Muditreffit Kouvolassa

Järjestettiin mudien miitti viime lauantaina. Ohjelmistoon valittiin jälki, esineruutu ja kenttähommat. Kiinnostuneita oli aluksi enemmän, mutta kun päivää aletaan valita, osa aina putoaa matkasta. Lopulta meitä oli paikalla aamupäivän maasto-osuudessa 4 ja iltapäivällä kentällä yhteensä 6 ohjaajaa, joilla oli mukanaan yhteensä 11 koiraa, joista 8 mudia. Itse olen aikoinaan käynyt enemmänkin mudijutuissa, mutta nyt on ollut monta vuotta todella hiljaista. En tunne lainkaan nykyajan lisääntymisiässä olevia koiria, vain töppösen ikäluokka on tuttuja nimiä. Nykynuoriso oli huomattavan sosiaalista pöneen verrattuna, lisäksi kaikki leikki tosi kivasti tai ainakin aika kivasti. Ne oli myös järjestään vilkkaampia kuin pöne, mikä ei välttämättä ole itsessään hyvä asia, vaikka minä vilkkaamman koiran itselleni seuraavaksi haluaisinkin. Nuo molemmathan on vain kohtuullisen vilkkaita. Yhdelläkään paikalla olleella mudilla vilkkaus ei kuitenkaan ollut mitenkään häiritsevää ts. jokainen keskittyi hienosti tekemiseensä ja lopetti härväämisen heti kun oli jokin tehtävä.

Aloitettiin jäljestämisellä, ja tehtiin aloittelijoille erilaisia jälkiä. Os teki ruualla, osa katsoi jäljen tekoa ja sai lähteä sinne "mennään katsomaan missä mä kävin", osalle kokeiltiin mulle uutta menetelmää, jossa jäljentekijän käytetty vaatekappale kastellaan ja sidotaan se remmiin kuin verijäljen verestyssieni. Sitten sitä vedetään perässä jäljellä ja siitä jää normaalia tallausta enemmän ominaishajua. Näytti toimivan aika kivasti! Pönen kanssa olin edellisenä päivänä korkannut jälkikauden kotona n. 150m, 45min ikäisellä jäljellä, jossa kolme keppiä. Pitempää ei lumien väliin saanut mahtumaan. Meno oli kauheaa ja ennen vikaa keppiä koira vielä yhtäkkiä pysähtyi ja alkoi huutaa, ja heti meni että tajusin mikä ihme sille nyt tuli. Se oli jäänyt piikkilankaan kiinni ja oli aika pienestä kiinni, että toistaiseksi terve korva olisi mennyt (verikorva on edelleen nyt 5 viikon jälkeen täsmälleen samanlainen), eikä silmäkään kaukana ollut... kun sain sen irti, se rynnisti vain jatkamaan jälkeä.

sukan ulkoiluttaja (c) Helena Lappalainen

Nyt pönelle oli vieraan tekemä reilun puolen kilsan mittainen jälki, joka vanheni n. 2h. Keppejä oli kolme. Janaa otin n. 10m ja jälki lähti vasemmalle. Koira meni yli ja pyöri parin metrin päässä, selkeästi oli jotain hajuja siellä. Palasi itse ja nosti hyvin. Itse jäljestys oli yllättävän tarkkaa ja siistiä, aivan erilaista kuin edellisenä päivänä, tosin vauhtia paikoin niin että piti kyllä jarruttaa voimakkaasti. Yhtään keppiä ei vaan noussut. Jossain vaiheessa sanoin mukana olevalle jäljentekijällä, että jos muistat missä viimeinen keppi on, ilmoita vähän ennen, niin hidastan niin että saadaan se ja koira saa palkkansa. Siinä sitä sitten seistiin ja koira etsii kovasti, kun tietää että pysähtyminen tarkoittaa sitä. Se ei vaan haistanut sitäkään keppiä, me nähtiin se koko ajan itse. Kepit oli otettu juuri ennen jäljelle lähtöä niin kuin aina teen, mutta nyt ne oli tosi kevyet (=kuivat) ja kuori varisi pois, joten haju ei vaan ehtinyt tarttua tarpeeksi. Siksihän ne kokeessakin on puoli tuntia jäljentekijän taskussa. No, eipä siinä muuta kuin että palkkaa ei välissä tullut, mutta ei se tuota koiraa haittaa. Olipas kivaa kuitenkin!

