Tiedättekö sen tunteen, kun vastaantulija päästää rääkyvän koiransa fleksi pitkällä liki omien koirien jaloihin, syntyy kaaos, omat koirat kilahtaa kanssa, remmit on solmussa, vituttaa ja päällimmäinen ajatus on "hitto mikä idiootti, miksi sen piti tehdä noin"? Tai kun vastaantulija jää rotan kokoisen koiransa kanssa jumimaan ja sinun pitää itse hoitaa ohitus, koska mamin mussukka ei halua liikkua niin silloin sitä ei voi pakottaakaan, mutta sinä kyllä saat omat 50kg koiraa varmasti vietyä rotan ohi? Tai kun kysymättä tullaan käsi ojossa rapsuttamaan koiraa, joka ei moista arvosta ja rähähtää niin että vieras pelästyy ja itselläkin sydän lyö hetken tyhjää? Siinä sitä ehtii taas ottaa aikamoista pulttia toisen ihmisen käyttäytymisestä ja ihmetellä eikö sillä järki juokse laisinkaan. Avain seesteisimpiin lenkkeihin on kuitenkin ymmärrys siitä, että vain omaa käytöstään voi muuttaa. Sen sijaan, että kiroaa kaikki muut alimpaan helvettiin ja keskittää energiaa "miksi sen pitää tehdä noin" -mietteisiin, kannattaisi yrittää suhtautua vastaantulijoihin vain häiriöinä. Todeta, että nyt meillä on tällainen tilanne mille ei mahda mitään, ja miettiä vain mitä minun kannattaa tehdä, jotta oma laumani selviää siitä mahdollisimman hyvin. Tai mahdollisimman "vähän huonosti". On aika vapauttavaa, kun toisten toimien tuloksettoman syyttelyn sijaan osaa keskittyä vain asioihin, joihin on mahdollista vaikuttaa :) Jälkeen päin voi sitten ihmetellä toisten motiiveja ja ihmislajin kummallisuutta, jos siltä tuntuu.
Minulla on Sienen kanssa iso ongelma kimppatreenien suhteen. Se alkoi oireilla jo vuosia sitten, mutta silloin aluksi se pelkäsi vain yhtä tiettyä ihmistä. Nyttemmin se on laajentunut ja oikeastaan ollaan tilanteessa, että koira ei kestä lainkaan sitä, jos joku muu kurittaa omaa koiraansa. Tämä minun "kurittaminen" tarkoitti alkuvuosina oikeasti kunnon kurittamista rajuin sanankääntein ja/tai fyysistä puuttumista mistä koira kiljaisi tms. Nyt riittää, että joku muu samalla kentällä sanoo omalleen tuimasti "EI!", niin minun koirani on kauhuissaan.
Siedättämistä joskus vähän yritettiin. Ei toimi. Avustaja sai karjua mielikuvituskoiralleen kovastikin, minun koirastani se oli vain hassu peli. Kyse ei ole äänenvoimakkuudesta tai sanoista, kyse on siitä, että ihminen on oikeasti vihainen ja se kuuluu äänestä ja huokuu koko olemuksesta. En tiedä, miten saisi avustajan, joka osaisi olla hieman ärtynyt, sitten enemmän ärtynyt jne, jotta koiraa voisi asteittain siedättää siihen. En oikeastaan enää edes halua, koko ajatus on jotenkin niin sairas.
Toinen ihan toimiva juttu on ollut ajatus siitä, että korkea vire suojaa ulkoisilta häiriöiltä. Se toimiikin, mutta kun meillä on kyseessä koira, jota ei muutenkaan saa lietsottua edes semihulluksi, vaan joka on enemmän sellainen tasainen dieselkone, niin käytännössä ei tästäkään ole kauheasti apua. En siis vaan saa sitä niin korkeaan vireeseen, että se unohtaisi kaiken muun.
