Kuulumisia

Mun läppäri vetelee viimeisiään ja pelkästään sen aukeamiseen menee ainakin vartti, niin ei vaan ole aikaa eikä intoa paljoa mitään sillä tehdä. Eikä sitä oikein mihinkään muuhun kuin blogin kirjoittamiseen ja kuvien käsittelyyn tarttekaan, muu hoituu puhelimella, niin olen tosissani harkinnut tartteeko mun edes ostaa uutta. Jos vaan lopettaisi blogin, eikä niitä kuviakaan ole järkkärillä vissiin sitten vaelluksen (kesäkuussa!) paljoa otettu. Järkkärikin pitäisi päivittää. Mutta jos nyt vielä... mä nyt kuitenkin tykkään kirjoittaa, se jäsentää omia ajatuksia kivasti. Liityin kyllä juuri instagramiin ja se vaikuttaa ihan hyvältä paikalta säilöä kuvia, ja kirjoittaa niihin enemmän tai vähemmän. Siitä selviää kännykällä.

Edellisen päivityksen jälkeen mainitsemisen arvoisia tapahtumia on ainakin rallyn alkeiskurssi, jonka lähtötasotestin läpäisimme (mitään se ei osannut mutta kontakti on vahva). Odotin kurssia innolla, koska oli sikahauskaa kerrankin vain mennä ja tehdä kun joku muu olisi suunnitellut kaiken. Koin pienoisen pettymyksen, koska kurssi on tyypillinen rallykurssi ja siellä paljolti imutetaan rataa, missä ei ole mun mielestä päätä eikä häntää. Kun ihminen osaa niin paljon kuin minä, niin tuskin nyt missään alkeiskurssilla mitään uusien ajatusten ilotulitusta on luvassa, vaan kyllä ne seuraamiset ja maahan menot opetetaan kuten tähänkin asti. Ajattelin sitten vaan, että otan kurssin häiriön kannalta. Pajua vaan ei häiritse yhtään mitään silloin kun hänellä on tehtävä kesken ja ruoka tuloillaan. Sitä on voinut alusta asti pitää siellä irti. No ei se hukkaan ole silti mennyt, hän on myös opetellut että jos jossain on esim rähäkkää, otetaan kontakti ohjaajaan, eikä mennä poliisiksi paikalle tai huudella kauempaa kannustusta.

Sain kurssilta myös inspiksen opettaa sen maahan menon, mitä en ollut ollenkaan saanut houkuteltua esille ja minkä kanssa olin jo menettää hermoni. En kyllä saanut mitään uutta vinkkiä mutta päätin vain yksi ilta että jo nyt on v*ttu kun oon paljon vaikeampia asioita saanut koirille koulutettua, ja päätin etten vaan luovuta ennen kuin se onnistuu. Perusasentoa tai imuttamalla seuraamista se ei ole tehnyt kotona yhtään kertaa, mutta muutama kurssikerta on selkeästi painunut sen päähän ja jotain se on kyllä vahingossa oppinut vaikka imuttaminen onkin mulle sellainen kirosana. No, rehellisesti en kyllä ole yhtään innostunut rallysta vieläkään ja ehkä nyt kun ollaan saatu matot takaisin lattialle ja voi palata keittiötreeneihin, alan opettaa sille ennemmin tanssitemppuja.

Nosen vkt-kurssilla olin. Toisin kuin muissa lajeissa (paitsi agissa?), siihen kuuluu pakollinen harjoittelu, eikä vaan yhtä vaan kaksi kertaa. Yhden sain jo tehtyä oman seuran kokeessa mutta toinen jää hamaan tulevaisuuteen. Sinänsä ihan typerää ettei harkintaa käytetä, kun on meitä jotka on järkänneet elämänsä aikana varmaan satoja eri lajien kokeita ja on muun lajin vkt ja nosessakin oon tehnyt kaikkea muuta paitsi käyttänyt sitä tulosohjelmaa. Se käytiin nyt läpi mutta vielä pitää harjoitella yhdessä KEK-kokeessa ja hommata sinne ajoneuvoja ja laatikoita... ihan kun en olisi aika monta kertaa niitäkin jo ollut järjestäjänä hommaamassa. Voi luoja. Ensi vuonna tulee muutenkin olemaan se ongelma että on kaksi ykkösen koiraa, niin kiinnostaa hirveästi vielä uhrata jotain kokeita harjoittelulle. Sen pitää olla kakkosen koe niin kirpaisee vähemmän jättää väliin.

2lk sisäetsintäkoe siis oli ja harjoitteluni ohessa pöne sai olla nollakoira. Vähänkö hän oli onnellinen kun täysin ilman aikarajoituksia sai vaan etsiä <3 Se on ihan erilaista, se aikapaine tosiaan sen jännityksen tekee. Päivän päätteeksi otin myös junnut treenaamaan ja he oli ihan sikahienoja.

