Pajun tokot

Ilmoitin Pajun tokon alkeiskurssin hallittavuustestiin. Testi meni melko vauhdikkaasti, mutta koira kyllä syö ja leikkii kuin piru itse ja ehtii vaan siinä ohessa tehdä sen sata muutakin asiaa. Motivaatiotahan noissa katsotaan, jotta kurssilla voidaan keskittyä uuden asian opettamiseen eikä tartte virpoa koiran nenää ylös maasta tms. Lisäksi olisi kiva ettei koira räyhää niin että häiritsee muita tai yritä tappaa ketään. Aika monta oon itsekin ollut pitämässä.

Paju pääsi kurssille ja sitä on nyt kaksi kertaa jäljellä.

Ollaan aikalailla käyty alokasluokan liikkeet läpi; sivulle tulo ja seuraaminen, luoksetulo, liikkeestä maahan meno, kaukokäskyt, kapulan pito ja hyppy. Paikalla oloa ei oo jostain syystä tehty yhtään, ei kyllä haittaa koska melkoinen tuskan hiki mahtaa olla...

Kirjoitin hakemukseen, että motivaatiota on jopa haitaksi asti, mutta osaamista ei, ja että koira ei minusta "opi normaalisti" tai en osaa vieläkään oikein käyttää sitä. Ollaan edistytty ihan hirveästi ja tuntuu että joku lukko on auennut! Se on jopa alkanut oppimaan että sillä mitä ohjaaja suustaan päästää, on jotain merkitystä, ja että vain pyydetyistä jutuista saa palkkaa. Paju on myös mun eka koira joka jaksaa koko 45min tunnin keskittyä ihan samalla tavalla alusta loppuun. Pieniä taukoja pidetään, pääasiassa niin että otan sen syliin tai pidän sitä pannasta ja rapsuttelen rinnasta. Taukokäytös matolle tai häkkiin olisi kanssa yksi projekti. Sillä ei väsymys näy mitenkään ja se jaksaa syödä namejakin niin paljon että kaikki aina ihmettelee mihin mahaan ne menee 😄 Toistoja se tekisi loputtomiin. Melko erikoinen eläin, kyllähän yleensä kaikki väsyy tollasessa sessiossa ja keskittymiskyky ja intensiivisyys laskee.

Ehkä yksi hetki mikä on jäänyt mieleen, oli seuraamistunnilla. Sanoin että minusta koira tuntuu jotenkin vaisulta ja jähmeältä, johon kouluttaja vastasi että haloo pahvi sehän vain keskittyy! Toden totta se eläin joka ekalla tunnilla roikkui mun nyrkissä ja käveli enemmän kahdella kuin neljällä jalalla, oli oppinut imutukseen. En silti oo ihan varma millä tekniikalla sen seuruun tekisi loppuun, mutta ainakin se tosiaan on oppinut kävelemään jalat maassa ja olemaan menemättä ihan sekopäisiin tiloihin vaikka ruoka on kädessä melkein saatavilla.

Toinen hauska juttu on pito. Opetin sen sille kotona puruluulla, kun mikään mitä aiemmin olin tehnyt, ei toiminut yhtään. Se kyllä tykkää kantaa kaikenlaista, mutta tässäkin tuli se että heti kun mulla on namit, se menee niin jähmeäksi että ei kykene enää. Puruluun piti olla sopivan hyvä; liian huonolla se ei halunnut sitä vaan jäi namien käyttämiseen, liian hyvällä sille tuli "häivyn syömään tämän" -efekti. Sellainen valkoinen perusluu oli sopiva että se namien kyttäämiseltä kykeni avaamaan suun ja ottamaan sen vastaan. Palkkasin aluksi pelkkää haukkaamista ja pidin luusta koko ajan kiinni, ja siitä se sitten lähti etenemään. Kun se ei enää ajatellut häipyvänsä ja uskalsin alkaa päästää irti, kesto tuli avoimen namikäden tuijottaminen kautta helposti. Sitten vaan vaihdoin esineen, pari toistoa luulla ja kolmannella vaivihkaa lennosta kynä tai keppi ja siitä se eteni.

Nyt mulla on koira jonka kapulahulluus on sillä levelillä että kaivaessani treeniliivin takataskua se toivoo että sieltä tulisi ennemmin kapula kuin lelu. 😄

Leikkiminen on kurssilla myös parantunut paljon, ja teen paljon lyhyitä leikkejä ja taas jatkuu. Tällä tyylillä hyvin pystyy vaihtamaan namien jälkeen leluun ja taas takaisin. Aiemminhan sillä oli vaikeaa namien jälkeen enää vaihtaa leikkiin vaan ruuan kyttääminen jäi päälle.

