Ensimmäinen viikko

Pentu koronan pahimpaan aikaan? Koulut suljettiin keskiviikkona kun olin menossa seuraavana lauantaina hakemaan pentua. Silloin jo oli heitelty ilmaan yhä kiristyviä toimenpiteitä. Kokeet oli peruttu jo aiemmin ja pian peruttiin pentuleikkikerho ja kaikki kurssit mitä olin meille katsonut. Kävi mielessä, pitäisikö perua koko pennun otto, kun enhän minä saa vietyä sitä mihinkään mihin olisin halunnut. Mitä jos tulee täysi ulkonaliikkumiskielto ja sitten mulla on tynnyrissä kasvanut pelokas koira, jonka loppuelämä on yhtä selviytymistä. Päätin luottaa siihen, että pentu perii vanhempiensa avoimet ja reippaat luonteet, ja sitten tein listan asioista mitä vielä voi tehdä.

Lauantaina oltiin iltapäivästä kotona eikä silloin tehty mitään. Päätin jo etukäteen etten stressaa sisäsiisteyden kanssa, normaali koira kyllä oppii sen "itsestään", vaikka pentua ei sata kertaa päivässä juoksuttaisi ulos. Välillä vein, välillä en. Tekee sisällä tosi hyvin paperille ja uloskaan ei mitään ongelmia. Jos pennun antaa pitkään pissiä pääasiassa vain sisälle, joskus voi olla vaikeaa ymmärtää että uloskin voi tehdä, siksi kuitenkin sen verran yritän viitsiä juosta täältä kerrostalosta pihalle.

Sunnuntaina käytiin koirien liharingin autolla aamupäivällä, ja illalla kentällä hakemassa kaverilta pari mattoa. Ulkoilua tuli vain oman kerrostalon pihassa ja sitäkin tosi vähän, pennulla oli silmin nähden kylmä kun pakkasta oli pari astetta. Viikolle on onneksi luvattu lämpimämpää.

Maanantaina oltiin aamusta metsässä pönen kanssa yhdessä (45min). Illalla käytin pennun meidän treenitilassa sisällä, katseltiin pihassa toisen pennun treeniä (oli pelottavaa). Kotimatkalla käytiin vielä eläinkaupasta nameja, pentu oli jo niin väsynyt että se nukkui mun kädellä enkä yrittänytkään laittaa sitä lattialle. Pennusta näkee, että se on kotoisin Helsingin keskustasta, missä sitä on kannettu ensin hissiin (8.krs), sitten kadulla, sitten ratikkaan jne. Se siis ekoina päivinä pyrki todella voimakkaasti syliin. Se on myös todella kova käyttämään ääntä kun sitä turhauttaa, joten ekojen päivien kävelyt oli sellaisia että pentu roikkui mun pohjeessa ja karjui mulle tai kiljui. Mitenkään pelokas se ei ollut, häntä pystyssä mentiin ja namit kyllä kelpasi. Muistaakseni maanantaina käytin niitä pönen kanssa yhdessä myöhäisillan vikalla pissalla, ja pennun ratsastaessa mun jalassa ihan melkein kompastuin pönen päälle. 

Olin ajatellut etukäteen, että olen ekan viikon kiltti ja ymmärtäväinen. Koen, että mun kumpikin koira oli pikkasen turhan "lytätty" ja haluaisin että seuraavasta tulee aavistuksen tuhmempi. Käytännön toteutus ei vaan ole niin helppoa... Pentu oli todella kova kiljumaan ja vinkumaan myös sisällä, ja aluksi mietin mahtaako sillä olla vielä äitiä ikävä. Paljon oli sellaisia hetkiä kun oli helppo nähdä mistä ääni johtuu, esim. se halusi mennä pönen luo mutta pöne ei päästänyt, tai se olisi halunnut ruokaa, tai huomiota. Paljon oli myös sellaisia että se saattoi yksin istua toisessa huoneessa ja vinkua, eikä mulla ollut aavistustakaan mistä tämä johtuu.

Koska olen hyvin allerginen äänille ja koska kerrostalo ja pelko naapureiden takia, päädyin opettamaan että "shhhh" tarkoittaa sitä että seuraavaksi tulee suihkepullosta vettä naamalle. Jokunen tuttu kyllä sanoi, että heilläkin on ollut pentuja jotka saattaa kaksi ekaa viikkoa kiljua jatkuvasti ilman mitään syytä ja sitten se vain loppuu. Mä nyt kuitenkin otin vähän järeämmät aseet käyttöön, ja se toimi hyvin. Pentu oppi parilla toistolla mitä "shhhh" tarkoittaa.

Ruokintatilanteessa se alkoi karjua kuin mikäkin hullu kun vasta kaadoin nappuloita kuppiin. Tällaisissa on helppo laskea kamat takaisin keittiön pöydälle, mihin se ei vielä yllä, ja poistua koko huoneesta. Sinne jäi sekä vittuuntunut pöne että karjuva pentu, menin toisaalle istuskelemaan. Vasta kun karjuminen loppui ja oli aivan hiljaista, palasin jatkamaan. Joku toinen päivä piti kerran toistaa, muuten meni hienosti perille ja nyt pentu istua napottaa hiljaa katsomassa kun laitan ruokia.

Ulkona tosiaan silloin melkein kaatuessani menetin hermoni ja nappasin pentua pannasta, ja ärähdin että nyt loppuu ratsastus, jokainen kävelee tässä talossa omilla jaloillaan. Jokseenkin surkuhupaisaa että niin positiivisena kuin itseäni olen pitänyt, ja haluaisin pitää, ekat asia mitä mun pentu on opetellut, on kielto huutaa ja kielto ylipäänsä, "äp-äp". Toisaalta ihan rehellisesti ehkä mun positiivisuus ei vaan yllä siihen, että pennulle pitäisi naksutella siitä että se kävelee jaloillaan eikä roiku minussa. Kun siihen toimii niin hyvin se, että kerran sanoo, että noin ei saa tehdä. Kyllä se on kokeillut pönessäkin roikkua niin että etujalat on pönen selässä, ja sai muuten vielä noin ziljoona kertaa kovemman palautteen kuin minulta. Ei ole toiste kokeillut, mutta ei myöskään lainkaan pelkää tai väistä pöneä.

Se ei todellakaan ole mikään poloinen reppana. Toisaalta se on todella sosiaalisesti palkkautuva ja vaikuttaa siltä, että sille on tärkeää tehdä oikein. Heti kun se ymmärtää mitä ei saa tehdä, se on tyytyväinen osatessaan toimia niin että saa kehuja.

Tiistaina mentiin tapaamaan kaveria Kouvolaan. Reissu oli alun perin suunniteltu torstaille, mutta koronan kiristysten takia aikaistettiin sitä. Kouvolassa oli vielä hallikin, mihin sai maksettua yksityisen varauksen. Aamusta käytiin ensin metsässä (45min) pönen kanssa ja sitten käytiin kaupasta eväitä ennen matkaan lähtöä. Pentu nukkui tyytyväisenä häkissään jalat kohti kattoa eikä tainnut edes huomata että poistuin välillä. Hallissa se sai ensin katsella kun toinen koira treenasi. Haukkua se hätkähtää ekalla kerralla aika kovasti, sitten enää ei reagoi. Nähdäkseni varsin luonnollista pienelle pennulle, se "pakoon"-reaktio on siellä vielä turvaamassa eloonjäämistä. Noin muuten se ei ollut lainkaan kiinnostunut, ei olisi halunnut mennä heidän luo, mutta ei myöskään pelännyt. Söi hallin ruohomaton hapsuja niin että piti laittaa viltti meidän alle suojaamaan. Pentu oli välillä autossa jossa se taas nukkui niin että piti kaapia se sieltä mukaan kun toinen kierros tuli. Omalla vuorolla se leikki, kävi putkessa ja puomilla. Koronan takia kun oltiin tarkkoja ettei olla kaverin kanssa lähekkäin, niin piti vähän soveltaa. Putkeen laitoin pennun niin, että vein sen toiseen päähän, laitoin siihen putken suulle vähän nameja ja sen jäätyä syömään kipaisin toiseen päähän kutsumaan. Yleensähän koirat yrittää tulla ohi ja kiertää sieltä mistä ohjaajakin meni, ja appari pitää kiinni ja estää pääsemästä muualle kuin läpi. Lakki tuli suoraan läpi. Puomille se kiipesi namien perässä sellaisella ryminällä että epäilen että se edes huomasi miten korkealla se oli. Nostin sen ylätasanteelta alas. Ulkona oli vielä ritiläportaat, ei mitään ongelmaa.

Sitten vaihdettiin paikkaa ja tehtiin ulkona nosepiiloja. Niiden muhiessa Lakki sai käydä ensin Edun (Sienen kaveri) kanssa kävelyllä. Pentu piti etäisyyttä, ihan lopuksi ne vähän haistelivat. Lakki sai myös nähdä kaksi muuta vierasta koiraa yksitellen, käveltiin heidän perässä. Ei ole kiinnostunut, eikä pelkää. Toisen koiran haukkuminen sai sen taas ensin rynnistämään vieressä olleen auton alle, mutta toisella kertaa ei reaktiota. Lopuksi vielä appari leikitti sitä viehelelulla, että mä sain kuvattua. Kameraa ei viitsinyt koronan takia antaa kaverille, joten onneksi pentu suostui leikkimään hänen kanssaan. Ei se edes huomannut kuka siellä narun päässä oli. Tai välittänyt.

Illalla pentu oli kotona aivan kammottavan hirveä, luulen, että ohjelmaa oli vähän liikaa. Se mm. kävi ottamassa paristi selkäänsä töppöseltä, astui mun miestä eikä uskonut yhtään mitään kieltoja ja oli vaan aivan sellaisessa tiltti-tilassa rynnistäessään pitkin kämppää korvat lintassa ja häntä alhaalla. Yli tunti sitä jatkui ja kun se vihdoin sammui, elehdin, että nyt kukaan ei sitten edes hengitä ettei se vaan herää uudelleen. :p

Keskiviikkona käytiin aamulla metsässä (tunti). Pentu on kotona jo hiljentynyt kovasti, mutta metsässä se vinkuu aika paljon edelleen. Se siis marssii häntä pystyssä ja vinkuu. Minusta se on todella outoa, mutta luotan että se jää ajan kanssa pois. Välillä se menee edellä töppösen takana tai mun ja pönen välissä, tai sitten tulee mun jaloissa. Ei kuitenkaan enää pyri syliin kuin tunnin aikana ehkä kerran tai kaksi ja uskoo kun kieltää. Kannoin sitä kyllä välillä, kun tuntui että lopussa se jo väsyikin, mutta pidin huolen että nostin sen silloin kun se ei sitä pyydellyt ja oli hiljaa.

Luoksetuloa se on harjoitellut ja tämä on vaan aina niiiiiin sykähdyttävää, siitähän se kaikki alkaa <3 video

Metsästä kotiin tullessa kävin taas kaupassa, pentu nukkui sikeästi. Autoon rauhoittuminen on ehkä kaikkein tärkein taito ja olen todella iloinen, että se on luonnostaan näin hyvällä mallilla. Etukäteen pelotti että se voi pahoin ja ties mitä, kun kasvattajalla ei ollut autoa eikä ne olleet autoilleet lainkaan. Vielä mitä, kyllä se nyt aluksi vähän vinkui rajoitettua vapautta, mutta aivan todella paljon nopeammin sopeutui kuin yksikään mun koira aiemmin. Käytiin myös klinikalla vaa'assa ja kotona mittasin säkäkorkeuden: 3,55kg ja 27,5cm. Veikkaan, että Lakista tulee hyvinkin töppösen kokoinen, sillä on tosi isot tassut. Töppösen kasvutaulukoita ei ole löytynyt vaikka tiedän että ne on olemassa. Netistä googlaamalla löytyy kyllä muita, mutta monella ne alkaa vasta vähän myöhemmässä iässä.

