Believe in yourself and you're halfway there: helmikuuta 2023

Tämän kirjoitin facen mudiryhmään:

14,5v tänään ja jostain syystä hän halusi poseerata kongin kanssa. 🎂🍗

Still going strong voisi kai vielä sanoa. Toinen silmä ei näe mitään, mutta ihmeen hyvin se siihen sitten kuitenkin sopeutui ja pärjää oikein hyvin. Ei se mihinkään ole koskaan törmäillyt mutta aiheutti alkuun kärhämiä laumassa kun se pelästyi toista koiraa kun ei huomannut sitä, ja se on aina ollut sellainen nollasta sataan tyyppi joka ei osaa sanoa että hui saakeli että pelästyin sua vaan sieltä tulee suoraan että mä sut tapan.

Selän tilannekin on pysynyt hallinnassa, gabaa se on syönyt kyllä jo pitkään.

Vähän dementoitunut se alkaa olla ja surkeinta on se kun se ei saata muistaa että söi jo, ja kärttää vaan ruokaa. En kyllä aina oo varma huijataanko mua vaan. Kuulokin on huonontunut mutta ei niin huonoksi etteikö jääkaapin ovea kuulisi. Vakavasti ottaen ei sitä kauheasti uskalla pitää vapaana koska se menee aika helposti hukkaan eikä kyllä ihan oikeasti sitten kuule kutsuja.

Jaksaa vielä lenkkeillä tunnin lenkkejä silloin kun haluaa, jos ei halua (esim. loskapaska edelleen hänen suurin inhokki) ei ole pakko. Edelleen rakastaa treenata ihan mitä vaan. Jäljellä se muistaa kaiken mutta nosessa sillä on kadonnut päästä miten piti ilmaista, mutta väliäkö tuolla.

Eipä tiennyt tyttö mitä kaikkea tuleman piti silloin kauan sitten kun pennun otti. 💙

***

Välisynttäreiden kunniaksi ämmänperkele VEI MUT LÄÄKÄRIIN.

Saimmä sit myös jäljestää ja olin paras.

Hän tosiaan kävi uusimassa gabapentiiniresepin ja sai samalla kokeeksi Librela-pistoksen. Katsotaan kuin käy. Töppöinen painoi 16,9kg mutta nyt se on kyllä oikeasti sellainen laiha läski. Ei lihaksia mutta kyljillä hyllyy.

Alkaa olla kaikki hänen vuosikertansa tutut pilven päällä. Lakin isoisä, töppöisen puoliveli elää. Töppöisen veli myös tiettävästi elää. Muun rotuisista juuri vähän aikaa sitten lopetettiin yksi vanha nettituttu. Russeliryhmä on kanssa täynnä '08 syntyneitä, nyt lopetettuja koiria.

Ei vastaanottoa mutta jaoimme nugetit.

Siinäpä sitä wörkkiä onkin kerrassaan.

Ajeltiin Lahteen ja jätettiin auto Lauran pihaan, ja jatkettiin hänen autolla kahden russelin voimin Tuusulaan, jossa Annika Wallenius piti koulutuksen. Hän oli se sama ihminen jonka jälkileirille viime syksynä meinasin ajaa, mutten löytänyt majoitusta. Olikin oikein mukava ja osaava kouluttaja, menisin hajuasioissa hänelle uudelleenkin. Järjestelyt ei sitten olleetkaan niin hyvät, hallissa oli huomattavasti kylmempi kuin kerrottiin, paikan päällä piti olla kahvia ja pientä purtavaa muttei ollut ja koiria oli minusta otettu liikaa liian lyhyelle ajalle ja se teki kiireen tunnun. Aamulla oli erikseen aloittelevat 10-13 ja sitten me kokeneemmat 13-16, kuusi koiraa. Olisin halunnut mennä vähän aiemmin ja katsoa aamuryhmän loput; koska koulutan itse, mua kyllä kiinnostaa jos on jotain uusia ideoita alkeisiin. No ei sinne saanut mennä niin se siitä. Alkeisryhmäläiset sai kyllä jäädä katsomaan meidän treenejä. Alkeet kyllä maksoi kympin enemmän kuin me, mutta sitä jäin ihmettelemään miksei mulle myyty samalla kympillä oikeutta mennä katsomaan heitä. No aivan sama. Sääennustekin muuttui kylmemmäksi ja lopulta oli noin -10, vähän epäilytti Pajun tarkeneminen autossa monta tuntia.

