Pajun tokot

Ilmoitin Pajun tokon alkeiskurssin hallittavuustestiin. Testi meni melko vauhdikkaasti, mutta koira kyllä syö ja leikkii kuin piru itse ja ehtii vaan siinä ohessa tehdä sen sata muutakin asiaa. Motivaatiotahan noissa katsotaan, jotta kurssilla voidaan keskittyä uuden asian opettamiseen eikä tartte virpoa koiran nenää ylös maasta tms. Lisäksi olisi kiva ettei koira räyhää niin että häiritsee muita tai yritä tappaa ketään. Aika monta oon itsekin ollut pitämässä.

Paju pääsi kurssille ja sitä on nyt kaksi kertaa jäljellä.

Ollaan aikalailla käyty alokasluokan liikkeet läpi; sivulle tulo ja seuraaminen, luoksetulo, liikkeestä maahan meno, kaukokäskyt, kapulan pito ja hyppy. Paikalla oloa ei oo jostain syystä tehty yhtään, ei kyllä haittaa koska melkoinen tuskan hiki mahtaa olla...

Kirjoitin hakemukseen, että motivaatiota on jopa haitaksi asti, mutta osaamista ei, ja että koira ei minusta "opi normaalisti" tai en osaa vieläkään oikein käyttää sitä. Ollaan edistytty ihan hirveästi ja tuntuu että joku lukko on auennut! Se on jopa alkanut oppimaan että sillä mitä ohjaaja suustaan päästää, on jotain merkitystä, ja että vain pyydetyistä jutuista saa palkkaa. Paju on myös mun eka koira joka jaksaa koko 45min tunnin keskittyä ihan samalla tavalla alusta loppuun. Pieniä taukoja pidetään, pääasiassa niin että otan sen syliin tai pidän sitä pannasta ja rapsuttelen rinnasta. Taukokäytös matolle tai häkkiin olisi kanssa yksi projekti. Sillä ei väsymys näy mitenkään ja se jaksaa syödä namejakin niin paljon että kaikki aina ihmettelee mihin mahaan ne menee 😄 Toistoja se tekisi loputtomiin. Melko erikoinen eläin, kyllähän yleensä kaikki väsyy tollasessa sessiossa ja keskittymiskyky ja intensiivisyys laskee.

Ehkä yksi hetki mikä on jäänyt mieleen, oli seuraamistunnilla. Sanoin että minusta koira tuntuu jotenkin vaisulta ja jähmeältä, johon kouluttaja vastasi että haloo pahvi sehän vain keskittyy! Toden totta se eläin joka ekalla tunnilla roikkui mun nyrkissä ja käveli enemmän kahdella kuin neljällä jalalla, oli oppinut imutukseen. En silti oo ihan varma millä tekniikalla sen seuruun tekisi loppuun, mutta ainakin se tosiaan on oppinut kävelemään jalat maassa ja olemaan menemättä ihan sekopäisiin tiloihin vaikka ruoka on kädessä melkein saatavilla.

Toinen hauska juttu on pito. Opetin sen sille kotona puruluulla, kun mikään mitä aiemmin olin tehnyt, ei toiminut yhtään. Se kyllä tykkää kantaa kaikenlaista, mutta tässäkin tuli se että heti kun mulla on namit, se menee niin jähmeäksi että ei kykene enää. Puruluun piti olla sopivan hyvä; liian huonolla se ei halunnut sitä vaan jäi namien käyttämiseen, liian hyvällä sille tuli "häivyn syömään tämän" -efekti. Sellainen valkoinen perusluu oli sopiva että se namien kyttäämiseltä kykeni avaamaan suun ja ottamaan sen vastaan. Palkkasin aluksi pelkkää haukkaamista ja pidin luusta koko ajan kiinni, ja siitä se sitten lähti etenemään. Kun se ei enää ajatellut häipyvänsä ja uskalsin alkaa päästää irti, kesto tuli avoimen namikäden tuijottaminen kautta helposti. Sitten vaan vaihdoin esineen, pari toistoa luulla ja kolmannella vaivihkaa lennosta kynä tai keppi ja siitä se eteni.

