Kuukausi

Kuukausi. Niin pitkä ja toisaalta niin lyhyt aika, aivan kuten elämäsi 16 vuottakin.

Ostin uuden pöydän, mutta se odotti kuistilla pari viikkoa, koska halusin ottaa sen vasta sitten kun sinua ei ole. Vähän kuin vaihdossa. Ei siksi että se mitenkään korvaisi sinua, vaan siksi, että silmän mielestä ainoa muutos ei olisi sinun pedin puuttuminen.

Tältä näyttää kuoleminen:

Viimeisenä iltana pidettiin grillibileet. Sinä et löytänyt paikalle. En ole paljoa mun grillinrötisköä käyttänyt joten se kohta pihasta ei ollut mitenkään tuttu sinulle. Et nähnyt meitä, et kuullut meitä, etkä sitten löytänyt meidän luokse, vaikka ovi oli auki ja aina välillä kävit pihalla pyörimässä. Harkitsin että haen pannan ja remmin ja noudan sinut, mutta se olisi voinut ahdistaa sinua, niin annoin sitten vaan olla. Toimitin lopuksi makkarasi sinulle sisälle.

En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

Hävitin petisi heti kun palasin klinikalta kotiin. Pakkasin sen jo valmiiksi kun olit ulkona ennen lähtöä.

Sitten oli aika lähteä, viimeisen kerran autoon. Autoon meno oli jo pitkään vaikeaa. Et nähnyt mihin hyppäät ja se hyppääminenkin alkoi olla fyysisesti raskasta. Silti susta oli aina ihanaa mennä sinne. Ja nyt mä pettäisin sut viemällä sut viimeiselle reissullesi. Olisitko tullut, jos olisit tiennyt, mihin ollaan menossa?

Klinikan pihassa yritin viedä sua vähän kadun puolelle, ja haistelit pitkään mutta et pissannut. Lääkäri kutsui meidät sisään, ja sanoin että yritin vielä pissittää sua mutta ei onnistunut. Sitten jäin tyhmänä miettimään, että mitä väliä.

Mulla oli kaksi kongia mukana, mutta et ehtinyt syödä kuin osan toisesta ja sitten sammuit jo. Menit pelkästä rauhoitteesta niin syvään uneen, että se osaltaan vahvisti päätöksen oikeellisuutta. Sinä olit väsynyt, tosi väsynyt. Istuin tuolilla ja katsoin vain, en laskeutunut alas. Olin ajatellut että pidän sinua tassusta kiinni, mutta ei se sitten tuntunutkaan oikealta.

Nostettiin sinut pöydälle, otin valjaat pois, istuin ja katsoin kun ell annosteli aineita ja kuunteli sun sydäntä, ja sitten se sanoi että nyt sydän ei enää lyö. Makasit selin minuun ja näytit rauhalliselta. Haluatko olla hetken kaksin, ell kysyi, mutta kuiskasin että me ollaan jo juteltu kaikesta niin kauheasti että ei ole enää mitään sanottavaa. En koskenut sua enää. Et olisi halunnut. Sä olit sellainen oman tiesi kulkija, ja uskon että tiesit kyllä että olen siellä, viimeiseen hetkeen saakka olin sun kanssasi, mutta turhat lääppimiset voi jättää sikseen.

Kotona lavastin Lakin kuvaan sun varusteiden kanssa. Lakki ja Paju ei missään vaiheessa ole millään tavalla osoittaneet että kaipaisivat sinua.

Mietin pitkään että olisin ottanut Lakin mukaan klinikalle. Silloin kun Sieni äkisti kuoli, sinä etsit sitä pitkään, joka kerta ulkona olit varma että se on jossain hoidossa ja nyt ollaan menossa hakemaan sitä kotiin. Ehdottelit että tuonne tai tuonne tai tuonne, odotit että se kävelee vastaan, tulee jostain pysähtyneestä autosta. Se oli sanoinkuvaamattoman hirveää. En halua sellaista enää koskaan. Pajulla ja sinulla ei ollut kummoiset välit, joten en epäillyt lainkaan, että se kaipaisi sinua. Lakki sen sijaan palvoi sinua loppuun saakka, ja pelkäsin että se voi odottaa että tulet takaisin. Sen olisi ehkä hyvä nähdä mitä tapahtuu.

