Nine lives and i had to choose this one

Joitakin viikkoja sitten eräs mudi kuoli hoidossa ollessaan. Hoitaja kuljetti kolmea koiraa autolla, joutui vakavaan onnettomuuteen, kaksi koirista löytyi elossa onnettomuuspaikalta, mudi karkasi. Koiran omistaja hälytettiin paikalle heti kun pelastushenkilökunnalle selvisi että yksi koira puuttuu ja omistaja on eri ihminen kuin auton kuljettaja, ja myöhemmin hän henkilökohtaisesti löysi koiran junaradalta. Koira vastaan juna -mittelön lopputulos ei liene kellekään epäselvä. Auton kuljettajan tämän hetkisestä voinnista ei minulla ole mitään tietoa eikä asia toki lainkaan kuulukaan mulle, ei ole niin läheinen tuttu, vain saman pienen rodun harrastaja. Toivottavasti hän kuntoutuu.

Nyt kuoli kaverin holsku. Juoksi jäällä kelkkauraa kuten ziljoona kertaa ennenkin, kompuroi ja taittoi niskansa. Silmänräpäyksessä kaikki oli vain ohi.

(Toivottavasti kukaan asianosainen ei pahastu, yritin tasapainoilla yksityiskohtien suhteen. Otan sydämestäni osaa vielä kerran, toipumisia kaikille joita nämä onnettomuudet ovat koskettaneet.)

En pysty ymmärtämään, miten mitään näin irvokkaan hirvittävää voi edes tapahtua. Toisaalta miksi ei voisi, en usko mihinkään korkeampaan voimaan tai kohtaloon tai mihinkään mikä elämää ohjailisi saati suunnittelisi ylhäältä käsin. Sattumanvaraiset asiat vaan tapahtuu ja usein lopputulos on hyvin pienestä ajoituksesta kiinni. Elämänlanka on hyvin hauras, ja jälkeen päin jossittelun määrä lienee melkoinen. Minä en lue uutisia enkä seuraa maailman tapahtumia, koska olen hyvin taipuvainen ahdistumaan, mielikuvitus on turhan vilkas ja eläydyn voimakkaasti. On vain pakko yrittää sulkea silmät ja varjella itseä kaikelta paskalta. Kumpikin näistä uutisista kouraisi sydämestä. Tänään viestittelin tuon holskukaverin kanssa ja kyyneleet valui silmistä. Sanoinkuvaamattoman hirveää.

Sanotaan, että kissoilla on 9 elämää. Pöne on sellainen kovan onnen koira, sen vakuutusta ei missään tapauksessa olisi kannattanut irtisanoa, vaikka se alkuvuodet olikin niin turha ja jurppi maksaa yhä nousevia vuosimaksuja. En voi olla miettimättä, montako elämää pönellä on jo käytetty ja montako niitä mahtaa olla jäljellä. Pääsisäismaanantaina koira oli taas päivystyksessä. Itse olin Helsinki-Vantaan lentoasemalla lähdössä viikon talvilomalle Kanarian saarille, koirat jäi porukoiden kanssa mökille ja heidän piti ajaa illalla Helsinkiin. Yöllä pöne oli alkanut oksentaa ja mutsi oli useaan kertaan pyyhkinyt ykää sisältä ja laskenut koiraa pihalle. Niillä oli taas totuttuun tapaan mökkiherkkuina "posteljoonit" eli raa'at naudan reisiluut, joita ne jäystivät pihalla useita päiviä. Paljon luuta äkisti tietää usein yrjöä, tosin noin isosta luustahan ne ei saaneet mitään paloja vielä parissa päivässä irti, mutta joka tapauksessa luut ja oksu yhdessä ei meillä mökillä ole mikään hälyyttävä juttu vielä lainkaan. Jollain reissulla se sitten ei ollut tullut takaisin. Pöne käy tarpeen vaatiessa yöllä äkkiä asioillaan ja tulee heti takaisin kuistille odottamaan että ovi avataan ja pääsee sohvalle, eikä ikinä jää touhuamaan siihen aikaan vuorokaudesta mitään omiaan "hei vähänkö hauska käpy" kuten Sieni kyllä voisi. Äiti oli kutsunut koiraa, ei tule. Yöpukusillaan oli sitten lähtenyt etsimään pihasta ja jurpattanut vissiin mennessään, että missä vidussa oot ja mitä ihmettä teet, ala tulla nyt. Saunapolulla oli ollut valtava verilammikko ja voin vain kuvitella miten siinä on ollut samanlainen sydämen kouraisu kuin yllä kirjoitin. Ihmisellä jolla ei ole mitään kokemusta tällaisista, ihmisellä joka ei ollut ensin lainkaan edes ymmärtänyt mistä se on voinut tulla ja mitä helvettiä sille koiralle on tapahtunut.

