Treenejä

Käytiinpä toista kertaa treenitilassa. Sitten edellisen kerran pentu on kehittynyt kovasti; silloin en edes yrittänyt muuta kuin antaa sen odottaa autossa. Nyt laitoin sen hihnalla sohvaan kiinni aina kun pöne teki, ja jos pöne teki jotain pientä ja sievää namien kanssa, se odotti tosi nätisti. Toki se meni niin että pyysin pöneä antamaan tassun tmv, palkkasin pönen, ja palkkasin samalla pennun kun se odotti hiljaa, tempomatta ja remmiään purematta. Jos pöne otti juoksuaskelia, alkoi tulla kitinää, ja jos edes näytin pönelle lelua, alkoi tulla sellaista karjuntaa että pöne parka ei nyt saanut leikkiä lainkaan, koska en halua yhtään antaa pennun oppia, että niinkin voi käyttäytyä omaa vuoroa odotellessa. (Ehkä mä teen sen haukkuilmaisun* niin että leikin pönen kanssa :D). En jaksanut edes koko tunnin aikaani, kun tällainen kahden koiran yhtäaikainen kouluttaminen ja palkkaaminen on aika rankkaa, mutta olipa hyvät treenit silti! Pääasiallinen tavoite oli siis opettaa pentua odottamaan nätisti vuoroaan. Sen aivan olematon itsehillintä on kehittynyt huimasti. :)

Omilla vuoroillaan (VIDEO) Lakki sai leikkiä paljon ja kokeilla lelun valintaa (ei se osannut päättää :D !), ja tehdä niitä muutamia juttuja mitä se osaa. Ei sillä ole väliä miten vähän se osaa, vain sillä on väliä, miten se tekee ne jutut mitä se osaa, sanottiin mulle tässä joku päivä, ja se on kyllä täysin totta. Hienosti se luopuu lattialla olevista leluista ja keskittyy todella kivasti. Aloitin myös vähän erottelujuttuja, ja hyvin kuuntelee. Irroituskin nykyää useimmiten jo sujuu, mutta vain kerran, seuraavalla yrityksellä hirttää kiinni :p Noin muuten sillä on nyt ruokahalu parantunut kovasti ja esim. maalimiesten kanssa se mieluummin melkein syö maksalaatikkoa kuin leikkii.

Saanko sanoa vielä kerran? Tää pentu <3

----

*
Äkkiäkös yhden mudin haukkumaan opettaa, t. minä. Mudit on haukkuherkkä rotu ja yleensä ihmiset toivoo että olisit nyt prkl hiljaa. Perjantaina aamulla oltiin metsässä ja ennen kotiin lähtöä ajattelin tehdä sen.

Härnään maassa olevalla purkilla. Mudi tarjoaa maahan menoa, kierimistä, sitten alkaa raapia purkkia ja kaivaa maata. Ei pihahdustakaan. Hän jaksaa kaivaa pitkään. Kaivaminen pitäisi btw nimetä myös, koska se olisi tosi hauska tanssiliike. Mutta en nyt just halunnut sitä niin jatketaan...

Istun kannolle ja otan purkin rintaa vasten ja hetsaan niin. Mudi hyppii päin, tönäsee mut perseelleni, raapii naarmut kaulaan ja poskeen, luikertelee mistä tahansa pienestä välistä liiveihin saakka ja on ihan superfiiliksissä, mutta ei pihahdustakaan.

Pidän purkkia kädessä ja nousen seisomaan. Mudi yrittää väkisin puskea jalkojen väliin tarjoamaan pujottelua, sitten heittää hullunvolttia, yrittää kiivetä mun lahjetta ja raapii mun jalan, ja näpsii kättä, mutta ei sano mitään. Yritystä siltä niinku ei puutu, mutta se vaan yrittää kaikkea muuta.

Laitan mudin puuhun kiinni ja kutsun ja houkuttelen sitä niin ettei se ihan yllä. Mudi saa pentuaikojen raivarin ja suuresti turhautuneena alkaa purra hihnaa poikki. Silmissä palaa ja hän on hyvin tosissaan, mutta... ei pihahdustakaan.

No kokeilen vielä laittaa mudin autohäkkiin ja huudella ulkopuolelta. Mudi alkaa kaivaa niin että auto nytkyy, puree kaltereita ja yrittää tunkea pienestä välistä. Parempi että lopetetaan tähän ennen kuin se oppii kuinka autosta karataan tai hampaat tuhotaan.

Pikkupentuna se karjui mulle kun ruuanlaitto oli liian hidasta, se karjui kun halusi ihan mitä tahansa mitä ei justnytheti saanut tai mihin ei yltänyt. Se karjui mulle kun ei ymmärtänyt mitä pitää tehdä. Nykyään se komentaa enää töppöstä. Tiedän että siellä on hyvä, vaativa ääni, mutta oon kai sitten liian huolella vaan kouluttanut sille että jos alkaa turhauttaa, ääni ei auta, vaan pitää miettiä ja yrittää tehdä jotain järkevää. :p




Ei se sitten ihan niin vaan käynytkään, mutta jatkamme yrityksiä. Terveisiä vaan ohi ajaneeseen autoon, näytin varmaan joo aika hullulta. :D

Siedän edelleen aivan äärimmäisen huonosti turhaumaa. Hermo menee, kun asiat ei mene kuten haluaisin.

Koiratanssi jäi SM-kisojen jälkeen täysin. En tiedä mitä opettaisin, ja nekin vähän jutut mitä mielessä oli, ei vaan ota sujuakseen. Eniten sielua särkee "häpeäminen", etutassun laittaminen naamalle. Kokeilin ensin teippiä, hiusponnaria tms kuonolla apuna käyttäen, mutta koiraa ärsytti liikaa ja homma meni fiilikseltä aivan vääränlaiseksi. Sillä ei ole tollasia apuja käytetty eikä se oikein ymmärrä sellaista koulutusta. Sitten tajusin miettiä asiaa eri näkökulmasta; otetaan makuuasento ja koulutetaan erikseen etutassun ristiminen ja pään alas laittaminen. Sitten vaan pyydetään eka pää alas ja sitten tassu ristiin, niin sehän on siinä. Pään alas laittamisen oletin saavani nopeasti ihan vaan sheippaamalla, mutta hemmetin koira vaan tarjoaa kumartamista, kierimistä ja syliin hyppäämistä. Siis se koira, joka yleensä ei ole mikään mitään ajattelematon sählä, vaan ottaa hyvin opetusta vastaan ja on tosi avoin palautteelle. Eh hee. Päätin että opetan sen kosketusalustalla, mutta koska jalan ristiminen on varmasti paljon työläämpää, aloitin siitä.

Tein ensin isommalla kohteella oikean etujalan laittoa sen päälle. Tein siihen myös kestoa, tosin apuna on odota-käsky. Kesto tuli yhdellä treenillä. Vasenta jalkaa tulee edelleen satunnaisesti, mutta aika hyvin koira on ymmärtänyt, että vain oikea johtaa palkkioon. Sitten aloitan siirtää kohdetta suoraan edestä vinoon. Tässä sitten ensimmäinen hermojen menetys: maahan-käsky on aivan retuperällä ja koira saattaa kesken kaiken pompata kumartamaan, mikä ärsyttää mua jostain syystä aivan suunnattomasti. Istu ja maahan on asioita, jotka nyt vaan "pitäisi osata". Tietenkin kahden asian yhtäaikainen tekeminen on ihan eri juttu, ja tietenkin jos koira ei ymmärrä, se ei ymmärrä, eikä ärsyyntyminen auta, muttakun argh silti. Jos se on tehnyt pari toistoa maaten oikeaa jalkaa siirtäen ja saanut jokaisesta vahvisteen, minkä ihmeen takia se kolmannella tai neljännellä päättää nousta kumartamisasentoon ja siirtää sitten sitä tassua?

Olen saanut niitä tassun ristimisiäkin siis ihan hyvin, ja idea on kyllä olemassa. Jotenkin kuitenkin olen ruvennut miettimään, onko se sille hankala liike. Se ei mielellään laita jalkoja suuresti ristiin, eniten ehkä vain päällekkäin. Sienihän on ihan hirveän kapea edestä. Olen miettinyt, liittyykö se kumartamaan nouseminenkin siihen, että jotenkin kiristää eikä meinaa makuultaan yltää? Ainakin jos maatessa etujalat on jo valmiiksi kaukana toisistaan ja koira makaa kovin leveästi, siirtäminen on hankalampaa.

Typerä temppu. Antaa olla. Ja sitten tulee ärtymys, että miten voin olla niin onneton etten osaa sellaista opettaa. Typerä laji, en kisaa enää ikinä, kun ei mun typerä ohjelma etene kun en osaa.