Kolmas, mitä aina sanotaan, ja mitä on myös yritetty, on tietysti se "älä välitä". Älä itse ahdistu koiran puolesta ja pahenna ongelmaa sillä. Uskon, että mitä rauhallisempana pystyn itse pysymään, ja ajattelemaan tilanteen enemmän sellaisena häiriötreeninä ("nyt meitä yritetään ahdistaa, mutta ei anneta niiden onnistua, mennään omaan kuplaan eikä kuulla muita lainkaan"), sen vähemmän koirakaan ahdistuu. Mutta tarvitseeko? Tarvitseeko sitä sietää, että kesken kaiken joku muu saattaa tehdä mitä vaan mitä en halua? On hirveän raskasta, kun itse asian kouluttamisen lisäksi tarttee keskittyä niin voimakkaasti siihen, mitä muut tekee, olla koko ajan valmiina kannattelemaan koiraa. Varsinkin jos opetan jotain uutta, eli siirrän muualla alulle laitettua juttua uuteen paikkaan tai häiriöön, on ihan helkkarin hienoa kun joku sitten romuttaa kaiken yhdellä karjaisulla! Mutta älä välitä hei!
Viime viikolla meillä hajosi sekä tunnari (meidän aloitellessa käskytettyä tunnaria selän takana toiselle koiralle sanottiin kerran se "EI!", ei edes todellakaan mitenkään kitapurjeet lepattaen, mutta napakasti kuitenkin. Lopputuloksena se, että minun koira luimi perusasennossa eikä halunnut lähteä kapuloille lainkaan...), että sen jälkeen pelkkä "käy siihen" -makoilu. Jätin koiran vesikupin ja tavaroiden viereen tauolle ja menin itse parin metrin päähän penkille istumaan. Kun tämä samainen ohjaaja oli oman koiransa kanssa vuorossa, minun koirani laittoi korvat luimuun ja ryömi mun jalkoihin turvaan. Sieni on äärimmäisen sosiaalinen ja nimenomaan sosiaalisissa tilanteissa taitava koira, joten moinen väistäminen on siltä varsin erikoista. :( No, annoin koiran tulla mun jalkoihin reagoimatta siihen oikein mitenkään, ja lopputunti menikin sitten ihan siihen, että tein vain perusasennossa hyvää asennetta ja unohdettiin koko muu maailma. Se onnistui aika hyvin ja sain koiran ihan hyvään mielentilaan, mikä oli tosi hieno juttu. Mutta nyt tälle tulee loppu ja meidän yhteistreenit on treenattu.
Onneksi, onneksi Sieni on koira, joka ei tarvitse häiriötreenejä. Niin sosiaalinen kuin se vapaalla onkin, treenitilanteissa sille muut koirat on ilmaa eikä sitä voisi vähempää kiinnostaa, mitä muut tekee. Niin kauan kun kukaan ei huuda. Sen kanssa ei tarvitse miettiä mitään toisen luoksetulokutsuun reagoimisia tms, koska sille nyt vaan ei ikinä tulisi mieleenkään tehdä mitään sellaista. Töppöselle toiset koirat on iso häiriö ja se tarvitsee paljon treeniä muiden keskellä. Sieni ei. Tästä eteenpäin mä en enää ikinä treenaa sen kanssa toisten läsnä ollessa, ellei ne ole sellaisia, jotka tunnen ja tiedän, että 100% varmuudella kukaan ei huuda kesken kaiken.
Tämän postauksen ensimmäinen kappale liittyy asiaan siten, että Sienen kanssa vuosien varrella on koettu hyvin monenlaisia tunteita. Alkuaikoina, ennen kuin tutustuin edes operantteihin juttuihin, olin kylmä ja kova ja ajattelin, että sen vaan täytyy sietää. Tottua. Että mun pitää saada pakotettua se olemaan reagoimatta asioihin joihin en halua sen reagoivan. Käytännössä sellainen "vaikka olisi paha mieli toisten tekemisistä, teet silti mitä mä käsken". Kuten arvata saattaa, sehän ei koskaan johtanut yhtään mihinkään. Sitten oli aika, jolloin yritin enemmän hyvällä. Oli aika, jolloin inhosin kaikkia jotka pilaa mun treenin, oli aika, jolloin laitoin koiran pois ja totesin että ole sitten tekemättä (ja syömättä) jos et pysty. Nyt on se aika, jolloin mun tekee mieli lähinnä alkaa itkeä. Kun se viime viikolla ei suostunut pysymään parin metrin päässä maassa koska se kammosi sitä yhtä toista koirakkoa, ja annoin sen hiippailla mun luokse ja se puikkasi päänsä mun käden alle ja kävi istumaan niin että nojasi mun jalkaan. Silloin mun teki mieli itkeä. Koska eihän mikään harrastus voi olla sen arvoista. Ei sen pitäisi joutua kokemaan sellaisia tunteita. Ei se ole sen vika, että se on niin herkkä ja kiltti koira, että se ottaa kaikki torut itselleen ja haluaisi niin kovin tehdä oikein, ja että kaikki olisi onnellisia. Koska fakta on se, että ihminen voi muuttaa vain omaa käytöstään, mä en oikeastaan ihan vilpittömästi ole mitenkään vihainen niille, jotka tämän mun ongelman on aiheuttaneet. Kouluttakoon jokainen koiraansa niin kuin haluaa, ja jos kokee tarvetta viljellä sitä eitä joka treenissä, niin sitten voi tehdä niin. Mikä mä olen kellekään sanomaan miten tulisi käyttäytyä ja olla. Ainoa tapa muuttaa asioita lähtee itsestä, ja nyt se päätös on tehty, että Sienen hallitsemattomat yhteistreenit on treenattu.