Viikko sitten joku älypää laittoi koiralle valjaat kun satoi kaatamalla. Se oli läpimärkä kun oltiin pissillä käyty ja sisälle päästy. Oli pakko ottaa ne kylmät ja märät valjaat pois ja se oli mulla irti koko tunnin. Aiemminkin on ollut hetkiä kerrallaan. Eilen oli kanssa koko tunnin irti, vain kujaluoksetuloihin kytkin sen varuilta. Joskus ekoilla kerroilla se yritti useasti jonkun koiran tai ihmisen luokse varsinkin siirtymistä kun ei tehty mitään. Joku kerta mulla meni hermo kun se sinkosi mun taakse takana tulevan koiran luokse ja vaikka hihna toki esti, nappasin sitä pannasta ja sanoin painokkaasti että nyt sitten loppuu tollaset. Sen jälkeen se ei ole yrittänytkään, eikä ole enää joka sekunti vahdittava ts voin vaikka nostaa sen hihnan maasta ilman että tarttee perssilmällä vahtia ettei sen ampaise heti johonkin.

Kokeeseen? Taisin testissä sanoakin että tottakai jos siitä joskus koevalmis tulee, vien sen kokeeseen, mutta se ei ole koskaan ollut itsessään mikään tavoite. Russelin kanssa on tosi erilaista harrastaa ja ihanaa kun vilpittömästi osaa nauttia vain siitä harrastamisesta ja yhdessä oppimisesta. Ihanaa kun tuntuu että oon oppinut puhumaan pajua. Noiden truu koirien kanssa joka lajissa se koetavoite aina vähän kummittelee siellä taustalla, mutta terrierin kanssa ei. Pelkkä mahdollinen ALO1 tai TK1 tuntuisi sen kanssa yhtä valtavalta kuin jonkun mudin valioituminen 😄

Hieronta

Lakilla on ollut kahdet treenit, joissa se on kieltäytynyt hyppäämästä. Ekan kerran jälkeen en ajatellut mitään, mutta toinen oli tosi räikeä. Se lähti yhden hypyn perussarjasta ja kääntyi katsomaan minua. Patistelin hyppäämään niin se vaan toistuvasti juoksi ohi tai ei lähtenyt ollenkaan. Lopulta se meni hyppimään treenikaveria vasten. Ei tietenkään pakotettu sitä, mutta vähän outo olo jäi. Siinä täytyy olla jotain vikaa, vaikka arjessa ei näy mitään. Hyppää autoon normaalisti, riehuu Pajun kanssa ym.

Varasin sille hierojan taas uudelle ihmiselle, ja kieltämättä hieman pelotti koska jos siitä ei löydy hieronnassa mitään, mieleen tulee esim imusolmukesyöpä joka sai Sienen kieltäytymään elvytystempusta kun sen sisukset oli täynnä kasvaimia. Ollaanhan me lumikenkäilty paljon, se on juossut jäällä, on liukastellut, enkä ole aina mikään tunnollinen lämppääjä.

Paju tuli assistentiksi mukaan, ja Lakkikin moikkasi reippaasti. Sisällä sitä alkoi vähän jännittää kun hieroja seisoi sen takana ja halusi nähdä istu-seiso-maahan-asennot. Piti mulkoilla miksi se siellä seisoo. Käsittelyyn antautui kuitenkin nätisti eikä ollut mitään ongelmia. Aluksi se oli ihan ok mutta kun selkää pitkin edettiin, alkoi ponteva ylös pyrkiminen ja kun se estettiin, se yritti väkisin kieriä selälleen ja esitellä mahaa (eli peittää kipeän kohdan alleen). Pitkät selkälihakset ja molemmat reidet oli ihan tosi jumissa.

Mikä huojennus että vika oli VAIN tällainen ja on helposti hoidettavissa. Toinen käynti pitäisi vielä lähiaikoina ottaa, vasen puoli aukesi paremmin mutta oikea jäi vielä lisäkäsittelyä vaille.

Kultaisin Lakki, se on kyllä ilmaisuvoimaisin persoona jonka mä olen tuntenut 💚 Onneksi se niin selkeästi ja pontevasti kieltäytyi hyppytreeneistä koska en ikinä muuten olisi osannut viedä sitä mihinkään. Ei se arjessa ole mitenkään näkynyt.

PS. Assari pahoitti mielensä kun hänen kaikki lähestymisyritykset toistuvasti torpattiin. Paska reissu.

PS2. Lakin muskeleita kehuttiin kauheasti. Kuulemma ilo hieroa koiraa jolla on todella kunnolla lihasta.

Hiihtoloma

Viime vuoden kesäloma siis. Seuraa kännykkäräpsyjä. Järkkäri piti ottaa mutta se jäi kotiin.

Eikö meillä olekaan saunaa -ilmeeni

Kun et jaksa enää olla ulkona mutta pakko kattoa mitä nahka tekee

Metsäkoneen jäljet on ruminta mitä on 😔

RIP puut 🥺

Uimasaari

Välillä ei niin keväistä 🌞

Onhan tuota vielä.