Koira löytyi talviteloilla olevan veneen alta tärisemästä, oli kyykännyt siellä epämääräisessä asennossa ja ollut poissaoleva, eikä reagoinut mihinkään. Sitten heitä vietiin. Edellisen kerran olen ollut matkoilla 2009 Kreikassa, ja silloin mutsi ilmoitti kesken loman, että pitkään huonona ollut pappa kuoli. Ei ollut yllätys, mutta ei sellaista ehkä silti halua kesken loman kuulla. Asiat joille ei mahda mitään, voi ihan hyvin säästää kotiinpaluuseen, ja antaa lomalla olijan nauttia olostaan siihen saakka. Nyt mua harmittaa hirveästi, että mutsi ei sitten soittanut. Olisin voinut muistuttaa, että pönellä on ollut samanlainen ärhäkkä mahatauti silloin kun Sieni oli pentu, syksyllä 2011. Että tämä ei liity luun syöntiin, vaan on koirien tarttuva veriripuli. Että se ei ihan varmasti tee kuolemaa ja vaikka veri näyttää hurjalle ja sitä voi tulla paljon oloisesti sekä suusta että persiistä, ei nyt tarvii mökiltä kaahata sataaviittäkymppiä päivystykseen. Mutsi luuli ihan oikeasti että se kuolee käsiin. :(

Olen melko varma, että elämiä ei voi olla enää kovin montaa jäljellä. Olen myös melko varma, että loppu koittaa täällä mökillä. 2015 se vietiin täältä päivystykeen mysteerinenäverenvuodon takia. 2017 meni selkä ja silloin ajoin itsekin kahtasataa varmana, että koira jää sille reissulleen. Nyt sitten tämä. Niin, kirjoitan tätä mökiltä, piti tulla vähän siivoamaan paikkoja. Porukat lähti silloin niin äkkiä, että tiskit jäi pöydälle, oksennettu pilalle mennyt keittiön matto terassille jne. Ja luut pihaan. Siinä ne odotti, jälleennäkeminen oli iloinen. Verilammikoista ei näy jälkeäkään. Veneen alunen on sulamassa. Seisoin hetken hiljaa ja yritin kuvitella pönen sinne. Se ei ole koskaan ollut siellä. Miksi sä sinne menit, luulitko itsekin kuolevasi, hakeuduitko suojaan?

***

Korva oli jo välissä kuulemma parempi, rusinamainen ja kuivumaan päin. Nyt se on taas ihan yhtä turpea kuin alussa. Jos ensi viikolla ei tule käännettä parempaan, kaipa se on vietävä jälleen kerran klinikalle ja pyytää tyhjentämään ja tikkaamaan kiinni. Yrjötaudissa koira oli ollut niin huonossa kunnossa, että se oli antanut ottaa vatsan rtg-kuvan hereillä ja tippakin oli saatu laitettua ilman vastustusta. En silti mielelläni nukuttaisi sitä, ellei ole aivan pakko. Viime vuosina on ihan riittävän monta kertaa täytynyt ja se herää vuosi vuodelta huonommin, vaikka saisi herätteen.

***

Fuerteventuralla oli hauskaa seurata paikallisia koiria ja omistajiaan. Täysin valtoimenaan, yksin olevia koiria ei näkynyt viikon aikana kuin pari, ja nekin oli hyväkuntoisia ja niillä oli pannat, eli selkeästi jonkun. Omistajiensa kanssa vapaana lenkkeileviä ei myöskään ollut kuin pari ja ne oli kaikin puolin hallinnassa ja korrekteja (=ei lainkaan kiinnostuneita) kanssaeläjiä kohtaan. Suurin osa oli lyhyessä hihnassa, myös fleksejä näkyi jonkun verran. Paljon pieniä karvaisia sekarotuisia, joitakin vinttikoiria (faaraokoiria tai niitä toisia saman näköisiä, en tiedä mikä ero niissä on), muutama joku staffin kaltainen sekoitus, yhdellä oli kuonokoppa. Suurimman vaikutuksen teki iso, lyhytkarvainen, vähän jonkun puolanvinttikoiran mallinen nuori koira, jonka omistajalla oli frisbee mukana ja he olivat varmaan menossa jollekin hiekkarannalle. Koira hypähteli omistajan kainalossa olevaa frisbeetä hamuten. Katsoin heitä ja ajattelin, että me Suomessa opiskellaan oppimisteoriaa, itketään kun kokeesta tulee pistettä vajaa ykköstulos, hermostutaan kun koira ei tee jotain temppua niin kuin haluttiin ja he katsovat toisiaan ja ovat menossa heittelemään frisbeetä loputtoman pitkälle hiekkadyynille kaktuksia väistellen eivätkä ole koskaan kuulleetkaan mistään mikä meille on arkea. Miten elämä voikin olla erilaista ja miten nopeasti sitä muuttuu ahdasmieliseksi idiootiksi, joka ei edes ymmärrä miten pienessä kuplassa sitä elääkään kuvitellen että se on jotenkin ainoa tapa ja totuus.