Pöne kävi lääkärissä ja koepäivän jälkeen (dopingsäännöt koskee myös nollakoiraa) illalla aloitin sille sekä gaban että Norocarpin. Pöne ei ole syönyt normaalisti, mutta ei sen suusta löytynyt mitään vikaa, eikä verikokeissakaan ollut mitään. Muutama arvo ihan ylä- tai alarajalla mutta vielä viitteissä. Se siis tulee syömään ja on nälkäinen kuten aina, eli ongelma ei ole ruokahalun puute, mutta ruokailu kestää liian kauan. Se saattaa nostaa pään kesken kaiken ylös kupista ja muutaman kerran se jätti puoli annosta Lakille, mikä on todellakin täysin ennenkuulumatonta. Se ehkä vähän muklaa puruluita puolelta toiselle. Toisaalta treeneissä se kyllä söi ja kokeilin myös syöttää samaa nappulaa kuivana kädestä; menee normaalisti toisin kuin lisien kanssa kupista. Epäilin jo että se on saanut e-vitamiinin yliannostuksen ja tietää sen itse eikä halua sitä enää, kun oon lorottanut kaikille muillekin E:tä kun Paju on saanut sitä pallin takia. Joku sitten heitti närästyksen ja sekin voisi olla. Ell ei oikein osannut muuta kuin antaa kipulääkkeet ja kehoittaa palaamaan asiaan jos se ei auta ja ongelma jatkuu. No ongelma taisi ratketa kun muutin sen ruokintaa vähän, mutta muuten en ole nähnyt koirassa mitään vastetta. Se sai tässä taas sellaisen kipukohtauksen kerran kun oltiin tulossa anopilta kotiin. Näin jo pihassa että nyt se köyristää selkää tosi voimakkaasti ja seisoo jalat allaan, ja portaissa se sitten hiljaa vinkui koko matkan. Kuuri oli päällä jo joten en tehnyt mitään, sillä on ollut näitä muutama kerta elämänsä aikana. Tämäkin meni ohi ja seuraavalla kerralla rapussa ei mitään ongelmaa. En oikein tiedä mistä se tulee. En minä tiedä onko se kipeä ja pitäisikö sen syödä loppuelämä sitä gabapentiiniä. Olen taatusti kyylännyt kulmakarva kurtussa koko ajan, enkä mä näe siinä yhtään mitään muutosta kuurin jälkeen tai ennen sitä, ja on se sitä nyt jo pari viikkoa syönyt että pitäisi alkaa vaikuttaa. En mä haluaisi sitä turhaankaan lääkitä, varmuuden vuoksi, vielä?

Hieronnassa kävi mudit ja pönellä oli yllättäen kaikkein kipein toinen lapa ja olkapää. Sillä oli viimeeksikin etuosassa jotain, mikä on tosi outoa, kun se takapää on aina ollut se heikko lenkki. Lakki oli ihan sikanätisti, sillä vähän reisissä kireyttä, hoitui helposti. Lakin hieronnassa oleminen on jotenkin tosi lohdullista. Se on pentuna ollut joitakin kertoja mukana kun pöne on käynyt, ja alusta asti ollut sitä mieltä että hieroja on jees tyyppi ja käynyt kerjäämässä rapsutuksia. Pöne on ehkä ollut hyvä esimerkki ja sitten vain se, että koira on saanut olla sivuroolissa ja tehdä mitä haluaa. Tämä oli sen toinen hieronta eikä tartte yhtään miettiä että entä jos se ei anna käsitellä, se on ollut tosi lunki. Ihmeellistä että sama koira sitten murisee lääkärissä ja pelkään että sen kaikki harrastukset jää ilman koekäyntejä koska se ei selviä siruntarkastuksesta, ei anna koskea ja pakottaessa alkaa murista. Se ei ole paljosta kiinni että se saisi hetken aikaa ja toteaisi että tämä on ihan ok. Se ei ole perusluonteeltaan toki mikään avoimen sosiaalinen koira, mutta se on kuitenkin ihan eri tavalla kiinnostunut vieraista ja utelias menemään haistelemaan heitä, toisin kuin pöne, jolle kaikki vieraat on aina olleet hyvin yhdentekeviä. Mutta sitten siinä on se alkukantainen villieläin joka ahdistuu heti jos siitä tuntuu että sitä aletaan pakottaa enempään kuin mihin se itse on valmis. Se on vain vähän hitaasti lämpenevä. Antaisin paljon jos keksisin miten saisin sille opetettua jonkun "ei hätää, tämä on ok" -signaalin, jotta se voisi luottaa siihen ja saataisiin noi sirujutut sujumaan. Eihän se koira niitä kokeita kaipaa mutta minä kaipaan, ja mun sielu itkee verta jos kaikki kaatuu tähän. Jotenkin en nyt vieläkään näe itseäni pakottamassa sitä kuten pönelle aikoinaan tehtiin, vaikka välillä mietin, että ehkä tarkoitus pyhittäisi keinot ja että jos sille tartteisi kerran vain sanoa että tuo ei ole sallittua, ja koko ongelma olisi tiessään. Voi äääh.