Kyllä sitä ein käyttöä on tullut aika paljon mietittyä. Syyttämättä ketään erityisesti, vaan yleisesti ilmiönä. Itsehän olen ollut töppösen kanssa ihan samanlainen, ja edelleen joskus jos pinnaa alkaa kiristää, kiusaus saattaa kasvaa suureksi. Jos koira härvää kaikkea omaa, on liian korkeassa vireessä eikä kuuntele, rallyssa merkin bongaus ei onnistu vaan se sinkoilee vain kylteille tms. Se on sellainen "sen pitää tietää, että noin ei saa tehdä" -primitiivireaktio. Ja kun kyseessä on kiihkeä, vietikäs koira, volyymin on pakko olla aika suuri, että koira edes kuulee sen. Omalta osaltani se rääkäisy kertoo kyllä karua kieltä siitä, että harjoitus meni jo pieleen, ollaan kadotettu suunnitelma ja punainen lanka ja tilanteen hallinta ei ole lainkaan minulla. Sen karjaisun sijaan voisi aivan hyvin nätisti vaikka pyytää koiran maahan ja taluttaa sen sitten pois, tai jossain tilanteissa esim olla tekemättä mitään. Jos koira karkaa ennen lupaa merkin kiertoon, niin sen "EI, SIVULLE!!!" -rääkäisyn sijaan lähteä vaikka itse kävelemään pois, antaa koiran kiertää ja ihmetellä että mitä tässä nyt niinkun tapahtuu, ei tainnut mennä ihan putkeen kun muut katosi maisemista! Jos homma keskeytyy täysin, eikä ohjattuun noutoon tai ruutuun lähetystä tulekaan, eikä tule palkkaa, ja ohjaajakin hiippailee tylsän näköisenä pois, niin tuskinpa se seuraavalla toistolla karkaa uudestaan, vaan pääsee palkkaamaan odottamisesta. Mutta se karjaisu vaan niin helposti tulee. Kyllä mä sen tiedän.
Ylipäänsä se mikä häiritsee, on treenien tosi huono suunnittelu ja pilkkominen. Tehdään hirveästi aivan liian isoja kokonaisuuksia ja asennoidutaan silleen "kyllä sen pitää jo osata tämä", eli ei tyyliin koskaan palkata odottamisesta ennen kiertoa, hyppyä, kapulan heittoa jne. Sitten kun se virhe tulee, karjaistaan ja otetaan uudestaan. Jos koira odottaa, se saa jatkaa tehtävää. Yksi tehty virhe kuitenkin kertoo jo, että tässä on heikko osa, jota kannattaa vahvistaa! Siispä minun mielestäni kannattaisi joka tapauksessa seuraavat x toistoa vahvistaa sitä pelkkää odottamista, eikä vain lähteä taas jatkamaan koko kaavaa. Ja jos joka treenissä on joku tietty juttu, jossa se ei pitää suusta päästää, niin silloin varsinkin tulee mieleen, osaako koira sitä ihan oikeasti ja pitäisikö palata vähän taaksepäin. Kouluttaa sille koiralle tarkemmaksi mitä haluaa sen tekevän sen sijaan, että yrittää vain tilkitä ongelmaa kieltämällä vääristä valinnoista?
Normi jalkasieni. |