Koiratanssileirillä

Osallistuimme koko tiimin voimin Tahtitassujen koiratanssileirille Kuralan Kartanossa Pöytyällä (=jossain Turun suunnalla täältä katsottuna). Kilometrejä tuli viikonloppuna liki 700, onneksi kaveri otti mut kyytiin eikä tarvinnut itse ajaa lainkaan. Neljä koiraa ja kahden naisen tavaratkin saatiin ihan nätisti mahtumaan autoon, ekalla yrityksellä, ilman kiroilua ja uudelleen pakkaamisia. Leiri sisälsi yhden temppukoulutuksen, yhden ryhmäkoulutuksen eri teemoissa, yhden esiintymiskoulutuksen tanssiopen kanssa ilman koiria sekä harjoituskisan, jossa jokaisella oli 5min aikaa tehdä kehään menoja, vaikeita kohtia ohjelmasta, koko ohjelman tai mitä nyt halusi, ilman arvostelua tai tuomarointia. Minulla oli temput la aamulla, teemaryhmä la iltapäivällä, harjoituskisa su aamulla ja esiintymiskoulutus su päivällä. Onneksi ei jäänyt mitään su iltapäivälle, en jaksanut silloin enää edes kuunnella toisten juttuja, omien tekemisestä puhumattakaan.

Sienen yhteishyppyyn tehtiin etäisyyttä. Olen kokeillut siihen vähän kaikkea saamatta kunnon edistymisiä. Näytin ensin missä ollaan. Ensinnäkin koira on todella kiinni mun taskussa, mistä palkat on aina tulleet. Ei auta, että heitän namin koiran taakse, kun se kuitenkin tulee mun suunnasta. Ensinnäkin takapalkka käyttöön, tai appari palkkaamaan takaa, sujuvoittaa kovasti kun ei tartte itse käydä välissä täyttämässä kuppia. Kerroin kokeilleeni takapalkkaakin, mutta luopuminen on vähän tahmeaa ja koira jää helposti jumiin siihen, eikä oikein pysty sitten enää hyppäämään. Muutettiin tehtävää niin, että apparilta palkan haettuaan kutsuin koiran ja pyysin käsikosketuksen. Tämä välitehtävä rikkoi sopivasti ajatuksen irti takapalkasta. Käsikosketuksesta ei palkattu. Sitten koiralle käsky odottaa ja ottaa itse haluttu etäisyys ja siitä hyppykäsky. Kriteeriksi se, että yrittää hypätä suoraan ottamatta ensin yhtään askelta mua kohti. Jos hyppää mua kohti, se ei haittaa, jos vaan ponnistaa suoraan ilmaan kävelemättä ensin.

Kannattaa myös kokeilla hyppyä alustan päällä, pitempäänkin kuin yhden kerran mitä minä tein joskus. Pari viikkoa tai pari kuukautta voi hyvin kestää, että asia alkaa edetä. Hihna tms koiran edessä on lähinnä itselle merkkinä. Kannattaa myös kokeilla jotain paikallaan/taaksepäin tehtävää temppua hypyn perään ennen palkkaa, vähentää koiran ajatusta siitä, että hyppy = palkka ohjaajalta. Esim. pyörähdys, peruutus tai maahan meno. Ja muistettava, että kun aletaan kouluttaa jotain uutta (etäisyys), käytös usein huonontuu tilapäisesti (hypyt ei ole niin ilmavia), se ei haittaa yhtään vaan riittää että yrittää ja että ponnistaa suoraan. Näyttävyys kyllä palaa kun koira ymmärtää mitä haetaan.

kuunnellaan ohjeita

sieni ruinaa koutsilta lisää keksejä kun hää selittää mulle jotain :D

hypätään!

vauhdilla käteen

hypätään!

pieni tauko

tässä lähtee ponnistamaan oikein ja saa palkan

vauhdilla takapalkalle

Pönen ryhmä oli "ääntely ja kuuntelu". Tehtiin ensin lyhyen selityksen ja pienen lämpän jälkeen 1min ja sitten 1,5min palkaton seuruusetti ihan täysin improvisoiden. Sitten tehtiin myös vähän freestylea ja rally-tokoa palkatta. Koira teki kaiken aikasen korkealla mutta kuitenkin vielä hallinnassa ja hiljaa, ihan yksi tai kaksi pientä vinkaisua pääsi. En saanut tästä koulutuksesta oikein mitään, kouluttaja sanoi lopuksi vaan ettei osaa sanoa mitään muuta kuin että onnittelut onnistuneesta treenistä. Tietysti voi olla vaikea kommentoida, jos ongelmaa ei saada esiin, mutta silti... pöne parka oli vain tämän takia mukana ja se sitten vietti koko viikonlopun häkissä joko autossa tai yöllä meidän huoneessa :/ Treenasin kyllä sen kanssa ulkokentällä sekä la että su, mutta jos olisin tiennyt että hukkareissu tulee, olisi pötkönen voinut jäädä kokonaan matkastakin.

surviainen

lentävä kieppi

jalalla koreasti

pöne on paketissa

Harkkakisan lähtölistat julkaistiin tahallaan vasta aamulla vähän ennen päivän aloitusta. Oltiin vuorossa 4/16. Koska Sieni ei mene enää ikinä esittämään AVO-ohjelmaa eikä VOI-ohjelmaa ole vielä lainkaan mietitty, päätin että se tekee edellisen ohjelman alusta n. 20sek ja saa sitten ylläripalkan. En halunnut ottaa treeniliiviä kehään, kun ei sitä kokeessakaan ole, mutta palkkapurkki ei mahtunut mun taskuun. Sovin, että sanon kuuluvasti "ole hyvä" ja silloin kaveri heittää sen kehään koiran selän takaa sen huomaamatta. Vein koiran kehään ja laitoin sen maahan odottamaan kun vien korin ja sienet. Siinä sitten säädin niiden kanssa, piti saada sellainen kulma että haluamassani kohdassa koira on selin yleisöön. Tullessani itse kohti koiraa ja ottaessani aloitusasentoa selin siihen, unohdin sanoa sille että odota vaan vielä, ja se nousi vähän hämillään tullakseen katsomaan mua, että mitäs tässä nyt niinkun. Ohjasin sen nätisti takaisin, onneksi se ei pahastunut. Sieni on äärimmäisen herkkä sille, että sitä ei pitäisi "kadottaa" ja laittaa sitä tekemään väärin vain siksi, että itse unohdan ohjeistaa miten toimitaan.

Tehtiin siis selän takaa etupuolelle kierto ja syliin istuminen, alas, kumarrus, korin haku, kumarrus, kumartaen odottaminen että nousen ja siitä kiljahdus "ole hyvä!!". Koira oli sinkoamassa jonnekin muttei tiennyt missä palkka olisi, mutta ennen kuin se ehti lähteä mihinkään, purkki tipahti jo kehään ja tämä oli erittäin onnistunut yllätyspalkkaus :) Jollekin toiselle mitään tällaisia yleisöstä lentäviä ylläreitä ei kuunaan kannattaisi tehdä, esim pönelle ei missään nimessä, se kyttäisi seuraavat sata kertaa josko taas jostain tippuisi taivaan lahjana ruokaa.

Mulla ei mennyt varmaan minuuttiakaan, joten periaatteessa 4 olisi ollut vielä jäljellä. Mietin vielä aamulla hetken että otan pönen hollille ja vaihdan koiraa ja teen senkin kanssa jotain, mutta sitten Sienen palkkauksessa olisi ollut kiireen tuntu ja pönen häkistä ottamisessa myös, ja se ei ikinä tuota mitään hyvää, niin anti olla.

Esiintymiskoulutus tuntui aluksi suorastaan ahdistavalta, ja sanoinkin, että en ole sitten yhtään mikään esiintyjä, en musikaalinen enkä tanssillinen, ja että toko- ja pk-tausta näkyy minussa tosi vahvasti. Jos joskus olen suunnitellut jossain ohjelmassa vähän tekeväni jotain itse, olen kuitenkin kokeissa jännittäessäni unohtanut. Lisäksi sanoin, että pelkään tämän koiran kanssa, että hillumalla itse kovin suureellisesti varastan shown siltä, kun se on enemmänkin kaunis, ei vauhdikas tai erityisen näyttävä esiintyjä. Koutsi oli aivan super ihana ja yhtäkkiä huomasin, että ei muakaan enää hävetä tai jännitä :) Vaikka se ilman koiraa ohjelman esittäminen ensin ilman musaa ja sitten musan kanssa tuntuikin kyllä aika tyhmältä. Keskityttiin ensin niihin kohtiin, jotka sanoin ottavani sellaisenaan VOI-ohjelmaan. Lopussa jäi kyllä hieman aikaa ja sain vähän ajatuksia myös niihin pätkiin, mitä pitää jollain tavalla muuttaa tai vaihtaa kokonaan eri jutuiksi.

Ensinnäkin tarina on kuulemma tosi symppis ja aivan ihana, ja itse pitäisi unohtaa ajatus että nyt pitää esiintyä, tanssia tai tehdä jotain tiettyä. Tärkeintä on vain eläytyä tarinaan, olla sen koiran kanssa siellä metsässä retkellä ja liikkua enemmän niinkuin oikeasti liikkuisi, ja nauttia niinkuin oikeasti nauttisi. Tällöin en myöskään vie huomiota koirasta.