Paju on nyt 7kk ja puuttuva palli kelluu edelleen pippelin vieressä eli ilmeisesti se on se nivuskanava. (En ymmärrä näistä mitään, en ole koskaan ajatellut, että kivespuutos voisi koskea mua.) Vituttaa kuin pientä eläintä, eihän se sieltä enää tule. Toisaalta yritän ajatella, että sain tosi kivan koiran kaiken jonon ohi ja sain sen tosi halvalla. Ehkä on parempikin ettei se koskaan pääse astumaan niin se ei vaikuta meidän elämään tai koirien laumasuhteisiin tai mihinkään. Mutta se pitää poistaa ja oon jo sata kertaa käynyt läpi vaihtoehdot, siis poistetaanko vaan se väärässä paikassa oleva joka aiheuttaa kasvainriskin ja jätetään se normaali, vai poistetaanko molemmat. Pönen vanhojen päivien virtsanpidätysongelmat saattaa johtua kastraatiosta tai saattaa vissiin olla johtumatta, niiden lisäksi pelottaa että kun tollasen pikkukoiran ruokinta on muutenkin melko vaikeaa niin jos se lihoo ihan palloksi ja voi syödä ruokalusikallisen päivässä. Vituttaa, miksei se vaan voinut tulla?! Mun seuraava koira niin on narttu kaikkien näiden urosten ongelmien jälkeen.

Laumasuhteista puheen ollen Paju otti tässä taas pöneltä selkäänsä oikein kunnolla. Tämä on käynyt pari kolme kertaa ennenkin, ja kyseessä on ruoka tai se että pönellä on tyhjä kuppi tai kongi tms (täysille pentu sentään ymmärtää olla menemättä) jota se tyrkyttää täytön toiveissa ja Paju ryntää paikalle "kato vau mistä löysit tollasen, mitäs meillä tässä on". Pönelle se tyhjäkin kongi on ihmisen lähellä melkoisen arvokas resurssi ja kun sillä on melko puutteellista se viestintä niin sehän ei mitään varoita vaan niittaa iholle tulleen idiootin välittömästi. Paju kyllä alistuu ja huutaa kuin syötävä, mutta pöne meinaa jatkaa vaan mylläämistä. Lakkikin kokeili murkkuna pari kertaa onneaan mutta lopetti, mutta jokin Pajussa epäilyttää mua että se ei kyllä tule ottamaan opikseen ja vuoden päästä se voi olla sitä mieltä että enpäs luovutakaan.

Tällä kertaa sitten löysin myös melko ison reiän Pajun niskasta. Siinä on jo rupi ja pihkavoiteella sitä on hoidettu, mutta taitaa olla ensimmäinen kerta kun mun koirat rei'ittää toisiaan, eikä ole mitenkään mukava tunne. Keräsin tyhjät kongit ja kupit pois lattialta ja pitää nyt taas yrittää olla tarkempi. Eihän se pöne saata vuoden päästä enää edes elää, mutta kaveri sanoi hyvin; koirat kyllä soveltaa oppimiaan kaavoja myös muihin yksilöihin ja eihän nyt minkään koiran ole hyvä oppia tappelemaan, tuollaisen juntturan terrierin varsinkaan. Lakin kanssa niillä onneksi edelleen menee erittäin hyvin, enkä usko että mitään ongelmia tuleekaan, kun toisen maailmaa pyörittää ruoka ja toista se ei juurikaan kiinnosta. Ehkä minä voisin olla sellainen resurssi mistä voisi tulla sanomista, mutta onneksi musta riittää kaikille.

Mitäs vielä... HaunPaikan reissusta on tuossa alla oma postaus. Sitten ollaan vähän jäljestelty, Lakki on tehnyt pari alokasluokan mittaista jälkeä ja hyvin pelittää. Käytiin kerran myös pellolla ja todettiin että voisi olla ihan hyvä käydä useammin kuin kerran vuodessa.

Ai niin ja jänisasiat! Paju ei edelleenkään osaa istua käskystä tai yhtään mitään muutakaan, mitä tässä iässä todellakin vissiin jo pitäisi, mutta luokse se osaa tulla. Kun koulutan luoksetuloa, se on jotain ihan muuta kuin että huudellaan koiraa olkkarista keittiöön ja kuvitellaan että nyt se osaa sen. Ihan pentuna käytin kadulla kulkevia ihmisiä joista pentu sekosi, ja annoin sen rynnistää vähän matkaa heitä kohti ennen kuin kutsuin. Samaa on tehty myös apparin ja ruokakupin kanssa kentällä. Vääristä valinnoista ei seuraa mitään, mutta on tärkeää että tilanne on kontrollissa ja koira ei todella saa sitä mitä se tavoitteli. Tottelemisesta seuraa iso palkka. On ollut raakaa jauhelihaa ja ties mitä paskaa taskussa, mutta aivopesu on aika tärkeää tässä vaiheessa ja koiran pitäisi ehdollistua siihen että kutsusta seuraa jotain IHANAAAA; ihan kiva ei riitä. Tavoittelen sitä että koira kääntyy ilmassa kun kutsu käy ja että se tulee niin kovaa että meinaa kaatua turvalleen.