Vierumäen matkakeitaalla tulossa Lahteen. Eka aurinkoinen päivä sataan vuoteen ja meikä viettää sen autossa ja hallissa, nice.

Sieltä Vierumäeltä löytyy aina kaikkea jännää!

Koska aikaa meni aluksi selittämiseen, niin kouluttaja päätyi siihen että vain yksi kierros per koira. En oo koskaan varmaan treenannut nosea niin ja se tuntui oudolta. Me oltiin toiseksi viimeisiä, Myrna vika. Mua ennen olevat oli hirveän rauhallisia, kahdella oli motivaatio-ongelmaa ja kaksi ohjaajaa halusi enemmän vain palautetta itselleen omasta ohjaamisestaan. Menin sitten hakemaan Pajua ja sanoin tullessani että noniin nyt loppui rauhalliset koirakot... Paju kyllä nukkui autossa, mutta sitten kun se pääsee, se alkaa hinkua jo ulkona ja on ihan lentoon lähdössä. Eteisessä se karkasi multa kun riisuin sitä ja vaihdoin sille valjaita ja lähti yleisöön nuohoamaan. (Laura sanoi että se meni sellaisen tädin luokse, joka söi leipää.) En jotenkin tajunnut edes tarpeeksi painokkaasti kutsua sitä, niin menin sitten vain hakemaan. Se kyllä kasasi itsensä ihailtavan hyvin ja heti kun otin lämppähajupurkin pöydältä käteen, se keskittyi vain siihen. Kaikki muut oli ottanut yhden nuuhkaisun ja mä otin ainakin kymmenen, ja kysyin sitten että kauanko kehtaan tässä jumpata. Tein käsikosketuksia ja annoin sen leikkiä samalla kun juttelin vielä kouluttajan kanssa. Se oli edelleen hirveän kiihkeä.

Olin kuvaillut ongelmaa ja sain ensin noottia siitä, että koiralle ei huudeta vaikka se nostaisi koipea. Ettei sitä kielletä siitä ollenkaan. Olen kyllä pahoillani että kielsin niin kovasti, mutta ettei ollenkaan...? Sain myös sanomista siitä, että missään koulutuksissa ei pidä yrittää pedata ongelmaa esille, vaan suunnitella aina sellainen treeni että koira todennäköisesti onnistuu. Aloitettiin levyllä joka oli tarkkuustreeni, kouluttaja aina käänsi / nosti sen pystyyn toistojen välillä. Paju oli oikein hyvä.

Sellasta vauhtia.

Sitten eka etsintä, tiesin missä piilo on. Sitä joutui tarkentamaan tosi kauan ja Paju jaksoi hienosti. Seuraavalla alueella piilo oli seinässä just sen verran korkealla että mietittiin yltääkö se siihen, mutta alueella oli rekvisiittana myös pieni pöytä ja kysyin voiko sen siirtää siihen alle niin se päältä saisi hajun, sanoin että se rakastaa hyppiä asioiden päälle. Siirrettiin ja se pelitti oikein kivasti. Sitten kouluttaja halusi ottaa pöydän pois ja tehdä korkean niin että koira tietää missä haju on. Periaatteessa ihan hyvä idea kouluttaa vaikka saavuttamattomia noin, että ensin pääsee ja sitten rajoittaa niin ettei pääsekään perille. Paju meni tästä mun mielestä hämilleen, kun se on kuitenkin tehnyt paljon alueita missä on useita hajuja eikä samalle kuulu palata. Minusta se yritti etsiä jotain muuta ja kun ei löytynyt, näin itsekin että nyt sen asento ja liike hieman muuttuu ja passivoituminen on lähellä. Sitten se just päätti kuitenkin kokeilla sitä seinää ja nousi pystyyn sinne, ylsi juuri. Etsinnät taisi olla sitten siinä. Väleissä meni toki aikaa jutteluun ja leikitin koiraa, tai syöttelin sille nameja, ja välillä koppasin sen syliin kun en jaksanut muuta.

