Vanhuus ei tule yksin

Messariviikonloppu vietettiin Helsingissä. Mietin pitkään, pitäisikö töppöselle varata osteopaatti vain siksi kun nyt sinne ollaan menossa. Edellisestä käynnistä oli alle 2kk aikaa, ja koira oli päälle päin aivan normaali. Lopulta äiti lupasi viedä koiran, jotta ehdin itse lauantaina katsomaan sekä mudikehän että koiratanssin pm-kisoja. Sen piti olla vain sellainen "kaikki kunnossa, hyvää joulua" -tarkastus. Äiti epäili, rentoutuuko koira hänen kanssaan ja onko käsittelystä mitään hyötyä. Paatti on sen kanssa hyvissä väleissä ja osaa kyllä käsitellä koiraa, lupasin.

Mudipa sitten oli ollut aivan poikkeuksellisen yhteistyöhaluton, ei ollut antanut mennä selkäpuolelle lainkaan ja väkisin pideltäessä oli yrittänyt purra. Olin laittanut mukaan kuonokopan ja kehoittanut käyttämään sitä, jos äitiä yhtään jännittää koiran käytös, mutta olivat halunneet yrittää ensin ilman (tämä on kummallinen ilmiö, ihan kuin se koira siitä kopasta kärsisi ja sen käyttäminen olisi mitenkään "huonompiarvoista" kuin selvitä ilman). No koppa päähän ja edelleen aivan yhtä yhteistyöhaluton mudi ensin laseroitavaksi. Oli vähän rentoutunut siinä, mutta sitten kun taas oli yritetty käsin tutkia, ei ollut antanut mennä selkäpuolelle lainkaan. Hätäinen diagnoosi: kallon pohjassa eli ekassa nikamavälissä jotain ja oikealla takana issiaskipua tai hermopinne, mahdollisesti kovinkin kipeä. Kehoitti miettimään hermokipulääkekuuria välittömästi ja uusi aika minun kanssani 2-3 viikon päähän.

Diagnoosi oli järkytys. Jos metsässä riehuva, kotona sohvalle kiipeävä ja kaikin puolin seurallinen koirani on näkemättäni kovinkin kipeä, jotain on pahasti vialla. Ei vaan täsmää. Olen nähnyt sen kipeänä ja olen aivan hirvittävän herkkä sille, joskus jopa yliherkkä. En kuitenkaan niin päin, etten näkisi, kun kipua on. Tietenkin krooniseen kipuun tottuu, ja siinä sitä sitten itsesyytökset laukkasi - enkö vain enää näe? Mitä jos se kuitenkin on jatkuvasti kipeä, mutta on itsekin niin tottunut siihen, ettei enää kovin näkyvästi reagoi siihen? Hermokipulääkekuurista oli jo syksyllä kaksi eriävää mielipidettä eri eläinlääkäreiltä, joten samahan se nyt olisi kokeilla. Koira siis söi gabapentiiniä ja minä tarkkailin sitä henkeäni pidätellen. Turhaan. Mikään ei muuttunut. Ei kai se voi olla kovin kipeä?