Minun koiristani pöne on se, jolle hoitoon jääminen on paljon vaikampaa. Sienestä ei oikein kukaan ota tolkkua, onko se niin tyhmä ettei edes tajua mitään, vai onko se niin älykäs että luottaa kyllä paluuseen eikä sen siksi tarvitse stressata. Mudi ei ole mikään läheisriippuvainen lapanen, se nukkuu eri huoneessa kuin minä ja itseriittoisuus ja jopa itsepäisyys kuvaa sitä sanoina hyvin. Korvat on usein koristeena eikä sitä aina kiinnosta lainkaan mitä mieltä olen sen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Kuitenkin mudi on mun koirista se, joka viimeiseen asti suorastaan epätoivoisena yrittää ujuttautua mukaan matkalaukkuun, joka aamusta iltaan kuulemma joka lenkillä skannaa vastaantulijoita josko minä tulisin, ja sisälle palatessa rynnistää tarkastamaan kämpän jos olenkin ilmestynyt sinne. Se, joka oli saada sydärin jälleennäkemisen hetkellä ja uikutti kuin viimeistä päivää, ja autoon se rynnisti sellaisella raivolla ettei jäänyt epäselväksi, että hää lähtee nyt hoidosta kotiin. Kotona hää piti autosta laskettaessa vielä uuden jälleennäkemiskonserton.

Olen aina sanonut, että mudi ei ole mikään nöyrä koira, että se ei varmasti hyppää kaivoon vain jos käsketään. Mutta jos mudin ihminen menee edellä, koira tulee pohkeessa kiinni, yhtä varmasti kuin varjo seuraa kulkijaa. Ihan minne tahansa. Sellaisia he murit ovat.

 


***

Olen ratsastanut nyt uuden tulemisen aikana 15 tuntia, joista kolme maastossa. 365e. Ollaan pari kertaa laukattu, tai minä kaiketi ainoana meidän ryhmästä, ainakaan viime tunnilla kukaan muu ei halunnut. En ole koskaan pitänyt itseäni minään vauhtihirmuna, mutta kyllä vaan se vauhdin tunne nimenomaan siinä viehättää. Se meni viimeeksikin ihan päin persettä, sain kommenttia liian kovasta vauhdista. Vauhti varmaan häiritsee muita ja koska laukassa ohittaminen on toistaiseksi kielletty, siinä joutuu itsekin sitten hidastamaan. Lisäksi en todellakaan osaa istua siellä ja kenotan varmasti vielä sata kertaa hirveämmin kuin käynnissä, ja vauhti vain vähentää mahdollisuuksia antaa lonkkien tehdä työntävää liikettä oikein. Mutta se vaan silti tuntuu niin sairaan hienolta. Ennen kotoa lähtemistä mietin taas, onko tässä mitään järkeä ja kannattaako koko harrastusta jatkaa, nyt kun on yksi 5x kortti ja yksi 10x kortti käytetty ja pitäisi maksaa taas lisää. Se maksaa ihan perkeleesti ja jos nuorempana helposti ajatteli, että tyhmä hevonen jos jokin ei onnistu, nykyään olen hyvin, hyvin tietoinen miten paska olen itse. On kiusallista kun tietää miten väärin tekee, muttei osaa paremminkaan. Olen lukenut tosi paljon hevos- ja ratsastusaiheisia blogeja, ja mulla on yllättäen jonkinlainen ahdistus siitä miten alussa vasta olen ja miten paljon paremmin voisi osata. Mahdanko koskaan päästä tästä yhtään pitemmälle. Toisaalta ei edelleenkään yhtään nappaa ajatus mistään kilpailemisesta, mutta se on hirveää, jos jatkuvasti tuntuu vain siltä että olen surkea. Opettaja on ihana ja ilmapiiri tosi kiva muutenkin, ja joka kerran jälkeen on aina kuitenkin ollut hyvä mieli ja lopettamisajatukset tiessään. Itse olen itseni pahin arvostelija. Toisaalta tähän postauksen teemaan sopien - eikö kannattaisi yrittää nauttia kaikesta mitä on elämässä tarjolla ja mitä pystyy tekemään, koska ikinä ei voi tietää tuleeko seuraavaa hengenvetoa lainkaan. Näihin tunnelmiin.