Iltapäivällä mentiin kentälle katsomaan kun muutama koira treenasi. Istuin penkillä ja tuuli niin, että tuntui että tukka lähtee päästä. Haukkuva yksilö taas sai alkuun hätkähdyksen mutta muuten ei mitään, minusta se suhtautuu tosi kivasti. Kyllähän se "jee mäki haluun" varmasti sieltä tulee kun se alkaa ymmärtää sitä että toista palkataan jne. Leikitin sitä vähän ja sai syödä yhden ruokansa siinä. Pentu alkoi nopeasti palella, joten jatkettiin matkaa.

Olin jo aiemmin kutsunut meidät kylään Kenille (Sienen kaveri sekin), mutta koronan takia muutettiin sisään kahville menemisen sijaan tämäkin niin, että oltaisiin vain heidän pihalla. Muutin sitäkin vielä aamusta, kun olin nähnyt pennun suhtautumista. Lakki vaikuttaa siltä, että se haluaa ensin katsoa kauempaa eikä mennä suoraan kenenkään luokse, ei ihmisen eikä koiran. Kysyin voitaisko tehdä ensin pieni kävely niin että he kävelee edellä ja me perässä. Heillä on ihana pieni metsä suoraan takapihalla joten käytiin siellä. Pentu tuli aluksi mun jaloissa, mutta jossain kohti meni itse haistelemaan Keniä ja ne ihan vähän tapaili leikkiä, mutta ei sitten kuitenkaan oikein lähtenyt. Mentiin vielä heidän pihalle, mutta Lakkia kiinnosti paljon enemmän lasten lelut ja tuulessa lentävät lehdet. S vei Kenin sisälle ja tuli sitten itse vielä moikkaamaan pentua. Pentu vaivihkaa jossain vaiheessa meni lähelle ja antoi koskea, mutta ei se vieraille esitä kokovartaloväkkärää niin kuin omalle perheelle tekee. Ja hyvä niin. Sählypallo oli kaikkein suurin hitti :D Pentu vaikuttaa siltä että se jaksaa leikkiä pitkään. video

Keskiviikkoilta meni paljon rauhallisemmin, ei mitään iltavilliä oikeastaan lainkaan.

Tähän mennessä pentu on saanut osan ruoistaan kädestä niin, että yhdistän namiin sen nimeä, ohjaan sen istumaan ja sanon "istu", tai sitten kupista niin että samalla vähän estän sitä ja sen täytyy todella haluta syödä jotta se saa pään astiaansa. Ensimmäisellä aterialla katsoin vain millainen se on, jos olisi mitään taipumusta resurssiaggreen, olisin toiminut aivan eri tavalla. Sillä ei ole, ei ruuasta eikä puruluista, joten olen panostanut ruuan arvottamiseen. Vaikka pentu siis on varsin ahne jo luonnostaan. Se on minusta hieman liian laiha ja on syönyt edelleen neljä kertaa päivässä.

Luoksetulon lisäksi eka opeteltava käsky tulee olemaan istu+odota. Vain jotta saan niistä yhteiskuvia. Ja onhan se nyt arjen kannalta ihan kätevä, jo nyt olen kironnut että kuka idiootti osti epähuomiossa solkipannan pennulle. Niillä ei ollut kasvattajalla pantoja muuta kuin ulkona, ja panta rapsututtaa kovasti. Siksi se on ollut nyt päässä aina päiväsajat jatkuvasti, että pentu tottuisi. Yöksi otan sen pois ja seuraavana aamuna kiroan kun sitä on kohtuullisen hankalaa saada laitettua tuollaiselle elosalamalle, kun ei se pysy edes millisekuntia paikoillaan. Pistolukko olisi aivan ehdoton.

Ke-to-yöksi siirsin mun patjan makuuhuoneeseen. Olen siis tähän asti nukkunut lattialla "koirahuoneessa", jossa on myös mun tietokone ja missä vietän kotona ollessani eniten aikaa. Näiden lisäksi meillä on olkkari ja keittiö. Haluasin, että pentu ja pöne nukkuu yöt eri tiloissa, jotta pöne saisi paremmin nukuttua, mutta en oikein tiedä miten sen voisi järjestää. Keittiössä ei nuku kukaan koskaan, olkkarissa pöne kyllä saattaa olla leffaillan ajan mutta varsinaisille unille menee aina koirahuoneeseen missä on sekä pinnasänky että kevythäkki ja nyt pennulle muutama muu peti. Sieni halusi nukkua makkarissa, pöne taas missään nimessä ei. Mies ei haluaisi koiraa makkariin, koska on niin herkkä kaikille äänille eikä saa unta jos koira nuolee itseään tms. Saunan lauteiden alla pöne joskus tykkää olla, joten periaatteessa sille voisi laittaa sinne pedin ja se olisi ehkä ihan tyytyväinen siellä, tai sitten ei, ja kaipaisi "omaan huoneeseensa" takaisin.

Näillä näkymin varmaan ensi yöksi siirryn sänkyyn, ja pentu saa valita nukkuuko se meidän kanssa makkarissa vai pönen kanssa koirahuoneessa. Sänkyyn sitä ei ole tarkoitus päästää, mutta kylläpä on taas ollut ihanaa kun se tykkää maata mun "hattuna" tai kaulalla tai pää poskella... milloin herään varpaat suussa ja joku kerta tuli mieleen, että kunhan ei olisi pippeli naamalla, niin ihan hyvä :D

Torstaina oli tarkoitus pitää vähän rauhallisempi päivä. Aamuruualla aloitettiin naksuttimeen ehdollistaminen, aamupäivästä siivosin kunnolla. Imuria pentu ensin katseli kauempaa mutta ennen kuin sain koko kämpän impattua, se oli jo mun jaloissa ja vähät välitti. Siivousliinassa se tietenkin roikkui koko raivollaan kun pyyhin keittiön alakaappeja ym, ja lattian luuttuamisen ajaksi tuuppasin pennun miehelle ja käskin pitää sitä visusti sylissä sen aikaa. :p

Päivällä käytiin paikallisen luontokeskuksen poluilla, siellä oli kovaa kohiseva koski ja useita siltoja. Pentua ei ainakaan huimaa yhtään koska se meni noin sata kertaa aivan reunalta kurkkimaan alas kuohuihin. Samalla reissulla mentiin eläinkauppaan, ostin pienet valjaat ja vähän lisää possunkorvasuikaleita, jotka on osoittautuneet hyviksi. Pentu kiipeili alahyllyillä ja puri kaikkea mihin ylsi.

Illasta kävin ensin pönen kanssa oman lenkin, ja sitten pennun kanssa vähän talon takana kukkulalla istuksimassa. Se sai juoksuhepuleita ja repi oksia ja mustikan varpuja. Ja oli ihan hiljaa. Ehkä yhteislenkit pönen kanssa on vaan liian kovavauhtisia, mä en osaa kävellä hiljaa. Takaisin kiersin kadun kautta, sitten alkoi kitinä ja kannoin pentua loppumatkan. Jalankulkijoita ei nähty mutta pyöriä tuli liki kymmenen ohi. Harmi kun koronan takia on nyt hankalaa näyttää pennulle, että ihmiset (ja koiranulkoiluttajat!) on ihan normaali asia. En viitsisi mihinkään Prisman aulaankaan tämän takia mennä seisoksimaan, mutta ehkä on vielä pakko.

Perjantaina tavattiin aamusta kaverin mitteli. Oltiin puistossa ennen heitä, ja heidän lähestyessä Lakki pöhisi varoitushaukkua. Hiljeni kuitenkin nopeasti ja juteltiin ensin usean metrin päästä, mitteli oli todella taitava elekielen kanssa ja kävi makoilemaan olematta lainkaan kiinnostunut pennusta. Siinä me reilu tunti kaikkinensa oltiin, Lakki oli alun jälkeen ihan hiljaa ja touhusi lähinnä omiaan. Kyllä sitä välillä aina kiinnosti toinen koira, mutta ei se kovin lähelle uskaltanut mennä. Ei siis ollut mitenkään luimussa mutta kuitenkin haisteli vain hetken kauempaa ja jatkoi kepin tappamista tms. Kaveri sitten keksi heitellä nameja maahan etsittäväksi ja siinä koirat oli luonnostaan tosi lähekkäin. Kun pentu kävi mun kengälle nukkumaan, lähdettiin kotiin.

Illasta anoppilaan maalle. Nostin pennu pihalle ja se oli taas aluksi muutaman minuutin ihan mun jaloissa häntä alhaalla, mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Heidän beagle oli äänekäs omassa tarhassaan, sekin vähän jännitti. Pian kuitenkin pentu lähti tutkimaan pihaa, ja jossain vaiheessa ajattelin että minäpä käyn rapsuttamassa toista koiraa häkin pinnojen välistä. Yllättäen Lakki seurasi häntä pystyssä mun perässä ja tuli nuuhkimaan! Otettiin sitten beagle hihnaan ulos tarhasta (sitä ei voi päästää irti) ja poikia olisi kovasti leikittänyt.




Tein pihaan ensimmäisen jäljen. Yhteen askeleeseen kolme namia ja yhteensä taisi olla kahdeksan askelta. Pentu oli hieno, mutta turvotettu nappula ei ollut hyvää, meni enemmän räkimiseksi sujuvan etenemisen kannalta. Tai eihän sillä ole mitään käsitystä mistään etenemisestä mutta ylipäänsä huomio karkasi turhan monta kertaa nenän käytöstä siihen että suussa on jotain ylimääräistä.

Saunomisen ajan se nukkui autossa, ja sitten vielä otettiin se iltapalalle sisään. Häntä pystyssä marssi sisään ja alkoi repiä rullattua mattoa. Tykkään tästä koirasta ihan kympillä!

Lauantaina ajettiin mökkipaikkakunnalle, ensin kylään kaverille. Olin pyytänyt että suoraan aidatulle pihalle menon sijaan voitaisko ensin kävellä vähän siinä kadulla koirat remmeissä. Hän otti ensin sen joka eniten rakastaa pentuja, mutta musta innokas (=äänekäs) ruotsinlapinkoira oli pennusta taas varsin arveluttava. Ei se niin paljoa pelkää ettenkö saisi kontaktia ja pentua syömään, mutta ei sillä kyllä ollut mitään ajatusta siitä että tuo olisi kiva kaverikaan. Lopulta taas Lakki repi pajukkoa meidän puolella tietä ja kaveri kävi vaihtamassa koiraa, pienempään ja vaaleampaan. Sekin oli erittäin innokas, mutta enemmänkin vain veti ja vinkui, ei haukkunut. Ne vähän haistelivat ja Lakki oli enemmän välinpitämätön kuin kiinnostunut, joten päätettiin että mennään heidän pihalle ja päästetään ne irti. Ne sitten saikin pienet leikin aikaan ja pentu oli todella reipas, mutta sitä ei kyllä taidakaan kiinnostaa toiset koirat niin kauheasti. Olen vähän ymmälläni, oon luullut että kaikki pennut haluaisi leikkiä. Ja nyt olen etsinyt sille leikkikaveria joka leikkisi sen kanssa, koska töppönen ei sitä tule tekemään. Ehkä turhaan? Toisaalta sellainen neutraalin ystävällinen suhtautuminenhan olisi kaikkein paras aikuiselle koiralle, ei sekään ole hyvä, jos pentu oppii että kaikkien kanssa leikitään. Olen kuitenkin ihan varma, että tämäkin tulee saamaan irtokoirakohtaamisia, ja olisi kiva että sillä olisi nyt paljon noita eri näköisiä kohtaamisia, vaikka ne sitten ei sen enempää leikkisikään. Joten ehkä jatkan vielä kuitenkin, ei tästä nyt isoa vaivaa ole.

video leikistä

Puolentoista tunnin sosialisoinnin jälkeen ajettiin mökille, ja pentu sai jäädä ensin autoon nukkumaan. Siellä se veteli tyytyväisenä hirsiä, vaikka klapikone huusi viiden metrin päässä. Porukat ohjeistin samalla tavalla kuin kaikki muutkin; ollaan ensin ihan normaalisti ja kukaan ei huomaa tai yritä houkutella pentua mitenkään, niin se saa rauhassa katsella itse. Ei siinä kauaa mennyt niin se olikin jo sylissä puremassa. Pentu sai aina taukojen ajan olla touhuamassa, mutta sitten koneen käytön ajaksi se piti laittaa autoon. Oksalliset pöllit halkeaa ja lentää täysin hallitsemattomasti eikä siinä kahden metrin säteellä voi olla. Sieni sai joskus kauan sitten lentävästä halosta päähän, pennulla menisi varmaan henki.

Illasta käytiin joku kilometrin kävely metsäautotiellä ja metsässä. Jatkuva kiljuminen on vähentynyt todella paljon ja pentu vinkuu nyt lähinnä kun se haluaa syliin. Pentu teki myös elämänsä toisen jäljen, tällä kertaa Naturiksella, jota oli kaksi palaa askeleella, yhteensä kahdeksan askelta. Palaan ehkä kuitenkin tekemään sille pari makkararuutua, ja sitten tuntuisi että kannattaisi odottaa että se vähän kasvaa fyysistä kokoa. Jotenkin siis oli säätöä tämäkin.

Saunaan mennessä pentu oli umpiunessa ja jätettiin se yksin mökkiin nukkumaan. Pöne oli aitassa. Takaisin tullessa se oli vaihtanut toiseen päähän sohvaa ja nukkui siellä. Kiva, jos tämä yksin jääminen nyt alkaisi helpottaa, se on ollut melkoinen kiljukaula mun perään. Hyppäsin mökistä tarkoituksella monta kertaa ulos milloin minkäkin asian takia ja aluksi se kyllä oli vinkunut perään, mutta vikalla kerralla kääntyi pois ovelta ja meni tekemään jotain muuta.

Jäin yöksi, koska halusin että se saa kokemuksen uudessa paikassa nukkumisesta. No, eipä siinä mitään ongelmaa ollut. Yöllä käytin sitä ulkona yhden maissa ja viiden maissa, eikä se tehnyt sisälle papereille mitään. Kotonakin se kyllä pidättää jonkun 22-05, mutta silloin sitten on jo kiire joko paperille, tai ulos.

Sunnuntaina nukuin yöheräämisten jälkeen kymmeneen ja niin oli nukkunut pentukin, tai siis antoi mun nukkua, eli joko oikeasti nukkui tai sitten natusteli leluaan niin hiljaa ettei se häirinnyt mua. Aamusta tehtiin reilu 3km lenkki, pentua kannettiin vuorotellen pieniä pätkiä. Loppumatkasta se oli jo niin väsynyt että ei ollut hyvä sylissä eikä ollut hyvä omilla jaloilla. Pihassa ne kuitenkin vielä vähän innostuivat leikkimään, ne leikki myös lauantaina pönen uimalelulla, mutta silloin ei ollut kameraa. Nyt sain niistä kuviakin. Pentu on kyllä todella melkoisen taistelutahtoinen! Pöne on aika hyvin oppinut, että kun alkaa kiristää hermoa, voi vaan irroittaa ja luovuttaa ja sitten saa ison läjän karkkeja. Niin se teki nytkin lopulta.

Iltapäivästä mentiin kotiin ja ilta vietellään hiljaiseloa. Huomenna aamulla menen töihin, mulla on kaksi päivää töitä ja sitten kuukauden lomautus. Tulot putoaa joo, mutta niin on pudonnut menotkin kun kaikki kisat, kurssit ja koulutukset on peruttu. Ihme kun ihmiset alkaa pahoitella kun kertoo "joutuneensa" lomautukselle, kun mun mielestä on vaan aivan käsittämättömän ihanaa että viikon pentuloma muuttui viiden viikon pentulomaksi.

Koen, että ihan hyvin tässä on kaikkea saatu tehtyä koronasta huolimatta. Ainoa asia mikä harmittaa, on ihmisten ja varsinkin koirankusettajien yleinen vähyys tuolla kaduilla, eikä me olla nähty yhtään koiraa ilman että se olisi ollut mun lavastama tilanne jonkun tutun kanssa. Toisaalta en tiedä haittaako se? Vähemmän neutraaleja/hyviä kokemuksia paljon parempi kuin järjetön määrä hallitsemattomia tilanteita? Päätin jo ennen pennun tuloa, että tämä rakennetaan rauhassa kahdestaan enkä aio viedä sitä 8-viikkoisena mihinkään tottiskentälle saamaan selkäänsä kaikesta siitä mitä ei saa tehdä (toisten luo meneminen jne), vaan opetan sille ensin ilman häiriötä miten kuuluu toimia (=pitää katkeamaton kontakti omaan ohjaajaan) ja vasta sitten kokeillaan pikku hiljaa ottaa sinne muita. Lakki vaikuttaa todella kontaktinhakuiselta ja sosiaalisesta palkasta todella innostuvalta pennulta, ja muihin koiriin ja ihmisiin se suhtautuu tällä hetkellä niin välinpitämättömästi, että jos tämä säilyy, tuskin sen kanssa tarttee mitään erityisiä häiriötreenejä edes tehdä. Uusissa tilanteissa se on aluksi varovainen ja esittää alhaista häntää ja luimuja korvia, toisaalta mun näkemyksen mukaan mudinpennut on todella herkkiä ja tuollainen käytös on aivan normaalia. Se kuitenkin reipastuu nopeasti ja alkaa itsenäisesti tutkia paikkoja. Äänistä se ei välitä yhtään, vain koirien haukunta on paha. Korkeat paikat tai mitkään alustat ei pelota sitä lainkaan. Autohäkkiin se rauhoittuu todella mukavasti. Ainoa miinus on se äänenkäyttö kotona. Vessaan saan mennä jo ihan ilman että kukaan sanoo mitään, tosin kyllä se istuu ja odottaa oven toisella puolella. Ulko-ovi on paljon pahempi ja varsinkin jos lähden pönen kanssa.

Pentu on nyt ollut meillä viikon. Se osaa nimensä, se osaa pissiä paperille (sitä ei lasketa ettei hän ymmärrä olevansa pitkänomainen koira, jos etujalat on paperilla niin se riittää vaikka pissi valuu takapäästä lattialle :D), se on aloittanut istumisen ja naksuttimen opettelun, se on nähnyt joka päivä uusia paikkoja, ihmisiä ja koiria (tai edes yhden koiran) ja se osaa käyttää nenää sisällä ja ulkona ruokaa etsiäkseen. Luulen että töppönen ja Sieni osasi paljon enemmän tässä iässä, mutta nyt meillä ei ole lainkaan kiire. :) Tämä juttu on kirjoitettu nimenomaan koronan takia, muuten en jaksaisi näin tarkasti, mutta hauskaa ehkä joskus lukea mitä me oikein tehtiin, tai ehkä joku muu hyötyy tästä jotenkin.

Kouvolassa

Pentuarkea

Kyllä on rankkaa olla pentu. Tänään se kävi elämänsä ekaa kertaa metsässä (voi miten hupaisaa kun se yritti hypätä kaatuneiden puunrunkojen yli mutta ponnistus ei riittänyt, ja lopulta sukelsi pää edellä toiselle puolelle.. onneksi pennut on joustavia), kentällä näkemässä toisen koiran (se oli aika jännää) ja eläinkaupassa (siinä vaiheessa se oli jo niin väsynyt että nukkui mun kädellä).

Ja hirveän vastuullista olla sen omistaja. Jokainen päätös mitä teen, vaikuttaa peruuttamattomasti meidän tulevaisuuteen. Olin ajatellut, että eka viikko käytetään vaan tutustumiseen ja olen kiva ja ymmärtäväinen, mutta eilen mulla meni hermot sen ulkokäytökseen ja tänään ääntelyyn. Ulkona se marssii häntä pystyssä ja on aivan reipas, paitsi että ei haluaisi itse kävellä vaan pyrkii erittäin pontevasti syliin roikkumalla pohkeessa ja karjumalla mulle. Eilen ihan melkein kaaduin töppösen päälle kun käytin niitä vielä yön pimeällä yhdessä ulkona ja pentu ratsasti pohkeessani, ja saatoin sanoa että nyt muuten riitti, jokainen kävelee omilla jaloillaan. Ääntä se käyttää todella paljon kun sitä vituttaa, kiinnostaa, harmittaa tai se haluaa jotakin ja ajattelin että luovutustaistelu on mun ase, mutta nyt olen tänään useamman kerran myös ihan rehellisesti antanut palautetta että ei ole sallittua kiljua mulle, töppöselle tai itsekseen ja piste. Se on erittäin oppivainen ja kumpikin asia on noin ziljoona kertaa parempi jo nyt. Mutta samalla mulla on joku alitajuinen syyllisyys siitä että pitäisi pystyä olemaan parempi ihminen ja että mitä jos kiellän sitä liikaa ja pitäisikö kuitenkin vain yrittää kestää ja olla puuttumatta. Sehän on kuitenkin vasta ihan pieni ja ollut meillä alle kaksi päivää, ja uuteen kotiin muutto on kaikkinensa takuulla monen koiran elämä hirvein shokki ja stressi.

Yksin jäämistä se on harjoitellut jäämällä vessan oven toiselle puolelle jne, ja tässä asiassa se on aivan samanlainen kuin töppönen oli pentuna koiraporttien kanssa silloisessa yksiössäni. Sen kasvattaja sanoi silloin mulle, kun mietin että mistä tiedän ahdistaako mun pentua vai vituttaako sitä, että vanhempansa tuntien sillä ei ole mitään hätää vaan se vaan karjuu rajoitettua vapautta ja että kitkeä se välittömästi pois. Lakki on ihan saman oloinen.

Toisaalta sen suuren oman näkemyksensä alla se on paljon kontaktinhakuisempi kuin töppönen oli, ja se rakastaa sitä kun sille sössöttää. Se heiluttaa häntää ja koko koira menee ihan väkkärälle onnesta. Sille on helppo antaa myös positiivista palautetta, koska se ottaa kehut vastaan (siinä missä töppöselle on aina ollut aika se ja sama mitä mieltä sen tekemisistä ollaan). Tuntuu että Lakki suorastaan imee ohjeet siitä miten missäkin tilanteessa haluan sen käyttäytyvän ja on heti tyytyväinen, että ai okei näin tää menee.

Ihmisistä se ei ole kiinnostunut, ei ollut minustakaan kun kävin kasvattajalla kahdesti pentua katsomassa. Siis kävi se välillä ehtiessään mun luona rapsutettavana mutta ei todellakaan ollut mitenkään ekana juoksemassa luokse. Päätin jo aiemmin, että tätä pentua ei sylissä kukaan tule väkisin silittämään, mun mielestä se oli ensimmäinen asia mikä töppösen kanssa meni pieleen ja se olikin vain jotain 9-viikkoinen kun se ekan kerran murisi mun sylistä, että ei tartte lääppiä. Nyt olen kuitenkin epähuomiossa antanut ihmisten houkutella sitä nameilla luokseen, kun parasta varmaan olisi olla tekemättä siitä mitään numeroa. Ei kai se sosiaalistaminen ole sitä, että kaikkien sylissä pitää käydä, vaan riittää, että se näkee eri asioita ja saa katsoa ja toimia kuten itse haluaa.