Pikku hiljaa oon alkanut tehdä samaa riistan kanssa. Meidän takapihan nurmella asuu iso jänis ja se on ollut loistava avustaja. :D Linnut on kanssa hyviä. Aluksi kauempaa mutta kun onnistumisia tulee, etäisyyttäkin pitää lyhentää ja haastaa koiraa yhä lisää. Muutama päivä sitten tämä projekti koki melkoisen huipennuksen tositilanteessa metsässä, koirat irti. Jostain lähti iso lintu ja jo ennen kuin ehdin päättää yritänkö edes kutsua, Paju veti liinat kiinni ja äkkikäännöksellä täysiiii kohti ohjaajaa. Voisi sanoa että silloin kun luoksetulon vihjeeksi muodostuu riista itsessään, eikä ehdi edes huikata kutsua väliin, ollaan jo aika pitkällä.

Riistavietti kai kuuluisi rotuun mutta itsekkyyttäni ajattelen vain omaa yksilöäni, enkä kyllä koe mitään syyllisyyttä että aivopesen sitä näin. Mun kanssa sillä on paras elämä jos hallinta pysyy tällä tasolla ja se saa olla vapaana. En myöskään usko että jos koiralla on suunnaton riistavietti, kukaan mahtaa sille paljoa mitään. Onneksi ei ole. Ja onneksi on tuo suunnaton ahneus, jos ohjaajalla ei ole mitään millä saa koiran ratkeamaan nahoistaan, niin vähän on pelimerkit vähissä.

Lopuksi muutama random kuva puhelimesta vain siksi että mun puhelimet tuppaa aina hajoamaan ja mitään varmuuskopioita ei tietenkään ole missään:

Ruokavaliokokeita närästyksen mysteeriin

Töppönen on syönyt nyt aika monta viikkoa uunissa runsaassa vedessä hartaasti kypsytettyä kaurapuuroa (siitä tulee sellaista liisteriä), välillä seassa on ollut kasviksia (parsakaali, porkkana, kukkakaalisekoituspussi lähtee usein Lidlin pakasteesta mukaan, kasvisten ainoa pointti on täyttää mahaa höttönä, kun todellinen tarvittava annoskoko on niin pieni että koiralle jää kauhea nälän tunne) ja lihat olen heittänyt sinne loppuvaiheessa, niin että ne juuri sulaa ja kypsyy menemättä aivan ylikypsäksi. Sikäli kun nyt lihasta mitään ymmärrän, en käytä sitä itse. Liha on ollut pääasiassa sika-nautaa, joku erä oli myös kanaa, mitä nyt pakkasessa on ollut.

Pöne on treenannut tänä aikana pääasiassa nosea, jossa sillä on ollut palkkana sen omaa mömmöä pienissä purkeissa. Lenkillä se on saanut satunnaisia pieniä Platinum-nappuloita ja joissakin treeneissä mulla oli jotain kuivattuja lihalastuja tms, sellainen Hauhau-paketti mikä jostain kisoista voitettiin. Nuoleminen on jäänyt täysin. Se on myös uinut tänä aikana, enkä nyt kuollaksenikaan muista että onko se vähän nuollut itseään sen jälkeen, mutta ainakaan mitään suurempia kohtauksia se ei ole saanut. Se nuoleminenhan hyvin usein lähtee täysin lapasesta ja se saattaa jyystää itseään puoli tuntia, ja sitten se laajenee omista jaloista sänkyyn, sohvaan, seinään tms ja se vaan nuolee ja nuolee ja nuolee.

Eilen se sai treeneissä ekaa kertaa Naturista tämän kokeilun aikana. Treenattiin vähän ennen viittä illalla eikä siitä seurannut mitään sikäli kun minä kerkesin autossa olevaa koiraa havainnoida. Kotona oltiin vasta 21 jälkeen, jolloin laitoin Sienelle iltaruokaan  piimää ja ajattelin purkkia huuhtoessani, että laitanpa töppöselle ne huuhteluvedet. Ei mennyt viittä minuuttia, kun tassujen nuoleminen alkoi. Eikä loppunut. Annoin sille kokeeksi Pepcidiä, mitä sillä itsellään on jostakin mahataudista jäljellä, mutta harmikseni nukahdin ennen kuin ehdin havainnoida vaikutuksia. Heräsin aikasin ja käytiin pienessää tihkusateessa ulkona kuuden jälkeen, maa oli märkä. Sisään tultuamme se taas hyökkäsi nuolemaan jalkojaan ja tätä kirjoittamaan aloittaessani pinnasängyn kangas kahisee, kun se vetelee sitä. Annoin sille vähän sekä puuroa että toisen Pepcidin, ja siihen mennessä kun olen päässyt tekstissä tähän asti, täällä on aivan hiljaista.

