Töppöisen kinttu

Sunnuntaina pöne oli yksin kotona, itse olin junnujen kanssa treeneissä ja mies kävi ulkona. Hän tuli ennen minua kotiin ja soitti paniikissa että pöne tuli vastaan, kirkuu kuin hullu eikä varaa painoa lainkaan vasemmalle etujalalle. Mies ei uskaltanut koskea siihen vaan oli vaan ohjannut sen petiinsä ja sulkenut portilla sinne, ettei se toikkaroi ympäriinsä. Saavuin itse vajaa tuntia myöhemmin, matkalla arvellen että joko sitä on pistänyt amppari tai sitten se on kompuroinut portaissa. Pönehän on hirveä draamakuningas eikä huudon määrä välttämättä korreloi tilanteen vakavuuden kanssa lainkaan. Kerkesin kyllä myös silmittömän kauhun vallassa miettiä että entä jos sitä saa mitä tilaa, ja nyt sillä on joku äkillinen vakava sairaus mikä pakottaa tekemään lopetuspäätöksen. Vaikka luusyöpä oli ekana mielessä. (Ei hajuakaan aiheuttaako se edes ontumista.) Normaalisti se ei edes kuule kun joku tulee kotiin joten sen täytyi olla eteisessä valmiina, ehkä se oli juuri sattunut.

Käänsin ja väänsin mutta en löytänyt siitä mitään, en myöskään taaempana selästä tai takaosasta mistä vika voisi säteillä eteen. Se oli jo vähän parempi ja varasi jalalle, mutta nilkutti, ja oli kyllä kipeän oloinen. Annoin sille norocarpia ja pidin porttien takana yksin. Parin tunnin päästä oli pissiaika. Vein sen yläkerran ovesta ettei tartte könytä portaita, ja se hyppäsi meidän yhden portaan askelmalta suoraan maahan eli jätti siis yhden portaan väliin, ja ulvaisi eläimellisesti eli johonkin sattui. Onnuttiin lähimpään puskaan kuspaskalle, ainakaan koiven nostosta ei sanonut mitään, eli se ei onneksi varmaan sattunut eikä vika ehkä siksi olisi selässä. Kyllähän tämä niin äkisti alkoi että tuskin se mikään syöpä on, vaan ihan tapaturma "vaan".

Maanantaina se näytti käynnissä aika normaalilta mutta ravissa ontui selvästi, ja liike oli kokonaisuutena tosi köpöä. Ehkä se oli mennyt portaisiin aivan niskalleen ja ottanut kokovartalokolhun? Mitään muuta ei enää oikein ollut mielessä, ei sitä mikään ainakaan ollut pistänyt. Varasin sille lääkärin, ell sanoi että otetaan aika missä on mahdollista ottaa siitä röntgenkuvat ja se meni keskiviikolle. Se kävi ulkona vain korttelikierrokset. Tiistaina se oli taas vähän parempi ja ontuma melko lailla tiessään, ja olisi halunnut ulkona kauemmas lenkille. Lääkäri oli tänään ja mietin että ei sitä kyllä ainakaan kuvata, melkein olisi voinut perua koko käynnin, kun oireet helpotti. Se tartteisi kuitenkin kohta reseptien uusimisen ja norocarpit meni niin vähiin että niitäkin halusin lisää, niin pidin ajan.

Vanhan koiran kanssa tällainen on hirveää. Oon jo pitkään toivonut että tulisi sitten jotain äkillistä ja se olisi menoa, ettei mun tartteisi päättää koska on aika lopettaa se. Kaikki vaan pikku hiljaa hiipuu ja itse tottuu siihen samaa tahtia. Sille on ruvennut käymään satunnaisia vahinkoja öisin, se ei osaa enää pyytää ulos eikä mennä kylppäriin vaan paskoo mihin sattuu. Selkeästi se ei vaan jaksa enää pidättää niin hyvin, maha myös menee helposti sekaisin enkä aina vieläkään muista itse että kauheasti ei kannata mitään ylimääräistä sille syöttää eikä äkisti menua muuttaa.