Hierojalle oli aika vasta joulukuun puolivälissä, tuli taas turhan pitkä väli hänen ollessa matkoilla jne aikataulujuttujen takia. Kerroin osteopaattikäynnistä ja sovittiin että ottaa varovasti. Vähän pientä normaalia rasittumista siellä sun täällä, mutta ei mitään pahempaa eikä koira myöskään reagoinut kaulaan eikä selkään mitenkään. Silloin kun sillä on oikeasti ollut hermopinne, koko lihaksisto on ollut "shokissa" myös. Sen sijaan ne jo aiemmin mysteeriksi osoittautuneet etutassut antoivat taas kunnon aggressiiviset reaktiot, taisi olla erityisesti oikea. Ei tarttenut kuin lähteä lavasta alaspäin, niin koira oli sitä mieltä, että ammu ittes. Laitettiin laseria, siitäkin aluksi mulkoili aika tuimasti ja sain pidellä siitä napakasti kiinni ja käskeä pysymään paikoillaan, mutta rentoutui sitten. Hieroja kertoi tutusta ihmisestä, jolla oli ollut aivan sietämättömät rannekivut, oli kuvattu, ultrattu, otettu verikoetta ja suunnilleen kaikki mitä keksittiin, eikä mitään selitystä löytynyt. Sattumalta kokeili laseria ja se oli kuulemma ekana vuorokautena pahentanut kipuja, toisena alkanut helpottaa ja kolmantena olo oli parempi kuin aikoihin. Vaikka töppösenkään rtg-kuvissa ei mitään rikkoa löytynyt, uskon siis edelleen, että jotain niissä sen jaloissa on. Ei se tyhjästä noin käyttäydy. Epäselvää on nyt edelleen vain se onko kipu ranteissa vai varpaissa, minä kun en saa sitä esiin vaikka miten räpellän, käännän ja väännän, ja muiden se ei anna niin tarkkaan kokeilla.

Toinen osteopaattiaika piti olla ylihuomenna lauantaina. Melko varmasti koira siis oli vaan tahallaan heittäytynyt hirveäksi, eikä mitään suuria kipuja ainakaan ole. En tiedä uskonko mihinkään dominansseihin ja miten asian sitten voisi selittää, mutta se on ainakin fakta, että tuossa koirassa on sellainen "irvistelen ihmisille koska on hauskaa kun ne pelkää mua"-piirre, ja se kyllä on varmaan huvittanut itseään olemalla vaan tahallaan hankala. "Koska mä voin". Kiinnosti kovasti päästä näkemään miten se nyt käyttäytyy ja mitä sieltä oikeasti löytyy. Harmi vaan, että aika piti perua...

minäkö muka!

Jouluaattona, maanantaina aamulla, koiralla oli maha vähän löysällä. En ajatellut asiaa sen enempää, mutta päivän mittaan piti rampata useampi kerta sen kanssa ulkona ja iltaan mennessä totesin, että lienee fiksua jättää iltaruoka väliin kun kovin sekaisin on pakki. Taisin nakata sille Inupektia naamariin. Aamulla heräsin siihen, että paska haisee kuin viimeistä päivää ja suunnilleen jokainen matto on kurassa, lisäksi oli jokunen läjä oksennusta. Joulupäivä juostiin tunnin välein ulkona, katsoin siis oikeasti kellosta koska on taas aika hypätä, tämä ei ole liioittelua. Silti ehti aika monta kertaa tulla sisälle. Koirakaan ei pyytänyt ulos, mitään varoitusmerkkejä ei ollut vaan kura vaan lensi kerrasta kun niikseen tuli. Tässä vaiheessa laitoin sen suosiolla kylppäriin, kaakelit on nopeampi huuhtoa kuin normi lattian peseminen. Mattopyykin ohella riitti pyykkiä muutenkin, ripuli tuli sellasella voimalla että sitä roiskui pitkin seiniä, lattioita, mun lahkeita, koiraa jne. Joka kerran jälkeen aluset jolla se makasi, oli paskassa ja lensi koneeseen. Tiistaina aloin juottaa sille Nutrisalia ja iltapäivästä soitin päivystykseen. Ripulissa oli välillä vähän verta seassa, välillä se oli kellertävää ja välillä ruskeaa. Päivystäjä oli pyhät 50km päässä ja sanoi että saan tulla jos haluan, mutta jos koira juo vielä itse ja on ihan virkeä, niin ei hänkään voi kun laittaa sen tippaan eikä siitä ole sen enempää apua kuin suun kautta juomisestakaan. Kävin sitten vaan apteekissa ja lääkitykseen lisättiin Pepcid (närästyslääke muodostaa suojakalvon -> rauhoittaa) sekä maitohappobakteerit. Ti-ke yö oli ihan yhtä onneton ja keskiviikkona rampattiin samaan tahtiin pihalla. Ke kävin uudelleen apteekissa, tällä kertaa mukaan tuli Promax-ruisku jossa kolme annosta. Ke illalla oli pari pihakäyntiä niin, että koira vain pissi ja eläteltiin toiveita josko se tästä, mutta ke-to yönä taas paskaa tuli kylppärin täydeltä ja vuorotellen miehen kanssa rampattiin ulkonakin. Aamulla lähdin töihin ja mies jäi vahtimaan koiraa. Soitin klinikalle heti kun se aukesi, ja vaikka koira edelleen oli ihan virkeä ja söi/joi mitä laitettiin, iän kuultuaan kehoittivat tulemaan. Otin iltapäiväajan. Työpäivän ajan saldo pari pihalla käyntiä ja neljä vai viisi läjää kylppärissä. "Täällä haisee vatsatauti", ukko sanoi jo ekana päivänä. Paska täällä haisee.