Nyt mulla on koira jonka kapulahulluus on sillä levelillä että kaivaessani treeniliivin takataskua se toivoo että sieltä tulisi ennemmin kapula kuin lelu. 😄

Leikkiminen on kurssilla myös parantunut paljon, ja teen paljon lyhyitä leikkejä ja taas jatkuu. Tällä tyylillä hyvin pystyy vaihtamaan namien jälkeen leluun ja taas takaisin. Aiemminhan sillä oli vaikeaa namien jälkeen enää vaihtaa leikkiin vaan ruuan kyttääminen jäi päälle.

Viikko sitten joku älypää laittoi koiralle valjaat kun satoi kaatamalla. Se oli läpimärkä kun oltiin pissillä käyty ja sisälle päästy. Oli pakko ottaa ne kylmät ja märät valjaat pois ja se oli mulla irti koko tunnin. Aiemminkin on ollut hetkiä kerrallaan. Eilen oli kanssa koko tunnin irti, vain kujaluoksetuloihin kytkin sen varuilta. Joskus ekoilla kerroilla se yritti useasti jonkun koiran tai ihmisen luokse varsinkin siirtymistä kun ei tehty mitään. Joku kerta mulla meni hermo kun se sinkosi mun taakse takana tulevan koiran luokse ja vaikka hihna toki esti, nappasin sitä pannasta ja sanoin painokkaasti että nyt sitten loppuu tollaset. Sen jälkeen se ei ole yrittänytkään, eikä ole enää joka sekunti vahdittava ts voin vaikka nostaa sen hihnan maasta ilman että tarttee perssilmällä vahtia ettei sen ampaise heti johonkin.

Kokeeseen? Taisin testissä sanoakin että tottakai jos siitä joskus koevalmis tulee, vien sen kokeeseen, mutta se ei ole koskaan ollut itsessään mikään tavoite. Russelin kanssa on tosi erilaista harrastaa ja ihanaa kun vilpittömästi osaa nauttia vain siitä harrastamisesta ja yhdessä oppimisesta. Ihanaa kun tuntuu että oon oppinut puhumaan pajua. Noiden truu koirien kanssa joka lajissa se koetavoite aina vähän kummittelee siellä taustalla, mutta terrierin kanssa ei. Pelkkä mahdollinen ALO1 tai TK1 tuntuisi sen kanssa yhtä valtavalta kuin jonkun mudin valioituminen 😄

Sienen operantin tokokurssin jatko alkoi maanantaina. Aloitettiin ruudulla. Ei sujunut ei, mulla oli ollut hirveä päivä jo muutenkin, päätä särki niin että silmissä vilisi ja masensi se tyhmä, hajonnut ruutu. Sain noottia "voisitko edes yrittää esittää, että tämä on sinusta kiva harjoitus"... ei olisi kannattanut mennä ollenkaan jos ei jaksa edes yrittää, koira parka ei tietenkään myöskään ollut parhaimmillaan. Sisuunnuin tästä nyt kuitenkin ja päätin pikakelata ruudun alkuvaiheet. Eilen tein n. 2-4m päästä lähestyssivun vaihtoa, 5 toistoa per kierros, kolme kierrosta. Ilme ja asenne oli aivan eri. Lisäksi apparin kanssa tunnari (reipas meno kapuloille, palkka oman nostosta, lähti laukalla tuomaan!) ja voittajaluokan ohjattu (samoin tämä hyvä, öh, pitäisikö sanoa että valmis...? Toki häiriöiden kanssa ei ole tehty ja loppuasento puuttuu tästäkin).