Perunasäkin paluu

Aloitin pari viikkoa sitten ratsastuksen uudelleen yli 15v tauon jälkeen. En koskaan ehtinyt mitenkään pitkälle, laukkasin ja jotain ihan pieniä esteitä joskus mentiin ainakin ravissa. Kävin myös ainakin 4-5 eri tallilla, joten aika rikkonaista on ollut urani. Kyselin viime kesänä muutamalta täällä harrastavalta tutulta suosituksia talleista, ja he kyllä suosittelivat täsmälleen ristiin. Asia jäi silloin hautumaan. Mietin myös jossain vaiheessa toisen vanhan harrastukseni uudelleen aloittamista, nimittäin uinnin. Hommasin jopa uikkarit ja piilarit sitä varten, mutta en vaan koskaan saanut aikaiseksi mennä. Töiden jälkeen on aina paha mieli jättää koirat uudelleen yksin, ja suoraan töistä jos menee, sitten on syyllinen olo siitä että ne jalat ristissä odottaisi kun minä killuisin uima-altaassa... syy miksi mun on tehnyt mieli hankkia elämääni jotain muuta sisältöä, on aika monimutkainen ja usean asian summa. Lyhyesti koen, että koirien kanssa kisaaminen on vienyt mut burn outin partaalle ja olen hirveän väsynyt siihen, kun mikään ei riitä. Enemmän, paremmin, nopeammin, sujuvammin. Toisaalta ne on mulle elämässäni ainoa asia, missä koen menestystä, onnistumisen tunteita ja tiedän olevani hyvä. Niillä on liian suuri merkitys ja ne on aivan liian iso osa mun elämääni. En jaksa enää. Tarvitsen jotain muutakin mielekästä tekemistä.

Mutta se maksaa aika paljon ja osaankohan mä enää mitään ja onkohan mulla sitten kuitenkaan aikaa ja koiratkin joutuu olemaan kotona ja onkohan tämä nyt ihan viisasta kuitenkaan ja ja ja...

Vuodenvaihteessa joku päivä mulla vain napsahti päässä, ja päätin että nyt tai ei koskaan, loppui se jahkailu. Valitsin sen tallin, jota suositteli ihminen jonka koirankoulutusmenetelmistä pidän enemmän. Kirjoitin tallin pitäjälle sähköpostin, että olisiko uusvanhalle koiraharrastuksessa burn outin partaalla olevalle tätiratsastajalle jotain kertauskurssia. Haluaisin pyöriä kentällä vain sen verran, että hallitsen kopukan maastossa, ja sitten panostaisin maastoiluun. Mulle riittäisi vaan rauhassa köpöttely, aurinko paistaisi ja linnut laulaisi ja rentoutusefekti olisi valtava. En ole kiinnostanut vääntämään mitään koulusulkeisia ja joutumaan taas siihen enemmän, paremmin, nopeammin -limboon eri lajisen eläimen kanssa.

Ekasta kerrasta tulin niin kipeäksi, että luulin että jäin loppuiäksi linkkuun. Sisäreidet oli aivan tulessa kuusi päivää, jalat ei tuntuneet lainkaan omiltani ja niillä kävely oli tosi kummallista. Vähän sama efekti kuin jos on ollut laskettelemassa ja sitten kun ottaa ne kengät pois jalasta, olo on kummallisen kevyt eikä tiedä miten päin liikkuisi. Päivää ennen seuraavaa kertaa tuntui, että kyllä ne reidet saattaa tästä pehmetä. Eka kerta myös jännitti hirveästi. Seuraava ei. Kyllä sitä aika paljon muistaa, toisaalta nyt aikuisena myös tiedostaa millainen hirveä perunasäkki sitä onkaan. Nuorempana oli helppo antaa raipasta ja ajatella, että tyhmä hevonen ei tottele, nyt sitä miettii hyvin nöyrästi, että anteeksi että olen tällainen, koeta kestää mua, yritän parhaani. On siinä jotain kiehtovaa, kun alla on viisisataa kiloa lihaa ja pystyn ohjaamaan sitä.

