä lämpätä rauhassa. Radalta käytösruutuun meno oli aikamoista loikkimista ja käytösruudusta ulos meno ihan hirveä ryntäys, tosin vapautin sen ihan "ole hyvä" -sanalla mikä oli ehkä virhe... aika tuli täyteen kun parilla on pari vikaa kylttiä jäljellä, niin pidin omani asennossa siihen asti että toinen oli kytketty ja vapautin siitä sitten tosiaan suoraan palkalle. Nyt olisi kauhean kivaa päästä mölleihin, missä voisi palkata sen taskusta kesken radan, tietää meinaan jo liian hyvin, että palkka tulee kun juostaan kehästä ulos. Mudin kohdalla siitä ei ollut pitkä matka ääntelyongelmaan jolle ei koskaan enää sitten voinut mitään, Sieni ei ole ehkä kovin potentiaalinen riskiryhmäläinen mutta silti. Ei ole hyvä, jos ero kehässä olon ja sieltä pois pääsyn välillä on kovin suuri, eli koira tietää että palkkaa tulee aina vaan ennen ja jälkeen kehässä olon, ei koskaan siellä. Sillä pitäisi säilyä usko siihen, että palkka voi tulla koska vaan, myös kehässä ihan minkä tahansa kyltin aikana.