Tänään olin vuokrannut hallin tunniksi itselle, aikomuksena laittaa koiratanssiohjelmia vähän kasaan. Olen kuunnellut musiikkeja aamuisin yksin töissä ollessani kuulokkeilla pari tuntia per aamu, ja osaan biisit aika hyvin jo ulkoa. Silti oli ihan hirveän vaikeaa aikatauluttaa liikkeitä, ohjata koiraa ja kuunnella missä musiikki menee. En ymmärrä, miksi koiratanssilla on maine pikkutyttöjen höpöhöpönä. Minä olen harrastanut sen sataa eri lajia ja tehnyt koetuloksiakin ihan riittävästi, mutta ikinä mikään ei ole ollut lähellekään niin vaikeaa kuin tämä! Tämän päivän treeneistä ei jäänyt jälkipolville mitään kerrottavaa. En ole pitkään aikaan menettänyt hermojani noin pahasti kuin tänään. Positiivista on kyllä se, että Sieni ei ollut millänsäkään vaikka mun piti pitää oikeasti rauhoittumistaukoja kun itseä alkoi kiristää niin pahasti pönen kanssa. Pitää nyt ihan tosissaan vielä pohtia, onko tämä kuitenkaan pönen laji... ainakin eri liikkeet tarttee vielä tosi paljon vahvistusta yksittäisinä temppuina, ja mun pitää suunnitella ohjelma ja jokainen askel tosi tarkasti ilman koiraa. Ajoituksen harjoittelu on vaan vaikeaa yksin, mutta koiran kanssakaan sitä ei oikein voi tehdä, tai ainakin homma pitäisi pilkkoa tosi paljon pienempiin osiin. Nyt yritin aivan liian suurta pätkää kerralla, ja sitten kun en ole varma mitä teen ja missä vaiheessa olen menossa ja miten paljon jää välejä joihin pitää tunkea jotain, tulee kiireen tuntu ja koira alkaa välittömästi äännellä ja tekee mitä sattuu kuuntelematta enää senkään vertaa kuin aluksi. Sienen kanssa meni paljon paremmin, vaikka senkin ilme oli välillä aika hupaisa kun tokotaustaa vasten nämä temput on niin, no, outoja. Sille varmaan saisi nopeammin ohjelman kasaan, mutta tän piti olla nimenomaan pönen eläkelaji... no ans kattoo kuin meidän käy. Ainakin ne on tunnin hallivuoron jälkeen ihanan poikki nyt molemmat, rankkaa tuo uusien juttujen ajattelu!

Kuvia otti tammikuun Kouvolan viikonlopulta Aino Vakkilainen. Niitä on niin paljon toinen toistaan hienompia että riittää kuvitukseksi pitkäksi aikaa, kun maltan olla lätkäisemättä kaikkia kerrallaan :)

Kouvolan viikonloppu

Viikonloppuna jälleen Kouvolassa treenailemassa. Viime hetken muutosten jälkeen paikalla oli la kolme ihmistä ja su kanssa (osin eri) kolme ihmistä. Hyvin sitä saatiin pienelläkin porukalla tehtyä :) Nämä on aina niin huippuja viikonloppuja, ensin koulutetaan koiria niin kauan kuin jaksetaan, sitten mennään pöydän ääreen ja puhutaan koirista ja kouluttamisesta niin kauan kun jaksetaan valvoa!

Pöne teki koiratanssijuttuja: kieppi esine suussa on junnannut pitkään, ja yksi kaveri vasta vähän aikaa sitten tajusi, että älä nyt yritä tunnarilapulalla sitä tehdä. Ongelma on siis se, että jos koira seisoo paikallaan esine suussa, kieppi onnistuu hyvin. Jos esine on maassa koiran jaloissa mistä koira ottaa sen, tai jos koira hakee sen kauempaa, sen ainoa ajatus on tuoda se eteen mulle eikä siinä mitään kieppejä jouda tekemään. Tunnarikapulaan itseensä liittyy toki vielä vahva muisto "noudot palautetaan suorinta tietä ohjaajan eteen", joten sillä olikin tyhmää yrittää harjoitella. Ohjelmaan on tulossa esineeksi valkoinen ruusu, mutta en ole löytänyt sellaista vielä mistään, niin olen joutunut treenaamaan muilla esineillä. Valmiissa liikkeessä koira lähtee mun luota hakemaan esineen ja palatessa tulee ensin vähän kohti, sitten tekee samalla vauhdilla 1-2 kieppiä ja tuo lopuksi esineen käteen. Otettiin tähän nyt vispilä ja kieppiin kuitenkin vielä pieni käsimerkki avuksi, niin saatiin onnistumisia.