"päästä perkele". Puutteellinen taukokäytös näyttää tältä.

Pajua tietty kehuttiin kauheasti ja olihan se oikein hieno. Kouluttaja käski mun unohtaa sen mistä ne jäätymiset alun perin alkoi, ei sillä ole väliä löytääkö syytä koskaan. Sanoin aluksi että toinen kouluttaja on ehdottanut että ehkä se rauhoittelee itseään, hän vastasi että ei usko sellaiseen, mutta jälkeen päin sanoi että voihan siinäkin olla perää. Hän vertasi monesti nosea jälkeen; jos jälki hukkuu koiralta metsässä, mitä teet silloin? Miksi nosessa pitäisi tehdä jotain muuta jos hajua ei löydy? Mennään pois ja pidetään tauko ja palataan uudelleen vähän eri kulmasta, tai tehdään huomenna uusi harjoitus. Hän painotti sitä että aina treeneissä pitäisi miettiä etukäteen asetelma niin että onnistumisen todennäköisyys on mahdollisimman suuri. Jos lähtee kouluttamaan apinalle tarttumista, mistä kulmasta esine pitäisi tuoda? Millainen sen kannattaisi olla? Jos kouluttaa koiralle tassukosketusta, millainen alusta ja mikä sijainti kaikilla toisiinsa? Samaa pitäisi soveltaa nosessa.

Päivän aikana toistui monta kertaa myös se, että nosessa porukka tykkää treenata isoja sokkoalueita. Hänestä kannattaisi pilkkoa enemmän, pieniä treenejä mahtuu tekemään vaikka kotona. Tärkeimmät osat on lähtö (tunnetila, fokus, nenä auki), tarkennus (taito ja motivaatio) ja ilmaisu (ohjaajan kriteerien mukainen; mieti mitä esim istuvan koiran pitäisi tehdä jos se ei mahdu istumaan piilolla, kouluta niin sujuvaksi että siihen ei tartte etsinnöissä puuttua).

Kouluttajan ideaali on koira, joka on itsenäinen mutta ohjattavissa. Hänelle se tarkoittaa sitä, että omaa rintamasuuntaa kääntämällä voi ohjata koiraa eri paikkaan, mutta etsiessään koira ei käänny edes vilkaisemaan ohjaajaa vaan sivusilmällä huomaa rintamasuunnan muutoksen ja reagoi siihen. Nämä on toki makuasioita ja minusta myös vähän koirakohtaisia. Ohjaamista pitäisi joka tapauksessa harjoitella erikseen niin, että se ei tapahdu aina "viime tipassa" kun aika alkaa loppua tai alue alkaa olla käyty läpi ja ohjaajalla on sellainen olo että eihän täältä löydy mitään. Muuten siihen liittyy helposti mukaan paine ja koiralle välittyy sellainen tunnelma että hän ei ole osannut kun toi tulee sörkkimään väliin. Eli ihan tietoisesti alueita missä esim sermillä rajattu toinen puoli on tyhjä ja sieltä ohjaaja ohjaa koiran omalla ohjausvihjeellään että mennääs toiselle puolelle, ja sieltä tulee löytö.

Sitten me puhuttiin vielä haistelusta, kun useammalla oli se ongelma, että hallin matto kiinnostaa enemmän kuin eukalyptuksen etsiminen. Kouluttajan mielestä lähtökohta on se, että on tosi ristiriitaista kieltää muiden hajujen haistelu mutta pyytää koiraa haistelemaan sitä mitä me halutaan. Lisäksi hän ajattelee, että jos toistuvasti kieltää koiraa haistelemasta, se helposti kasvattaa vaan turhaumaa. Tehtiin niille haistelijoille sellaista treeniä, että koira sai haistella rajatulla alueella (esim. hihnan mitta) niin kauan kuin halusi, sitten heti kun se nosti pään ja otti kontaktia ohjaajaan, appari vei hajupurkin koiraa hetsaten piiloon ja ohjaaja laski koiran etsimään. Palkattiin se ruualla/lelulla miten kukakin ja sitten annettiin sen taas haistella mattoa.