Esineissä tehtiin kanssa monelle ihan alkeistreenejä. Pöne sai olla ihan viimeinen. Eka koira pissasi ruutuun ja sen jälkeen sinne merkkasi kaikki muutkin, ja etualue oli niin kustu että siinä auringossa se haisi omaankin nenään. Alue oli reilu 50m syvä ja n. 20-30m leveä, ja pönelle vietiin kaksi esinettä ohjeilla "ihan taakse" ja "johonkin oksaan vähän ylemmäs maasta". Oksaesineen toi nopeasti keskeltä, takaesine oli vasemmassa takakulmassa ja aika monta lähetystä meni, että sain koiran sinne. Pissaamista se ei kertaakaan edes harkinnut ja lopuksi kun vapautin sen, että nyt voit mennä kun mieli tekee kuitenkin, se vaan katsoi mua että ei niin kuulu tehdä. Höh, hassu eläin.

Peikko

Vinka

Pöne

Tässä välissä käytiin syömässä ja siirryttiin kentälle. Olisin halunnut hyödyntää vieraan paikan ja ei-niin-tutut ihmiset ja tehdä jonkin kokeenomaisen, palkattoman pätkän, mutta ei ollut rallykylttejä eikä tanssimusiikkia, niin en oikein tiennyt mitä sitten olisin tehnyt, niin se nyt jäi. Pöne näytti miten mä vien koiran vieraalle kentälle ja aloitan hommat siellä. Lisäksi tehtiin istumien kitkemistä seuraamisista, vasen nyt on jo varma eikä se meinaakaan, ei siis yhtään edes niiaa, mutta oikea ja väli vaatii vielä vahvistamista vaikka tosi korkea onnistumisprosentti nytkin oli.

Muut teki pääasiassa seuraamista, pk-esteitä ja muita tottiksen liikkeitä. Ai että tuli kauhea polte päästä itsekin treenaamaan pk-tottista! Mua viehättää muutenkin kaikista jutuista eniten ne alkeiden kouluttamiset, kun oivaltaminen on jatkuvasti läsnä ja asiat edistyy harppauksin. Kyllä tässä nyt alkaa olla se aika, kun ihan oikeasti pitäisi tehdä päätöksiä tulevaisuudesta: haluanko jatkaa tätä koiraharrastusta vai antaako hiipua. Jos meinaa jatkaa, se uusi pentu olisi lähivuosina otettava. En halua kiusata enää oikeasti vanhoja ja raihnaisia eläkeläisiä millään termiitillä, joten pentu on otettava, kun nykyiset on vielä fyysisesti suht kunnossa ja henkisestikin virkeitä, jolloin pikkupentuaika ei ole niille pelkkää kohtuutonta rääkkäystä. Jos ei, niin sitten voi antaa nykyisten vanheta rauhassa ja palata asiaan sitten kun niitä ei enää ole. En edelleenkään yhtään ole innostunut ajatuksesta, että olisi kolme koiraa, mutta jos haluaa jatkaa harrastusta ja kehittyä siinä itse, se on asia joka nyt sitten vain tapahtuu. Koiraharrastus on kuitenkin ollut valtava osa minun elämää ja koko identiteettiä ja antanut niin paljon hyvää, että jokseenkin surullista olisi vain lopettaa. Olisi kuitenkin vielä itselleni merkityksellisiä tavoitteita joihin nykyisten kanssa ei koskaan päästy, esim. PK SM. (Tosin kuka tietää onko koko kekkereitä enää joskus viiden vuoden kuluttua, kun koko pk-puoli kuihtuu koko ajan ja SM-kisojen järjestäjää ei koskaan enää tahdo löytyä edes viime hetkillä, kun ennen oli seuraavat innokkaat vuosiksi eteenpäin jo tiedossa...)

