Meille tapahtui Pentu. *tähän joku käsiä levittelevä hymppä*
Mulla ei todellakaan ollut mitään aikomustakaan ottaa pentua. Kävin katsomassa niitä ekalla kerralla vain tutustuakseni rotuun. Onhan pennut ihan superhassuja pökäleitä mutta mulle ei tule sellaista "iiiiiih tuitui pakkosaadanääkaikki" -hattarapilvikohtausta. Minussa ne herättää lähinnä vain himon istua hiljaa katsomassa ja analysoida heidän käytöstään, ne on kiehtova Avara Luonto. On siis helppo käydä vain katsomassa ilman että järki sulaa päästä ja tulee tehtyä jotain hätiköityjä päätöksiä. Pennut on ihan perseestä ja se pikkupentuaika ulkona ramppaamisineen, kaikkien uusien asioiden ja meidän perheen tapojen opetteluineen on vain ihan suunnattoman rasittavaa. Jos voisi ostaa sellaisia vähän käytettyjä nuoria koiria, olisin ihan ekana jonossa, voisin siis vallan mielelläni jättää nämä ekat kuukaudet täysin välistä. Kaltaiseni introvertti vaan rasittuu kauheasti kun tuntuu että ainakin pari viikkoa kotona on täysi muukalainen ja pitäisi silti jaksaa antaa sille kauheasti itsestä.
Minuun teki ekana vaikutuksen emä; se todella tuli ja otti mikä hänelle kuuluu; jakamaton huomio, minun kahvileipäni ja sylini. En kuuna kullan valkeana ottaisi nuoren mudin kanssa toista samanlaista, koska noilla paimenilla nyt vaan on noita viirauksiaan. Lakin jälkeen ylipäänsä tuntui että olisi ihanaa jos olisi sellainen koira joka eläinlääkärin pöydälläkin pussaa lääkärin. Koira joka yrittää mennä jokaisen vastaantulijan syliin, koira joka on riittävän itsevarma ettei sen tartte provosoitua vastaantulijoista, juuri sellainen kissamainen omanarvontunto; kaikki mikä Lakista puuttuu. Luulin, että tykkään noista "yhden ihmisen koirista", mutta Sieni opetti arvostamaan sellaista lunkia ja peruspositiivista suhtautumista mitä noi mudit taas ei ole nähneetkään. Sieni ei kuitenkaan ollut ventovieraista kiinnostunut eikä sitä koskaan opetettu ohittamaan ketään, ei ihmisiä eikä koiria, kun ei se ollut menossa niiden luokse sen enempää kuin random postilaatikonkaan. Nyt tuntui, että voisin haluta välillä sellaisen koiran, joka niin epätoivoisesti himoitsee vieraita, että saan tehdä kaikki temput että se valitsee minut. :D
Isä asuu Helsingissä ja on aksakoira, ja sillä on luonnetestistä 250p; toimintakykyinen, taistelutahtoinen, kohtuullisen kova, hermoiltaan tasapainoinen, laukausvarma uros. Se lenkkeilee sujuvasti vapaana citypuistoissa ja on ystävällisen välinpitämätön kaikelle elolliselle. Sain sen omistajan yhteystiedot, ja en nyt toki epäillyt että kasvattaja valehtelee tai jättää jotain kertomatta, mutta kyllähän se nyt kuulosti vähän liian hyvältä ollakseen totta. Kyselin uroksen omistajalta itseltään varmana että löydän jotain epäilyttävää kun vaan osaan kysyä oikeat asiat, mutta en löytänyt, se vaan kuulostaa todella sellaiselta perusreippaalta, tasapainoiselta, tukevasti omilla jaloillaan maailmaa katsovalta koiralta, ilman mitään viirauksia.