Pöne teki myös jokusen toiston kierrä-läpi -yhdistelmää, eli liike missä se käy kiertämässä kohteen ja palaa mun luokse mun jalan alta. Tässä ei mitään ongelmaa, hyvin kuunteli.

Vilkutukseen tuli vahingossa molemmille jaloilla huitomista ja nyt on sammutettava toinen jalka pois. Tassua se osaa antaa sen puolen jalalla, kumman käden tarjoan sille, ja haluan vilkutukseen saman. Jätin palkatta kaikki molemmilla jaloilla huitomiset ja palkkasin vain ne, missä käyttää haluttua yhtä etujalkaa.

Pönen tärkein liike oli "matkustus" jalkojen välissä niin, että koira laittaa etutassut mun varpaille ja tulee kyydissä kun kävelen. Se on osannut tämän pentuna, mutta en muista yhtään miten opetin sen, eikä koira muista yhtään mitä sen pitäisi tehdä. Sheippaamiskokeilut sai aikaiseksi vain kauheaa sähläystä ja luovutin koko liikkeen suhteen, kunnes päätin kuitenkin haluta sen ja kouluttaa sen. Kokeiltiin kanssa ensin sheipata vain etujalkaa ei-jalassa olevan kengän päälle, mutta siinä ongelma oli sähellyksen määrä eikä siitä oikein tullut mitään. Lopulta testasin mun inhokkia eli houkuttelua ja sillä päästiin onnistumisiin kiinni :) Kyllä tämä tästä saadaan!

Sieni teki ensin pihalla ruutua (eka lähetys n. 7 metristä, siitä kolmella portaalla 25 metriin, kaikki sujui hyvin) ja kertaalleen ohjatun noudon molemmat puolet (sujui, joskin vauhtia siihen varmaan saisi lisää, kun treenaisi, nyt meni sellaista pikkusievää laukkaa. Palkka heti nostosta koska palautuksen paikkaa ei ole päätetty, eikä opetettu...)

Sisähommina Sieni keräsi sieniä koriin, lisäsin tähän mun liikkeen, sujui hyvin. Peruutusta vasemmalla, oikealla ja poispäin, takajalkatargetti apuna. Poispäin on nyt heikoin, sitä pitäisi taas vahvistella kotona. Puolenvaihto edessä alkoi sujua paremmin, kun otettiin apupalkkaaja käyttöön. Alkeita on tehty kosketuskepillä, mutta palkan suuntaa ei itse oikein saa kohdilleen, niin otettiin eteen valmiiksi kuppi ja appari täyttämään sitä.

Lisäksi Sieni teki haun rullailmaisua, sekä kotikentällä kaverin kanssa pe että nyt viikonloppuna. Jos nyt ehkä sitten kuitenkin vielä... hyvin se muisti homman nimen, ja nyt mulla olisi ajatus opettaa sille takaisin maalimiehen kierto ennen rullan ottoa.

Lopuksi totesin, että mä oon kyllä tyytyväinen viikonlopun saldoon ja että mullahan kaikki meni suorastaan liian hyvin! Minkäs sille mahtaa kun on maailman pätevimmät koirat :) Hyvin ne jaksoi kaksi päivää aika tiivistä treeniä, kotiin tultuamme ohjaaja oli ehdottomasti huonoimmassa hapessa ja otin ensin parin tunnin päikkärit sohvalla, mistä siirryin jatkamaan yöunia sänkyyn...