Syy miksi jänistin, olin minä itse. Kuvittelin, että joko Lakki on klinikalla ihan cool, tai sitten toinen skenaario on se että se ei kestäkään sitä, käy sun viereen makaamaan, alkaa vinkua tms, ja sitä taas minä en olisi kestänyt. Mun mielestä on erittäin tärkeää yrittää olla lopetustilanteessa itse kohtuullisen tolkuissaan, koska hysteerinen omistaja takuulla ahdistaa koiraakin. Se on vaan purtava hammasta ja hoettava itselleen, että kohta tämä on ohi, ja sitten voi romahtaa. Jos Lakki olisi seonnut, mäkin olisin, ja siitä olisi tullut vain kauhea kaaos.

Luulen, että Lakki ymmärsi tilanteen ilmankin. Kukaan ei ole kertaakaan etsinyt sua mistään, eikä millään tavalla reagoineet mitenkään mihinkään.

Siirsin sun sängyn tilalle mummon jäämistöstä ottamani senkin, jonka sisäpuoli on täynnä mummon nuoruuden aikaisin kaiverruksia. On ollut tarkoitus jotenkin kevyesti entisöidä sitä, enkä mä edes tiedä mitä mä teen sillä, mutta se nyt on muutaman vuoden odottanut ja nyt sai paikkansa. Tuntui sopivalta.

En missään nimessä kaipaa sitä, että heilut pitkin asuntoa, että vaellat pihalla tietämättä mihin olet menossa, että et näe etkä kuule, että et osaa enää oikein mitään, että olet vanha ja väsynyt. Siltä mulla on jatkuvasti sellainen tyhjä olo. Syksyt on aina muutenkin raskaita, vajoan sellaiseen kaihoon ja uppouduin kaikkeen siihen mitä enää ei ole. Koko elämä tuntuu siltä, että millään ei ole mitään väliä. Tai kaikki meni pienoiseen kriisiin. Tässäkö tää mun elämä nyt on? Mun työ? Ihmissuhteet? Talo? Jopa talo on välillä tuntunut siltä, että no se nyt on mikä on ja se siitä. Ihan kuin värit olisi kadonneet kaikesta. Kuka minä olen? Kuka haluan olla tulevaisuudessa?

Video puoli tuntia ennen klinikalle lähtöä:

Ja tässä yksi video missä hän vaan heiluu sisällä, kuvasin tämän joskus vähän aiemmin kesällä muistoksi johon voin palata kun tarvitsen vakuutusta sille että tein oikein. Tällaista saattoi olla useita tunteja päivässä. Linkkinä, kun ei suostunut lataamaan suoraan bloggeriin. Videollakin se läähättää, tuollaista alkoi olla loppuaikoina paljon.

Leikittelen ajatuksella, että ottaisin pennun. Tai en oikeastaan sillä, vaan sillä, että mulle tulisi jostain uusi koira mutta ei pentu. Ei missään tapauksessa sisäsiisteysrumbaa, ei laumaan tutustuttamista, ei elukkaa joka ei osaa mitään meidän tapoja, ei stressiä siitä miten työpäivät menee, ei väsyttämistä aamulla että se jaksaisi nukkua päivän, ei ei ei. Oon niin väsynyt että kaikki tuollainen tuntuu kauhealta. Silti googlaan eri rotuja ja huomasin leikitteleväni ajatuksella jos ottaisi jonkun vanhan rescuen johon ei moneksi vuodeksi tartteisi sitoutua. Joo hyvä idea, pääsee taas lopettamaan yhden koiran! Jännää, miten ihmisen mieli alkaa keksiä ihmeellisiä tapoja täyttää elämässä ammottava tyhjiö, vaikka järki kyllä tietää hyvin että sille ei ole mitään tehtävissä. Mikään ei sinua takaisin tuo.