Suuri ongelma on yllättäen myös se, että pää menee kovempaa kuin fysiikka kestää. Suomeksi, se ottaa niin äkäisiä lähtöjä että kolhaisee päänsä kääntyessään, se juoksee matoilla niin kovaa että sitten paljaalle lattialle osuessa tassut ei pidäkään, se yrittää metsässä hypätä ojan yli mutta ponnistus jää vajaaksi ja se putoaa reunalle. Pahinta on se kun se saattaa jatkaa kävelyä eteenpäin mutta katsoo taakseen vaikka minua ja sitten se kompastuu johonkin mitä ei näe. En mitenkään ehdi suojella sitä kaikelta. 🥺

Oon jo kauan sitten päättänyt että mitään isoa sille ei enää tehdä. Jalan kuvaaminen on varmaan siinä rajoilla, jos se hereillä onnistuu niin ehkä sitten. Mutta nyt kun tilanne on käsillä niin sitä huomaa, että aina vaan venyttää rajoja. Jos sillä on vaan koipi vähän venähtänyt ja mä en halua enää hoitaa sitä ja lopetan sen niin turhaan? Entä jos sillä olisin vielä vuosi?

Vanhuus ei ole sairaus, mutta se tuo mukanaan hirveästi kaikkea, mitä on vaikea kuvitella ennen kuin sen kokee. Joskus pari vuotta sitten kun se oli akupunktiossa ja sille aloitettiin loppuelämän gaba, sanoin että oon myös miettinyt että entä jos tää oli vain tässä. Ell sanoi että lopettaa sen kyllä sen enempää kyselemättä ihan silkan korkean iän takia, jos niin haluan, mutta mun pitää olla varma. En ollut, joten hän lähetti meidät vielä kotiin. Ja hyvä niin, koska ei se silloin ollut vielä ollenkaan oikeasti vanha niin kuin nyt, ja oon kiitollinen siitä että oon nähnyt tämän. Ei mulla ole koskaan ollut vanhaksi elänyttä koiraa ja se asteikko mikä on vielä siedettävää, on edelleen jatkuvasti muovautumassa.

Kunnallisella oli oikein mukava uusi lääkäri. Pöne oli mennessä niin ahdistunut ettei suostunut kusemaan pihassa. Hän painoi 16,2kg. Lääkärissä meni hyvin, oli sillä koppa mutta ei yhtään murissut eikä rimpuillut. Ell ei löytänyt kintusta myöskään mitään vikaa, ja oli mun kanssa samaa mieltä että ei mitään syytä kuvata.

Se on aina melko veikeä tilanne, kun itse sanoo että miettii paljon koska hän on liian vanha, ja lääkäri kommentoi että tämähän on hyvin virkeä ja ikäisekseen hyväkuntoinen vanha herra. Sitten sitä tuijottaa monttu auki ja miettii että kumpi meistä on väärässä. No, klinikalla hän kyllä aina pelkää melko pontevasti ja sen jälkeen lopuksi yhtä suurella tunteen palolla kerjää nameja, että ei se siinä miltään flegmaattiselta vanhukselta näytä. Tämäkin ell sanoi että niin kauan kun huonoja päiviä on selkeästi vähemmän kuin hyviä, antaa porskuttaa vaan.

Haettiin mies junalta. Hän ei oikein enää muistanut miksi me ollaan asemalla.

***

Päivitys perjantaina: lopetin norocarpin tosiaan ennen lääkäriä ja ontuma on pysynyt täysin poissa ja koira on taas normaalin virkeä. Varasin sille hieronnan ja Lakki katsotaan kanssa samalla.

Kuulumisia

Töppöinen on syönyt gabapentiiniä kaksi viikkoa annoksella puolikas tabletti aamuin illoin, eli vuorokaudessa tulee 600mg. Koira painaa 15kg, jos tätä joku googlaa tiedon janoisena. Norocarpia se söi viikon aluksi kanssa mutta sen lopetin, tulehduskipulääke ei ole tarkoitettu ainakaan omin päin jatkuvaan käyttöön. Ei nyt voi sanoa että se olisi silmissä piristynyt ja se on edelleen vanha eläin, mutta mitään ongelmia ei ole ollut, ei aggressiivista käytöstä, portaissa vinkumista tms. Herää vaan kysymys että jo viime syksynä kun syötin sille kuuden viikon kuurin, eikä se toiminut, oliko kyse vain liian pienestä annoksesta. Kauhukseni olen jo miettinyt että nyt kun olen niin paljon vatuloinut sen kuolemaa, niin kamalaa jos se ei kuolekaan. 🤷