Ensimmäisen käyntini aikaan ne oli neljäviikkoisia, seuraavan 6,5 -viikkoisia. Ekalla kerralla niistä nyt ei nähnyt oikein mitään, ne oli lihavia marsuja. Toisella niillä oli jo jalat ja meininkiä. Pentue oli hyvin samanlainen kuin Lakinkin sisarusparvi; toinen uros hieman tomerampi, toinen kiltimpi, narttu itse perkele. Näistä tomerampi uros protestoi vitutustaan jos se ei yltänyt tai päässyt johonkin, ja toinen oli enemmän sellainen itkupilli joka parkui että byhyy auttakaa. Kasvattajan kanssa aika pitkään spekuloitiin kumpi olisi mun koirani, lopulta jäätiin odottamaan muutaman päivän päässä olevaa pentutarkkia ja sen jälkeen kasvattaja saisi päättää kumpi on hänen sijoituskoiransa ja se tulisi sitten mulle. Ihanaa ulkoistaa päätös. Mulle ensisijaisesti ei ole niin väliä jos siitä ei tule mikään harrastustykki, haluaisin vaan että voin viedä sen lääkäriin ilman että se puree ketään ja että se ei aiheuta kohtuuttomasti työtä ohitusten, yksin jäämisen jne kanssa. Tottakai elävä olento on elävä olento ja koiralle tulee opettaa miten ihmisten yhteiskunnassa toimitaan eri tilanteissa, mutta on siinä silti ihan helvetinmoinen ero mikä se työn määrä on. Noissa vahtivissa paimenissa vaan on sitä sellaista reaktiivisuutta, epävarmuutta ja sellaista, mikä on nyt alkanut rasittaa mua niin, että en tiedä jos tässä onkin käsissä viimeiset mudit ja edessä täysi rodun vaihdos. Onneksi ei tartte selitellä kellekään mitään ja jokainen voi hankkia juuri sellaisia koiria jotka siihen elämäntilanteeseen hyviltä tuntuu. Se on kaikkien etu että arki on helppoa ja sujuvaa.
Ei mulla mitään lomaa ole tähän saumaan, kesälomat on jo anottu ja niihin on vielä aikaa. Kasvattajan mielestä on hyvä vaan, että arki alkaa heti, ja rutiinit tulee tutuksi. Mies on kyllä juhannukseen asti kotona ja hän varmaan joustaa jos yksinolot vaikuttaa ongelmallisilta, mutta kyllä se on tarkoitus heti opettaa työrytmeihin. Nyt aluksi tulee ehkä vain parin tunnin yksinoloja, mutta se taas on oikein hyvä vaan.
Ei mulla ole rahaakaan kun ostin kymppitonnin auton syksyllä... tai no onhan mulla toiminimen tili. Mun yritys osti mulle koiran. Hupaisaa.
Ennen juhannusta ekalla lomaviikolla on jo Lapin vaellus sovittu, ja sitä en kyllä ala perumaan. Mies hoitaa pönen mutta ei sille mitään pentua voi jättää, ei se sitä jaksa sosiaalistaa ja kouluttaa, hyvä jos pönestä selviää kunnialla. No tuot sen takaisin tänne, kasvattaja sanoi. Nyt mulla on sille jo toinenkin hoitaja ja se saa ehkä olla osan aikaa synnyinkodissa ja osan aikaa ihan vieraassa paikassa. Se voi olla kivakin kokemus.
Sitten kiersin vaan kehää sen suhteen, että en halua kolmea koiraa. Noi kaksi menee pääosin ihan riittävän kivasti, mutta saa ne halutessaan jossain yllättävässä ohituksessa tms melkoisen härdellin aikaiseksi. Ei nyt mitään oikeasti vaarallista eikä ne edes vedä hihnoissa ja yritä mennä tappamaan ketään, vaan lähinnä sitten ääntä, pöne murisee ja Lakki alkaa pöhkiä. Tilanne kyllä nollautuu nopeasti ja ennakoimalla kaaos on vältettävissä. Mitä jos kaksi paviaania ei riitä ja se kolmas menee mukaan siihen? Toisaalta kun ne kaksi on jo sellainen sirkus niin mitä se kolmas enää siinä meinaa? Se nyt on niin pienikin että on takuulla voimalla hallittavissa. Lisäksi musta vaan jotenkin tuntuu että nyt se ero paimenet vs terrierit voi olla melkoinen; terrieri ehkä mulkaisee riehuvia mudeja että mikä vittu noille nyt tuli, ja jatkaa omia juttujaan vaivautumatta kommentoimaan lainkaan. Tai sitten se menee siihen mukaan ja tulistuu vielä mudienkin edestä, who knows.
Hain pennun perjantaina illalla, lomittain menevien työvuorojen takia vasta 19 jälkeen. Kotona olin vähän ennen yhdeksää. Ajomatkaa on noin 30min, ja muutaman minuutin pentu karjui kissankuljetusboksissa, sitten hiljeni. Kehuin sitä ja jossain kurvissa vähän vilkaisin niin se nukkua retkotti aivan tainnoksissa koko loppumatkan. Rauhoittuipa se nopeasti, kaikilla muilla on ollut paljon pidemmät matkat ja kaikki on rääkyneet niin että oon harkinnut tekeväni uukkarin. Isot oli autossa mukana ja pihassa pyysin että mies tulee auttamaan. Otin itse isot ja mies kantoi pennun sylissä sisälle, missä pyysin että antaa sen hetken pällistellä maisemia siitä ja sitten vain laskettiin se alas. Nämä yhdet oli päät pitkällä sen kimpussa, oli se vähän pieni mutta kuitenkin ihan sikareipas, heilutti heille häntää ja antoi haistella, marssi sitten häntä pystyssä tutkimaan tilukset, söi hyvällä halulla, pissasi hienosti paperille ja kävi nukkumaan. Grillattiin partsilla ja siinä se uinaili peiton välissä ja vähät välitti että ihmiset hyppäsi sisälle ja ulos. Yöllä jätin sen olkkariin miehen kanssa kun vein isot ulos, ei ollut yhtään kiinnostanut. Otin sille pedin mun sängyn viereen, se vaikutti niin itsenäiseltä että en edes ruvennut virittelemään mitään patjoja lattialle, meidän vieraspatjaa ei enää olekaan niin olisi ollut kova yö. Sinne nukahti pahvilaatikkoonsa helposti ja nukkui tyytyväisenä aamuviiteen asti (5h).