Källi

Subre

Subre

Vip

Edu

Edu

***

Vappua on vietetty koleassa säässä mökillä. Maanantai oli viimeinen talvilomapäivä, joten tässä on ollut mukava neljän päivän vapaa. Pöne on tehnyt nose workia pihassa ja noutanut pudonneita esineitä metsässä. Sienen kanssa oltiin ma-aamulla Varkaudessa hallitreeneissä tekemässä rallyn aloituksia (ihan jees, treeni on purrut), peruutusta (ei suju, menee vinoon ja kumartelee välissä), puolenvaihtoja edestä (ei suju, sotkee eteen seisomaan tuloon), oikeaa täyskäännöstä (parantunut, edelleen epävarma ekalla toistolla) ja merkkiä (sujui tosi hyvin eri värisillä vierailla merkeillä, löysi muistaakseni ihan 100%). Ensi lauantaina on koe, en kyllä tiedä mitä ihmettä mä siellä tehdään, kun ei olla ehditty treenaamaan :D Ei se tällä osaamistasolla niitä yli 95p suorituksia tee joten kunhan nyt käydään sitten pelleilemässä. Olen ruvennut miettimään pitäisikö ulkokauden koittaessa panostaa kuitenkin pöneen, ja yrittää saada sille RTK4, kun ei oikein ole inspistä hieroa Sienen suorituksia valiotasolle. Pöne ei seiso kolmea minuuttia, ja se erittäin luultavasti vinkuu jonkun verran miinuksia itselleen, mutta jäähän siihen silti vielä sekoiluvaraa ja voisi saada sen 70p kuitenkin.

***

Tässä vielä muutama mudimiitin otos (c) Helena Lappalainen:

Janalle vasta menossa

Lähetys

Jälki menee merkin kohdalla

Ollaan ihan yhtä kaarella!

 

Nine lives and i had to choose this one

Joitakin viikkoja sitten eräs mudi kuoli hoidossa ollessaan. Hoitaja kuljetti kolmea koiraa autolla, joutui vakavaan onnettomuuteen, kaksi koirista löytyi elossa onnettomuuspaikalta, mudi karkasi. Koiran omistaja hälytettiin paikalle heti kun pelastushenkilökunnalle selvisi että yksi koira puuttuu ja omistaja on eri ihminen kuin auton kuljettaja, ja myöhemmin hän henkilökohtaisesti löysi koiran junaradalta. Koira vastaan juna -mittelön lopputulos ei liene kellekään epäselvä. Auton kuljettajan tämän hetkisestä voinnista ei minulla ole mitään tietoa eikä asia toki lainkaan kuulukaan mulle, ei ole niin läheinen tuttu, vain saman pienen rodun harrastaja. Toivottavasti hän kuntoutuu.

Nyt kuoli kaverin holsku. Juoksi jäällä kelkkauraa kuten ziljoona kertaa ennenkin, kompuroi ja taittoi niskansa. Silmänräpäyksessä kaikki oli vain ohi.

(Toivottavasti kukaan asianosainen ei pahastu, yritin tasapainoilla yksityiskohtien suhteen. Otan sydämestäni osaa vielä kerran, toipumisia kaikille joita nämä onnettomuudet ovat koskettaneet.)

En pysty ymmärtämään, miten mitään näin irvokkaan hirvittävää voi edes tapahtua. Toisaalta miksi ei voisi, en usko mihinkään korkeampaan voimaan tai kohtaloon tai mihinkään mikä elämää ohjailisi saati suunnittelisi ylhäältä käsin. Sattumanvaraiset asiat vaan tapahtuu ja usein lopputulos on hyvin pienestä ajoituksesta kiinni. Elämänlanka on hyvin hauras, ja jälkeen päin jossittelun määrä lienee melkoinen. Minä en lue uutisia enkä seuraa maailman tapahtumia, koska olen hyvin taipuvainen ahdistumaan, mielikuvitus on turhan vilkas ja eläydyn voimakkaasti. On vain pakko yrittää sulkea silmät ja varjella itseä kaikelta paskalta. Kumpikin näistä uutisista kouraisi sydämestä. Tänään viestittelin tuon holskukaverin kanssa ja kyyneleet valui silmistä. Sanoinkuvaamattoman hirveää.

Sanotaan, että kissoilla on 9 elämää. Pöne on sellainen kovan onnen koira, sen vakuutusta ei missään tapauksessa olisi kannattanut irtisanoa, vaikka se alkuvuodet olikin niin turha ja jurppi maksaa yhä nousevia vuosimaksuja. En voi olla miettimättä, montako elämää pönellä on jo käytetty ja montako niitä mahtaa olla jäljellä. Pääsisäismaanantaina koira oli taas päivystyksessä. Itse olin Helsinki-Vantaan lentoasemalla lähdössä viikon talvilomalle Kanarian saarille, koirat jäi porukoiden kanssa mökille ja heidän piti ajaa illalla Helsinkiin. Yöllä pöne oli alkanut oksentaa ja mutsi oli useaan kertaan pyyhkinyt ykää sisältä ja laskenut koiraa pihalle. Niillä oli taas totuttuun tapaan mökkiherkkuina "posteljoonit" eli raa'at naudan reisiluut, joita ne jäystivät pihalla useita päiviä. Paljon luuta äkisti tietää usein yrjöä, tosin noin isosta luustahan ne ei saaneet mitään paloja vielä parissa päivässä irti, mutta joka tapauksessa luut ja oksu yhdessä ei meillä mökillä ole mikään hälyyttävä juttu vielä lainkaan. Jollain reissulla se sitten ei ollut tullut takaisin. Pöne käy tarpeen vaatiessa yöllä äkkiä asioillaan ja tulee heti takaisin kuistille odottamaan että ovi avataan ja pääsee sohvalle, eikä ikinä jää touhuamaan siihen aikaan vuorokaudesta mitään omiaan "hei vähänkö hauska käpy" kuten Sieni kyllä voisi. Äiti oli kutsunut koiraa, ei tule. Yöpukusillaan oli sitten lähtenyt etsimään pihasta ja jurpattanut vissiin mennessään, että missä vidussa oot ja mitä ihmettä teet, ala tulla nyt. Saunapolulla oli ollut valtava verilammikko ja voin vain kuvitella miten siinä on ollut samanlainen sydämen kouraisu kuin yllä kirjoitin. Ihmisellä jolla ei ole mitään kokemusta tällaisista, ihmisellä joka ei ollut ensin lainkaan edes ymmärtänyt mistä se on voinut tulla ja mitä helvettiä sille koiralle on tapahtunut.

Koira löytyi talviteloilla olevan veneen alta tärisemästä, oli kyykännyt siellä epämääräisessä asennossa ja ollut poissaoleva, eikä reagoinut mihinkään. Sitten heitä vietiin. Edellisen kerran olen ollut matkoilla 2009 Kreikassa, ja silloin mutsi ilmoitti kesken loman, että pitkään huonona ollut pappa kuoli. Ei ollut yllätys, mutta ei sellaista ehkä silti halua kesken loman kuulla. Asiat joille ei mahda mitään, voi ihan hyvin säästää kotiinpaluuseen, ja antaa lomalla olijan nauttia olostaan siihen saakka. Nyt mua harmittaa hirveästi, että mutsi ei sitten soittanut. Olisin voinut muistuttaa, että pönellä on ollut samanlainen ärhäkkä mahatauti silloin kun Sieni oli pentu, syksyllä 2011. Että tämä ei liity luun syöntiin, vaan on koirien tarttuva veriripuli. Että se ei ihan varmasti tee kuolemaa ja vaikka veri näyttää hurjalle ja sitä voi tulla paljon oloisesti sekä suusta että persiistä, ei nyt tarvii mökiltä kaahata sataaviittäkymppiä päivystykseen. Mutsi luuli ihan oikeasti että se kuolee käsiin. :(

Olen melko varma, että elämiä ei voi olla enää kovin montaa jäljellä. Olen myös melko varma, että loppu koittaa täällä mökillä. 2015 se vietiin täältä päivystykeen mysteerinenäverenvuodon takia. 2017 meni selkä ja silloin ajoin itsekin kahtasataa varmana, että koira jää sille reissulleen. Nyt sitten tämä. Niin, kirjoitan tätä mökiltä, piti tulla vähän siivoamaan paikkoja. Porukat lähti silloin niin äkkiä, että tiskit jäi pöydälle, oksennettu pilalle mennyt keittiön matto terassille jne. Ja luut pihaan. Siinä ne odotti, jälleennäkeminen oli iloinen. Verilammikoista ei näy jälkeäkään. Veneen alunen on sulamassa. Seisoin hetken hiljaa ja yritin kuvitella pönen sinne. Se ei ole koskaan ollut siellä. Miksi sä sinne menit, luulitko itsekin kuolevasi, hakeuduitko suojaan?

***

Korva oli jo välissä kuulemma parempi, rusinamainen ja kuivumaan päin. Nyt se on taas ihan yhtä turpea kuin alussa. Jos ensi viikolla ei tule käännettä parempaan, kaipa se on vietävä jälleen kerran klinikalle ja pyytää tyhjentämään ja tikkaamaan kiinni. Yrjötaudissa koira oli ollut niin huonossa kunnossa, että se oli antanut ottaa vatsan rtg-kuvan hereillä ja tippakin oli saatu laitettua ilman vastustusta. En silti mielelläni nukuttaisi sitä, ellei ole aivan pakko. Viime vuosina on ihan riittävän monta kertaa täytynyt ja se herää vuosi vuodelta huonommin, vaikka saisi herätteen.

***

Fuerteventuralla oli hauskaa seurata paikallisia koiria ja omistajiaan. Täysin valtoimenaan, yksin olevia koiria ei näkynyt viikon aikana kuin pari, ja nekin oli hyväkuntoisia ja niillä oli pannat, eli selkeästi jonkun. Omistajiensa kanssa vapaana lenkkeileviä ei myöskään ollut kuin pari ja ne oli kaikin puolin hallinnassa ja korrekteja (=ei lainkaan kiinnostuneita) kanssaeläjiä kohtaan. Suurin osa oli lyhyessä hihnassa, myös fleksejä näkyi jonkun verran. Paljon pieniä karvaisia sekarotuisia, joitakin vinttikoiria (faaraokoiria tai niitä toisia saman näköisiä, en tiedä mikä ero niissä on), muutama joku staffin kaltainen sekoitus, yhdellä oli kuonokoppa. Suurimman vaikutuksen teki iso, lyhytkarvainen, vähän jonkun puolanvinttikoiran mallinen nuori koira, jonka omistajalla oli frisbee mukana ja he olivat varmaan menossa jollekin hiekkarannalle. Koira hypähteli omistajan kainalossa olevaa frisbeetä hamuten. Katsoin heitä ja ajattelin, että me Suomessa opiskellaan oppimisteoriaa, itketään kun kokeesta tulee pistettä vajaa ykköstulos, hermostutaan kun koira ei tee jotain temppua niin kuin haluttiin ja he katsovat toisiaan ja ovat menossa heittelemään frisbeetä loputtoman pitkälle hiekkadyynille kaktuksia väistellen eivätkä ole koskaan kuulleetkaan mistään mikä meille on arkea. Miten elämä voikin olla erilaista ja miten nopeasti sitä muuttuu ahdasmieliseksi idiootiksi, joka ei edes ymmärrä miten pienessä kuplassa sitä elääkään kuvitellen että se on jotenkin ainoa tapa ja totuus.

Minun koiristani pöne on se, jolle hoitoon jääminen on paljon vaikampaa. Sienestä ei oikein kukaan ota tolkkua, onko se niin tyhmä ettei edes tajua mitään, vai onko se niin älykäs että luottaa kyllä paluuseen eikä sen siksi tarvitse stressata. Mudi ei ole mikään läheisriippuvainen lapanen, se nukkuu eri huoneessa kuin minä ja itseriittoisuus ja jopa itsepäisyys kuvaa sitä sanoina hyvin. Korvat on usein koristeena eikä sitä aina kiinnosta lainkaan mitä mieltä olen sen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Kuitenkin mudi on mun koirista se, joka viimeiseen asti suorastaan epätoivoisena yrittää ujuttautua mukaan matkalaukkuun, joka aamusta iltaan kuulemma joka lenkillä skannaa vastaantulijoita josko minä tulisin, ja sisälle palatessa rynnistää tarkastamaan kämpän jos olenkin ilmestynyt sinne. Se, joka oli saada sydärin jälleennäkemisen hetkellä ja uikutti kuin viimeistä päivää, ja autoon se rynnisti sellaisella raivolla ettei jäänyt epäselväksi, että hää lähtee nyt hoidosta kotiin. Kotona hää piti autosta laskettaessa vielä uuden jälleennäkemiskonserton.

Olen aina sanonut, että mudi ei ole mikään nöyrä koira, että se ei varmasti hyppää kaivoon vain jos käsketään. Mutta jos mudin ihminen menee edellä, koira tulee pohkeessa kiinni, yhtä varmasti kuin varjo seuraa kulkijaa. Ihan minne tahansa. Sellaisia he murit ovat.

 


***

Olen ratsastanut nyt uuden tulemisen aikana 15 tuntia, joista kolme maastossa. 365e. Ollaan pari kertaa laukattu, tai minä kaiketi ainoana meidän ryhmästä, ainakaan viime tunnilla kukaan muu ei halunnut. En ole koskaan pitänyt itseäni minään vauhtihirmuna, mutta kyllä vaan se vauhdin tunne nimenomaan siinä viehättää. Se meni viimeeksikin ihan päin persettä, sain kommenttia liian kovasta vauhdista. Vauhti varmaan häiritsee muita ja koska laukassa ohittaminen on toistaiseksi kielletty, siinä joutuu itsekin sitten hidastamaan. Lisäksi en todellakaan osaa istua siellä ja kenotan varmasti vielä sata kertaa hirveämmin kuin käynnissä, ja vauhti vain vähentää mahdollisuuksia antaa lonkkien tehdä työntävää liikettä oikein. Mutta se vaan silti tuntuu niin sairaan hienolta. Ennen kotoa lähtemistä mietin taas, onko tässä mitään järkeä ja kannattaako koko harrastusta jatkaa, nyt kun on yksi 5x kortti ja yksi 10x kortti käytetty ja pitäisi maksaa taas lisää. Se maksaa ihan perkeleesti ja jos nuorempana helposti ajatteli, että tyhmä hevonen jos jokin ei onnistu, nykyään olen hyvin, hyvin tietoinen miten paska olen itse. On kiusallista kun tietää miten väärin tekee, muttei osaa paremminkaan. Olen lukenut tosi paljon hevos- ja ratsastusaiheisia blogeja, ja mulla on yllättäen jonkinlainen ahdistus siitä miten alussa vasta olen ja miten paljon paremmin voisi osata. Mahdanko koskaan päästä tästä yhtään pitemmälle. Toisaalta ei edelleenkään yhtään nappaa ajatus mistään kilpailemisesta, mutta se on hirveää, jos jatkuvasti tuntuu vain siltä että olen surkea. Opettaja on ihana ja ilmapiiri tosi kiva muutenkin, ja joka kerran jälkeen on aina kuitenkin ollut hyvä mieli ja lopettamisajatukset tiessään. Itse olen itseni pahin arvostelija. Toisaalta tähän postauksen teemaan sopien - eikö kannattaisi yrittää nauttia kaikesta mitä on elämässä tarjolla ja mitä pystyy tekemään, koska ikinä ei voi tietää tuleeko seuraavaa hengenvetoa lainkaan. Näihin tunnelmiin.

Uimarengas korvassa eli verikorva

Tiistaina iltapissalla ihmettelin hetken töppösen vasenta korvaa, joka näytti olevan ainakin ajoittain kovin luimussa. Olen hirveän kova kyttäämään koiriani, varsinkin töppöstä, ja rekisteröin kaiken vähääkään oudon. Unohdin kuitenkin asian sisään tullessamme. Keskiviikkona aamulla korva oli valahtanut entisestään ja näytti että koko koira kävelee pää vinossa, ja pissin jälkeen sisälle päästyämme hyökkäsin räpeltämään sitä. Korvalehden yläreuna oli aivan turpea, suorastaan epätodellisen pullea, tuntui kuumottavan ja oli kovin arka. Etsin siitä haavaa, puremajälkeä tai jotain muuta outoa, en löytänyt. Koira ei raapinut korvaa eikä se näyttänyt vaivaavan sitä muuten kuin että kosketusarka oli. Nakkasin siinä tohinassa sitten koiralle kipulääkkeen naamaan ja kiirehdin töihin. Mies oli iltavuorossa ja jätin sille viestin, että kun herää, katsoo korvaa. Mistä sen tietää jos turvotus leviää vaikka päähän saakka, tässä vaiheessa ei ollut aavistustakaan mikä sillä on. Kiva aina näissä tilanteissa jättää koira kotiin ja lähteä töihin...

Kellon tullessa kahdeksan soitin klinikalle. Olin siihen mennessä ehtinyt jo googlettaakin ja löysin verikorvan. Sana oli etäisesti tuttu, mutta olen aina luullut, että sellainen tulee juuri jonkun haavan seurauksena. Eläinlääkäri vahvisti lukemani: se voi tulla täysin spontaanisti ilman mitään syytä. Vähän niinkuin ihmisillä voi esim. kovaa aivastaessa revetä verisuoni silmässä, ja silmä näyttää kovinkin hurjalta, koirilla sama voi tapahtua korvassa. Verisuoni siis vuotaa ja veri pakkautuu korvaan. Sellaisen voi mennä puhkaisemaan/imemään tyhjäksi klinikalle tai tehdä sen itse kotona, jolloin riskinä on, että suoni alkaa uudelleen vuotaa ja korva on pian yhtä turpea. Tai sitten sen voi tyhjentää ja tikata kiinni, jolloin ennuste kai on aika hyvä, mutta se on taas yksi nukutus ja pieni leikkaus, ja tämä koira on viime vuosina nukutettu niin monesti ja herää kerta kerralta huonommin, että ei kiitos ellei ole aivan pakko. Tai sitten voi vaan odottaa, varsinkaan pystyyn korvaan ei määräänsä enempää verta mahdu. Pakkautuva veri tukkii ajastaan vuodon ja sitten se imeytyy sieltä pikku hiljaa takaisin elimistöön. Tässä riskinä, että korva saattaa jäädä kovinkin ruttuiseksi. Ja onhan se nyt ihan hemmetin kipeä oltava, ja pelottaa että se repeää omia aikojaan ja sitten hukumme vereen. Ell oli sitä mieltä, että jos nyt en ihan välttämättä halua tulla näyttämään koiraa, eikä se rupea vaivaamaan enempää, hän ei suosittele että sille tehdään mitään. Paitsi jos korvassa on tulehdus, silloin se pitää toki hoitaa pois. Kipulääkkeestä en älynnyt erikseen kysyä, mutta onneksi on tuota arsenaalia jäänyt selkäjutuista ja siihen riittää oma mielipide, että kipeä on. On siis lääkitty. Kotiin päästyäni tutkailin korvakäytävää kanssa, ei se tulehtuneelta näytä, eikä eritä mitään.

Korvan paise ei nyt parissa päivässä ole ainakaan yhtään pienentynyt, päin vastoin sanoisin, että tänään se on lerpattanut vielä enemmän kuin eilen. Veri painaa niin paljon, että korva parka ei jaksa pysyä pystyssä. Turvotus on vain korvan kärjessä ehkä max 1/3 korvalehden alueella, ja se tuntuu ensin siltä, että koiralla on lasten uimakellukkeet korvassa. Kummallisinta mitä ikinä olen joutunut omassa koirassani tunnustelemaan.

Vähän nyt ihmetyttää mitähän tästä mahtaa tulla. Ulkonäköseikat ei niin liikuta, mutta sydämestä kouraisee kun tämä koira taas kerran sairastaa ja toivoisin, että se paranisi mahdollisimman pikaisesti ihan sen itsensä vuoksi. Voi voi pöne.