Sieni parka on taas ollut yhtä surkea kuin aina silloin, kun mudi sairastaa. Tapaninpäivänä kävin sen kanssa kahdestaan metsässä. Se oli tosi outoa. Mattopyykkiä partsille kuivumaan laittaessa se luikahti aina sinne ja olisi halunnut muuttaa ulos, kun sisällä on niin kipeä tunnelma.

Tänään sitten oltiin klinikalla ja kaksi tuntiahan siellä menikin. Pantiin koira tippaan (suoraan suoneen) heti, sai myös pahoinvoinninestolääkkeet samalla, ja sitten meni verinäytteet analysoitavaksi. Pahoinvoinninestolääke toimii kuulemma (nykyään?) kohtalaisen hyvin myös perspuolen "pahoinvointiin" - olen tähän saakka luullut, että se hillitsee vain oksentamista eikä siitä ole ripulissa mitään iloa! Kiva kun päivystäjäkään ei tätä tiennyt sanoa, olisin mennyt tippaan  ehdottomasti jo tiistaina, jos olisin tiennyt tämän. Nestettä meni koiraan varsin hyvä määrä ja hyvin hyvin kärsivällisesti hän istui pöydällä yli tunnin niin kuin oli käsketty. <3 Verikokeissa kaikki ok, haluttiin ottaa nyt varmuuden vuoksi kun ell katsoi tiedostoista, että ei ole vuosiin otettu. Mitään vakavampaa haima/maksa/tms vikaa ei siis pitäisi olla vaan "vain" se tarttuva mahatauti. Kuulemma oli vähän aikaa sitten ollut klinikalla koira, joka oli oksentanut vuorokaudessa sen 20-30 kertaa mitä töppönen ripuloi. Ei se ole herkkua ollut sekään. Jotenkin oksentaminen on mun mielestä ahdistavampaa kuin ripulointi, varsinkin jos mukana on verta. Persiistä kuuluukin tulla kamaa ulos, suusta ei.

Inupektit voi kuulemma säästää niihin aikoihin kun koiralla on maha vain vähän löysällä, tällaiseen vesiripuliin niistä ei ole mitään iloa. Samoin ne Gefilus maitohappobakteerit ell suositteli hymähtäen vaikka syömään itse, eli ei ole juuri mitään merkitystä tungenko niitä koiraan vai en. Promax-tahna on ihan jees ja viimeinen annos kannattaa antaa huomenna. Pepcid auttaa enemmän oksentamiseen, siis suojaa vatsalaukkua, vaikutus ei mene suolistoon asti joten ripulissa siitä ei ole iloa. Kotiin saatiin pahoinvoinninestolääkettä neljän päivän annos tabletteina, enteromicrotabletteja joiden pitäisi kovettaa tuotosta kovastikin, pitkä tylosin-kuuri (vatsa-antibiootti) ja kasa Hillsin i/d-purkkiruokaa, joka mun kokemuksen mukaan on paitsi perkeleen kallista myös oikeasti toimivaa. Maanantain koira paastosi, mutta tiistaista alkaen sai keitettyä riisilihasekoitusta aina vajaan ruokalusikallisen desiin nestettä, joka ulkonakäynnin jälkeen. Riisit tuli ainakin kaaressa ulos aivan saman näköisinä kuin menivät sisäänkin. Nesteytys oli kuitenkin onnistunut koska verikokeissa nekin arvot kunnossa, koira ei siis ollut lainkaan kuivunut. Nutrisal oli musta hyvää kamaa kesähelteillä ja näemmä se toimi nyt tässäkin, tätä pidän jatkossakin kaapissa.