Käsittämätöntä, voiko ne reaktiot olla niin nopeita ja olla noin pienestä kiinni?! Ja koira täyttää kohta 11v ja vasta nyt koko elämän kestänyt nuoleminen ja närästys saadaan kiinni. :(

Helsingin keikka: osteopaatti ja rallykisat

Perjantaina pakkasin omaisuuteni ja koiraseni autoon ja hurautin Helsinkiin. Tuntui, että viikon metsässä eläneet koirani olivat aivan erityisen kiinnostuneita kaikista hajuista.

Osteopaatille olikin taas pitkä sairauskertomus lämpökamerakuvauksineen, usean kuukauden lääkityksineen, lääkityksen lopettamisineen ja sitten tulleine kummallisine oireineen. Lääkitys tosiaan purettiin onnistuneesti, enkä huomannut koirassa mitään. Viikonhan se sai gabapentiiniä ensin puolet pienempää annosta (vain kerran päivässä 2x sijaan) ja sitten se loppui. Ihan yhtä vähän kuin lääkityksen aloitus vaikutti sen arkikäytökseen, teki myös nyt lopetus. Koira pysyi kaiken aikaa aivan normaalina.

Toukokuun alussa, nähtyäni ekan punkin omassa koirassani, annoin niille jo aiemmin ostavani punkkilääkkeet. Oltiin koululla. Bravectoa on ollut ainakin kahtena kesänä aiemmin, ja hämärästi muistelen että viime kesänä olisi ollut jotain outoa tabletin annon yhteydessä töppösellä. En vaan kuollaksenikaan saa päähäni mitä se oli, ei siis mikään kohtaus tai mitään isoa, vaan jotain epämääräistä mikä jäi mietityttämään johtuiko se tabletista vai ei. Tänä vuonna lääkkeen antoiltana töppönen alkoi keventää oikeaa etujalkaa. Se alkoi muistaakseni ennen näkyvää kevennystä nuolla sitä ihan hulluna. Ainahan sillä on ollut sitä nuolemista ja jalkojen puremista, se tulee ja menee, mutta nyt se oli ihan sairaalloista ja päädyin laittamaan sille oman sukkani ponnarilla kiristettynä jalkaan esteeksi. Kuvittelin nimittäin ensin että nuoleminen on saanut jalan ärtymään ja siksi se ontuu. Tai ei se missään vaiheessa selkeästi ontunut eikä kovin huomattavasti edes keventänyt. Se saattoi parilla askeleella tapahtua ja sitten se käveli taas normaalisti. Koko ajan se myös oli pirteä ja iloinen, ei mitenkään kipeän tuntuinen muuten. Eniten oudon liikkeen näki sen kaulasta, se vähän niinkuin nykäisi sillä samalla kun askelsi.

Seuraavana päivänä ontuminen siirtyi vasempaan etujalkaan. Nuolemisvimma pysyi oikeassa. Tässä vaiheessa tutkin molemmat tassut taskulampun kanssa niin hyvin kuin yksin pystyin, siltä varalta että koulun pellolla kirmailu olisi tuonut punkkien lisäksi myös tikun tai jotakin ylimääräistä sinne tassuihin. Mitään ei löytynyt, mutta koiraa veivatessani sen vasemman kyynärän kohdilta kuului poksahdus. Sellainen pieni napsahdus mikä ihmisilläkin hieronnassa joskus kuuluu. Koira ei reagoinut siihen mitenkään, mutta ihme ja kumma, sen jälkeen ontuminen lakkasi täysin. Ehkä Bravectolla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Ehkä oikean jalan nuolemisellakaan ei ollut mitään tekemistä ontumisen kanssa. Mä olen jo aika hyvin hyväksynyt sen, että tuo koira on mysteerejä täynnä, ja läheskään aina ei löydy syytä. On vain tyydyttävä hoitamaan oiretta.

Alkuviikosta se vingahti kerran pihalla niin etten nähnyt mitä tapahtui, ja kerran sänkyyn kiivetessään. Hyppäämistä se on kyllä harrastanut joka päivä kymmeniä kertoja, siinä ei ole mitään ongelmia. Lisäksi se on muutenkin ollut mökillä niin elämäniloinen, että joka kerta metsässä se saa sellaisen hepulin, mitä en kestä katsoa. Etsiessäni tietä ettei tartteisi hypätä kaatuneen puunrungon yli, se on tehnyt jo voltin kerien ja käy vielä hyppäämässä mua vasten, "ihanaa parasta, tuu nyt!".