My way

Vanhan blogin lueskelemisessa on ainakin se hyvä juttu, että huomaa kehittyneensä! Olen silti vielä kaukana siitä, mitä haluaisin olla, mutta ehkä jonain päivänä luen tätä ja mietin taas kehittyneeni. :)

Kärsin silti jonkinlaisesta motivaatiopulasta. Edelleen on kauhean hauskaa aloittaa eri temput, kokeilla miten saan koiran tekemään kuten haluan ja nauttia siitä kun lamppu syttyy sen silmissä. Sienelle on kivaa sheipata. Mutta sitten kun pitäisi edetä, koko juttu tuntuu alkaa tuntua vastenmieliseltä ja kerta toisensa jälkeen palaan kysymään itseltäni "miksi". Miksi teen tätä? Mikä on tavoite? Mitä haluan saavuttaa?

Peruutusta ei ole tehty edellisen videon jälkeen yhtään. Se tartteisi vihjeen ja yleistämisen ohjaajan molemmille puolille. Kaukokäskyjä takajalkakorokkeella tehtiin maanantain kurssilla. Kurssin aiemmalla kerralla aihe oli luoksetulon stopit, ja tein niitä perinteisellä kosketusalustalla (etutassut). Paitsi että koiralla oli niin paljon viime aikoina toistoja takajalkajutuissa, että etutassukohde oli ihan hukassa, ja koko aika meni sen muistutteluun. Tämän jälkeen sitten hajosi takajalkahommat ja nyt kaukokäskytunnilla koira osasi kyllä laittaa jalat korokkeelle, mutta niiden täysin paikoillaan pitämisen merkitys ei ollut kirkkaana muistissa ja palkatta jääneiden seiso-maahan-seiso-vaihtojen jälkeen koira alkoi tarjoamaan kokonaan korokkeelle ahtautumista yms kummallista, mikä tuli varmasti edelliskerran etutassukerralta. Kaikki on siis iloisen sekaisin. Lisäksi kaukojen s-i-vaihto on täysin unholassa, sanallisella vihjeellä ei tapahdu mitään.

Tunnarissa on olemassa aika hyvä hajuerottelu ja oman kapulan nappaaminen. Luovutus puuttuu. Ei huvita työstää asiaa, tiedän etten saa siihen hyvää vauhtia, mikä masentaa.

Ruutuakaan ei ole moneen viikkoon tehty. Se jumii ekan toiston epäonnistumisessa. Etäisyyttä ja sen myötä ilmaiseksi tullutta vauhtia olisi kiva työstää, mutta pitäisi eka ratkaista miksi eka toisto meni niin huonoksi ja korjata asia. Iltapäivällä aina ajattelen, että en nyt jaksa lähteä koiran ja ruudun kanssa tuohon kadulle toiselle puolelle puistoon, menen sitten iltaruoka-aikaan vaikka on pimeää. Löytyy sieltä joku valaistu nurkka. Illalla totean, että ei kyllä yhtään nappaa pimeässä mitään yrittää, menen huomenna valoisalla. Motivaation määränhän näkee suoraan tästä.

Mitäs siellä vielä olisi.. ai, ne suunnat? No niitä silloin joskus syksyllä pari kertaa tein etutassualustoilla ja kun totesin että systeemi olisi toimiva, siihen lakkasi sekin into.