Kuvittelen että mulla on nyt paljon enemmän kokemusta ja osaamista, mutta jotenkin silti on sellainen olo, että kamalaa jos nyt teen jotain kuitenkin "väärin" ja kadun sitä myöhemmin.

Tässä laitamme ruokaa tunti sitten. Ihan kuin Sieni olisi kuiskannut sille koirien taivaasta, että huolehdi sen jaloista. <3 <3 <3
 

Toisen kokonaisen päivän iltaa kohti vieraskoreus on karissut. Pentu tapailee juoksuhepuleita niin sisällä kuin ulkonakin (tuulen pöllyttämät lehdet...). Sisällä se on nyt kahdesti "vahingossa" juossut töppösen naamalle, ja saanut helvetinmoisen rähäkän jota kyllä väistää, mutta ei se paljoa menoa hidasta. Se on ruvennut puremaan yhä enemmän; siinä missä aluksi se vain vähän tapaili hampaillaan ihmisen nahkaa, nyt se varsinkin kohtauksen päällä ollessa puree kuin viitapiru. :D Normaali pentu, siis.

Pentu on harjoitellut omaa nimeään ja istumista. Ensimmäinen visio on opettaa sille alkeellinen paikallaolo, vain jotta saan siitä yhteiskuvia töppösen kanssa. Noin muuten olen käyttänyt ruokaa ulkona, se saa palkkaa sekä oikeista ratkaisuista että on harjoitellut nenän käyttöä etsimällä ruokaa maasta. Siinä se on luontaisesti aika hyvä, tai ainakin tajusi heti lähteä etsimään.

Videolla mummin perintösukat saa kyytiä.

Lakin tarina

Sienen sairastuttua tammikuussa rupesin välittömästi etsimään uutta pentua. Silloin vielä elättelin toivoa, että Sieni eläisi kesään asti ja ehtisi nähdä mun uuden pennun. Loppu tuli kuitenkin paljon nopeammin ja kuukausien sijaan laskimmekin lopulta vain päiviä. Oli sanoinkuvailemattoman hirveää samalla kuumeisesti etsiä uutta pentua ja suunnitella tulevaa ja samalla saattohoitaa ja luopua yhdestä.

Päätin jo Sienen vielä eläessä, että mun seuraavan koiran nimi tulee olemaan Lakki. Ei se päähine, eikä "lucky", vaikka merkitys ei toki haittaa lainkaan. Lakki kuten se sienen yläosa. Mun suurin toive on, että vaikka he ovat aivan eri rotua eivätkä koskaan tapaa, tuleva pentu perii nimen ohella jotenkin yli luonnollisten periytymisväylien jostain jotakin sienistä. Että siitä kasvaa täydellinen ystävä.

Odotin pentua toisesta pentueesta, mutta alkiot kuolivat kohtuun. Sieni kuunteli sen puhelun kun soittelin uroksen omistajan kanssa, ja tuntui tosi hyvältä että se oli kuitenkin sen verran ollut mukana pennun hankinnassa. Olin meidän treenitilassa ja Sienen piti maata "käy siihen"-käskyn alla, mutta se koko ajan nousi ja hiippaili mun luokse. Silitin sitä ja se heilutti mulle häntää samalla kun puhuin. Ultrassa sitten ei näkynyt pentuja, näkyi jotain muuta suttua, ja narttu meni suoraan sterkkaan, ja se siitä. Suru oli melkoinen, ei tule Sienen "valitsemaa" pentua.

Samoihin aikoihin olin saanut kuulla vahinkopentueesta, jossa emä oli 10v. Kaikki oli mennyt hyvin ja jotenkin tuli sellainen olo, että nämä pennut todella halusivat tulla maailmaan, siinä on elinvoimaa kerrakseen. Oman perheen koirat oli aina erotettu heti juoksun alussa, kun uros oli yhtään ollut kiinnostunut nartusta, ja kaikki ne vuodet oli mennyt normaalisti. Kunnes nyt sitten olivat jotenkin ehtineet kuitenkin. Tiineyttä ei oltu edes huomattu kuin vasta vähän ennen synnytystä; ei ole harvinaista että pieni pentue ei näy päällepäin mitenkään, varsinkaan kun ei kellään käynyt mielessäkään että mitään vahinkoa olisi voinut ehtiä tapahtua. Mutta siellä ne nyt sitten olivat, kolme merleä pentua, yksi narttu ja kaksi urosta.

Kävin katsomassa pentuja ekan kerran pönen osteopaattikäynnin yhteydessä 28.2. ja toisen kerran 7.3. Vanhemmat olivat mun suussa ja liiveissä ennen kuin kerkesin kenkiä riisua heidän eteisessään. Mörrimöykkymudin omistajana mun mielestä on edelleen joka kerta yhtä outoa, kun ventovieras ihminen otetaan mudien toimesta sillä tyylillä vastaan. Pennut olivat tasapainoisia ja oikein reippaita.

Sitten mulle selvisi, että emä on syntynyt samana päivänä kuin Sieni kuoli, vain kymmenen vuotta aiemmin. Isän nimi taas on Kuje. Töppösestä ihan melkein tuli Kuje sen virallisen nimen perusteella, mutta se ei pentuna näyttänyt yhtään siltä, niin ei tullut. Mun aivo uskoo tällaisiin sattumiin, ne tuntuu todella merkityksellisiltä.

Vanhemmilta puuttui kuitenkin osa pevisa-tutkimuksista, ja yli 8v nartulla pitäisi olla eläinlääkärin todistus riittävän hyvästä kunnosta ennen astutusta että ne saa rekisteröityä. Asiaa selvitettiin Kennelliitosta ja nämä kaikki voisi hoitaa jälkikäteenkin, kasvattajalle sallitaan yksi tällainen vahinko. EJ-rekisteriin ne saisi joka tapauksessa, mutta mulle se kyllä olisi ongelma, haluan normaalisti rekisteröidyn koiran. Siinä sitä sitten surtiin Sientä ja toisaalta kuumeisesti odoteltiin eläinlääkäriaikaa. En mä ota rekisteröimätöntä koiraa, enkä mä myöskään ole kiinnostunut jos sieltä paljastuisi joku terveyspommi. Mudit nyt on varsin tervettä sakkia mutta aina joltakin joskus löytyy jotain kuitenkin. 4.3. se piinaava ilta oli, ja sain melkein livenä väliaikatietoja; molemmilla polvet nolla, uroksella pallit ok, uroksella silmät ok, seuraavaksi luustokuviin. Viimein tuli viesti että sielläkin kaikki oikein hyvin, lonkat lähtee ihan A:na Kennelliittoon ja kyynärät ja selkä siis puhdasta! Meille siis tulee pentu! Kerrankin elämäni paskimman talven jälkeen joku asia onnistui ja tuntui että tuuri oli vaihteeksi mun puolella.

Toinen uroksista oli alusta saakka hieman määrätietoisempi, lisäksi sillä oli hieman isommat tassut. Kiltimmällä pojalla on aivan ihanat eriparisilmät. Narttu on erittäin tormakka, ja luonteen perusteella olisin ehkä ottanut sen. Kuitenkin emä on varsin pieni ja harvassa on ne mudinartut, jotka oikeasti on riittävän pontevia pk-lajeihin. Uros oli siis järkivalinta. Pennut oli todella tasaisia ja vaikka menin vielä uudestaan käymään, en minä oikein osannut valita. Kiltimpi oli kyllä sylissä kiltisti ja katseli vain siinä missä narttu ja isompi uros protestoivat äänekkäästi. Lopulta totesin että luotan kasvattajan näkemykseen ja otan sen joka hänestä on hieman tomerampi. Todella tasainen pentue oli eikä mikään niistä missään tapauksessa ollut mikään reppana.

Valitsemallani uroksella on sitä paitsi vähän niinkuin lakki vinossa. Ehkä minä hiljaa sydämessäni tiesin heti ekalla tapaamisellamme, että olen löytänyt sinut. En silti vielä kauheasti huudellut nimeä, tuntui että pitäähän sitä nyt makustella päivä kun pentu on ollut kotona.

Sitten piti vielä odottaa kaksi viikkoa. En saanut äkkilähdöllä lomaa järjestymään kuin vasta niin, että pennut olisi jo 8,5-viikkoisia. Pidin tärkeämpänä viikon lomaa, ettei pentua tartte jättää heti yksin, kuin pennun hakemista 7-viikkoisena.

Viikkoa ennen pennun hakua koulut meni kiinni ja koronatilanne paheni radikaalisti. Kaikki pentuleikkikerhot, kurssit ja tapahtumat peruttiin. Hetken kyllä mietin, että pitäiskö mun perua koko pentu, mutta sekin tuntui kauhean väärältä kun olin jo nähnyt sinut. Meillä piti olla lauantain pennunhakureissun jälkeen sunnuntaina rallykoe, mihin pentu oli tarkoitus ottaa mukaan, jotta se olisi päässyt halliin pönen suorituksen jälkeen. No eipä ollut ei, eikä tällä hetkellä pääse mihinkään sisätreenitiloihin lainkaan edes yksin, kaikki on kiinni. Kaduilla on huomattavan hiljaista. Ei auta kuin luottaa siihen, että pentu on saanut vanhemmiltaan avoimet ja reippaat geenit ja että se vähä mitä nyt voidaan tehdä sosiaalistamisen eteen, riittää.

Surkeat kännykkäräpsyt saa nyt riittää, pitää ulkoiluttaa ensi viikolla oikeaa kameraa.

Lakki

Silloin kun Sieni sairastui, tiesin heti, että annan mun seuraavan pennun nimeksi Lakki. Ei se päähine, eikä 'lucky', joskaan merkitys ei toki lainkaan haittaa. Lakki niinkuin se sienen yläosa. Mun suurin toive on, että se perii nimen lisäksi jotain sienistä, yli genetiikan rajojen ja normaalin maallisen järjen. Että sillä on paljon omia hassuja tapoja ja että siitä kasvaa maailman parhain pieni ystävä.

Silloin kun näin että sinulla on vähän niinkuin lakki vinossa, tiesin sydämessäni, että olen löytänyt sinut. Tänään alkoi meidän yhteinen loppuelämämme. Vaikka Sieni ei ole enää täällä meidän kanssamme, nyt elämä jatkuu sinussa.

💖💖💖

Kuusi viikkoa

Ekan kerran piti tarkastaa kalenterista, onko kyseessä kuusi vai seitsemän viikkoa. Ajattelin että olen hukannut yhden viikon. En ollut. Suru, uniongelmat ja kaikki on edelleen sitä luokkaa että yksi viikko nyt katoaisi helposti...

Ajattelen sua edelleen ekana aamulla ja vikana illalla. Heräilen öisin. Ajattelen, että me ei olla koskaan oltu näin pitkään erossa, ja että nyt jos nähtäisiin, suuäänistä ei tulisi loppua milloinkaan.

Ajattelen, että kaikki oli oikeassa ja että suru muuttaa viikkojen myötä muotoaan aivan kuten luvattiin. Sitä on ehkä helpompaa sietää, se ei tunnu enää niin halvaannuttavalta että pelkäisin että tukehdun siihen. Yksi asia on kuitenkin selvää; sinä veit palasen minusta mennessäsi ja se haava ei arpeudu koskaan. Siltä osin olen rikki lopun elämääni. Ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka ei enää ota uutta koiraa, koska ei vaan pysty. En tiedä kuinka monta menetystä ihmisen sydän kestää. Kai se viimeinenkin pala jossain vaiheessa menee ja sitten ei ole enää mitään annettavaa uudelle pennulle...?