Nyt on sitten siirrettävä osteopaattiaikaa että kerkiää pitää karanteenit. Ennen kaikkea toivon, että ensi yönä täällä saa nukuttua itse kukin, tosin tätä kirjoittaessa koira vinkui (!) ulos ja teki sinne kolme tutun näköistä roiskuvaa läjää. Alan olla kävelevä zombie itse, ja mudi se vasta väsynyt onkin. Klinikalta lähtiessä kävi rullalle autoon ja huokaisi syvään. Joululahjatkin on koskematta paketeissaan, mutta jospa sitten vaikka uudenvuodenaattona. Ikimuistoinen joulu, mitään ei tehnyt mieli syödä paskan hajun leijaillessa jatkuvasti pitkin asuntoa ja satunnaiset konvehditkaan ei kerinneet vyörärölle kertyä, kun tuli noita portaita rampattua täältä toisesta kerroksesta pihalle. Onhan noita ripuleita, verisiäkin, muutama ollut aiemmin, mutta ikinä ei ole näin pitkään kestäneet. Kaveri kertoi, että heillä oli mennyt kuusi päivää. Tämä on nyt sitten erityisen ärhäkkä ja raju versio tänä talvena. Jospa se nyt edes pikku hiljaa tästä, olihan tässäkin neljä tuntia paskomatta nyt.

Hyvää joulua

Viime viikolla pikkupakkaset päivä päivältä kiristyivät, ja tänään oli jo -15C. Uskaltauduttiin ekaa kertaa jäälle, ja kyllä heitä sitten vietiinkin:

Joskus havahdun miettimään, että siinä se on, mun koko lapsuuden unelma. Vuosienkaan haluamisen jälkeen en koskaan saanut koiraa, mutta muistan kyllä sen "ota vaikka sata koiraa sitten kun muutat omaan kotiin". Niin otinkin, en nyt sentään sataa, mutta sillä tiellä ollaan, sitä unelmaa elän joka päivä.

Lenkin lopussa on kanto, johon pitää aina juosta jo kaukaa.

Hyvää joulua kaikille lukijoille :)

***

Ikävästi meni kaikki kuvat taas ihan mössöksi. Kamerakin alkaa olla aikansa elänyt, runko nimenomaan, mutta en ole päättänyt harrastanko mä järkkärillä kuvaamista niin paljoa että kannattaa uuteen sijoittaa. Nämä näytti vielä photoshopissa paljon paremmilta kuin nyt tässä, mutta aivan sama.

Tulisitko kouluttamaan meitä

Tämä oli jo muualla, mutta laitettava vielä talteen itselle blogiinkin.

Minulta kysyttiin tässä taannoin, tulisinko kouluttamaan porukkaa x, "korvausta vastaan tietenkin". Vastasin, kuten aina, että suhtaudun maksettuihin koulutuksiin tosi nihkeästi enkä ole koskaan suostunut. Äkkiä tulee mieleen yksi viikonloppuleiri, useampi yksityisvalmennus metsäjäljen kaikilla osa-alueilla ja sitten jokunen irtotunti. Tämä oli nyt ensimmäinen, joka halusi ostaa useamman kerran kurssin pienelle porukalle.