-alussa kun koira ekan kerran kumartaa, nostan pienesti hattua sille

-kävelypätkä, jossa ollut kieppejä 3-4kpl (jähmii kisoissa, nämä pitää muuttaa), pujottelua (saattaa jähmiä siinäkin) ja lopussa kasia mun seistessä paikoillaan -> tähän jonkinlainen kävely olisi kiva, koska pitäähän meidän mennä sinne metsään, on mun mielipiteeni siis. Voisiko koira vaikka vaan seurata, tehdä esim yhden kiepin, sitten siihen voisi tulla pysähdys missä koira tekisi vaikka kurre-asennon (ei osaa) tai muun paikalla tehtävän tempun. Kävellessä pitäisi tähystellä ympäriinsä käsi lipassa ja etsiä niitä sieniä, ei tokojäykkää seuraamista. Olisi tosi kiva jos jaksaisi opettaa vaikka sellaisen, että koirakin osaisi kääntää päätä vasemmalle ja oikealle ja voitaisiin samassa tahdissa katsella maisemia

-peruutuspätkä: olisi tosi kiva jos ohjaaja voisi peruuttaa itse poispäin, olisi paljon hienomman näköistä kuin nykyinen missä kävelen koiraa kohti tai poljen paikoillani

-käsirenkaan läpi hyppääminen (olen laskenut korin maahan): kokeile saako korin jotenkin mukaan siihen, kori vasten jalkaa ja koira hyppää sieltä välistä tms, nykyinen korin laskeminen ensin on vähän irrallinen, köpsän näköinen liike

-sienten haku: koiran lähdettyä pyörähdä itse + peruuttele poispäin. Nämä mun on pitänyt aiemminkin tehdä, en ole saattanut kisoissa muistaa...

-koiran tuodessa ekaa sientä, kumarru tosi suureellisesti sitä vastaan niin että toinen polvi osuu melkein maahan, ota korista vaikka kahdella kädellä reunasta kiinni ja ojenna sitä kohti koiraa, vastaanota sieni "VAU!" -ilmeellä. Ekaa sientä voisin haistaa, maistaa tai ottaa sen ainakin käteen ja katsoa sitä kun koira on laittanut sen koriin.

-toinen sieni otetaan vastaan yhtä suureellisesti, mutta haistamista tms ei, yhteishypyt on tosi kivat

-loppuasennossa (koira istuu syliin) kori lähemmäs, ihaile saalista (nyt kori on jätetty vähän sivuun, koira himoitsee sieniä ja saattaa ottaa korista, jos ovat kovin lähellä. Mieti haittaisiko, vaikka ottaisi loppuasentoon sienenkin? Voisiko koira pitää koko koria?)
-omaa osuutta treenattava todella paljon ilman koiraa, jotta osaa unissaankin mitä piti tehdä missäkin. Tällöin koepaniikissakin muistaa paremmin omat liikkeet.

Sitten yleisiä muistiinpanoja:

-käsimerkkien ongelma on se, että olet niiden vanki. Ei haittaa, jos sitten aina teet sellaisia koreografioita missä voit tehdä käsillä sellaisen liikkeen, mutta jos haluaisikin joskus laittaa kädet eri tavalla... mieti siis mitkä käsimerkit tarvitsisi häivyttää ja mitkä voisi pitää

-ennakoiva liike helpottaa erottelua ja on yleisön silmiin huomaamaton tapa auttaa koiraa kovasti. Esim. jos on esine joka koiran pitää sekä kiertää että mennä sen päälle, aina ennen kiertoon lähetystä koira menee ohjaajan selän takaa ("takaa-kierrä") ja aina ennen päälle lähetystä yksi askel pujottelua

("pujottele - hoplaa"). Koirat on kovia ketjuttamaan ja tekemään kaavoja ja tässä sitä kannattaa hyödyntää. Toisaalta sitten ei oikein voi tehdä erottelua pelkillä "kierrä" ja "hoplaa" -käskyillä, ja jos haluaa että koira oikeasti kuuntelee, tämä vähän sotii sitä vastaan.

-uutta asiaa opetellessa, käsiapua häivyttäessä (esim ohjaajan kiertäminen) kehu heti kun alkaa tehdä oikein, älä odota, että on tehnyt loppuun asti. Eli heti kun lähtee yrittämään ohjaajan takaa, ala kehua. Jos purskahtaa kehusta takaisin eikä tee loppuun, kehuit liian innostavasti, kokeile uudestaan. Tärkeää että saa tukea ja palautetta yrittämisestä.

-selän takaa tassujen laitto ohjaajan olalle: appari hyödyttää aluvaiheissa kovasti. Laita huppari ja huppu päähän, niin ei raavi niskaa. Itselle namit molempiin käsiin ja apparin palkattua ensin ohjaaja palkkaa sitten itse. Mieti mitä haluat, jos yksi jalka yhdelle olalle, palkkaa molemmista käsistä mahdollisimman keskeltä selkää. Jos haluat koiran ensin toiselle puolelle ja sitten vaihtavan puolta, palkkaa vaan toisella kädellä. Puolen vaihtamisen saa usein helposti niin, että palkan jälkeen koputtaa toisen puolen etujalkaa -> koira(n pää) tulee katsomaan mitä teet.

-selän päälle hyppääminen ohjaajan ollessa kontallaan: appari helpottaa kovasti tässäkin aluksi. Jos pakko tehdä yksin, opeta pyyhe targetiksi ja heitä pyyhe selkääsi. Takaa on huomattavasti helpompaa tulla kuin sivusta, pääsee suoraan eikä joudu kääntymään hypätessään. Monesti koiria vähän hirvittää ohjaajan "tallominen" joten palkkaa sinnikkäästi kun yrittää, vaikka hyppäisi ylös ja samalla vauhdilla kauhistuneena alas "kääks mähän liiskaan sut". Kyllä se siitä suttaantuu.

-jalkojen välistä puolenvaihto peruuttaen / kasi ohjaajan jalkojen välistä tai ympäri peruuttaen: jaa lohkoihin ja ajattele erillisiä, aloita ohjaajan edessä tehtävistä, selän takana vaikein alue. Esim. jalan ali peruutus: erikseen jalkojen alla menevä osa ja sitten suoristuminen uuden puolen perusasentoon -> treenaa erillisinä osina.

-käsiavut esim ohjaajan ympäri peruuttamisessa: jotta voit ohjata koiraa namilla, opeta sille jokin "pieni hetki, odota just siinä niin kuin olet, kohta tulee lisää ohjeita" -sana jotta saat kädet vietyä itsesi ympäri oikeaan asentoon, eikä koira lähde niiden mukaan

-positioiden hakua kannattaa tehdä paljon temppujen avulla: sivu - pyöri - sivu ja sitten toisaalta kuuntelua sivu - pyöri - viereen jne. Ohjelmassakin on joskus kiire ja mitä enemmän koiralla on varmuutta hakeutua kiihdyttävän tempun jälkeen takaisin oikeaan paikkaan, sen sujuvampaa on ohjelmakin, vaikka juuri kyseistä temppua ei ohjelmassa olisi lainkaan

-htm-positiot etujalat hiirimatolla tai kokovartalokorokkeella. Vasta kun tarjoaa sujuvasti, nimeä.

-haukkuminen tai haistelu ei koskaan ole itse ongelma, vaan aina oire jostakin muusta

Voiko katselemalla oikeasti oppia..?

Alkukesästä päätin opettaa kierimistempun molemmille koirilleni. Kokeilin sheippaamista, kosketuskeppiä ja ihan silkkaa kädellä ohjaamista/namilla houkuttelua. Sienen kanssa homma ei parilla kerralla oikein edistynyt, mudille sen sijaan houkuttelu toimi hyvin. Pian mulla oli käskystä tapahtuva kieriminen. Kesän aikana lisäsin siihen etäisyyttä ja tungin tempun pönen avoimen luokan ohjelmaan. Sienen kanssa luovutin, nämä innostukset tulevat ja menevät ja jos jokin ei heti lähde pienellä vaivalla onnistumaan, vaihdan vain temppua.

Tänään ajattelin omalla kentällä alkaa opettaa Sienelle "painava pää" -liikettä, joka tulee olemaan pohjina "häpeä" -tempulle. Ihmeellistä, mutta koira tarjosi hyvin helposti toiselle kyljelle menemistä, sai pari naksua siitä, ja sitten kun vain odotin, se kierähti selän kautta ympäri. Onko se voinut koko kesän katsoa töppösen tekemisiä ja painaa mieleensä, että tällaisesta liikkeestä kaveri saa keksiä?! Tuon koiran kohdalla en yllättyisi yhtään mistään. No joka tapauksessa opetan sille nyt ensin kierimisen ja palataan siihen häpeämiseen sitten sen jälkeen :) Häpeäminen olisi tarkoitus tulla kohtaan, kun koira poimii koriin normi tatin sijaan kärpässienen ja sitten se nolostuu kun heristän sille sormea tms. :D

Erilaisia vaikeuksia

Pönellä on nyt olemassa aika hyvä ohjaajan kiertäminen myötäpäivään vihjeellä "myötä". Vastapäivästä tulee tietenkin "vasta", jahka ehdin siihen paneutua. Pystyn seisomaan tai pyörimään sitä vastaan. Kierroksia on sellainen 2-3, käskyä pitää kyllä toistaa mutta ei se oikeastaan mua haittaa. Jostain luin, että niin kauan kun koiralle tarvii toistaa käskyä, se ei vielä kunnolla osaa kyseistä tehtävää. Voihan sen ajatella niinkin, tai sitten kyse on vain ihan siitä mitä on opetettu. "Maahan" on maahan kunnes toisin luvataan, olin sitten hiljaa tai puhuin jotain muuta. Mutta "myötä" voi ihan yhtä hyvin olla myötä niin kauan kun sitä sanaa toistan.

Prosessi on taas ollut mielenkiintoinen sikäli, että tajusin, että pöne on hyvin päämäärähakuinen eläin tässäkin. Sen on vaikeaa toistaa samaa asiaa turhautumatta. Sellainen se on aina ollut, sanoin jo nuorena että sen toistojen kesto on huono. Se on silloinkaan lässähtänyt tai varsinaisesti kyllästynyt treenaamaan, se vaan alkoi keksiä kaikkia omia lisäyksiä ja ehdotella että eikö tämä olisi paljon parempi näin. Nykyään, kun vire on korkeammalla kaikessa, se sitten kuumuu ja turhautuu. Sen mielestä yksi käsky tarkoittaa sitä, että on yksi asia mikä pitää suorittaa. Mielessä on vain maali, ei matka. Jos toistan sanan saadakseni sen tekemään saman uudestaan, esim. nyt juuri se viime kerralla mainitsemani rallyn saksalainen täyskäännös, koira ottaa sen korjaamisena. En ollut tyytyväinen sen ekaan suoritukseen, pitää yrittää paremmin. Jos se ei ymmärrä miksi korjataan - ja eihän mitään ymmärtämistä ole kun virhettä ei ollut - ääni tulee välittömästi turhauman myötä.

En tiedä, onko syy enemmän koiran ominaisuuksissa ja persoonassa, vai koulutusmenetelmässä. Houkuttelemalla, apujen kanssa koulutettu koira ei koskaan joudu samalla tavalla arvailemaan ja kokeilemaan "onkohan se tämä, entäs tämä" ja ehkä ei sitten opi sietämään tietynlaista epävarmuutta? Se odottaa apuja, ensin autetaan ja sitten ollaan perillä. Sheippaamalla koulutettu koira keskittyy paljon enemmän siihen matkaan eikä sillä ole niin kiire päästä maaliin, kun matkallakin tulee keksiä? Tosin onhan omissani selkeä hermorakenne-ero ja muutenkin kaikki kaikkimulleheti-sählän ominaisuudet on pönessä siinä missä Sieni on itse levollisuus. Mielenkiintoinen aihe.

Olen miettinyt miten saan kasvatettua pyörittävien kierrosten määrää niin että koira pysyy hiljaa. Paljon massaa siihen mikä on helppoa (3/4-1 kierrosta) ajatuksena että vahvistetaan sitä vielä, ja siitä ihan pikku hiljaa ylöspäin? Vai reippaasti vaan lisää kierroksia jo nyt ajatuksella että sen on pakko tottua, että tässä ei ole kiire ja voidaan hyvin tehdä kymmenen kierrosta ennen kun kukaan syö mitään? Tänään luin eräästä blogista, että kiihkeän koiran kanssa tiheä palkkausväli asiassa jonka se jo osaa, lisää palkan odotusta ja sitä kautta hätäisyyttä. Tässä se nyt juuri oli hienommin kuin mun aivot osasi sen muotoilla, oikea bingo! Nyt on siis aivan ensiarvoisen tärkeää että pönelle muodostuu tästä liikkeestä sellainen kuva, että pyöritään kunnes toisin sanotaan, pitkäänkin. Se ei saa saada sellaista ajatusta, että yksi kierros on tämän tehtävän nimi. Siispä se ei saa saada juurikaan palkkaa siitä yhdestä. Joko reilusti alle sen, tai sitten yli. Tarvitsen alokasluokan ohjelmaan 2-3 kierrosta, ja koska koetilanteessa vire on kuitenkin jotain muuta kuin treeneissä, näen että "turvallinen" määrä on vähintään 4-5 hiljaista kierrosta kotona.

Ajattelin jakaa ympyrän neljäsosan tarkkuudella. Vasemmalta sivulta ei juurikaan kannata palkata, jumittaminen siinä on aika herkässä edelleen. Vaikka palkan suunta on liikkeen mukainen, naksu koiran saavuttaessa vasemman sivun herättää siinä heti ajatuksen perusasennosta. Olen yrittänyt naksauttaa mieluummin vasta pikkasen sen jälkeen.  Koska koira on kovin nopea, käytännössä mulla on ehkä kolme palkkapistettä: etuviistossa vasemmalla, etuviistossa oikealla, takaviistossa oikealla. Matkaa kannattanee kasvattaa koko ajan, mutta hyvin pienissä osissa, sen neljäsosan tarkkuudella.

Sitten on vielä ratkaisematta se mitä teen, jos ääni tulee. Sen kun tietäisi. Paljon auttaa jo ihan se, että treenaa tätä väsytetyllä koiralla juuri iltaruuan jälkeen (tai aamulla, jolloin ne ei koskaan syö, eikä odotakaan ruokaa), ja palkkaa mahdollisimman köykäisellä palkalla. Mä en usko, että ääni on niinkään mikään tietoinen ratkaisu koiralta, se vaan purkautuu tunnetilan myötä. Ongelma ei siis niinkään ole se ääni, vaan koko mielentila, ja siihen ei mikään kieltäminen oikein auta. Ääniongelmat on kyllä yksi hirvein asia kun ne on niin monisyisiä ja haastavia ratkaista.

Koiratanssin myötä olen miettinyt myös sitä, miten kapea katsontakanta monella harrastajalla on. Nähdään vain se oma laji ja kaikki muu on jotain surkeaa piperrystä. Rally, koiratanssi ja oikeastaan tokokin on monen pk-ihmisen mielestä ihan lasten leikkiä. Tämä nyt on tällaista yleistämistä, en tarkoita että kaikki on sellaisia. Pk-puolella edelleen ajatellaan tunnetila edellä ja jos koira tekee intensiivisesti ja näyttävästi ollen kuitenkin täysin hallinnassa, pienet tekniset puutteet annetaan usein anteeksi. Sen sijaan jos touhu on levotonta sähläystä ja näyttää siltä että paketti hajoaa hetkellä millä hyvänsä, arvostelu tuntuu olevan ankarampaa. Rallyssa taas koiran ilmettä, nopeutta ja intensiivisyyttä ei juuri lainkaan ainakaan suoraan arvostella, toki esim. täydellinen herpaantuminen ja siitä seuraava haahuilu/haistelu tuottaa virheitä. Oleellista on asentojen puhtaus, suoruus ja suoritusten yhdenaikaisuus. Koiratanssista en vielä kovin tarkkaan osaa sanoa, mutta treenatessa mulle on tullut mielikuva siitä, että tärkeintä on kaunis, ehjä kokonaisuus. Ylemmissä luokissa arvostetaan minimaalista käsiohjausta, hyvää erottelua eli juuri tuota että samalla esineellä voidaan tehdä eri temppuja, puhtaita selkeitä liikkeitä ilman sähellystä niin että yleisökin ymmärtää mitä tässä tehdään. Sitä, että koira ei tee yhtään virheliikettä, vaan ohjelma etenee kuin tanssi. Sillä ei ole väliä kääntyykö se vasemman vai oikean kautta, voit kouluttaa ihan kumman haluat. Mutta kaunista on tehdä joko aina samalla tavalla tai esim. joka toinen eri tavalla. Jos koira säätää milloin mitenkin ja välillä heittää vielä yhden ekstravoltin, kokonaisuudessa on heti särö. Asiaa auttaa paljon se, että itsellä on täysi vapaus valita sellaisia liikkeitä kuin haluaa, ja jättää esim. ne pahimmat riskit täysin väliin. Mutta jumaliste, ei se silti helppoa ole! Näiden lajien haasteet on aivan eri asioissa, mutta pk-ihmisen mielipide siitä, että matalassa vireessä tehtävät pilipalitemput on lasten leikkiä, on ihan yhtä väärä kuin koiratanssijan mielipide siitä, että helppoahan se on vetää vaan nupit kaakkoon ja antaa mennä vaan samaa ainaista seuruukaaviota.

Sienen ohjelmasta puuttuu jotakin. Etsin eilen inspiraatiota Youtubesta. Alokasluokan ohjelmissa on tosi paljon käsiohjausta ja ne näyttää juuri siltä kuin rallyn alokasluokka "pahimmillaan": koiralle ei ole oikeastaan koulutettu paljoa mitään, se vain seuraa kättä, missä on aina treeneissä nami ja missä se luulee kokeessakin olevan namin. Sen takia näitä lajeja ehkä arvostellaan välillä niin rumasti ja todetaan, että tuohon nyt pystyy kuka tahansa. Sitten on tosi, tosi, tosi taidokkaita esityksiä, jossa käsiohjausta ei ole lainkaan tai se on piilotettu niin taitavasti ohjaajan liikkumiseen, että sitä ei huomaa. Tämä video jäi mieleen tuon putken erottelun kanssa: toisesta suunnasta tullessa mennään läpi, toisesta hypätään yli. Siinä on aikamoinen vihje-erottelu, vaikka näkeehän sen parista muusta kohdasta, että koira meinaa karata tuolle esineelle kun ei pitäisi :)

Oikeastaan piti kirjoittaa siitä, että etsin inspiraatiota mutta en löytänyt. Päin vastoin alkoi ahdistaa esimerkiksi pujottelu. Sitä on ihan joka esityksessä, vähänkö blaah! Pönen ohjelman raakaversion teki minut tähän lajiin perehdyttänyt kaveri sen pohjalta mitä kerroin koiran jo osaavan. Temppuja sitten vähän hiottiin ja muutettiin, esim. alun perin ollut tassun antaminen jalostui vilkuttamiseksi. Joka tapauksessa kummankin ohjelmassa olen lähtenyt siitä, että ohjelman pitää olla koiran näköinen. Olen valinnut temppuja joita ne jo osaa, tai jalostanut niitä hassuista jutuista mitä ne kotona muuten vaan tekee. Lopetin tosi monen esityksen katsomisen kesken ja siirryin seuraavaan. Se tuntuu jotenkin matkimiselta ja tuli vahvasti sellainen fiilis, että minä en oikeasti halua Sienellekään täytteeksi mitään videolta valittua tusinatemppua. Minä haluan keksiä jotakin mikä on Sienen näköistä.

Kaiken tämän jälkeen loppukommentti vielä siitä, että minä arvostan eniten koirakoita, jotka ovat menestyneet useassa täysin erilaisessa lajissa. Silloin on ihan todella jouduttu, ja onnistuttu, kouluttamaan. Luulen, että koiran ominaisuudet jossain määrin määrittelee mikä sille on helpointa saada. Tietysti ne todelliset huiput kouluttaa sekä vireen että tekniikan, mutta itse olen ainakin joutunut vähän valitsemaan kumpaa painotan. Ja jos miettii vaikkapa seuraamista ja perusasentoon istumisia liikkeen pysähtyessä: jos koira on korkeassa vireessä ja istumiset on nopeita, jossain rallyn 360 asteen käännöksessä hitaassa vauhdissa nyt vaan ON iso riski, että pylly ehtii käydä maassa. Ellei sitten ole erikseen kouluttanut rallyyn jotain "älä ikinä istu tämän aikana" -seuruusanaa. Niin, mullakin ole pönellä kaksi eri seuruukäskyä, se oikea pk-puolen ja sitten se toinen vähän sellainen löysempi ja ennen kaikkea ei-niin-vietikäs. Oli, mutta ei ole enää, se nousee sillä kevyemmälläkin ihan samanlaiseen vireeseen, koska en ole osannut estää sitä.

Silloin kun pöne tokovalioitui 2012, en ollut varmaan kuullutkaan rallysta ja uskoin, että meillä on enää pk-tottis. Toko loppui valioitumispäivään ja muutin treenejä aika reilusti, esim. seuraamisessa lakkasin pitämästä tekniikkaa lainkaan oleellisena ja palkkasin vain lelulla. Keskityin saamaan vireen ylös ja annoin sen edistää ja pompottaa. Jos olisin silloin tiennyt, että innostun vuosien päästä rallysta ja koiratanssista, en varmaan olisi tehnyt niin. Mä kyllä näen, että kiihkeän koiran kanssa nämä lajit on jossain määrin toisensa poissulkevia. Tekniikan lisäksi pitäisi osata kouluttaa myös erilainen mielentila. Itse en siinä ole onnistunut. Vähemmän kiihkeän koiran kanssa on helpompaa, ja kyllähän sellaisella kyläkokeen pk-tottiksen vetää, mutta ei se mikään SM-tason suoritus mahda olla vaan kaikki saisi olla nopeampaa ja intensiivisempää. Ja sitten jos on se kiihkeä koira mutta haluaa tehdä vain matalamman vireen lajeja, opettaa sen alusta asti sellaiseen tilaan. Vaikeinta on se, kun haluaa tehdä vähän kaikkea, ja pitäisi saada se koira tekemään niin eri tyylillä. Siihenhän ne tietenkin pyrkii mikä sille yksilölle on luontaisinta. Että onnea vaan kaikille täysin eri lajien kolmois- jne. valioille, mii laik!

Ne hullut

Töppösen kanssa oli maanantaina pk-kentällä pitkästä aikaa sellaiset treenit, että se lähinnä roikkui mun hihassa. Kiva oli siinä tehdä koiratanssin temppua, jossa itse olen kyykyssä ja koira kiertää mun ja esineen ympäri, kun se ei oikein ottanut ohjausta vastaan vaan lähinnä tosiaan rääkyi ja näpsi menemään, ja mun naamahan se siinä sitten olisi tyrkyllä... totesin hyvin nopeasti, että ihan turha tässä nyt on tapella, annoin sille pallon ja seisoin katsomassa kun se tappoi sitä 30m päässä hangessa riehuen. En tiedä, voiko sunnuntain rallykoulutus vaikuttaa näin voimakkaasti. Pöne oli siellä mukana, ja joutui odottamaan koko päivän autossa. Käytin sitä pari kertaa pissalla väleissä ja aina se kusi hyvin hyvin nopeasti ja alkoi sitten vinkua ja kiskoa kohti hallia (jossa se ei ole koskaan käynyt, mutta tiesihän se, että siellä on treenit ja että Sieni vietiin sisään...). Mitään muuta erikoista en keksi ja se ei tosiaan aikoihin ole ollut noin hirveän raivokas treeneissä. Nuorempana tuollaista oli joskus enemmän.

Ulkopuolisen mielestä se ehkä näyttää hauskalta ja juuri siltä, että siinä ei koirasta intoa enää puutu. "Vau". Ohjaajana siinä tilanteessa vaan ei naurata yhtään. Tai kyllä mä sitten hymähdin ääneen, että pöne sä olet hullu, kun katsoin sitä pallon kanssa hillumista. Koirasta lähti hirveä murinakin kun se kävi niin kuumana ja purki raivoaan ja kyllähän se nyt vaan näyttää hassulta. Joskus nuorempana yritin enemmän tapella sen kanssa ja laittaa sen ruotuun, mutta koiratanssi varsinkin on laji johon en missään nimessä tahdo tuollaista virettä. Mikä pakko niitä temppuja on väkisin siis vääntää, en näe sitä millään lailla luovuttamisena että nousin ja annoin sille sen pallon vaan. Enemmän hallaa tekisin sillä konfliktilla, että yrittäisin saada sen käyttäytymään siivosti ja haluamani temput onnistumaan, tai jos olisin antanut sen kiertämisen ohessa purra vähän kaikkea :) Tämän kerran jälkeen kaikkina muina päivinä koira on taas ollut normaali ja paremmassa vireessä, eikä mitään ongelmaa ole ollut.

Mutta takaisin siihen mistä oikeastaan halusin kirjoittaa. Sitä raivoa katsellessani mietin, että mulla on jo yksi tällainen koira, ja niin hupaisalta kuin se näyttääkin, ei se ole oikeasti mitenkään kadehdittavaa tai kivaa. Miksi ihmeessä haluaisin holskun kokoisen raivopään? Miksi Sienen pitäisi käyttäytyä noin? Mitä hienoa siinä on, että treeni pitää keskeyttää, koska elukka käy liian kuumana tehdäkseen edes mitään osaamaansa, uuden oppimisesta nyt puhumattakaan? Onko sillä oikeasti itsekään kauhean onnellinen olo kun se on kuin riivattu? Sen jälkeen tyytyväisyys ja rauha oli varmasti oikein mukava tunne, mutta kokonaisuutta ajatellen suuret tunteet on aina jollain tapaa rankkoja ja kuluttavia.

Ehkä kyse onkin omassa päässäni ainakin jonkinlaisesta tasapainosta ja lopputuloksesta. Jos koira on kiihkeä ja vilkas ja ohjaaja on saanut sen hienosti pakettiin ja heidän katsominen tuottaa "vau"-elämyksen, se on jotenkin arvokkaampi saavutus kuin vähemmillä ominaisuuksilla varustetun koiran hieno, tasapainoinen suoritus? Koska vähemmän räjähtelevä koira on "helpompaa" saada tekemään hieno kokonaisuus? Kaverilla on kohta 4kk ikäinen käyttölabbis ja sen pentutreenejä seuratessa olen taas avannut silmäni monelle jutulle. Pentu on tosi vilkas ja tekevä ja sen sijaan että sille olisi imutettu seuraamista, perusasentoa, eteen tuloa tms sille on opetettu kohteita, luopumista, jätä-käskyä, irroittamista, tuomista, lähellä pysymistä, paikallaoloa häiriön alaisena jne. Se oli ollut kotonaan vain muutaman viikon kun tehtiin sille treeni, jossa se ohjaajan maahan-vihjeestä läjähti maahan. Asento oli toko- tai pk-ihmisen mielestä kauhea, jalat levisi miten sattuu ja pentu makasi lonkallaan ja milloin mitenkin kiemurassa. Pointtina oli kuitenkin tekniikan sijaan häiriö, ja minä sitten heittelin leluja pennun ohitse ja se pysyi maassa ja katseli vain! Palkkaa tuli toki tosi tiuhaan, mutta silti pentu oli aivan uskomattoman taitava luopumaan ja aktiivisesti hillitsemään itsensä. Hassua, miten paljon yleisesti hinkataan tekniikkaa ja nillitetään jostain asennosta ja toisaalta hetsataan ja hetsataan, ja sitten joskus vuoden iässä vasta havaitaan että nyt onkin ongelma kun se vinkuu ja on sinkoamaisillaan vähän kaiken perään eikä todellakaan ymmärrä itsehillinnästä mitään. Tietenkin koiria on tosi erilaisia, samoin lajeja ja tavoitteita, mutta minä uskon yhä vahvemmin että pentuna kannattaa panostaa niihin neljään perusasiaan: kohteet, luopuminen, lähellä pysyminen, rauhoittuminen. Kun ne on kunnossa, tekniikkahan on vain tekniikkaa! Perusasento tällä esimerkkini pennulle opetettiin käsittääkseni muutamalla treenillä laatikkomenetelmän avulla ja nyt se läjähtää sanallisella vihjeellä sivulle. Paikka on toki vielä elävä ja koipeliinipennun on fyysisesti mahdotonta hallita jalkojaan, mutta asento on myöhemmin nopea hioa priimaksi. Kestoa, häiriötä ym voi hyvin tehdä jo nyt vaikka se nyt kenottaakin siinä välillä vähän hassusti. Näin saa alusta asti massaa niihin taitoihin, joita pitää tärkeimpinä. Olin ihastuksesta mykkä kun näin miten niin pieni pentu osaisi niin monta asiaa pelkästä sanallisesta vihjeestä. Ei houkuttelua, ei käsiapuja, ei mitään mistä eroon pääseminen on äärimmäisen raivostuttavaa. Tämä kaikki liittyy asiaan siten, että itse arvostan nykyään eniten koiria joilla on esim. huolellinen sanallinen vihje-erottelu. Näyttävä sinkoilu jossa koira kyllä tekee paljon mutta enemmän mitä sattuu kuin mitä pyydettiin (sehän kuulostaa ihan pöneltä!) ei enää herätä läheskään niin suurta ihailua kuin ennen.

Koiratanssin osalta opetin pönelle pari uutta temppua. Toinen on takaapäin mun käsien muodostaman renkaan läpi hyppääminen ja toinen on meidän esineen ympäri kiertäminen kun pidän siitä kiinni ja olen kyykyssä itse. Nämä sujuu nyt jo aika hyvin. Työn alla on vielä minun kiertäminen. Rallyn saksalaisen tk:nhan se osaa ja sillä käskyllä + käsiavuilla kiertää kyllä, mutta mielentila on taas aivan väärä. Käskyä toistamalla koira luulee, että ei ollut tarpeeksi nopea tms ekalla ja luulee että korjautan koko ajan. Koska se ei ymmärrä missä on vika, vire sen kun kasvaa ja ääni alkaa. Plus että käsiohjaus on sellainen asia mitä tämän koiran kanssa haluan välttää viimeiseen asti, jos sen ottaa siihen mukaan, siitä ei päästä ikinä eroonkaan. Tarvitsen nimenomaan käytöksen, jossa itse voin pyöriä ja pitää käsiä miten haluan ja koira kiertää silti minua.

Aloitin opetuksen olemalla itse kyykyssä. Seisomalla sain vaan jumitusta kolmessa vahvassa positiossa (vasen, etu, oikea) eikä sheippaaminen tahi kosketuskeppi toiminut yhtään. Kyykyssä sain aika hyvin palkan suunnalla pelaamalla sheipattua useita kierroksia. Nyt pitäisi vielä päästä itse ylös. Ja opettaa sama vastapäivään ja tehdä vihje-erottelua.

Sienelle pitäisi kanssa opettaa ainakin yksi "täytetemppu", joka tulee niihin väleihin, missä varsinaisten juttujen välissä pitää tehdä jotain. Itseni ympäri pyörimistä kokeilin kanssa, mutta Sienellä on syliin tulo ja kumartaminen niin vahvoja, että se taas jumitti aika pahasti niissä. Sain vinkin, että palkatessa kääntyä itse takaisin uutta toistoa varten, ja tätä pitää ehkä kuitenkin kokeilla Sienelle. Luulen, että sen kanssa on helpompaa, että seison heti alusta asti.

Kommentoin tässä juuri kaverille, että mulla on tänä vuonna tarkoitus mennä Sienen kanssa kuuden eri lajin kokeeseen. Pönen kanssa kolmen. Suurin osa on toki lajeja, joista on jo paljon kokemusta, ei suinkaan olla aloitettu täysin alkeista. Esim. vepessähän Sieni olisi koevalmis heti kun saataisiin koepaikka. Mutta on siinä ihan jumalattomasti silti, ja ei ihme, kun välillä tuntuu, että mikään ei oikein etene. Jos päättäisi muutaman jutun mihin panostaa eikä tekisi kaikkea ristiin rastiin. Toisaalta on kivaa voida treenata juuri niitä liikkeitä, jotka on sillä hetkellä pop, oli laji mikä tahansa :) Koira ei tokikaan ymmärrä että ruutu ja kumarrus ei ole saman lajin temppuja joten mitäpä tuosta. Kuusi lajia sai kuitenkin mut yhtäkkiä näkemään Sienenkin taas aikamoisena koirana. Kyllä silläkin on tuloksia ja osaamista ihan mielettömästi. :)

Millainen opettaja haluat olla?

Naksuttelin Sienelle taas kumartamista. Viikonloppuna Kouvolassa mietin mun pitkää listaa katsellessani, että jos mullakin olisi vain yksi aihe koko viikonlopulle, edityisin varmaan tosi paljon nopeammin. Samalla mietittiin, kannattaako puolenvaihtoa edestä tehdä alussa molemmin puolin yhtä aikaa vai opettaa ensin yhteen suuntaan. Päädyttiin siihen tulokseen, että yksi uusi asia kerrallaan ja luultavasti oppiminen on tehokkaampaa, kun opettaa ensin toisen valmiiksi ja sitten vasta aloittaa toisen. Vaikka se on ihmisen mielestä "sama liike", koirat on uskoakseni huonoja ymmärtämään tuollaisia peilikuvia.

No, meinasin nyt iltapuhteina tehdä vaihteeksi sanallisen vihjeen liittämistä kumartamiseen. Sieni tarjoaa sitä nopeasti, kun olen kyykyssä olkkarin matolla. Pari kierrosta meni hyvin, sitten hain lisää nameja jääkaapista. Koira varmaan luuli, että nyt tehdään jotain muuta, ja se jäi hetkeksi vain miettimään ja odottamaan sanonko jotain. Yritin auttaa, mutta kumartamisen vihje tuotti maahan menon (vihje ei siis ole vielä liittynyt oikeaan käytökseen), ja siitä se nousi nopeasti ylös kun en tehnyt mitään. Sitten se taas muutaman sekunnin mietti, silmäsi ympäristöä mutta ei nähnyt koriin kerättäviä esineitä eikä mitään kohdetta (asioita, joita on samassa paikassa viime aikoina tehty). Sitten se hitaasti mutta varmasti alkoi tarjota oikealle sivulle pyörähdystä kuten korokkeen päällä tuossa matolla on paljon tehty :) Siinä hän sitten oli oikeaan jalkaani hienosti peruuttaneena ja katsoi mua silmiin, ja olipas surkeaa sanoa että kuule pieni ystävä, ei se ollut tämäkään!

Tämä on nyt se hetki, jota monesti kannattaisi enemmän ajatella. Koira on aktiivinen ja yrittää ymmärtää minua, mutta ei onnistu. Vaikka se on just tehnyt alle kaksi settiä onnistuneita toistoja, mistä on saanut palkan, joten "pitäisihän sen jo tietää mitä haluan". Mikä mä olen määrittelemään mitä sen pitäisi ymmärtää ja osata? Miten vika voisi millään tavoin olla koiran? Jos oppilas ei ymmärrä, opettaja ei ole osannut selittää tarpeeksi hyvin. Tietenkin kyse voi olla myös kyllästymisestä tms, mutta silloin koira ehkä ennemminkin tekee jotain muuta, tyyliin lähtee pois tai ei tee enää mitään. Mitä minä siis teen? Miksi toruisin sitä, yrittäisin käskeä kovempaa, tai ohjaisin fyysisesti, kun kyse on siitä että se ei tiedä mitä haluan? Tässä on niin helppo turhautua itse ja ajatella, että typerä koira, yritä nyt vähän enemmän, justhan äsken teit tätä samaa. Sen sijaan pitäisi miettiä, millainen opettaja minä haluan olla. Minä haluan olla reilu, positiivinen, kannustava, ystävällinen. Ei pidä suuttua yrittämisestä, vaikka se menisi pieleen. Toisaalta ei myöskään ole hyväksi olla epäreilun lepsu ja alkaa palkkaamaan säälistä jostain muusta. Mä nauroin koiralle, jolloin se hyppäsi ilmaan (ne ninjaloikat ei oikein ole turvallisia olkkarissa...), ja sitten otin vähän niinkuin uuden aloituksen kokonaan. Ohjasin koiran siis vaan mun eteen, kuten teen kumartamistreenin alussa. Sieltä niitä pelkkiä kumartamisia taas lähti liukuhihnalla tulemaan. :)