Ajattelen edelleen, että tapahtunut oli poikkeuksellisen epäreilua ja että koirien taivaassa täytyi olla huutava pula kultaisista koirista, koska sinut piti viedä multa niin rumasti. Sä olit koko elämäsi aina terve. Ihan pikkupentuna kiidettiin klinikalle sun käveltyä maa-ampiaispesään ja mentyä shokkiin, mutta muuten ei koskaan ollut mitään sen kummempaa mistä olisi pitänyt olla huolissaan. Se D-lonkka oli ainoa murhe eikä sekään koskaan sitten vaivannut mitenkään. Sitten sä vaan kerralla sairastuit kaikkein vakavimpaan mahdolliseen.

Voi järki Sieni, mulla on edelleen niin kauhea ikävä ihan kaikkea sinussa. Nyt kun kirjoitan tätä, kyyneleet valuu taas polvissa asti. Olen kahdesti käynyt katsomassa pentuja ja on hirveää tiedostaa miten kamalasti olisin halunnut että sä olisit ollut tätä pentua vastassa ja kasvattanut sen mun apurina, toisaalta tajuta että jos näin ei olisi käynyt, tuskin olisin ottamassa koko pentua ja toisaalta... että elämä jatkuu eikä mikään mitä enää teen tai jätän tekemättä, vie meitä takaisin viime syksyyn jolloin kaikki vielä oli hyvin.

Kohta viisi viikkoa

Tajunnanvirtaa fb:sta taas. Haluan nämä talteen.

12.2.

Kaksi viikkoa ilman sinua.

Välillä mulla on ihan hyvä olo. Sellainen suht normaali. Ei edelleenkään mene sekuntiakaan etten ajattelisi sinua. Sieni, sieni, sienisienisieni. Herään yöllä ajattelemaan sinua. Aloitan ajattelun aamulla ja lopetan kun nukahdan. Mutta se "normaali" olo on kuin junan alle jäänyt. Musta tuntuu etten muista mitään mitä sovin ihmisten kanssa, tai mitä olen mistäkin jutusta kertonut kenellekin. Päivät menee jokseenkin autopilotilla ja laahustan tyhjin silmin eteenpäin.

Illat on pahimpia. Tulen kotiin ja huomaan että istun keittiössä tuijottamassa seinää ja että kyyneleet vaan valuu.

Olen penkonut kaikki vanhat kuvat koneelta. Tänään rohkenin avata ulkoisen kovalevyn. Löytyi paljon lisää sellaista mitä olin jo unohtanut.

Sulla oli hyvä elämä. Totta kai aina voisi olla parempikin, mutta me ehdittiin tehdä tosi paljon kaikkea ja joka ikisessä kuvassa näytät aina niin onnelliselta. Sä olit onnellinen niin hirveän pienistä asioista ja sua oli aina todella helppo ilahduttaa.

Mulla on onneksi myös jonkun verran videoita, joissa ei ole mitään pointtia. Siis vaan arjesta kuvattuja. Niitä olen katsonut ilman ääniä. On kuitenkin olemassa muutama sellainen video, mitä en pysty avaamaan. En ilman ääniä enkä varsinkaan äänien kanssa. Ne, missä on suuääniä.

Joka ikinen kerta kun tulin kotiin, suuäänien mestari otti mut vastaan. Ihan sama miten huono päivä oli ollut, heti ensimmäiset suuäänet eteisessä täytti mut rakkaudella ja kaikki paska pyyhkiytyi pois mielestä. Sieni on suuäänien mestari, sanoi mies joskus kauan sitten.

Järjetön ikävä suuääniä.

Sä olit niin läsnä mun arjessa niin monella eri tavalla ja montaa eri aistia puhutellen, että eihän siitä voi jäädä kuin suunnaton tyhjyys. Olen niin yksin, noi ketä mulla vielä on, ei vaan mitenkään voi täyttää sinun jättämää tyhjyyttä.

Kuva on Kolilta. Sinä olet juuri siinä missä sinun aina piti olla. Joskus musta tuntui etten ole varma mihin minä lopun ja mistä alat sinä. Sellaista henkistä yhteyttä ei ihan jokainen pääse koskaan kokemaan.

Luulin, että töppönen jättää suuret saappaat seuraajalleen, mutta kyllä sinäkin nostit riman todella korkealle. Toisaalta tiedän jo nyt, että opetit musta paremman ihmisen. Riippumatta siitä millainen tyyppi se seuraava on ja mitä se saavuttaa tai ei saavuta, ainakin sitä tullaan rakastamaan ihan kauheasti juuri sellaisena kuin se on.

14.2.

Viime yönä se ekaa kertaa tuli mun uniin. Nousin kirjoittamaan koko unen muistiin ja sitten istuin pitkään miettimässä. Unessa se makasi lattialla ja läähätti, ei niin pahasti kuin oikeasti viimeisenä yönään teki. Sille oli jo varattu lopetusaika mutta meidän piti ihan juuri lähteä, ja tajusin että mun pitää ehtiä leikata siitä karvaa (olen oikeasti teettämässä korua tuhkasta ja/tai karvasta, mitä oikeasti siitä vähän leikkasin). Kokeilin sitä pattia joka nyt olikin reidessä, siinä mistä kesällä poistettiin rasvapatti, eikä se ollut lainkaan kasvanut. Mietin, että se voi kuitenkin ihan hyvin, ehkä sitä ei vielä tartte lopettaa, niin ehdin leikata paremmalla ajalla sitä karvaa.

En tiedä oliko tämä uni joku heijastus syyllisyydestä aivojen pohjukasta. Joskus vuosien varrella aiemmin sivusin ajatusta siitä, että toivottavasti osaan lopettaa ne oikeaan aikaan. Itse sitä sokeutuu niin helposti sille mitä päivittäin katselee, ja aika paljon ihmiset minusta odottaa aivan liian pitkään ja pitää hengissä ties mitä kauheassa kunnossa olevia eläimiä.

Mulla on syyllinen olo siitä meidän viimeisen aamun 45min lenkistä. Se oli liikaa. Vaikka se aluksi vielä juoksi ja leikki töppösen kanssa ja mieskin sanoi että sehän on ulkona aivan eri koira kuin sisällä, loppulenkin se oli niin väsynyt ja kivuissaan että se käveli mun perässä, mitä se ei koskaan ikinä milloinkaan tehnyt. Marssin edellä, purin hammasta, kyyneleet kuivui pakkastuulessa poskille ja yritin vain kannustaa sitä että tule nyt, ihan kohta ollaan autolla ja sitten vien sut viimeisen kerran lääkäriin, jaksa vielä vähän. Se olisi pitänyt viedä edellisenä iltana, tai yöllä päivyvstykseen. Mutta sen vointi romahti niin hirveällä vauhdilla, että tiistaiaamuna en vielä kuvitellut sen olevan meidän viimeinen kokonainen päivä, ja keskiviikkoaamuna toivoin että olisin osannut toimia jo tiistaina.

Toisaalta jos keskimäärin ihmiset tekee viikkojen tai jopa kuukausien virhearvioita, mun virhe oli vain 12h. Silti se oli virhe. Toinen virhe oli se, että mätin sille vikana yönä vain sitä Tramalia Norocarpin kanssa. Hermokipulääkettä en älynnyt antaa ollenkaan, vaikka syöpäkipu on kuulemma juuri sellaista ja Gabaa olisi hyllyssä ollut. Olen myös vähän pahoillani siitä, että ell ei tarpeeksi selvästi varmistanut mitä lääkkeitä mulla on. Toisaalta en myöskään itse osannut kysyä mitä sille kannattaa antaa, olin sekaisin kaikesta ja kun se vointi romahti niin äkkiä. Onneksi se oli sekaisin siitä Tramalin yliannostuksesta kuitenkin.

Hyvää ystävänpäivää Sieni sinulle sinne jonnekin. Sinä olit epäilemättä kultaisin ystävä, mitä kukaan voi koskaan saada. Kuvassa leike Hesarista, äiti tuunasi ja lähetti sen meille joskus kauan sitten.

18.2.

Näin sä halusit aina olla. Miten monesti mulla oli toisessa kädessä kirja tai puhelin ja vain toisella silitin sua... miten mikään koskaan saattoi olla tärkeämpää kuin aistia sut jokaisella aistilla. Nyt mä olisin ihan valmis kuolemaan jos vaan sitä ennen vielä kerran voisin tehdä näin, edes pienen, häviävän pienen hetken.

Ei en ole hyppäämässä junan alle, mutta muuten kyllä tuntuu taas että ei tästä selviä ikinä ja että entä jos tulee se aamu, kun elämä valuu minusta enkä enää jaksa nousta. Hengittää. Mitään. Jos ikävään kuitenkin voi kuolla?

21.2.

Plan A meni pieleen. Ultrassa näkyi "jotain", alkiot oli kuolleet kohtuun ja narttu meni suoraan sterkattavaksi. 😭 Onneksi se sentään on kunnossa, mutta kyllä näitä lapsia odotti niin moni ja heitä olisi todella kaivattu tähän maailmaan. Vaikea käsittää miksi toisilla sikiää kaikki mahdolliset kirppukasat ja toisilla käy näin. 😔 Kai kaikella on jokin tarkoitus...

Oon nukkunut viimeisen kuukauden niin huonosti, että tuntuu kuin olisi tukevassa humalassa koko ajan. Silmäpussit roikkuu kohta leuassa asti ja silmänaluset on niin mustat että näyttää kuin olisin saanut turpiini. Olen itkenyt ziljoona kertaa enemmän kuin koko tähänastisessa elämässäni yhteensä...

Viime yönä laitoin töppösen taas lohdutushommiin eli otin patjan lattialle ja nukuin niin kuin Sienen viimeisen viikon, tosin nyt vain mudi mahallani. Näin ekaa kertaa kunnon unta Sienestä. Se nojasi mun jalkoihin ja nuohosi siinä onnellisena. Sössötin sille ja upotin käteni sen turkkiin, ja se päästeli vähän suuääniä. Ehkä sekin halusi tulla lohduttamaan ja sanomaan, että ei saa menettää toivoa, kyllä se pentu meille jostain vielä löytyy.

Töppönen voi onneksi paljon paremmin, antibiootti ja kipulääke selvästi auttaa.

On tässä vielä plan B ja C vireillä mutta jotenkin on taas todella vaikeaa ymmärtää miksi mun elämä muuttui tällaiseksi kammottavaksi painajaiseksi. Mitä jos tämä ei lopu koskaan enkä ikinä löydä takaisin valoon...

25.2.

Jokainen kuolema on uusi alku, sanotaan. Miten voi olla niin ristiriitainen olo. Viime illat olen taas parkunut silmät päästäni. Suru muuttuu ehkä enemmän vihaksi ja katkeruudeksi; vihaan sitä että elämä teki meille näin ja olen yllättänyt itseni ajattelemasta jopa niin, että vihaan sua Sieni, miten saatoit jättää mut. Vaikka eihän se ollut kenenkään vika ja jos Sieni olisi voinut valita, se ei takuulla olisi sairastunut. Niin vain kävi.

Päivisin on paljon helpompaa odottaa positiivisin mielin tulevaa. Uusi pentu, uusi alku, saan opettaa sille kaikkea ihan alusta ja näyttää sille meidän maailman. Pentu on kuin tyhjä kirja, jonka juuri minä saan kunnian kirjoittaa. Toisaalta vähän myös ahdistaa mahdanko osata, siitä on niin kauan kun mulla on ollut pentu...

Kuvassa pieni Sieni ekoja kertoja uimassa. Touhuttuaan aikansa se vain sammui keskellä metsää. Muistan että istuin pitkään sen petinä. Se oli aikuiseksi asti yhtä luottavainen ja nukkui yhtä hyvin ihan missä tahansa, ja paras paikka maailmassa oli aina mun jaloissa kiinni. Voi helvetti Sieni, sinun kirjasi tuli viimeisille sivuilleen aivan liian äkkiä. 😭💔

26.2.

Neljä viikkoa. Neljä viikkoa sitten tänä aamuna tähän aikaan me oltiin viimeisen kerran yhdessä tuolla vastarannalla. Miten kipeä sä jo olit mutta jaksoit silti vielä kerran juosta pönen kanssa ja hyppiä mun edessä ilmaan. Ihan kuin olisit halunnut muistuttaa, että kaikesta huolimatta elämä on ihanaa ja että emme saisi surra liikaa.

Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Etsinkö sua pilvistä, oletko tuuli, tunsinko sun juoksevan mun ohi, kiertävän takaa ja lähtevän taas kiitolaukkaan kuten aina tapasit tehdä? Näetkö sä meidät, hymyiletkö mulle jostakin kaukaa, oletko pahoillasi ja laitat korvat linttaan, koska suoriudun niin huonosti?

Pelkään edelleen sitä aamua, että huomaan etten pääse ylös ja että elämä pakeni minustakin. Että voimat vain loppuu kesken. Musta tuntuu etten kehtaa enää edes vinkua kellekään. Jos vaan katoan, niin tiedätte, etten selvinnyt tästä.

*****

Olen kuullut tämän prosessin aikana fb-kavereiltani monesti, että "sinä se osaat kirjoittaa *itkuhymiö*" ja eräältä vanhan koiran omistajalta, että ei näitä juttuja voi edes lukea, koska tietää että lähtö on lähellä heilläkin. Kirjoittaminen on aina auttanut mua ja jotenkin kaiken surun keskellä tuntuu hyvältä, että osaan sanoittaa ne tunteet niin, että saan muutkin itkemään.

Osteopaatti

Pönellä oli pe 28.2. osteopaatti. Varasin sille ajan, koska se oli edellisen käynnin jälkeen ainakin kahdesti liukastunut niin että lonkka osuu maahan. Ajan varauksen jälkeen se teki sen vielä toiset kaksi kertaa, eli yhteensä neljästi. Millään kerralla se ei koskaan mitään sanonut eikä sen jälkeen ontunut tai mitään, mutta arvasin että kyllä siellä kaikkea on. Nyt ehti olla tässä välissä se pissitulehduskin. Jossain koiratanssitreeneissä Merja sanoi myös, että käsirenkaan hypyn jälkeen koira mulkaisi oikeaa jalkaansa, siitä tietää että iliopsoas on kiristymässä.

Vasen munuainen oli jotenkin "pois paikoiltaan" ja osteopaatti piti mahdollisena, että koira on kaatuessaan saanut siihen tällin ja tämä on voinut altistaa tulehdukselle. Tämä on taas nyt siinä rajoilla uskonko mä, osteopatia ylipäänsä on vähän liian henkimaailman juttuja mutta olen vaan niin monesti nähnyt että se toimii pönellä, niin vaikea sitä on täysin kieltääkään. Ei kai isku munuaisiin saa sinne bakteereja menemään kuitenkaan...? Kuulemma ihmisilläkin tiedetään että tällaista tapahtuu. Toki myös pissitulehdus voi olla syy ja munuaisen "kiristys" seuraus siitä. Se oikeni nopeasti. Takapäässä lantio oli vinossa niin, että kiristys meni vinoon koiran yli eli vasemmasta munuaisesta taakse oikealle. Koko ketju on voinut myös alkaa niin, että kaatuminen on osunut oikeaan lonkkaan ja siitä on lähtenyt se kiristyminen, eli teoriassa kaatuminen on voinut aiheuttaa (munuaisen kiristymisen ja se) pissitulehduksen. Todella mielenkiintoista, ja kyllä mä sen uskon että elimistö on ihmeellinen asia ja on paljon kaikkea mitä nykytiede ei vielä osaa edes selittää.

Iliopsoaksessa ei ensin ollut mitään makuulla, mutta ihmetytti kovin ja pyysin lopuksi että kokeilee vielä toisen kerran koiran seisten, ja sieltä löytyi pienen pieni kipupiste. Sai siihen laseria ja lopuksi kun kokeili vielä käsin, oli parempi. Haa, kyllä mä vaan olen oikeassa, ei ole lainkaan liioittelua että näen kulmakarvan kurtusta koska on syytä mennä.

Osteopaatin tilassa oli koirahierojaopiskelija seuraamassa, minulta kysyttiin etukäteen sopiiko se ja häiriintyykö mun koira siitä. Sanoin ensin että ei, mutta äitikin oli kerran mukana ja silloin koira oli ihan mahdoton, niin lisäsin, että eihän sitä voi koskaan tietää. Kokeiltiin kuitenkin ja mitä tekee mörrimöykky, marssii suoraan tuolilla syrjässä istuvan naisen jalkoihin ja on kovin tuttavallinen! Jännää miten vahvaa se tunne-ehdollistuminen voi olla, sillä paikalla on hyvä leima pönen mielessä.

Seuraava käynti kun siltä tuntuu tai viimeistään 4kk päästä.

Miikka Ounilan nosekoulutus

Järjestimme tänään Miikka Ounilan nosekoulutuksen Heinolassa. Koiria oli seitsemän ja lisäksi muutama kuunteluoppilas. Sienen kuoleman jälkeen ajattelin taas ensin, että mua ei yhtään jaksa kiinnostaa, ja vielä alkuviikosta olin perumassa. Oli kuitenkin mentävä perjantaina osteopaatille ja Heinola oli kotimatkalla, niin päätin, että tulen ainakin vähäksi aikaa. Arvelin kyllä, että kunhan pääsen paikalle ja ruvetaan tekemään, kyllä se päivä menee, ja niin juuri kävi. Univelkaa on niin kauheasti että silmäpussit roikkuu polvissa saakka.

Käytiin ensin lyhyesti teoriaa, tai enemmänkin kouluttajan ajatuksia. Päivä oli tarkoitettu jo eukaa etsiville koirille, eli ihan alkeita ei niinkään käsitelty. Miikkahan on erikoiskoirakouluttaja Hämeen poliisilaitoksella ja palkittu mm. huumekoirien SM-kisoissa. Hänen koiransa on valittu vuoden poliisikoiraksi (parson) ja osaa etsiä huumeiden lisäksi myös rahaa, aseita ja passeja. Hän on ollut mukana myös kouluttamassa norsunluukoira Rokkaa. Hän muistutti aluksi, että roomaan on monta tietä ja hajutyöskentelyssäkin koiria voidaan rakentaa eri tyyleillä.

Jokainen esitteli vuorollaan myös lyhyesti oman koiransa. Sanoin että ei kovin akrobaattisia juttuja meille selän takia ja että koiraa ei sitten saa koskea missään tilanteessa, se ei ole sosiaalinen. Ongelmaksi kuvailin ohjaajan toiminnan (ohjaa liikaa tai ohjaa liian vähän) ja puutteellisen etsintätekniikan, ja 2lk kiristyvän ajan aiheuttaman hermostumisen.

-ilman hallintaa ei voi olla hyvää etsintää! Hajutyöskentelyssä perusasento on esim. sivu, istu tai maahan, joku käsky minkä koira osaa ja millä se saadaan pysäytettyä. Tätä käytetään virheitä estämään ja koiraa voidaan myös pitää asennossa rauhoittumassa ennen kuin jatketaan.

-ilman hyvää ilmaisua ei voi myöskään olla hyvää etsintää. Näyttävä etsintä ei riitä. Etsintä ei koskaan saa olla ilmaisua hauskempaa, ja ilmaisun palkka pitää olla todella tavoittelemisen arvoista. Ilmaisusta saatava palkka on eri asia kuin ns. loppupalkka koko homman päätteeksi.

-lopetuksen palkka erikseen, esim. ilmaisut ruualla, lopetus palloa heittelemällä, ei haittaa vaikka tulee viive ja esim mennään sisäetsintäalueilta ulos leikkimään. Loppupalkka tulee aina, myös hyvästä työskentelystä ilman löytöä. Poliisin koirille ei useinkaan voi lavastaa löytöä (esim. rikospaikalle et voi käydä laittamassa mitään), joten niille tulee suhteellisen paljon tyhjän etsintää. Jos koira etsii tunnin tai kaksi ilman löytöä, eikä se saa palkkaa pelkästä etsimisestä, se ei takuulla huomenna enää lähde lainkaan etsimään, siksi pelkkä etsinnän palkkaaminen on tärkeää. Huomaa kuitenkin että huonoa työskentelyä ei koskaan palkita, koira kyllä ymmärtää että nyt vedin ihan vasemmalla kädellä ja sain silti palloni. Koira ei toisaalta myöskään ajattele aikaa "nyt olen etsinyt jo tunnin", joten yksinkertaisinta on palkata epäsäännöllisesti hyvää etsintää silloin kuin sitä ilmenee, kellosta viis. 

-palkka aina vasta hajulähteeltä, ei koskaan hajupilven reunalta. Palkan (naksun) ajoitus siihen hetkeen kun haistelee, ei palkata vain nenällä tökkimistä!

-selkeys palkkaukseen; tuijottaako koira ohjaajaa vai piiloa? Makuasia, mutta pidä kiinni siitä. Vasta naksun jälkeen saa "jättää piilon" ja katsoa palkan tuloa.

-välipalkka alueella löydöstä kun etsintä jatkuu heti: pidä koiran mielentila tasaisena, ei saa mennä yli, tällöin on vaikea jatkaa etsintää. Kokeile mikä sopii omalle koiralle. Joitakin voi tarvita hieman nostattaa. Usein ohjaajan kehu nostattaa, joten monelle parasta on vain antaa ruokaa mitään sanomatta.

-aloitus: RUTIINIT! Kuinka paljon menee aikaa aloittamiseen? Kuoleman minuutit tehdään tässä ja etsintä menee jo pieleen ennen kuin ollaan edes alueella. Ei tarkoita sitä että pitää hätäillä, mutta kaikki tarpeeton säätö pois.

-osa koirista ei kestä ohjattua etsintää heti aluksi. Näille voi antaa esim. minuutin aikaa poukkoilla alueella itsenäisesti ja sitten ottaa haltuun ja alkaa ohjata. Laita toki mahdolliset reaktiot mieleen.

-koiran kutsuminen alueella "tuu täältä etsimään" / "oot ulkona alueelta, tännepäin": kokematon koira varsinkin tulee "tyhjänä" kohti ohjaajaa eikä tee etsintää samalla. Jos kutsuu paljon, alueelle jää paljon nenä kiinni ohitettuja kohtia.

-ensireaktiot: luota koiraan! Yleensä koirat ei turhia liikkeitä tee. Äkkipysähdykset, äkkikäännökset jne. Ensireaktio on vain kerran nähtävissä.

-alussa sähläävät ohjaajat: jos piilo on ihan lähdön lähellä, ensireaktio jää näkemättä, pahimmillaan koira olisi jo menossa mutta saa pakotteen liinasta tms kun ohjaaja solmii kengännauhoja ja sitten ohjaaja nousee ja "noniin aloitetaan!" ... ja koira tietää että tuolla olisi mutta sinne ei saa mennä. Hienosti meni, not.

-klikkeri nopempi kuin suullinen "jes" tai muu sana. Ohjaaja voi ajatella etsinnän aikana ääneen asioita, nyt tuli ensireaktio, nyt se haistelee jotakin jne. Appari naksauttaa kun kuono on hajulähteellä. Herkälle koiralle appari voi ekoissa sokkotreeneissä sanoa heti, jos koira haistelee jotain mutta siinä ei ole löytöä, ja ohjaaja sanoo että nyt se haistelee, että ei ole, jotta ohjaaja ei omalla olemuksellaan vahvista väärää.

-uudelleenkohdennus: ei pyydetä näyttämään vaan passivoidutaan palkan jälkeen ja koira kohdentaa itse. 20 toistoa samaan hajulähteeseen vastaa samaa kuin 20 eri piilon etsimistä, nenän reseptorien kannalta siis. Ei toki eri piilotyyppien määrän kokemuksen kartuttamisessa. Kannattaa siis aina ottaa useita uudelleenkohdennuksia (4-10 krt, kiihkeillä koirilla enemmän, se rauhoittaa).

-moneen tilaan voi tehdä kätköt niin että ne toimii vain toiseen suuntaan -> tee kierros aina myötä- ja vastapäivään (jos aika suinkin riittää)

-kisat: ekoina kertoina koira katsoo silmät suurina "miks toi on tuollainen" -> osaisi jos kaikki huomio ei menisi ohjaajan ihmettelyyn. Paljon kisaamalla jännitys ei ehkä lopu mutta koira useimmiten ainakin jossain määrin tottuu siihen kummalliseen tyyppiin.

-pentutestit: vain nenänkäyttö ja alusta-arkuus luotettavia. Alusta-arkuutta voi kouluttaa pois niin että koiran saa kyllä ehkä liikkumaan kaikilla pinnoilla, mutta nenänkäyttöä sille ei saa. Liikkuminen liukkaalla on kuin ensireaktio, sen voi testata vain kerran. Missään tapauksessa pentuja ei saa harjoittaa testiä varten. Kasvattaja ei saa olla läsnä, koska pennut viedään niille ventovieraaseen tilaan missä ei saa olla mitään tuttua (edes kasvattajan hajua, ei siis voi katsoa yläkerrasta tms). Kasvattajaa ei välttämättä haluta mukaan siksikään, että kun hän ei ihan tarkkaan tiedä miten testi tehdään, kiusaus harjoitella sitä varten pysyy pienempänä.

-löytöä ei koskaan saa tuhota -> koulutettavissa

-suurimmat virheet tulee ohjaajasta....

esim. alussa ohjaaja säätää ja koira ottaa jo hajun, ohjaaja komentaa koiraa sivulle tms -> kun lopulta lähetetään etsimään, muistaa että tuota ei saa ottaa ja tuskin enää menee sinne

-"valepiilotus" eli joku näyttää aluetta: koiran mielenkiinto riittää yleensä 10-20s joten 2min esitys on aivan turhaa. Yleensä ihmiset tekee tätä siis aivan liian kauan ja sitten koira alkaa haukotella ym ja tulee taas roskakäytöstä.

-juoksevalle koiralle ei koskaan piiloja jotka löytyy juoksemalla ts. ei alueen perälle vaan lähelle

-ovien käyttö: raota vähän ja pidä kiinni, koirat yleensä luonnostaan kiinnostuu ja työntää nenää väliin. Päästä sisään vasta kun haistelee eli aina mennään ns. nenä edellä, ei anneta rynniä (huom! nosekisoissa ohjaaja ei saa koskea alueeseen ellei erikseen niin ilmoiteta, silloinkin se on ahtaissa tiloissa lähinnä "suljetko sen oven perässäsi kun tulet lähtöön huoneen sisälle". Etsintäalueilla ei ymmärtääkseni voi olla ovia joita ohjaaja availisi mennessään.)

-ovien käyttö myös toisella tapaa; rajataan alueet. Juoksevalle koiralle siis kaksi erillistä tilaa ja ovi kiinni välistä. Laitetaan koira ensin tyhjään ja säädetään etsintä kohdalleen ja vasta kun "löysät pois", päästetään sinne missä edes mahdollista löytää.

-kulmat tyypillisesti vaikeita, koirat ei luontaisesti mene niihin ellei ole syytä; opeta syy namietsinnällä

-motivaatio: usein sisällä parempi, ulkona häiriöitä paljon enemmän (riippuu toki paikasta)

-jälki: (koirani kyllä jäljestää muttei kerkiä ilmaista -tyyppien) motivaatiotreenit hautaamalla ruokapurkki vähän maan sisään, riittää siis ettei näy, ilman lupaahan ei saa toisten maita varsinaisesti kaivella. Laita vähän kuivia lehtiä tai heinää päälle. Houkuttelevampi kuin pinnassa oleva. Käytä aina sellaista purkkia mitä koira ei saa itse auki, vaikka yrittäisi -> koiran on pakko ottaa ohjaaja mukaan ja ilmaista purkki hänelle, jotta saa sen auki.

-keskiverto sakemanni ajaa vaikka 10km "jälkeä" jos ohjaaja karjaisee pari kertaa että nyt jälki. Ajaa jopa niin uskottavasti että kukaan sivullinen katsoja ei tiedä ettei siellä mitään jälkeä oikeasti olekaan. Älä ikinä paineista koiraa tällaiseen tilaan.

-jos aloitteleva koira raapii löytöä, odotetaan vain että lopettaa ja naksautetaan sitten vasta kun laittaa nenän kiinni ja haistelee sitä. Useita toistoja samalla piilolla. Turhauma usein kasvaa ja raapiminen voimistuu, koira voi myös komentaa ohjaajaa haukkumalla ym, mutta se jää toistojen myötä pois kun ymmärrys kasvaa. Ohjaajat pelkää tätä vaihetta tosi paljon ja alkaa yrittää kieltää koiraa tai houkutella sitä hajulle tms. Ole vain hiljaa äläkä tee mitään. Tässä todella oleellista että ei naksauteta kun sitten laittaa pään löydölle, pitää myös haistella samalla.

-lähtöhajupurkin pitäisi olla niin iso, että koiran kuono mahtuu sinne. Kriteeri on tässäkin oltava tarkka eli aivan liikaa naksautellaan kuonokosketuksesta kun pitäisi naksauttaa haistelusta. Koiran tulisi painaa poskipäät kiinni purkin reunoihin ja ensin puhaltaa sinne sisään jotta haju leviää ja se tulee sieraimiin. Naks vain siitä.

-ahtaat välit: mene puoliväliin koiran mukaan sen perässä, auttaa etenemään. Varo kuitenkin liikaa painostamasta, olisi siis hyvä että koira liikkuu vapaaehtoisesti edellä ja ohjaaja tulee perässä.

-jos koira ei mene kapeaan väliin, ihmiset usein ajattelee että se ei vain älynnyt mennä sinne tms. Tätä tapahtuu paljon, usein luontaisesti eivät tunge kovin pieniin paikkoihin. Kuitenkin koiralla on aina syy olla menemättä, ei se välttämättä ole arastelua, voi olla myös vain kokemuksen puutetta. Kannattaa siis kouluttaa ruualla kapeat tilatkin, että koiralla on selkeä syy mennä loppuun asti käymään.

-jos (aloitteleva) koira ei uudelleentarkenna, sen sijaan että ohjaaja alkaa käsin näyttää hajulähdettä, appari voi kumartua vähän sitä kohti. Yleensä koira silloin muistaa että ainiin toi.

-"miksi se on hihnassa?" Monella vastaus on "emmä tiedä", minä sanoin että siksi koska mun on pakko ylläpitää liinan käyttöä tai menetän sen taidon. Nosessa pääasiassa ollaan kokeissa kytkettyinä mutta vapaana etsintää kannattaa myös tehdä treeneissä. Hihna on tavallaan yksi treenattava osa-alue, ei sitä tartte aina treenata.

-iso pöytä jonka päällä on pöytäliina joka roikkuu reunoilla, haju pöytälevyn alla. Kun koira menee alle, appari kyykistyy jotta näkee mitä tapahtuu ja osaa naksauttaa oikeaan aikaan. Todella moni koira häiriintyy ja menee katsomaan apparia "mitä sä teet siellä lattialla". Treenaa tällaiset häiriöt. Kokeessakin teoriassa joltain voi pudota jotakin tms ja koiran pitää keskittyä tehtävään eikä harhautua muualle.

-etäisyys ohjaajaan usein ratkaiseva varsinkin aloittelevilla koirilla: jos päästät koiran vapaaksi ja se ehkä löytää kauempaa alueelta hajun muttei tarkenna, liiku vähän lähemmäs (appari käskee että mene hiljaa koiraa kohti). Itsenäisyys kasvaa itsevarmuuden myötä kyllä ja sitä voi myös erikseen treenata.

-vanhan poisoppiminen vie useita kuukausia ja tuhansia toistoja: yksittäinen vahinkonaksu tai myöhässä ollut naksu ei pilaa mitään

-toisaalta varsinkin alkeistasolla tai uutta asiaa opetellessa on syytä olla tarkka ja harjoiteltava ohjaajan tekniset taidot muualla niin, ettei vahingossa naksauta esim. raapimisesta. Jos ohjaajan taidoissa puutteita, vahinko tulee jatkuvasti toistumaan ja se on jo eri asia kuin vilpitön "oho mun tasku naksautti"

-jos naksauttaa väärästä niin mieluummin jättää palkkaamatta kuin palkkaa, vaikka se onkin epäreilua. Yhdestä mokasta ei tapahdu mitään heikentymistä naksu=nami -ehdollistumassa, mutta väärän palkkaaminen ruualla voi vahvistaa sitä paljon.

-kuonokosketusilmaisun treenaamiseen syvä putki, jossa on pohja ja johon pää juuri mahtuu. Opetetaan laittamaan poskia myöten putkeen ja palkataan vain siitä -> tällainen "uppoaminen" rauhoittaa koiraa. Umpinaisen putken etu on siinä että haju ei tule sieltä ellei sinne ensin puhalla ja sitten vedä sisään -> oppii kunnolla nuuhkuttamaan.

-ilmaisun koulutuksessa hajulähteen tulisi aina olla pieni, esim nosessa normi yhden tipan sijaan vain hipaisu pipetin kärjellä -> oppii nuuhkuttamaan kunnolla kun hajua ei tule muuten

-koira joka löytää gramman ei löydä kiloa, jos ei ole koskaan kohdannut sellaista. Hajukuva on niin erilainen. Nosessa koesäännöt määrittelee yksiselitteisesti "yksi tippa", mutta kannattaa silti treenata eri määrillä. Hajun leviämiseen vaikuttaa niin moni muukin tekijä kuin pelkkä hajulähteen koko.

-"haju on molekyylien liikettä" -> iso hajulähde täyttää pienen tilan kokonaan tai "menisi ylikin" jos voisi. Koira voi ilmaista jo ovelta, että tuolla talossa on (koko talo täynnä). Tämä ei ole toivottavaa vaan siksikin on aina tärkeää että palkka tulee vasta hajulähteeltä, ei pilven reunoilta.

-hydrolaatti (tai mikä tahansa nestemäinen) eli molekyylien liike on erilaista eri lämpötiloissa. Kiinteä kahvikuppi "haisee aina samalta". Kylmässä hajua haihtuu vähemmän mutta molekyylit myös liikkuu hitaammin. Treenaa eri ikäisiä hajuja jotta "peruskuva" on laaja. Poliisilla "vanha" piilo ei ole mikään 8h tai 12h vaan puhutaan viikoista tai joillakin etsittävillä kohteilla jopa vuosista. Noseihmiset tyypillisesti rajoittuu siihen pariin tuntiin.

-poliisi ei voi katsoa koska koiralla on hyvä päivä ja koska sitä ei huvita; hyvän päivän on oltava joka päivä. Poistoprosentti nuorille koirille on aika suuri. Jos koira ei todella nauti työstään ja ole "aina valmis", sen ura ei montaa vuotta kestäisikään.

-kouluttaja valmistelee oman koiransa etsintään antamalla sen etsiä tunnin tyhjää, itse voi samalla puhua puhelimeen tai hoitaa muita asioita. Vasta sitten alueelle joka oikeasti halutaan etsiä. Siis lähinnä kai kisoissa, kentällä ei ehkä aina voi tehdä kuten olisi koiran vireen kannalta parasta. Kahdella koiralla on kätevää treenata niin, että pääasiallisen treenattavan ollessa tauolla tekee siinä välissä pennun kanssa tms. Treeneissä voi silti yhteensä mennä tunteja. Kestoa täytyy rakentaa vähän kerrallaan. Poliisikoira voi tehdä jopa 8h mittaisia etsintöjä...

-koira oppii eukan päivässä, "kahdessa viikossa on ihan saletti"

-yhdelle koiralle voi jonkun tutkimuksen mukaan opettaa jopa 2000 eri hajua. Ihmisen kapasiteetti loppuu paljon aiemmin. 20-25 eri hajua on normaali määrä poliisikoiralle.

-ENSIREAKTIOT! Luota niihin.

-ohjaaja tai koira ei koskaan tule valmiiksi. Siinä vaiheessa jos siltä alkaa tuntua, kannattaa laittaa pillit pussiin ja lopettaa.

-usean koiran omistajat: menkää koulutuksiin sillä kesken olevalla koiralla, tai sillä jolla on virheitä. Ei sillä, jota haluatte esitellä ja jonka kanssa pääsisitte helpoimmalla. Vain niin oppii eniten.

-ikuisuusmuistutus: muita seuraamalla oppii paljon. Hyödynnä sitä.

-palkkauksen merkitys! Poliisi voi useinkin joutua laittamaan koiran heti löydön jälkeen autoon palkattuaan sen vaan pikaisesti, jos esim. tarttee itse viimeistellä se työ ja laittaa koira pois tieltä. Tällöinkin on tärkeää että sitten kun homma on tehty ja palataan autolle, ennen auton starttaamista otetaan se koira vielä ulos ja heitellään sille sitä palloa. Jos tapana on 20 heittoa, sitten heitetään 20 heittoa. Niin kiire ei tässä vaiheessa enää ole, että siitä saisi laistaa. On kuulemma heitelty kaatosateessa vettä valuvana ja ties missä eritteissä, mutta koira on palkkansa ansainnut. Aina. Ne kyllä ymmärtää tällaisen viiveen ja koutsin oma koira odottaa näissä tilanteissa pallo suussa autossa, että hän palaa sinne. Sisäetsinnöissä ja koepaikoillakin siis voi hyvin palkata ensin löydön kuten säännöt sallii, ja sitten mennä pois jotta seuraava pääsee, ja rauhassa leikkiä matkalla autolle.

Sitten varsinaiset treenit! Tehtiin kolme (neljä) kierrosta, jokainen koira teki saman alueen. Alueet oli todella isoja meidän normaaleihin verrattuna. Piilojen määrästä tai mistään ei ollut etukäteen tietoa, ohjaajan tehtävä oli vain lähettää koira ja pitää se alueella. Sai ohjata tai olla ohjaamatta. Appari naksautti kun sai palkata. Osa koirista teki enemmän uudelleenkohdennuksia ja osa vähemmän, kouluttaja ohjeisti koko ajan. Kouluttaja oli todella tarkka ja hyvä lukemaan koiria, ja hän heitti huomioita siinä ohessa. Hän myös kehoitti aloittelevia ohjaajia "tulkitsemaan ääneen" ja siinä juteltiin enempi vähempi koko ajan. Koirien siis tulisi tottua siihen että ihmiset voi puhua taustalla mutta se ei saa niitä haitata.

Alkuhajupurkki oli kouluttajalla kädessä, hän istui tuolilla. Omalla vuorolla pyysin että laita se maahan koska mun koira ei halua tulla sun luokse. Hän mulkaisi alta kulmansa ja laittoi sen maahan ihan jalkoihinsa. Pönellä ei ollut mitään ongelmia. Kouluttaja selkeästi kuului ei-vaaralliset-miehet-kategoriaan.

Eka alue oli pieni ruokasali, jossa oli rivissä muistaakseni neljä pitkää pirttipöytää penkkeineen ja erillään yksi sellainen, sekä joku lipasto, tarjoilupöytä jne. Me löydettiin sieltä kolme hajua; lipaston ja seinän välistä, tarjoilupöydän alta (tässä oli se pöytäliina ja koutsi kyykki että näki sinne) ja erillisen pirtinpöydän jalasta. Pöne liikkui alueella hyvin ja mun mielestä me oltiin aika lailla käyty se läpi eikä mitään enää löytynyt. Ohjeistettiin sitten vielä käymään pirttipöytien lyhyitä sivuja vasten oleva ikkunaseinä läpi. Pitkien tuolien väleihin koira juuri mahtui ja se ikkunaseinä oli täynnä päällä olevia pattereita. Vikan pöydän luona sain jonkinlaisen reaktion mutta en ilmaisua enkä naksua, joten se oli siirtymähaju. Kolmas ja toka käytiin läpi, ei mitään. Ekan pöydän päälle koira hyppäsi ennen kuin kerkesin estää, ja nuuhki sitä todella tarkkaan. Hajut oli kuulemma laitettu siinä. Sanoin että siirrän yhtä penkkiä että saan koiran turvallisesti alas, ja tein niin, mutta pyytäessäni sitä tulemaan sieltä arvon koirani päätti että ei tartte apua ja hyppäsi suoraan sieltä pöydältä. :O Ei sillä ainakaan etuosassa ole mitään vikaa... lopulta löytyi haju ihan ekasta välistä patterista. Se jäi vissiin kaikilla löytymättä, yksikään koira ei tainnut ilman apua mennä riittävän syvälle sinne, että saisi hajun.

eka löytö

 

ohjaaja kyllä tiesi että nyt polttaa, kun koutsi kaatui kesken kaiken :D

välejä

Kaikki teki siis ensin ekan kierroksen ja sitten vaihdettiin aluetta. Jokaiselle koiralle oli tosi paljon aikaa ja kaikki vietti omalla vuorollaan varmaan 10-15min etsimässä. Toinen alue sisälti ensin pienen pätkän käytävää ja sitten sen varrella kolme kapeaa huonetta. Tässä harjoiteltiin sitä ovien käyttöä. Oletin, että käytävä on ehkä tyhjä, mutta ei se ollut. Yhdessä huoneessa oli vanhan komeron ovi jonka sai kuonolla punkemalla raolleen, haju oli siellä syvällä ja korkealla. Tässä ohjaaja myös sai auttaa koiraa, muistaakseni minuakin kehoitettiin että raota sitä pari senttiä koiralle kun se oli sinne menossa. Haju oli siis siellä syvemmällä.

käytävällä juuri ennen löytöä

tuolla jossain

aukee nyt

Kolmas alue oli olohuone, jossa pari sohvaa ja niillä istui ihmisiä! Lisäksi kaksi erillistä pientä huonetta, johon taas mentiin ovitreenin kautta. Kysyin että eikö noi ihmiset haittaa niin ei kuulemma. Laitoin sitten koiran töihin ollen varma että tää on nyt tarkoituksella mulle ja joku tyyliin istuu mun hajun päällä. Haju löytyi yhden sohvan alareunasta ei ihan kenenkään jaloista, ja toinen takan alta syvennöksestä. Huoneissa hajut oli kerrossängyn välipohjassa ja toisessa heti oven pielessä sisään tullessa.

jos ihmiset on suuri houkutus, niitä kannattaa treenata. Ei vältellä.

 

tämä ei oikein enää täyttänyt mun toiveita "meille ei mitään kovin akrobaattisia"... kouluttaja kysyi kyllä etukäteen minkä korkuinen koira ja nouseeko se takajaloilleen/hyppääkö, sanoin että joo mutta en haluaisi että se kauheasti tekee sellaista. Hän oli sitä mieltä että koira tietää itse millaisiin asentoihin se menee.

täältä komensin sen juuri pois hajulta kun tuokin näytti niin pahalta etten halunnut sen tekevän sitä. Paska treeni sellainen, ohjaaja käskee alas vaikka mäkin kyllä näin että siellä on.

Tämän jälkeen kukaan muu ei enää jaksanut treenata ja me oltiin vasta päästy vauhtiin :D Yhden osallistujan toiselle koiralle tehtiin vielä extrana yksi alue (sille koiralle siis päivän eka etsintä) ja mä olin ainoa joka halusi tehdä sen neljäntenä. Kävin juuri ennen tätä pönen kanssa ulkona ja se etsi ihan hulluna kaikki piharakennukset ja muut jutut. Voi pöne, oot kyllä melkoinen :) Vika alue oli saunaosasto jossa normi saunatilat, löylyhuone, pesuhuone, pukkari ja miniwc. Pöne löysi sieltä nopeasti kolme piiloa, suihkuverhon poimu oli ehkä hieman työläs tarkentaa ja siinä koira jätti sen metrin lenkin ajaksi ja haki uuden vauhdin ennen kuin tarkensi loppuun. Kolmannella, wc-paperirullatelineessä hylsyn sisältä palkatessani olin lähettämässä koiraa jatkamaan kun koutsi sanoi ettei ole enää mitään etsittävää. Höh! Kyllä me oltais vielä etsitty...

Pöne sai palautetta siitä, että sille on selvää että hajulähteelle asti mennään ja että se on todella tunnollinen ja huolellinen tarkentaessaan. Se on myös todella tarkka koska ekalla alueella kun ei enää löytynyt mitään, se alkoi reagoida siihen pöytään missä purkkeja oli availtu, eli nenä siis alkoi skannata pienempää hajumäärää kerta isoja ei löydy. Toisella alueella sain kuulla, että tässä meillä on koira jolle tiukka hallinta on vain hyvästä ja että jos se joskus meinaa väsyä tai jotain, niin mun kannattaa ottaa se sivulle ja lähettää uudelleen koska se patoaa siinä todella kovasti ja hienosti. Ylipäänsä mun koiran kanssa kannattaa ottaa perusasento (se hajutyöskentelyn, ei välttämättä sivulle) aina ennen uutta lähetystä, vaikka siinä menee pari sekuntia niin jos lähetän koiran suoraan löydöltä, se lähtee paljon enemmän takki auki. Itse asiassa kun sitä välipalkkaa ei saa kisoissa antaa sinne löydölle vaan min. 1m päähän. munhan nyt kannattaa kuitata löytö ja kutsua koira sivulle, palkata se siinä ja laittaa siitä uuteen etsintään. Tai ottaa se löydöltä namilla sivulle, paitsi että sitä namia ei edes kädessä saanut viedä alle metrin etäisyydelle.

Lisäksi sain kommentin että toi ei välitä ihmisistä pätkääkään toi sun koiras. Niin, ei se silloin kun se etsii, mutta alut on joskus vaikeita jos tuomari on pelottava iso mies.

Päivä oli mielestäni oikein antoisa ja saatiin erilaisia piiloja ja erilaista treeniä. Pönelle tehtiin joka löydölle 3-5 uudelleenkohdennusta, se osaa hyvin kohdentaa itse kun vaan odotan hiljaa ja se pääasiassa myös haisteli, ihan muutama kerta se vain tökki ja jäi ilman naksua, mutta heti osasi seuraavalla korjata. Muutamalta se lähti toisen tai kolmannen jälkeen itse jatkamaan, ja silloin sen voi kyllä antaa mennä. Aamulla oli puhe siitä, että voitaisiin treenata aikapainetta, mutta se vähän unohtui ja en kyllä oikein saanut apua mun mainitsemiin kohtiin, se jäi vähän harmittamaan. Jos toiveita kysytään niin kyllähän niihin pitäisi sitten paneutuakin. Mutta kivat etsinnät ja teoriatietoa hänellä kyllä oli valtavasti.

joko tää loppuu??