Olen aina tykännyt laittaa hyvän kiertämään, ja niin omassa paikallisseurassa, kuin rotuyhdityksissäkin, mielestäni itse varsin aktiivisesti tarjonnut apua. Olen kouluttanut vuosia, muistaakseni ekat aksakurssit pidin tyyliin heti kun itse aloin kisata, osaamatta oikeasti yhtään mitään. Mutta harrastus oli vasta alkamassa täällä ja sellaista se oli. Sittemmin joinakin vuosina olen kouluttanut enemmän ja joinakin vähemmän. Ekana tulee aina mieleen väsymys, en jaksa, ei huvita, mutta sitten jos pitää vaikka yhden illan jonkun jutun, niin aina siitä jää hyvä mieli ja kiitollisuus että viitsin kuitenkin. Paras palkinto on innokkaat oppilaat.

Kaikki on aina olleet vain omassa seurassa talkootyönä tai muuten hyvää hyvyyttään tehtyjä tunteja. Koskaan en ole maksua ottanut, ja vastaus siis on, että voin kyllä neuvoa mutta ei se maksa mitään. Ainakin kun kyse on yksittäisestä ihmisistä ja yhdestä kerrasta. Tämä pitempi kurssi isommalle porukalle pisti mun elämän sekaisin.

Rahaa vastaan kouluttaminen tuntuu ihan erilaiselta. Niin kauan kun teen sitä talkootyönä tai omalla ajalla, saan vapaasti olla minä ja edustaa sellaista ideologiaa kuin edustan. Jos ajatukset ei kohtaa, voin sanoa, että nyt näyttää että tämä oli tässä ja toivottaa onnea toisen kouluttajan etsimiseen. Jos muuten vaan sattuu huono päivä tai ajatus ei juokse kovin lujaa, eikä jaksa keksiä toimimattomien ideoiden tilalle kerta toisensa jälkeen jotain muuta, voin myös olla juuri niin "huono" kuin huvittaa. Siis tarkoitan sellaista "ihan hyvä, seuraava" -meininkiä mikä on ihan yhtä tyhjän kanssa. Ei nyt sillä että olisin sellainen, mutta pelkkä tietoisuus että voin olla, tuo suunnatonta mielenrauhaa. Silloin kun koulutan omalla ajalla, pallo on täysin minulla, ja voin antaa itsestäni juuri sen verran kuin sattuu sillä kertaa huvittamaan. (Todellisuudessahan siis teen tätä hyvin sydänverellä, paneutuen ja toivoen että joka kerta jollekin jää jokin ajatus, ja olen onnistunut olemaan avuksi.)

Heti jos ottaa palkkaa, minusta tulee asiakaspalvelija. Pitää olla varma, että asiakas jää tyytyväiseksi. Siitä tulee vähän niinkuin paineita. Entä jos en olekaan tarpeeksi hyvä? Osaa antaa mitään toimivaa vinkkiä? Entä jos ihminen ei koe saaneensa rahalle vastinetta?

 

Fb-kyselyn mukaan tavallisesti otetaan kilsat ja päiväraha, siis enemmänkin kulukorvaus kuin varsinainen palkka. Kehoitettiin olemaan aliarvioimatta omaa osaamistaan. Nääh, mä en oikeastaan peilaa omaa osaamistani lainkaan sen mukaan, miten osaan neuvoa muita. Mutta että ilman muuta ainakin ne kulukorvaukset kuuluu pyytää eikä se sido muuhun kuin saapumaan paikalle.

Sitten tuli vielä erikseen livekeskustelua. Täysin erilainen näkökulma. En ollut tullut lainkaan ajatelleeksi, että aloittelevan harrastajan mielestä on kiusallista ainakaan useampaan kertaan ottaa apua vastaan ilmaiseksi. Että olisi paljon helpompaa kysyä, jos saisi maksaa edes näennäisen km-korvauksen, eikä kouluttaja tekisi hommaa vain hyvää hyvyyttään. Asia on ehkä eri jos itsekin treenaa ja siinä samalla neuvoo, mutta varsinkin jos varta vasten lähtee ja jättää omat koirat kotiin, "asiakas" haluaisi mieluusti maksaa vaivanpalkkaa. Tunnistan kyllä ilmiön. Jos saa neuvoja ilmaiseksi, sitä yrittää olla nopea ja vaivata mahdollisimman vähän. Jos maksaa vaikka per tunti tai per kerta, saa ihan rauhassa ruotia omaa ongelmaansa ja olla esillä koko maksamansa ajan.

No paljonko sitten on hyvä summa? Tunti- vai koirakohtainen veloitus? Paljonko se olisi? Kilsat erikseen vai sisällytettynä könttähintaan? Ja sitten tulee se säätö verottajan kanssa, nämähän pitää kaikki merkata ja ottaa maksut tilille ja säästää tiedot niistä ja argh. Helpompaa epäilemättä olisi sanoa että ei, mutta kyllä nyt oikeastaan vähän kutkuttaisi siirtyä kymmenvuotisen uran kunniaksi uudelle tasolle ja alkaa myydä omaa osaamista jollain pienellä summalla. Tiedä miten valtavat markkinat olisi, kyllä kiitos, haluan miljonääriksi!

Vuosi 2018

Facebookissa eräs jo ehti, joten tuli mieleen itsekin palata taas kuluneeseen vuoteen. Erona aiempiin vuosiin nyt kyllä se, että avasin ekana Koiranetistä molempien koirien sivut. En kerta kaikkiaan enää muista, mitä on tapahtunut tänä vuonna ja mitä aiemmin. On kisattu paljon vähemmän ja tulokset on muutenkin menettäneet merkitystään, siitähän se johtuu.

Pötkönen:

-HTM ALO maaliskuussa hyvin pistein, AVO syksyllä Oulussa meni sekoiluksi mutta KUMA siitäkin silti tuli.

-rally-tokon mestariluokka korkattiin syksyllä Laukaan ulkokisoissa (82p), myöhemmin hallikisoista ei tulosta.

-sitten tuli taas selkäjuttuja ja loppuvuoden kisat jäi dopingjuttujen takia, vaikka koira olikin päällisin puolin ok.

Tavoitteet? No ehdottomasti vain pysyä kivuttomana ja hengissä. Voinnin mukaan sitten rallya ja tanssia.

Sieni:

-RTK4 pistein 94 helmikuussa, sitten vielä toukokuussa yksi 71p jonka jälkeen lakkasi huvittamasta

-freestylen AVO maaliskuussa KUMAlla, syksyllä Oulussa voittajaluokan korkkaus (157p) ja sen jälkeen SM-kisaoikeus, josta lokakuussa 153p ja pelkkä huikea kokemus osallistumisesta

-vitsillä tehty HTM-kokeilu tuotti syyskuussa Oulussa ALO KUMAn

Tavoitteet? No, Sieni varmaan tekee paluun rallyyn kanssa kun säännöt muuttuu vuoden alussa, ja kyllähän sitä tanssia pitäisi työstää. Editoin tänään meidän uuden kappaleen, joten varovaisen toiveikas olisin edellisen ahdistuspostauksen jälkeen kuitenkin. Yllättävää, mutta mun tekisi toisaalta mieli vaihtaa sen musiikki kokonaan, ja ehkä teemakin, mutta tehdään nyt vielä tätä kärpässienilisäyksellä.

Kokonaisuutena yllättävän paljon me ollaan kuitenkin kisattu. Ei tunnu yhtään siltä. No, joskus oli kai vuosia kun tuntui että joka viikonloppu on jotkut kissanristiäiset, nyt mulla on sentään tosi paljon niitäkin viikonloppuja, kun ei ole kisoja, koulutuksia eikä treenejä, ei mitään sovittua.

Lisäksi jäi mieleen kesäkuun ihan perkeleen kylmä vaellus Kilpisjärvellä äidin kanssa, ja elokuun ihan perkeleen hikinen vaellus Pogostalla yksin. :)

Siedän edelleen aivan äärimmäisen huonosti turhaumaa. Hermo menee, kun asiat ei mene kuten haluaisin.

Koiratanssi jäi SM-kisojen jälkeen täysin. En tiedä mitä opettaisin, ja nekin vähän jutut mitä mielessä oli, ei vaan ota sujuakseen. Eniten sielua särkee "häpeäminen", etutassun laittaminen naamalle. Kokeilin ensin teippiä, hiusponnaria tms kuonolla apuna käyttäen, mutta koiraa ärsytti liikaa ja homma meni fiilikseltä aivan vääränlaiseksi. Sillä ei ole tollasia apuja käytetty eikä se oikein ymmärrä sellaista koulutusta. Sitten tajusin miettiä asiaa eri näkökulmasta; otetaan makuuasento ja koulutetaan erikseen etutassun ristiminen ja pään alas laittaminen. Sitten vaan pyydetään eka pää alas ja sitten tassu ristiin, niin sehän on siinä. Pään alas laittamisen oletin saavani nopeasti ihan vaan sheippaamalla, mutta hemmetin koira vaan tarjoaa kumartamista, kierimistä ja syliin hyppäämistä. Siis se koira, joka yleensä ei ole mikään mitään ajattelematon sählä, vaan ottaa hyvin opetusta vastaan ja on tosi avoin palautteelle. Eh hee. Päätin että opetan sen kosketusalustalla, mutta koska jalan ristiminen on varmasti paljon työläämpää, aloitin siitä.

Tein ensin isommalla kohteella oikean etujalan laittoa sen päälle. Tein siihen myös kestoa, tosin apuna on odota-käsky. Kesto tuli yhdellä treenillä. Vasenta jalkaa tulee edelleen satunnaisesti, mutta aika hyvin koira on ymmärtänyt, että vain oikea johtaa palkkioon. Sitten aloitan siirtää kohdetta suoraan edestä vinoon. Tässä sitten ensimmäinen hermojen menetys: maahan-käsky on aivan retuperällä ja koira saattaa kesken kaiken pompata kumartamaan, mikä ärsyttää mua jostain syystä aivan suunnattomasti. Istu ja maahan on asioita, jotka nyt vaan "pitäisi osata". Tietenkin kahden asian yhtäaikainen tekeminen on ihan eri juttu, ja tietenkin jos koira ei ymmärrä, se ei ymmärrä, eikä ärsyyntyminen auta, muttakun argh silti. Jos se on tehnyt pari toistoa maaten oikeaa jalkaa siirtäen ja saanut jokaisesta vahvisteen, minkä ihmeen takia se kolmannella tai neljännellä päättää nousta kumartamisasentoon ja siirtää sitten sitä tassua?

Olen saanut niitä tassun ristimisiäkin siis ihan hyvin, ja idea on kyllä olemassa. Jotenkin kuitenkin olen ruvennut miettimään, onko se sille hankala liike. Se ei mielellään laita jalkoja suuresti ristiin, eniten ehkä vain päällekkäin. Sienihän on ihan hirveän kapea edestä. Olen miettinyt, liittyykö se kumartamaan nouseminenkin siihen, että jotenkin kiristää eikä meinaa makuultaan yltää? Ainakin jos maatessa etujalat on jo valmiiksi kaukana toisistaan ja koira makaa kovin leveästi, siirtäminen on hankalampaa.

Typerä temppu. Antaa olla. Ja sitten tulee ärtymys, että miten voin olla niin onneton etten osaa sellaista opettaa. Typerä laji, en kisaa enää ikinä, kun ei mun typerä ohjelma etene kun en osaa.