Mistä tietää että nahka alkaa olla väsynyt, kts. alin video. Normaalisti se viilettää horisontissa.

Useimpina päivänä ollaan kävelty sekä jäällä että lumikenkäilty metsässä. Jäällä oon joka kerta nähnyt tasan yhdet ihmiset, kaikki muut kaukana, paitsi kerran laavulla oli lapsiperhe makkaran paistossa. Otin koirat kiinni vähän ennen ja tervehdin heitä. Pöne ei tajunnut ketään missään, ja on hassua kun voin puhua vieraille ilman että koirat alkaa huutaa. Pöne ei ole ollut jäällä irti, vaikka näkyvyys olisi hyvä. Ei sitä sitten saa välttämättä heti kiinni jos tartteisi. Hillittömiä pyyhkäreitä se on pitänyt ja jaksanut hyvin tunnin lenkit. Yhtenä päivänä se kaatui pahan näköisesti. Se on sopeutunut näön menetykseen tosi hyvin, mutta minä en aina muista varoa sen puolesta ja estää sitä telomasta itseään... kävelyuralla oli noita hassuja tuulen tekemiä tyrskyjä ja niitä se ei selkeästi hahmottanut. Se yritti varmaan hypätä sellaisen päälle, mutta se oli vain varjo jonka yli se loikkasi ja se sitten tuli melkein niskalleen sen itse tyrskyn päälle. Se ei sanonut mitään, mutta täytyihän sen sattua. Pitäisi varata sille hieronta muutenkin.

Lumikenkäilemässä se ei ole ollut mukana enää, ei kotonakaan.

On tässä joku rasitusvamma saatu itsellekin ja pitäis varmaan tehdä muutakin kuin naukkailla buranaa. Alaselkä ja vasen reisi on aivan tulessa ja käveleminen sattuu niin että tekisi mieli itkeä. Aamut on aina pahimpia, kyllä ne vähän vertyy sitten. Käveleminen vähän upottavalla kelkkareitillä on kaikkein pahinta ja aika monta kertaa piti tänäänkin pysähtyä puremaan huulta ja pakottamaan itsensä jatkamaan. Lumikengät ei yllättävää kyllä tunnu niin pahalta. Oon yrittänyt venytellä mutta joko en löydä oikeita asentoja tai sitten se ei ole lihasperäistä. Ikää kun tulee niin torso hajoo, ei pääse mihinkään. 🤦 Olisikin ainoa murhe mutta yksi sormi odottaa tässä lopullista tuomiota ja erittäin luultavasti päätyy puukon alle, kun kortisoni ja sille spesifisti määrätyt tulehduskipulääkkeet ei ole auttaneet yhtään. Käsileikkauksia tulisi kuulemma muutenkin välttää viimeiseen asti, koska aina on riski että jotain menee pieleen ja pahimmassa tapauksessa saa jonkun pahemman ongelman tilalle. En oo mitenkään innoissani senkään takia että aika monen viikon saikku ja mitenköhän selviän koirien kanssa jos sitä ei voi käyttää ollenkaan, tai nimenomaan pitää varoa ettei siihen osu mikään elukka. Plus että mun tuurilla siinähän varmaan menee tosiaan koko sormi vaikka olisi tarkoitus vain sivusta vähän sörkkiä jänteitä.

Että nyt on liikuttu kun vielä voi, sattukoon minkä sattuu. Hiihtäminen onkin ainoa juttu mikä jäi tekemättä, ulkovarastossa olleita monoja oli jo vuosi sitten hiiri vähän nakerrellut ja nyt se on tuhonnut ne lopullisesti. Toki suksissakin on varmaan jotkut 20v vanhat voiteetkin että ei olis saattanut liikkua eteen eikä taakse. Enkä tiedä hiihdätyttääkö mua niin paljoa että ostaisin uusia. Kotona kuitenkin olisi nykyään useampi latu minne saisi koirankin kanssa mennä, että sikäli kiinnostaisi.

Vuoden nenä

Lakki sai sen ekat pokaalit; hän voitti itselleen Juvan Kennelkerhon Vuoden Nosekoira -tittelin. 🤩

Lakin viime nosevuosi oli huikea. Mikään mun "oma" yhdistys ei palkitse vuoden nosekoiraa, ja pitkään mietin viitsinkö ilmoittaa sitä vuoden koira -kisaan yhdistykseen jossa olen kuitenkin vain "ulkojäsen". Maksan jäsenmaksua että voin käyttää mökillä ollessani niiden kenttää. Oon mä kyllä aika monessa niiden tapahtumassa ollut, mutta kun asun 40km päässä, oon aina ajatellut itseäni vain etäjäsenenä. Etten kehtaa myöskään kahmia mitään palkintoja kun en ole sillä tavalla mukana.

Nyt mulla oli sellainen olo että viime vuoden on jäätävä johonkin muistiin. Hän on pyttynsä ansainnut. 🥳