Syy miksi mä en juurikaan enää kouluta, on se, että koen Sienen takia tämän koiran ja ohjaajan välisen suhteen aivan ensiarvoisen oleellisena asiana. Mitä järkeä on opettaa mitään liikkeitä, jos yhteistyö ei ole kunnossa ja koira ei todella halua yrittää ymmärtää ohjaajaa? Tai jos koira yrittääkin, niin mikä minä olen sanomaan, miten juuri sinä saat kerrottua juuri sinun koiralle, mitä haluat sen tekevän? Juuri tämän takia joku pelkkä namin perässä imutus on niin vastenmielinen ajatuskin, että minä en sellaisia treenejä missään lajissa aio vetää enää koskaan :) Tuo suhde on vaan ihan hirveän henkilökohtaista ja mä en osaa, enkä halua yrittää, neuvoa toisille, kuinka niiden pitäisi kommunikoida koiriensa kanssa. Mä koen Sienen kanssa varmaan jotain epänormaalin tiivistä henkistä yhteyttä. Mun on tosi helppoa opettaa sille uusia asioita, se on niin hirveän motivoitunut, keskittynyt ja "auki". Mutta miten muut saa omien koiriensa kanssa samanlaisen suhteen, siihen mulla ei ole avaimia. Mulla ei itsellänikään ole läheskään samanlaista suhdetta pönen kanssa... Pönen vahvuus on olla välittämättä ohjaajasta, oli se sitten paniikissa kokeessa tai rauhassa opettamassa sille jotain. Kaikista saavutuksistaan huolimatta se ei ole mikään helppo koira opettaa uusia asioita. Sieni on. Sieni on huikein opettaja mitä koskaan olen voinut saada.

Treenaaminen, enemmän kuin vain harrastus

Töppösen tullessa kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Muistan, että tässä kylässä oli silloin tosi vähän mitään toimintaa, ja kärkyin kaikki mahdolliset kurssit ja koulutukset. Ilmoitin sen joka paikkaan mihin vain saatoin. Janosin koulutusta, neuvoja, ohjausta ja toisaalta myös kannustusta ja kehuja, pönehän oli omalla tavallaan varsinainen lapsinero. Oltiin paikallisen noutajajärjestön perustottelevaisuuskurssilla, pöne oli ehkä alle puolivuotias ja aiheena oli istuminen. Piti viitata, kenen koira osaa istua. Viittasin, ja sain näyttää. Koira katseli juuri jonnekin muualle, ja sanoin sille "Luksi, istu". Nimeensä se reagoi katsomalla muhun ja istu-sanan kohdalla istui. Kouluttaja kehui, että oli tosi järkevää sanoa ensin koiran nimi sen huomion saadakseen, koska jos olisin sanonut vain "istu", koira ei ehkä olisi ollut lainkaan kuulolla. Hassua, miten pienet asiat jää mieleen :)

Siitä me sitten päästiin tokoa vasta aloittelevan seuran toimintaan mukaan. Oltiin töppösen ekana keväänä jollain kahden viikonlopun (agilityn) motivointikurssilla, ja siellä muistan kuinka koirani taas loisti. Toinen kouluttajista kehui, että voisi ostaa sen kotiinsa. Silloin kaikki kurssit oli vielä niin taviksille suunnattuja, että tuollakin oli paljon koiria joita joutui todella kalastelemaan. Minun koirani kyllä leikki ja imuttui namilla, mitä kaikkia merkkien pujotteluita yms nyt tehtiinkään. Kahdeksassa vuodessa koiramaailma on muuttunut tosi paljon, ja kuilu the harrastajien ja tavisten välillä on aivan erilainen kuin tuolloin.

Sienen tullessa olin seuran sisäpiirissä, koulutin itse parhaimmillaan sekä agia että tokoa ja treenasin kummankin koiran kanssa kumpaakin lajia ohjatussa ryhmässä. Päälle maastotreenit lähinnä itsekseni. Kävin hallilla liki päivittäin ja hyvin usein siellä oli myös treeniseuraa, joko ennalta sovittuna tai sitten vain paikan päältä löydettynä. Oli kimppalenkkejä treenien jälkeen, juttukaveri jonka kanssa saattoi pitkään mennä vain hallin laidalla istuskellen. Ehkä syy oli Sienen, tai ehkä tapahtunut olisi tapahtunut silti ilman sitäkin. Ehkä vain vähän myöhemmin, tai lievemmässä muodossa. Joka tapauksessa jotain muuttui ja annoin itseni lipua kaiken keskiöstä reunoille ja lopulta ulos. Koin olevani vääränlainen, halusin vähän eri asioita kuin muut, tuli epämääräinen paha mieli milloin joko oman koiran huonommuudesta tai sitten yleisesti ilmapiiristä. Pikku hiljaa lopetin ensin kouluttamisen ja sitten omieni ryhmäpaikat. Roikuin kuitenkin vielä seurassa lämpimän hallin ja itsenäisen treenioikeuden takia. Lopulta ei huvittanut mennä sinne enää lainkaan ja totesin että turhaan tässä mitään talkoita tekee ja hallista maksaa, kun ei vaan nappaa. Pitkällisen harkinnan jälkee erosin seurasta. Seurasta, jossa oli monta tärkeää ihmistä, ihmisiä joiden kanssa pöne koulutettiin, ihmisiä jotka oli mukana sen tokovalioituessa, ihmisiä joiden kanssa treenasin monta kertaa viikossa. Mikä meni pieleen, kun mä en enää sopinutkaan siihen muottiin?

Samoihin aikoihin pöne vähän niinkuin jäi syrjään muutenkin ja keskityin enemmän Sieneen. Aloin käyä aktiivisemmin toisessa seurassa, ja hakuryhmän myötä sinnekin tuli ihana porukka. Oli myös esineruutu- ja tottisseuraa, samoin jälkiseuraa. Pönehän on käytännössä koulutettu metsäjäljelle ja KVA:ksi ihan yksin, silloin mua viehätti juuri se, että voin mennä täysin omien aikataulujeni mukaan. Hakuryhmän myötä musta tuli laumasielu. Mun hakuyhmä oli ihana, treeneihin oli aina kauhean kivaa mennä, ilmapiiri oli rento ja kannustava. En koskaan kokenut Sienen kanssa siellä sellaista riittämättömyyden tunnetta, kuin mikä monessa muussa paikassa oli tullut varsin tutuksi.

Mulle on elämässäni hyvin tyypillistä pilata kaikki muukin, ja niin kävi myös haulle. Itseään siitä voi vaan syyttää, ei ryhmää, eikä edes koiraa. Rehellisesti en mä vieläkään tiedä, miksi 2015 kaudella koira teki 200p koemaastot saaden alokasluokan koularin, ja 2016 sai kaksi nollaa koska oli koemaastossa niin paineessa, että teki molemmissa kokeita lähinnä pelkkiä valeita kunnes suorituksemme keskeytettiin. Miksi se ei aiemmin reagoinut mun jännitykseen, mutta vuotta myöhemmin ei kestänytkään enää sitä? Miksi mä pilasin sen tietämättä vieläkään mitä edes tein väärin?

Haku oli mulle paljon enemmän kuin "vain harrastus". Haku oli laji, jolle me Sienen kanssa vähän aikaa elettiin, jota me molemmat sydämemme pohjasta rakastettiin. Me oltiin siinä myös hyviä, parempia kuin missään muussa lajissamme koskaan. Se vain soljui meistä. Se koiran ilme, se palo mikä sen silmistä loisti, se keveys millä se teki mun kanssa töitä. Sitä en unohda koskaan. Mutta mä rikoin sen. Mä rikoin sen, enkä saa tehtyä ikinä enää tekemättömäksi.

Ryhmässä ei varmaan oikein ymmärretty mun äkillistä ilmoitusta lopettamisesta. Ehkä se ei ollut kovin reilua, toisaalta kukaan ei nähnyt niitä kyyneliä mitkä oman pettymyksen nimissä on vuodatettu, ja kukaan ei myöskään varmaan voi ihan tarkalleen ymmärtää miltä se tuntui. Mä tiedän, että Sieni on koira, jonka kanssa monikaan ei olisi saavuttanut yhtään niistä tuloksista mitä minä olen saavuttanut. Ei pitkisten tulostilastot syyttä niin surkeat ole. Kukaan ei ole ollut mun housuissa, kokenut vuosia sitä jatkuvaa huonommuuden tunnetta. Ei ole tarpeeksi vauhtia, ei viettiä, ei intensiivisyyttä, ei voimaa, ei mitään. Toko- ja tottistreenit oli aina vaan sitä samaa. Ei sitä tarvitse sanoa ääneen, se leijuu ilmassa, hiljaisuudessa, katseissa. En tajunnut, että olisi pitänyt paljon aiemmin irtisanoutua kaikista yhteistreeneistä ja treenata koiran kanssa kahdestaan. Järjestää sellaiset olosuhteet, että olisin itse voinut uskoa meihin. Vuosiin siihen ei uskonut kukaan ja se jätti jälkensä, ne mitä nyt yritän paikkailla. Hakutreeneissä koira oli aivan kuin eri eläin tottiskenttään nähden. Sen nopeutta kehuttiin, ohjattavuutta kehuttiin, ilmaisua kehuttiin. Se oli ainoa laji missä sitä koskaan kehuttiin, ja minä rikoin sen. Ei, kukaan ei voi ymmärtää miltä se tuntui. Pidätin itselleni oikeuden olla juuri niin mulkku kuin halusin ja vain lopettaa.