Paju, kohta 11kk, on muutaman kerran huidellut metsässä vähän kaukana. Se ei ole heittäytynyt kuuroksi eli tulee kyllä kovaa ja heti jos sitä kutsuu, mutta ei mukana pysyminen voi olla minun varassani ja olen hyvin allerginen sellaiselle. Joku päivä sitten onnistuin piiloutumaan siltä ja annoin sen kyllä mennä hyvin hämilleen ennen kuin kutsuin. Se lähinnä jää seisomaan tai vähän kuikuilee ja selkeästi kuuntelee löytääkseen muut, ei yritä haistella missä ollaan. Loppulenkin se olikin sitten tosi lähellä nysväämässä. Tänään kerran jo pyysin odottamaan kun junnut meni kovin kaukana, ja sitten kun mun lumikenkäreitti meni kelkkareitin yli, koira lähti kelkkauralle ja hukkasi meidät niin että ehdin taas käskeä muut paikoilleen ja piiloutua itse. Tässä vaiheessa ärsytti jo niin paljon että pistin sen suoraan fleksiin. Mulla on olematon pinna ja tämä nyt vaan on asia missä sitä ei voi venyttää. Mietin kyllä ensin että päästän sen kohta irti ja annan vielä loppulenkistä uuden mahiksen, mutta totesin että parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä ja nyt pelataan kovilla panoksilla jos pelaamaan ruvetaan. Tätä samaa on tehty ihan jokaiselle mun koiralle jossain iässä ja kaikista on kyllä tullut hyviä, joko sattumalta tai sitten ne kyllä ymmärtää tästä jotakin. Pajun oli ihan hyvä harjoitella fleksissä metsässä kulkemista kun se joutuu sitten vaelluksella niin tekemään. Puiden kiertäminen on kyllä sillä alkeistasolla hallussa.

Lakin kanssa kokeilin tänään jäljestää. Ajattelin ensin kävellä kengillä, kun oli melkein hankikanto, mutta jätinkin sitten laiskuuttani lumikengät jalkaan ja jatkoin niillä. Tein vain 120m pitkän, u:n muotoisen jäljen, jossa kaksi keppiä. Löysin vielä jäniksen jäljet ja menin tahallani useaan kertaan niiden yli. Jälkimmäisessä kulmassa kävelin pari kierrosta puun ympäri ennen kuin jatkoin. Talvella on hauskaa tehdä kaikkia kokeiluja kun kerrankin näkee miten ne askeleet menee ja mitä koira touhuaa. Olen kyllä jäljestänyt lumessa parkkipaikoilla ym, mutta en maastossa. Epäilytti että joko koira ei tajua ollenkaan tai sitten se vaan juoksee uraa eikä jäljestä nenä maassa lainkaan. Joskus männä vuosina varoiteltiin enemmänkin että lumessa jäljestäminen pilaa koiran ja se oppii vain menemään silmillä.

No ei muuta kuin koira autosta ja onneksi löysin yhdet valjaat ja jonkun liinan pätkänkin. Kyllä se tiesi heti mitä on menossa tekemään, ja jäljestä pää maassa eikä vain seurannut näkyvää uraa. 😳 Puun kohdalla se vähän tutkaili tilannetta mutta ei kiertänyt kunniakierroksia vaan jatkoi jälkeä. Jäniksen jälkiin ei reagoinut yhtään mitenkään.

Olipas hauskaa ja ehdottomasti täytyy tehdä uudelleen ihan kunnon jälki niin kauan kun näitä kelejä riittää!

Videolla lähestytään alkua. Olen antanut sen tällä tavalla vapaasti nostaa jäljen paljolti myös sulan maan aikana ja sillä oli tosi korkea onnistumisprosentti janoilla. Olen vakuuttunut että mitä vähemmän jäljen nostoa treenaa ja prässää, sen paremmin se menee. Oleellista on rento ja paineeton tilanne - 99,9% ongelmista janalla johtuu ihmisestä. Ootteko koskaan kuullut ajokoirasta joka ajaisi jänistä väärään suuntaan? En minäkään. Koira kyllä tietää yhdestä askeleesta kumpaan suuntaan jälki menee.

Lakki on myös harjoitellut pudonneen esineen noutoa. Töppöinen on ihan guru siinä ja hakee puolen kilsan matkaakin jos on selkeä ura, mutta hän ei ole täällä enää kauaa käytettävissä niin aloinpa tietoisesti lisätä Lakillekin matkaa. Tällä hetkellä 100m menee polkua pitkin helposti.

Muutama kännyräpsy vielä: