perjantai 21. tammikuuta 2022

Lakki 2v



Lakki lakkins täyttää tänään 2v. 

Lakki on kasvaessaan muuttunut yhä enemmän varsinaiseksi rakiksi; ensivaikutelma on vaatimaton ja jopa mitäänsanomaton. Se on rauhoittunut hirveästi, sanoi anoppi joku kerta kun siellä olimme, ja se on totta. Varsinkin jos minä olen paikalla (enkä pihasaunassa), sehän lähinnä makaa pää mun jalalla. Ei se nyt koskaan ole sisällä ollut mikään paha härvääjä, mutta sekin vähä on jäänyt ja hän tosiaan on rauhoittunut. Unohdetaan nyt se että sitten kun johonkin lähdetään, rauhallisuus on kaukana 😄 Itse tykkään tuollaisesta on-off-napista ja yritän mun kaikille koirille sitä opettaa, että sisällä voisi vaan olla ja ulkona saa sitten päästellä sielunsa kyllyydestä.

Lakkia on melko haastavaa sanoin kuvailla, ja jollekin kerran meidät tapaavalle se tosiaan helposti varmaan jää varsin mitäänsanomattomaksi. Kuoren alla se on kuitenkin mun koirista ehdottomasti se sielukkain ja tunneälyltään valtava eläin. Lakkia kuvaa erinomaisesti sen toiminta Pajun sairastuttua; se osasi hakea ihmisen apuun eikä antanut periksi ennen kuin sai hänet paikalle ja vastuun siirrettyä. Samoin viime kesän vaelluksella kun meillä meinasi olla katastrofi käsillä joen ylityksessä, se toimi mielettömän järkevästi, aivan kuin se ymmärtäisi enemmän kuin koiran pitäisi voida ymmärtää. Töppöisen kanssa mulla on monesti ollut kanssa sellainen olo, ja se lienee rodulle ihan tyypillistä, mutta Lakki ylittää töppöisenkin. Töppöinen on niin itseään täynnä että se tuskin hakisi kaverille apua, vaikka ymmärtäisi ja osaisi.

Lakki on hyvin vaatimaton ja sienimäinen sikälikin, että se ei ole mudeille tyypilliseen tapaan kova etuilemaan eikä mikään minäminä-tyyppi. Laumassa se on hyvin sopuisa ja väistää ennemmin kuin osallistuu mihinkään konfliktiin. Tietty se nyt elää kahden hullun kanssa, ja jossain toisaalla voisi olla erilainen. Töppöinen saattaa känähtää mistä vaan ja Pajulle ruoka on tulistumisen aihe, mutta Lakki ei koskaan provosoidu mistään vaan sanoo vaan että ei sitten, älä hikeenny. Vain muutaman kerran oon nähnyt sen sanovan jommalle kummalle, että tämä on mun ja painu helvettiin siitä. Mikään lapanen se ei ole, mutta se ei vaan välitä esim. ruuasta niin paljon että siitä nyt viitsisi tapella.



Yllä oleva kuva on otettu juuri nyt, tätä kirjoittaessani. Sisällä se on tuollainen iilimato. Ulkona sillä ei ole mitään ongelmia irrota itsenäisesti tai treenitilanteessa. Päin vastoin välillä on saanut taas muistutella että näkyvissä pysytään... noin muuten sillä on ollut taas vähän sellaista pöhkimistä ja murkkuilua, todella lievää nuoreen töppöseen verrattuna, enemmänkin se vain ilmoittelee että puf tuolla kävelee yksittäinen ihminen jne. 

Uskon, että hän on hyvin hitaasti kypsyvä ja parhaimmillaan varmaan vasta vuosien päästä. Tarkoitan sekä treenejä että arkea. 

Lakki painaa 17kg ja on yli 50cm, tarkkaa mittaa en saanut ja meni hermo joten jotain väliltä 51-54 varmaankin. Jättiläinen joka tapauksessa. Se tuntuu säännöstelevän itse syömistään, se oli syksyllä tosi hoikka ja päätin lihottaa sitä, ja vähän aikaa sainkin sen syömään melko reilusti kunnes se alkoi jättää ruokaa. Ehkäpä hän itse tietää paremmin niin olkoon mikä on. Joskus on ärsyttänyt sen "huono" syöminen, mutta vanhaa blogia luettuani muistin että saman ikäinen töppöinen saattoi jättää kokonaan tulematta keittiöön, siis edes katsomaan mitä olisi tarjolla. Hyvinhän se siihen nähden syö. Treeneistä on ollut pitkä tauko mutta ilmassa on vähän sellaista etten ole varma milloin hän haluaa lelun ja milloin ruokaa. Ehkä pitää ottaa rutiiniksi kysyä häneltä itseltään ennen jokaista kertaa.


"Lakki on onnellinen" @ mies

***

Illalla oli vielä kakun aika:






maanantai 17. tammikuuta 2022


 

Tuntuu, että aika käy vähiin.

Mietin usein, millaista on, kun ei kauhean hyvin enää kuule eikä näe. Onko omassa maailmassa rauhallista ja seesteistä vai kirkuuko kaikki yksityiskohdat omaa huonouttasi? Kun alkaa dementoitua eikä muista että söi jo kerran, ja odottaa vaan sinnikkäästi ruokaansa, onko lempeämpää muistuttaa erheestä vai antaa hänen vain olla? Tajuatko itse miten helposti menet lenkillä hukkaan ja miten paljon sinua pitää paimentaa? Muistatko aikoja kun elämäsi ei ollut tällaista, kaipaatko nuoruutta?

Mistä minä voin tietää sattuuko sinua johonkin? Miten voisin kysyä haluatko lääkettä? Haluatko vielä elää vai mieluummin päästä pois?

Sunnuntai oli huono päivä. Koira kävelee selkä köyryssä ja on vaan jotenkin niin kovin vanha ja sekaisin. Se pelkäsi nuotiota eikä ollut lainkaan oma itsensä. Kotiin tullessa se taas vinkui rapussa ylöspäin mennessämme. Osteopaatti sanoi viimeeksi, että ehkä se on joku lihaskramppi tms lihasperäinen kipukohtaus, koska edellisen kerran se sai sellaisen gabapentiinilääkityksen aikana (hermokipulääke). Olen niin väsynyt miettimään mihin sitä sattuu ja millä sitä pitäisi lääkitä. Väsynyt lääkkeisiin ja koiran kyttäämiseen, kun en näe minkäänlaista vastetta, ja silti kaikki on sitä mieltä että kyllä se on kipeä.

Eilen taas mietin voinko lopettaa koiran vain siksi etten jaksa enää itse.

Iltapissalla käytin Pajun ensin ja sitten mudit. Töppöinen piti kahdet pyyhkärit ja liikkui paljon normaalimmin. En voi lopettaa koiraa josta onnellisuus tirskuu. Hirvittävää.

Välillä huomaan toivovani, että sille tulisi jokin selkeä sairaus mikä pakottaisi tekemään päätöksen. Niin ei ehkä saisi toivoa, mutta ei taas kauheasti saamiset kiinnosta. Itsekkyys paistaa pahasti läpi tästä, mutta mikä minä olen päättämään jos aamulla hän näyttää siltä että tämä maailma alkaa riittää, ja illalla pyyhkii elämänsä kunnossa kuin haluaisi sanoa että siitäs saat ämmä, älä edes kuvittele että tämä oli tässä.

Kyllä sen vaan tietää kun aika on, sanotaan. Kuka helvetti senkään voi luvata? Entä jos lopetan sen liian aikaisin ja sillä olisi voinut olla vielä puoli vuotta jäljellä? Kaipaako se sitä jälkeen päin ja on pahoillaan että vein sen siltä? Tunnenko syyllisyyttä myöhemmin jos pelaan varman päälle ja hankkiudun siitä eroon vain saadakseni päätöksen tälle kaikelle?

keskiviikko 12. tammikuuta 2022

Mummolassa

Sain toisaalla hämmentävää palautetta siitä, että blogia kyllä luetaan, ja että on virkistävää kun oon tällainen vastarannan kiiski. 😆 Siis että kirjoitan myös aiheista joista "ei saisi" puhua ja että olen sitä mieltä mitä olen enkä kaunistele sanomisiani. Sain itse asiassa töissäkin juuri esimieheltä palautetta siitä että ihanaa kun se Laura kyseenalaistaa asioita ja uskaltaa sanoa ääneen. Mä olin se todella ujo lapsi mutta koiraharrastuksen myötä minusta tuli tällainen. 

Blogien aikakausi kyllä kituu ja on jotenkin outoa kun tilastoista näkee että sata ihmistä on lukenut (tai esim Sienen viimeisen postauksen yli tuhat) mutta kukaan ei kommentoi mitään. Kenelle kirjoitan? Toisaalta mulle blogi on nimenomaan aina ollut sellainen omien ajatusten kaatopaikka ja oksennan asiat tänne ajatellen vain itseäni. Onko sillä siksi edes väliä kuka näitä lukee?

Tässä nyt kuvia viimeiseltä mummolan reissulta. Mummo kuoli keväällä, mutta hänen asunto on edelleen melko lailla koskematon. Eno joka sen omistaa on täysin haluton tekemään asialle mitään, ja jollain tavalla ymmärrän kyllä häntäkin. Sillä erotuksella että tiettävästi hän ei vietä aikaa istumalla mummon kiikkustuolissa, niin kuin minä olen nyt tehnyt. Siellä on hiljaista, liian hiljaista, ja koko maailma tuntuu pysähtyvän.

Ekalla kerralla olin yksinyksin. Hain ABC:lta ruokaa, katoin kolmelle. Istuin ja odotin ja kyyneleet valui lattialla saakka. He eivät tulleet. Ruoka jäähtyi, kippasin sen roskiin. Menetys ja yksinäisyys tuntui musertavalta. Jollain aivojen tasolla tiedostan että joku pitäisi mun toimintaa sekona, mutta itse ajattelen enemmän että jokaisella on taakkansa ja omanlaisensa keinot surun käsittelyyn. Rauhassa voi paheksua, ei kauheasti kiinnosta.



Seuraavalla kerralla vein heidät kaikki sinne. Ensin junnut odotti autossa ja otin pelkän pönen. Pelkäsin, että pöne on kauhean tohkeissaan ja etsii mummoa ja sitten pitää taas itkeä, mutta jotenkin koira tiesi että asunto on tyhjä. Se parkkeerasi keittiöön.

Hain junnut kanssa ja ne nyt toki tulee melkoisena pyörremyrskynä sisälle. Joitain astioita on levitelty pöydälle myyntiä varten, onneksi he rauhoittuivat nopeasti eikä mitään hajotettu. Lakkikaan ei ehtinyt nähdä mummoa. Sienen kuoleman aikaan hän oli jo aika huonossa kunnossa ja keräsin pitkään voimia kertoa asiasta. En kyennyt, joten se mitä kävin, kävin ilman koiria. Ei hän olisi huonoilla silmillä varmaan edes erottanut että koira on vaihtunut, mutta se se vasta outoa olisi ollutkin. Sitten kun suru olisi ehkä antanut myöten puhua asiasta, hän oli jo muistisairauksineen niin irrallaan tästä maailmasta eikä tahtonut muistaa kenen kanssa juttelee, niin se vaan jäi.

Ja Pajuhan tuli vasta hänen kuolemansa jälkeen, ja sai nimen mummolta. Junnut ei siis koskaan olleet käyneet mummolassa.







Yllätyin tilannetajun määrästä. Toki varmaan pönen esimerkki vaikutti ja kun se oli kuin kotonaan, mitäpä siinä ihmettelemään. Saunoin, istuin kiikkustuolissa ja siinä he olivat mun kanssa. Ehkä hieman hämillään siitä miksi täällä on niin surullinen tunnelma, ja siksi niin vahvasti läsnä. Me ollaan vielä täällä sun kanssa.







 

lauantai 1. tammikuuta 2022

Vuodenvaihde

Saavuimme mökille 17.45, omaa tietä ei aurata, joten vikat parisataa metriä pitää tarpoa hangessa. Vein ensin kuorman tavaraa itse ja jätin koirat autoon, kuulostellen että jos naapurimökeillä olisi porukkaa jotka ampuisi ihan lähellä. No ei ollut, kauempaa vain kuului rytke. Harkitsin kyllä Hyvänä Koiranomistajana että ottaisin kaikki hihnassa, mutta pimeässä umpihangessa kassien kanssa rypiessä se nyt vaan on vähän hankalaa kun voisin vaan laskea ne autosta ulos. Lunta on niin paljon että jos joku pelästyy niin eihän se kauas pääse ja jälkiä olisi helppo seurata etsimään 😬

Rehellisesti olisin kyllä yllättynyt melkoisesti, jos Paju olisi pelännyt. Se vaan on niin perusreipas ja lunki persoona. Töppöinen ei ole koskaan ollut ääniherkkä eikä sille käynyt mitään vaikka meitä vuosia sitten ammuttiin myöhäisillan pissalla. Enää se ei saata edes kuulla koko rytkettä. Viime vuoden perusteella Lakki oli varsin "kuuro" sekin. Kukaan ei siis välittänyt mitään ja ne oli mulla aluksi pihassa vain valvottuna, myöhemmin illalla keskenäänkin mm. sen aikaa kun saunoin.



Lauantaina käytiin junnujen kanssa kauden eka kunnon lumikenkäily, huikeat kolme kilsaa, tunti meni. Paju on ihan sikareipas ja sille pitäisi antaa joku urhoollisuusmitali koska onhan se nyt vaan vähän pieni meidän talvilajeihimme. Harkitsen vielä pitäiskö ostaa joku reppu mihin sen voisi välillä heittää huilimaan. Hienosti se kyllä oppi myös tulemaan mun perässä avatulla reitillä. Onhan tuo melko rankkaa kaikille, mutta ei kai siinä mitään muuta vaarallista voi käydä kuin että se ei vaan jaksa enää? Lähinnä mietin että pumppu pettää tai se saa jonkun kokovartalon lihaskrampin. 🤔