Mahtavaa, että menin, mä niin tarvitsin tätä! Maksoin viisi kertaa ja ajattelin että sitten pitää laskeskella rahoja ja miettiä onko mahdollisuuksia jatkaa. Tänään kävin ostamassa oman kypärän, valmiiksi hikisen lainakypärän ottaminen hyllystä on kohtuullisen ällöä. Silviisiin.

***

Kyllä me ollaan koirienkin kanssa vielä jotain harrastettu. Sienen rallyn nettikurssille kuvattiin lähtötasovideot ja nyt odotellaan kouluttajan kommentteja ja treenisuunnitelmaa. Mun aiheena on merkki, (poispäin) peruutus ja oikean puolen perusasennon puuttuminen. Pöne on tehnyt nose workia, kotona olen vanhettanut hajua kolmeen tuntiin asti ja yrittänyt keksiä yhä oudompia piiloja, ulkona kätköt on olleet max tunnin ikäisiä. Sillä on sellainen tekniikka, että ensin juostaan ihan sekona, sitten rauhoitutaan etsimään ja lopulta se menee hajulle varsin suoraviivaisesti ja sen näköisenä, että on koko ajan tiennyt missä se on muttei ole vain viitsinyt aiemmin. Joskus sillä oli esineruudussa vähän samanlaista, kun etsiminen oli kivempaa kuin löytäminen. En tiedä, ehkä se vaan näyttää siltä ja tyhjän juoksentelussa koira oikeasti skannaa hajupilven rajoja. Ihan sama mulle, etsiköön vaikka päällään seisten jos itse tykkää, ei tällä ole muuta virkaa kuin aktivoida koiraa niin mitä pitempään se touhuaa, sen parempihan se on.

Perjantaina oltiin taas nw-sisäetsintätunnilla, tällä kertaa neljän koiran ryhmänä (yksi toki kerrallaan, mutta sai katsoa muutkin, mikä oli hauskaa). Ekalla kierroksella haju oli roikkuvissa tyhjissä jogurtti ym. purkeissa! Kyllä oltiin koiran kanssa molemmat ihan monttu auki :D Se aika pian alkoi repiä yhtä purkkia, mutta luulin että se vain leikkii ja hätistelin sen jatkamaan. No siinähän se haju olisi ollut. Sitten ei saatu koiraa pitkään aikaan tulemaan takaisin, en nyt ihan suoraan pyytänyt mutta selvästi kiersi kohdetta ja oli vakuuttunut että se ei kelpaa, pitää löytää toinen hajunlähde jostakin. Toisella kierroksella alueella oli lattialla leluja ja haju oli "noutokapulan" näköisessä aktivointilelussa. Koira sitäkin vähän hämillään nosteli mulle, mutta en taaskaan tajunnut että siellä se on, vaan luulin sijaistoiminnoksi tms. Olipas avartava kokemus, paitsi että sain rutkasti inspistä piiloihin, oli myös tosi jännää että ilmaisukäytös ei sittenkään ole kovin varma tällaisilla oudoilla piiloilla! Kolmas kierros tehtiin helpoksi ja haju oli perinteisesti patterin välissä. Saatiinpahan koira vähän epävarmaksi ja tässäkin se ilmaisi, nousi ja tarkisti, ilmaisi uudelleen jne, kun yleensä ne sen maahan menot on kyllä olleet aika varmat ja niissä on kestoakin ihan niin pitkään kun mulla kestää mennä palkkaamaan. Kaikkien alojen asiantuntijalle tekee vaan hyvää joutua välillä vaikeuksiin, mutta olishan tuota voinut vähän ajatella ja noi roikkuvat piilot nähdessään tajuta itse, että koska se ei ole ikinä ilmaissut sellaista, tehdään niin että mä tiedän missä haju on ja autan ilmaisussa jos siltä tuntuu. Tämän koiran kanssa tällaisella yksittäisellä huonolla treenillä ei ole niin väliä, mutta esim. Sienelle saa helposti paljon hallaa tehtyä, niin siksi olisi kivaa itse pystyä tekemään järkeviä päätöksiä, oli kumpi koira tahansa käsillä.

Pönellä on vuosi vuodelta kylmempi ja nyt 9-vuotiaana näissä -10 -suuruisissa pakkasasteissa se tarkenee just 10-15min pissatuksen ja se jälkeen alkaa ontua. Pelkään että kolmella jalalla loikkiessa sattuu selkään, joten takitan sen aika herkästi.