Teoriassa oon samaa mieltä, mutta käytännössä en. Ensinnäkään suurin osa ihmisistä ei muistanyt pysyä tietyllä alueella, vaan haahuili koiran mukana, jolloin sille tuli aina uusia hajuja. Pointti olisi pysyä sillä samalla alueella niin se auttaa siihen, että "hajut loppuu" ja koiran on helpompi luopua niistä. Lisäksi nähtiin myös yksi koiven nosto minkä se urosten haistelun salliminen niiiin helposti teettää. Koiraa ei mitenkään kielletä siitäkään vaan viedään se vaan pois ja jatketaan treeniä tai pidetään tauko ja siivotaan sotkut. 😦Mä en ikinä tekisi tällaista mun koirien kanssa; hallissa haistelu ON yksinkertaisesti kielletty. Jos sitä haluaa käyttää palkkana niin sitten juostaan vaikka ulos kuseskelemaan, samat koirien jalanjäljethän sielläkin on. Itse ajattelen että ei mun kanssa ole pakko treenata, mutta haistelu ei silti ole valittavissa. Sen verran pitää voida kieltää ja koiran kestää sitä turhaumaa. Oikeastaan mun mielestä alusta asti hallissa opetellaan siihen, että tullaan sisään, tehdään hyvin lyhyt ja intensiivinen treeni, palataan ulos. Ei se pentu ehdi siinä mitään haistelemaan. Olis hauska tietää miten näiden haistelijoiden kanssa on pentuna toimittu, veikkaan ettei oikein mitenkään. Tai sitten on oltu pentukurssilla missä ollaan tunti sisällä pyörimässä. Sehän on ihan selvää ettei yksikään koira jaksa sellaista aikaa keskittyä.

Vaikka olin tästä jyrkästi eri mieltä, niin mun mielestä kouluttajalla oli ihastuttavan eläintenkouluttajamainen lähestyminen kaikkeen. Hän sanoi sen itsekin. Siis sellaista teknistä, ja mullekin kun kerroin että Paju ei minusta "opi normaalisti", hän sanoi että kaikki eläimet oppii samojen lakien mukaan. Joo tiedän. Mutta joo. En mä tykkää niistä vietti-pakote-tyypeistäkään yhtään niin siksi oli ihanaa olla sellaisella joka ei kertaakaan puhunut mistään vieteistä mitään. Monelle hän kyllä joutui puhumaan taas siitä iänikuisesta ajoituksesta ja siitä että "jes" pitää tulla ennen kuin käsi liikkuu taskuun. Puhuttiin myös siitä mikä on vahviste; jos koira syö ruuan mutta käytös vähenee, ruoka ei silloin toimi vahvisteena. Olisi tärkeää löytää ne parhaat vahvisteet.

Olisin mä tehnyt vielä toisenkin kierroksen, mutta se oli nyt siinä. Ajettiin takaisin Lahteen ja kaima ehdotti että käydään vielä nahkiaisten nahkamiitin päätöksellä vohvelikahvilla. Hän tiesi paikan mihin saisi koiran kanssa mennä. Paju ei ole tainnut koskaan käydä missään ostarilla mutta sinne se osasi suunnistaa liukuovista. Käytiin ensin vessassa niin että toinen piti vuorotellen nahkiaisia ja toinen kävi. Jos yksi nahka herättää aina huomiota ja sitä halutaan silittää, kaksi niin vasta tekeekin. Niiden hännätkin heilui samaan tahtiin kun ne yritti bongata potentiaalisia silittäjiä. 😍

On kyllä niin ihanaa kun on tuollainen reipas ja lunki koira jonka kanssa voi mennä. Ainoa ongelma on se kun se ei osaa kävellä vierellä tms, niin ahtaassa kahvilassa maksaessa piti varoa ettei se ole jonkun sivullisen sylissä syömässä hänen eväitään, tai miten saan kannettua oman tarjottimen ilman että se kiskoo kahvit alas sieltä.