Osteopaatilla koira oli aluksi aika jännittynyt eikä olisi halunnut kääntää selkää paatille, ja olin jo laittamassa sinne kuonokoppaa, mutta päätettiin vielä suostutella sitä namien kanssa. Hyvin pian se siitä sitten pehmeni ja lopulta vain pitelin vähän varuiksi kiinni ja palkkailin nameilla, koppaa ei tarvittu. Osteopaatti oli aluksi sitä mieltä, että kuulostaa hermosto-oireilta ja hyvin voi johtua pilleristä.

Koirasta hän huomasi ensin, että maksan kohdalla on "pysähtynyt" alue. Oikeassa etujalassa oli myös jotakin, ja nämä yhdessä viittaavat niinkin outoon asiaan kuin närästys. Sitä on joskus heitelty maanisen on-off-nuolemisen syyksi, mutta asiaan ei ole paneuduttu sen enempää. Närästystä voi aiheuttaa melkein mikä tahansa ruoka-aine, ruokailuajat, napostelu jne, joten tehtävä kokeiluja. Lisäksi voisi hakea kuurin närästyslääkettä. Muistettava, että nämä eivät ole mitään kahden päivän juttuja, vaan tutkimusta on syytä jatkaa 3-4 viikkoa kerrallaan.

Viimeinen nikamaväli selässä oli myös hieman jumissa, mutta ei mitään suurta, laukesi nopeasti eikä koirassa näkynyt suurta reagointia missään vaiheessa. SI-nivelet oli ok. Iliopsoas-lihakset meinasi unohtua, mutta muistin onneksi lopuksi kysyä niistä ja kokeiltiin vielä. Oikealla ihan pieni kireys mikä suli helposti, vasen puhdas. Ehkä se hieroja oli osannut hoitaa niitä oikein.

Jotenkin tämä alkaa olla niin sekavaa, että ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Oikeastaan mua ei itketä, koira on mielestäni olosuhteet huomioon ottaen oikein hyvässä kunnossa juuri nyt. Mutta onhan tämä nyt ihan absurdia, kun kukaan ei tiedä onko mulla nippu toisiinsa liittyviä oireita jotka kaikki kumpuaa samasta, vai onko mulla täysin erilliset vaivat ja silkkaa sattumaa että ne on tässä yksilössä. Kysyin tätä osteopaatilta ja hänkin nosti kädet ylös, ja sanoi että on siinä kyllä melkoinen koira, ken tietäisi. Mutta onneksi tosiaan jonkinlainen mielenrauha on löytynyt enkä enää niin kauheasti yritä miettiä että miksi sitä ja miksi tätä, ja mistä mikäkin johtuu.

Jännitti aika lailla se lääkityksen purku. Ilmoitin koiran rally-tokon rotumestiksiin ja tutun koetoimitsijan kanssa sovin, että maksan vasta ennen koetta, jos ollaan edelleen kisakunnossa. Kerroin siis rehellisesti että ollaan purettu lääkitys ja että jos oireet palaa, palaan lääkitykseen heti, enkä silloin voisi osallistua. Eihän se osallistumismaksun menetys olisi suuri, mutta harmittaisi muutenkin niin paljon, ja sitten rahatkin menisi hukkaan. Kisoihin on niin paljon tulijoita että lupasi ottaa muutaman ylimääräisen varasijalle, niin mun paikka menisi varmasti vaikka en sitten pääsisikään. Tosi mukavaa, että tällaiseen ylimääräiseen järjestelyyn suostuttiin. Torstaina maksoin ja laitoin kuvakaappauksen vielä menemään. Harmitti, että olin ollut koko viikon itse kipeä ja treenaaminen jäänyt täysin nollille, mutta muistutin itseäni, että koira osaa kaiken ja tekee minkä tekee. Mä en usko, että sen kanssa enää voi oleellisesti muuttaa mitään, vaikka kuinka paljon treenaisi.

Totta kai mun teki mieli osallistua myös kokeeseen, mutta kyllä ehdottomasti eniten stressasi ihan vain se, että vieläkö niistä lääkkeistä päästään. Pidän sitä edelleen sellaisena portaikkona; 1. normaali koira, 2. jatkuva lääkitys, 3. mullan alle. Ykköspallilta voi toki päätyä suoraan kolmoseenkin, mutta silti se kakkosella keikkuminen tuntuu paljon uhkaavammalta. En uskaltanut tästä ääneen puhua kovinkaan monelle, pelkäsin että heti sattuu jotakin. Mutta ei sattunut.

Lauantaina sitten ajeltiin porukoilta koepaikalle. Emme ole koskaan käyneet siellä, mutta niin se taas tiesi ja pissalenkiltä palatessamme yritti vetää auton sijaan oikeaan suuntaan, parkkiksen taakse kentille. Tein siinä vähän vasemmalla peruutusta palkaten seisomisesta ja tallasin koiran varpaille niin että se kiljaisi. Joo, mitä olen sata kertaa sanonut ennen koetta treenaamisesta... se siitä ja koira autoon. Eihän se siis siitä itseensä ota, mutta juuri ennen kehää treenaaminen on vaan niin typerää, sillä harvoin tekee mitään hyvää. Jos virettä tarvii purkaa, mieluummin täysin eri temppuja kuin mitä pitäisi kohta radalla tehdä.

Kyseessä oli tuplakisat, mutta koepaikka oli silti ihanan väljä. Jotenkin ihmiset ei tunkeneet ihan kehän reunoille varsinkaan koirien kanssa, kuten täällä meillä päin? Aurinko porotti ja tämä oli koko kuukauden eka hellepäivä, pois lähtiessäni auton mittari näytti 27. Hain koiran kun meitä ennen oli kolme koiraa, palkkasin eka toisten koirien bongaamisesta ja sitten vähän lämppäsin vielä kuitenkin radalla olevia tehtäviä, lähinnä pyörähdys, eteen tulo ja takapään käyttö käännöksissä. Vikan koiran ajan maattiin tutulta lainatun sateenvarjon alla aurinkoa paossa, koira läähätti voimakkaasti. Muuten se tuntui ihan ok:lta, ympäristön suhteen varsinkin kivan rento, ei mitään rähinöitä missään vaiheessa.

Sitten sitä mentiin. Mun makuun se oli inasen matalassa vireessä, mm. spiraalissa tuntui että se on niin takana että se luikahtaa selän takaa hetkellä millä hyvänsä, ja kaikissa kaarroksissa piti varmistella että pitää paikkansa. Ehkä se oikeasti oli vain ideaalissa seuruupaikassa, joka normi edistämiseen nähden tuntuu ettää jätättää. Tämä oli muutenkin varsin sopiva rallyvire, juuri tähän lajiin ei tartteisi yhtään enempää, vaikka se mun makuun muuten onkin. Videolta se kyllä näyttää aika lailla täydelliseltä; kontakti kyllä vähän katkeilee mutta koira pysyy koko ajan keskittyneenä ja kevyesti ohjattavissa, se on aivan hiljaa ja levollinen. Vasta viimeisellä, siis viimeisellä kyltillä siltä pääsee ylimääräinen voltti, minkä onneksi tajuan uusia. Olisi kannattanut vielä pysähtyä perusasentoon ennen uutta lähestymistä, mutta onneksi se silti pystyi keräämään itsensä ja uusinnalla puhtaasti. Tästä ainoa -3 ja lopputulos 97p. Oikeasti se oli istu-puolenvaihto takaa-istu -kyltin päätteeksi vinossa oikealla, olisin antanut siitä -1, mutta valiotulos se olisi silti ollut.

video

Ja siitä sitten kolmas MESHYV, RTK4, sij. 4. (usealla oli sama pistemäärä, mutta olin hitain - saavutus tuon koiran kanssa kun yleensä hiihdän aivan liian kovaa! Ei siis ihan päästy palkinnoille mutta hällä väliä), eka valiotulos, unkarinpaimenkoirien rallyn rotumestari 2019! UPK palkitsi oman osuutensa joten tyhjin käsin ei taaskaan tarvinnut poistua. Aivan absurdi koira kaikkine saavutuksineen.

Sieni kävi taannoin siellä eläinlääkärissä näyttämässä hampaitaan. On joo toinen poskihammas hyvä jossain vaiheessa poistaa kun ei se siitä itsestään tule ikinä paremmaksikaan muuttumaan, tosin tämän lääkärin mielestä siinä on enemmänkin kuoppa kuin lohkeama (tai ehkä mä vaan ymmärsin edellisen lääkärin puheista väärin, ei se haljennut siis ole). Ei juurikaan hammaskiveä ja muut hampaat niin vähän kuluneet, että ei niiden ainakaan pitäisi mitään kovia kipuja aiheuttaa. Lohkeama saattaa välillä vähän vihloa tai sitten ei, ei oikein uskonut että koiran vetäytyminen ja suun maiskutus johtuisi siitä yhdestäkään hampaasta. Koko totuus paljastuu toki vasta sitten suun rtg-kuvauksen yhteydessä.

Puhuttiin vähän enemmän siitä elokuisesta vatsataudista ja koiran syömisistä noin ylipäänsä. Epäili, että mässytys voisi olla ihan närästystä ja muu epämääräinen kipuoireilu kanssa siihen liittyvää, ja halusi kokeeksi aloittaa sille vatsansuoja-/närästyslääkkeet. Minä en tähän uskonut, mutta nyt kun noita on viikko syöty, muutos koirassa on ollut silmin nähtävä ja normaali Sieni on palannut. Se osallistuu kotona ja on iloisena mukana treeneissä. Se on myös ilmoitettu Oulun kt-kisaan 22.9., noissa lääkkeissä on viikon dopingvaroaika joten laskettiin ne jo klinikalla niin että lopetus osuu kohdilleen. Sitten jos oireet palaa, en tiedä mitä tehdään, siis lääkitys toki otetaan takaisin ja kisat perutaan, mutta eihän se voi lopun elämäänsä noita syödä?

Sieni on aina ollut todella teräsvatsainen koira, sille voi syöttää ihan mitä vaan ja vaihtaa ruuan täysin lennosta. Se on myös meidän kävelevä biojäteastia ja syö kaiken mahdollisen nahistuneista tomaateista omenan kantoihin, ihmisten mielestä liian vanhaksi päässeet leikkeleet ja saunamakkarat, kalan nahat sun muut. Toivon, että tämä outo oireilu on nyt sen vatsataudin peruja ja koira palautuu täysin normaaliksi. Nyt se on syönyt lähinnä koiran ruokaa (nappulaa, lihaa, Naturista treeneissä) ja olen yrittänyt muistaa vihanneksia pilkkoessani ohjata roskat vieressä odottavan koiran kidan sijasta bioskaan. Myös kaikki lisät on olleet pääasiassa tauolla, välillä olen kokeeksi antanut jotakin, ei ole kyllä ollut eroa koirassa. Sinkkihän ainakin on ihan kuuluisa närästyksen aiheuttaja, samoin kai nivelravinteissa on eroja että toiset sietää jotakin ja toiset jotakin. Mutta voisiko vuosia toimineet tuotteet yhtäkkiä alkaa ärsyttää? Voiko olla niin, että vatsataudin jäljiltä normaalisti hyvin siedetyt jutut ei nyt sovikaan ja esim ihan noi huonosti sujavat raa'at kasvikset on pahasta? Ell ainakin oli sitä mieltä, että niin rajusta taudista suolistolla kestää kyllä paljon pitempään toipua kuin mitä päälle päin näyttää.

Yksi juttu, mikä mua sen syömisissä on ihmetyttänyt, on ruuan jälkeen röyhtäily ja oksentaminen. Se alkoi joskus aikuisiällä, ei ole tehnyt sitä aina. Se ahmii niin vauhdilla että hetken päästä tulee valtava röyhtäisy tai pahimmillaan kasa juuri syötyä ruokaa. Sellainen lokerokuppi, joka on tarkoitettu hidstamaan ruokailua, toimi aluksi aika hyvin, mutta koira oppi nuolemaan ruuat siitä niin että vaiva palasi. Auttaisi varmaan myös jos kuppi olisi lattiatasoa korkeammalla, eikä hotkiessa menisi asennon takia niin paljoa ilmaa samalla, mutta en ole keksinyt sellaista systeemiä mikä toimisi. Voimaa astiaan hyökkäämisessä on sen verran että kuppi lentää pitkin seiniä. Pitäisi olla joku superpainava keraaminen astia, metallikuppi ei ole oikein hyvä tässä asiassa. Joka tapauksessa ainakin oksentaminen takuulla ärsyttää elimistöä ja olisihan se hyvä saada loppumaan. Pitää nyt taas panostaa tähänkin vähän, olen vaan todennut että ei mahda mitään.

Ruokinnasta tulee mieleen vähän aikaa sitten fb-keskusteluryhmästä löytämäni ajatus. Ihmiset suhtautuu hyvin eri tavalla siihen, kantaako nameja lenkillä mukana vai ei. Jonkun mielestä koiran pitää totella ilmankin ja kasvatus ja koulutus on eri asioita, eikä mitään nameja kuulu pitää taskussa. Minuun kolahti ajatus siitä, että koira kuolee jos sitä ei syötä, ja koska syöttäminen on pakko tehdä jollain tavalla, miksi ei ottaisi siitä hyötyjä samalla irti. Eli vahvista niitä toivottuja arjen taitoja ja käytöksiä. Oikeastaan aika hassua, että sellainen tapa on edes keksitty, että koira kuuluu ruokkia kupista.

Sama koskee aktivointileluja, kongeja, namin piilotuksia sun muita. Osan mielestä ne on kivoja juttuja ja osa ajattelee, että koira saa kyllä tarpeeksi muutakin tekemistä, eikä tarvitse sellaisia hilavitkuttimia. Itse heitin kesällä muuton yhteydessä kaikki pahasti kuluneet aktivointipallerot roskiin, enkä ole ostanut uusia, vain kaksi kongia jäi. Kai mäkin elättelin luuloa siitä, että niillä on "oikeaa tekemistä" eikä tarvita sellaisia huonon omatunnon paikkaajia. Väittäisin, että 99% koirista ei ole mitenkään edes lähellekään ylirasittuneita tekemisen määrästä, ja lisäaktivointi juurikin sen oman ruuan parissa olisi vain oikein tervetullut puuha koiran mielestä. Vaikka se eläin olisi ihan tyytyväinen ilmankin, se ei tarkoita, etteikö se kovasti ilahtuisi jos jotain muuta olisi tarjolla. Aktivointilelut on myös toimiva ratkaisu meidän oksentamisongelmaan - hitaampi syömisvauhti auttaa aina ja kaikki pysyy sisällä.

vanha vanha kuva, tuttu tilanne