Pöne on aika välinpitämätön, etäisyyttä hän kyllä vienosti murisemalla muistuttaa pitämään ja pentu toteaa että okei. Lakkikaan ei pahastunut niin kuin ajattelin, vaan sekosi muuten: se kuolasi koko illan ja vissiin kuvittelee että toin hänelle tyttöystävän. Pennut ei haise vielä oikein millekään niin hän nyt sitten taisi onnettomasti rakastua. Lakilla on vähän sellainen pistävä maaninen tuijotus ja se kävelee ihan pennun kannoilla koko ajan, pentu kun kääntyy niin merle naama on niskassa kiinni. Ei Lakki sen oloinen ole että se luulisi sitä oravaksi ja ravistaisi niskat nurin hetkellä millä hyvänsä, mutta jotenkin rentous on kyllä kaukana. Toisaalta Lakki ei myöskään yhtään yritä nylkyttää sitä tai mitään sellaistakaan, vaan lähinnä vain tuijottaa hyvin intensiivisesti. No kyllä se siitä, viimeistään kun pentu kasvaa ja siitä tulee leikkikaveri ja se muuttuu pojaksi.
Aamulla käytin ensin pennun ulkona, hän kyllä oli ehtinyt jo kakkiakin sisälle mutta ihmeteltiin ehkä vartti talontakaismetsässä. Mustikanvarvut on niin korkeita että hän eksyy sinne :D Mulla oli housujen taskussa nappuloita mukana ja palkkailin mukana kulkemista. Ei hän sitten enää muuta tehnytkään vaan yritti lähinnä murtautua sinne taskuun kun istuin mättäälle. Sitten kotona annoin sille jonkun kuivatun keuhkoputken tms osan ja tuuppasin sen aarteineen makkariin. Lakkihan ei syönyt mitään vaan jäi karjumaan välittömästi kun ovi meni kiinni. Nyt en kuullut pihahdustakaan, ja oltiin isojen kanssa ehkä vartti kanssa ulkona. Rappuunkaan ei kuulunut mitään ja kun olin eteisessä riisunut isoilta remmit pois, avasin makkarin oven ja ajattelin että tukehtuikohan se kun on niin hiljaista... no hän se ahersi aarteensa kimpussa selin ovelle eikä kääntynyt edes katsomaan kuka tuli! Nostin sen sitten syliin ja ulos sieltä herkkuineen päivineen että mies saa nukkua rauhassa. Vaikuttaa kyllä enemmän kuin hyvältä, mutta tämä ilman ihmisiä kotiin jääminen ja ainoaksi koiraksi jääminen toisten päästessä on sellaisia teemoja että tulen varmasti keskittämään ison osan päivittäisestä syömisestä niihin hetkiin, jotta niille tulee arvoa mukavina juttuina.
Aamupalalla opeteltiin omaa nimeä. Tästä se nyt sitten taas lähtee. Toivottavasti en tehnyt elämäni suurinta virhettä. On kyllä tiedossa että ikäero Lakin kanssa on kovin pieni, ja on myös tiedossa että rodussa on koiria joita ei voi irti päästää. Minulle sellainen olisi iso ongelma, joten sekin on tärkeiden asioiden listalla ihan kärkipäässä. Luulen että panostan tämän kanssa vielä enemmän arjen juttuihin kuin mitä Lakin kanssa tehtiin; Lakin kanssa esim. vierellä kävelyä haittasi se kun se ei syönyt ja sitä oli niin nihkeää palkata, ja siksi sitä ei vieläkään oikein saa kuin hetkeksi hallintaan. Tämä voi opetella vaikka ekana luoksetulon ja riistan jättämisen ohella kävelemään käskystä vierellä arkiseuruuta. Selkä huutaa hoosiannaa kun pienen koiran suu on niin paljon alempana. :D Hallittu yhdessä kävely on kuitenkin avain niihin ohituksiin ja kaaoksen hallintaan.
Pajun tarina