Myöhemmin mulla oli niin kova ikävä mun ryhmää, että kävin jonkun kerran treeneissä ilman omaa koiraa. Muistaakseni meinasin joskus juoksuttaa töppöstä parin löydön verran, mutta sillä oli vielä selän kanssa tilanne päällä ja pelkäsin että se vaan loukkaa itsensä - valmiilla ei pystynyt treenaamaan ja avut lietsoi sille niin kovan vauhdin. Ei tuntunut sen arvoiselta, niin jätin omat koirat kotiin ja menin vain maalimieheksi itse. Mutta eihän se ollut sama asia. Se oli vain veitsen kiertämistä haavassa. Mulla oli joitakin kertoja koirat mukana autossa, ja kun Sieni ulvoi kuten se usein teki toivoessaan että se pääsee, mä katsoin sitä silmiin ja sanoin ääneen, että ei Sieni, sun vuoro ei tule enää koskaan, mitäs olit niin huono. Me oltiin niin huonoja.

Sitten tuli kuitenkin se kerta, kun olin työstänyt ajatuksiani sen verran, että päätin kokeilla. Antaa sen treenata. Jos se ei halua mennä kokeeseen, niin kai se nyt voi treenata kuitenkin, se on sille erittäin todellista silti. Valitttavasti se ei enää tuntunut oikein miltään. Koira ei ollut lainkaan niin liekeissä kuin olin odottanut, se sekoili kiintorullan kanssa ja lopulta koko hommasta jäi niin paska fiilis, että parempi kun en olisi ottanut sitä lainkaan autosta. Nyt vasta ymmärrän, että sehän peilasi suoraan mun fiiliksiä. Se oli hieno hakukoira niin kauan kun mä uskoin siihen, ja tällaiset kokeilut "no etsi nyt sitten pari ukkoa kerta se on sulle niin tärkeää" aiheuttaa siinä väistämättä sellaisen "no, emmä" -tunteen. Peltojälkeä oli tehty paljon ja koira heitti pellolle mennessä aina sellaista volttia kuin ennen hakumetsälle lähdettäessä. Luulin, että mikään laji koskaan ei olisi sille läheskään niin kuin haku, mutta taisin olla väärässä... lajista viis, se janoaa sitä tunnetta, että minä uskon siihen. Niin kauan kun mä uskon, se kiljuu autossa "pliis ota mut" ja heittää volttia riemusta kun pääsee. Kultaisin, kultaisin pieni koira, miten koskaan saatoin syyttää sua mistään?

Samoihin aikoihin päätin kuitenkin ruveta sen kanssa taas tokoilemaan. Ilmoitin sen kurssille, missä meillä olikin aluksi tosi kivaa. Kunnes oli todettava, että esim. paikallamakuuriviin meneminen muuttui koiran mielestä kerta kerralta vastenmielisemmäksi. Nyt kyse ei ollut enää siitä, ettenkö minä olisi uskonut koiraani. Minä en kuitenkaan riitä, jos muut on vihaisia. Se on herkistynyt vuosien varrella toisten koirien ojentamiselle ja vieraiden ihmisten "ei!!" -sanoille niin pahasti, että lamaantuu niistä. Yhtä rivin koiraa melkein joka treenissä korjattiin sen mentyä toisten käskyillä istumasta maahan. Se riitti, kurssin loppua kohden Sieni ei halunnut koko riviin. Aiemmin mä olisin ehkä vain yrittänyt pakottaa, olla välittämättä, vaatinut että sen on siedettävä tollasta. Nyt mulla oli vain niin järjettömän paha mieli, että jätin viimeiset kerrat väliin kokonaan. Harrastamisen ei pitäisi olla sellaista. Harrastaessa koiralle pitäisi aina olla se kirkas, onnellinen, pätevin katse silmissään. Ei mikään ole sen arvoista, että se sammutetaan. Päätin samalla, että en treenaa sen kanssa enää missään yleisissä treeneissä, missä kuka vaan voi tehdä mitä vaan täysin varoittamatta. Jokainen treenatkoon kuten haluaa, edelleenkään ei ole tarkoitus syyttää ketään muuta. Se on minun ongelma, että minun koira ei kestä sellaista, ja että minä en halua pakottaa sitä altistumaan sellaiselle.

Loppusyksy on ollut hirveän rankka, ja lopulta väsyin kaikkeen. Kun ei ole aktiivisessa seurassa, ja kun on kauhean kriittinen siitä kenen kanssa ylipäänsä haluaisi treenata, ymmärtäähän sen, että seuraa ei kauheasti ole tarjolla. Siitäkin voi syyttää vaan itseään, pitkään mä kyllä yritin aina olla se joka järjestää ja ehdottaa ja pyytää treeniseuraa. Nyt riitti. Ensi vuodesta tulee erilainen. Olen varmaan tehnyt jonkinlaisen ympyrän ja nyt palataan alkuun, sillä erolla, että en enää janoa mitä vaan kursseja ja koulutuksia, vaan olen äärimmäisen kriittinen siitä mistä haluan maksaa ja mihin piskini viedä. Joka tapauksessa ei ole seuraa, ei hallia, ei juurikaan säännöllisiä treenikavereita. Ensi vuonna mä en aio kouluttaa mitään lajia yhdessäkään seurassa. En tunge yhteistreeneissä tai netissä neuvojani ja ajatuksiani kellekään, ellei erikseen kysymällä kysytä. Ensi vuonna aion keskittyä vain omiin koiriini ja omiin treeneihini. En ruinaa yhdessäkään fb-ryhmässä treeniseuraa. Jos joku muu järjestää, asia on eri, mutta totuus on että Sienen kanssa en edelleenkään tarvitse niitä random kaikki tekee mitä haluaa -treenejä ja pönen osaltakin häiriötreenien tarve lienee ohi sen lajivalintojen myötä. Minä olen se joka sitä treeni- ja höpöttelyseuraa kaipaa, mutta koska ei ole järin paljon ollut innokkaita, vika lienee minussa, minun kummallisissa menetelmissä ja vaikeassa asenteessa. Apu ja koulutus on kyllä kelvannut kymmenille ihmisille, ja ehkä siinä on perää mitä mulle taannoin sanottiin: olen niin pelottava omissa näkemyksissäni ja ehdottomuudessani että ei kukaan uskalla sanoa mulle mitään kommentteja mun tekemisistä. Hyvin mahdollista :) Mutta nyt mä en jaksa enää edes yrittää pyytää mitään. Keskityn vain itseeni ja omiin koiriini. Jospa se sisäinen rauha tästä joskus löytyisi. Vaikka sitten olisinkin yksin. Haku on kyllä edelleen auki, päätän keväämmällä uskonko itse pystyväni vielä löytämään yhteyden hakukoirani kanssa vai en. Mä niin toivoisin että voisin jatkaa sen ryhmän kanssa ja saisin kuulua johonkin.

***

Joulun pyhinä on superliukkaiden kelien takia keskitytty lähinnä sisähommiin ja innostuin ekaa kertaa koskaan opettamaan oikeasti noita temppuja. Videolla Sienen kumartamista ja lelujen koriin keräämisen alkeet, sekä töppösen vilkutusta. Tuo leluhomma on hauska, Sieni selvästi ymmärtää että ensin otetaan lelu ja sitten painetaan pää vatiin, mutta välillä järjestys on väärä ja kerran vatiin päätyy naaman sijasta jalka, ja minä vielä naksautan kun edestä ylhäältä se näytti ihan oikealta :D ! Rallykokeeseen on ilmottauduttu ja vaikeimpia juttuja treenattu. Olen tällä hetkellä tyytyväinen peruutukseen, valmis se ei toki vieläkään ole mutta olemassa kuitenkin ja radallakin realistiset mahdollisuudet onnistua. Sivuaskel vasemmalle koira oikealla saatiin myös nopeasti kuosiin, oikealla seuruun käännökset on hienoja joskin on riski että koira sekoittaa vihjesanan ja tekee jotain ihan mitä sattuu, käytännössä varmaan hyppää johonkin. Ennen koetta pitää vielä vahvistaa käytösruutua (mutta kun keston treenaaminen on niin tylsää...) ja sivulla seisomaan nousua (hyppää aivan liian korkealle ja kovaa -> päätyy vinoon). Jos tästä tulee koulari, sitten alkaa välittömästi mes-juttujen koulutussuunnitelman teko ja toteutus :) Meinasin silti pari kertaa vielä tunkea voittajaan nollakoirakoksi, se on ihan hyvää treeniä kun mitään möllikisoja täällä ei tod ole.

Tuonne.