Kärsin pahasti sopivan treeniryhmän ja -seuran puutteesta. Kotona tekemisessä ei ole oikein mitään järkeä, sitä usein sävyttää sellainen "nyt on pakko naksutella iltaruokanappulat" -tunne ja ärsyttää jo valmiiksi. Maanantain operantti tokokurssi on ollut tosi huippu, mutta se on vain joka toinen viikko, ja nyt kun on ollut muita kiireitä ja motivaatiopulaa, on saattanut mennä se kaksi viikkoa niin etten ole tehnyt edellisellä kerralla katsottua aihetta yhtään. Torstain kurssin suhteen olen jo luovuttanut, olin siellä alun perin lähinnä kai häiriön vuoksi. Siellä tehdään treenejä, joita en halua tehdä. Olen nykyään aivan äärimmäisen herkkä kaikenlaiselle ein karjumiselle, ja vaikka oma koirani olisi vain "käy siihen" -tauolla ja joku muu ojentaa omaa koiraansa, mun fiilis laskee välittömästi. Puhumattakaan, jos omani on juuri tekemässä jotakin, kun joku muu karjaisee toisella puolella hallia. Siinä on suorilta se ilta pilalla. En tiedä, olisiko koira välttämättä ihan niin herkkä, ja jos vaan itse pysyn neutraalina, se pystyy kyllä jatkamaan. Mutta kun minä en halua. Ahdistaa ja tekee mieli alkaa itkeä. En halua, että harrastus on sellaista, en halua katsella pahantuulisia ihmisiä. En halua itse olla sellainen. Minäminäminä. Välillä on vaikeaa tietää, olenko aivan kohtuuton itse, ja odotan täysin epärealistisesti jotain erityiskohtelua, vai onko ihan okei vaatia, että mun vuorolla saa kehua tai olla neutraali, ei antaa negatiivista palautetta. Sieni ei oikeastaan edes tarvitse mitään kimppatreenejä häiriön takia, jos se tekee mun kanssa, sille on aivan herttaisen yhdentekevää mitä toinen koira tekee oman ohjaajansa kanssa. Se ei häiriinny mistään. Paitsi siitä rankomisesta. Miksi mä edes treenaan sen kanssa muiden seurassa niin, että kaikki tekee yhtä aikaa?

Haluaisin treenata niin kuin Kouvolan porukan kanssa treenataan. Yksi koira kerrallaan, kaikki katsoo toisten treenit ja on oikeasti kiinnostuneita, eikä katso vain kun pitää. Kaikki avustaa tarvittaessa ja antaa palautetta. Tarvittaessa saa ihan sellaista häiriötä kuin haluaa. Sessiot on tosi lyhyitä, sitten koira menee autoon/häkkiin, puretaan ja tehdään uusi suunnitelma, otetaan pari kolme kierrosta, jonka jälkeen vaihdetaan koiraa. Se on tehokasta, se on turvallista sikäli että ikinä ei ole käynyt mitään vahinkoja karjumisten tai karkaamisten kanssa, ja se nyt vaan tuntuu mulle omimmalta, ihanan loogiselta tyyliltä. Sellainen yleinen "kaikki tekee omiaan" -kaaos ei vaan oikein ole sitä mitä haluan. Silti huomaan kerta toisensa jälkeen ajautuvani sellaisiin tilanteisiin ja jopa sopivani itse sellaisia treenejä...

Tokokoe tuntuu kauhean kaukaiselta ajatukselta. Haluaisin mennä harjoittelemaan kokonaisuutta, mua kiinnostaa eniten se henkinen puoli ja jännityksen hallinta ja eri menetemien ja valmistautumistapojen vaikutus koiraani. Mutta koska Sieni on koira, jolta ei voi pyytää keskeneräisiä, epävarmoja temppuja, liikkeiden pitäisi olla koevalmiit, ja siihen on hirveästi matkaa. Hemmetti, kun muinoin saavutetun TK2:n jälkeen ei saa enää uusilla säännöilläkään mennä vielä uudestaan avoon.

Ehkä pitäisi nyt kuitenkin panostaa siihen rallyyn. Siihen ei kauhean montaa juttua kuitenkaan puutu, jotta koira oikeasti osaisi voittajan kyltit. Rally on myös tosi paljon "helpompi" laji kisata noin sikäli, että koiraa voi koekehässäkin monella tapaa auttaa. Ehkä mä yritän herättää inspiraation siis oikean puolen seuraamiseen (=vatitreenin jatkaminen) ja siihen peruutuksen jatkamiseen? Vastaus aiempiin kysymyksiini kun epäilemättä on se, että tätä tehdään itseä varten, ja tavoitteen pitäisi olla se, että kaikilla on kivaa. Jos ei nappaa, ei nappaa, väkisin ei kannata vääntää.