Mistä päästäänkin siihen että olisinpa osannut vielä enemmän nauttia siitä mitä silloin joskus oli, kun Paju oli vasta tullut ja sinäkin olit vielä järjissäsi ja kuuleva ja näkevä. Nautinhan minä, aika nopeasti se "mitä naapuritkin ajattelee jos otan kolmannen koiran" vaihtui ylpeydeksi siitä, että mulla oli naruissa kolme koiraa. Sitähän mä koko lapsuuteni olin haaveillut ja odottanut. Siinä oli kaikki.

Kyllä koirien omistaminen on paskaa, ja paskaa olisi myös olla ilman. Elämä on paskaa.

Silloin kun Sieni äkisti kuoli, luulin että minäkin kuolen, että joku aamu mun sydän ei vaan ole enää pysynyt käynnissä, että hukun pohjattomaan suruun, että ei tartteisi enää ikinä herätä unesta missä voimme vielä olla yhdessä.

Vanhan koiran kuolemassa ei ole mitään samaa. Paju tuli "Lakille kaveriksi, kun töppöistä ei kohta enää ole", ja Paju ehti kuitenkin olla yli kolme vuotta eli kyllä sitä aika kauan oltiin hautaamassa. Se ei ole shokki eikä se tunnu siltä että en selviä, mutta luoja, että mulla on sitä kuitenkin niin kova ikävä.

Oikeastaan olit ihan perseestä. Räyhäsit kaikelle mikä liikkui, ja koska olit aina vähän epävarma opit nopeasti että hyökkäys on paras puolustus. Toisaalta mitä enemmän inhosit kaikkia kanssaeläjiä, sen enemmän omistauduit minulle, ja vaikka olit vain 16kg niin mua ei koskaan pelottanut missään sun kanssa; tiesin, että vaikka kuolisit mua puolustaessasi. Sellainen koira on kuin ladattu ase ja sen kanssa joutuu jatkuvasti olemaan silmät selässä. Se oli aivan hirveän raskasta enkä toivo että mun elämä on enää koskaan sellaista. Raskaimmalta tuntui se, että koiraan kyllä voi luottaa, tai tiesin miten se toimii missäkin tilanteessa ja mitkä jutut saa sen räjähtämään, mutta kanssaihmiset on epäluotettavia ja niiden käytöstä oli mahdoton ennustaa. Sieni toimi aina sellaisena pehmusteena sun ja muun maailman välissä, ja sitten kun Sieni kuoli, se tehtävä periytyi Lakille. Vastoin kaikkia odotuksiani olit kuitenkin yllättävän hyvä isoveli Lakille. Lakki ei koskaan lakannut palvomasta sua.

Sä olit se, joka tiesi kaiken aina vähän paremmin, ja joka ei paljoa neuvoa kysellyt mihinkään. Ei sua ihan hirveästi kiinnostanut se mitä mieltä minä tai kukaan muukaan oli sun tekemisistä. Vaikka se oli helvetin rasittavaa ja luoja miten monet itkut itkin sun takia, tavallaan aina myös ihailin sua, sitä itseriittoisuutta, sinnikkyyttä, päämäärähakuisuutta ja puuttuvaa nöyristelyä.

Nyt oon käynyt läpi kaiken sen, että olisinpa jaksanut tehdä sulle vielä enemmän eläkepäivien jälkiä, paistaa useamman makkaran, jäädyttää joka päivä kongeja, viedä sut jäätelölle, uimaan, mökille, telttaretkelle, istua sun kanssa portailla, whatever... ja sitten muistutan itseäni, että me saatiin kaikki mitä kukaan ikinä voisi toivoa, eikä meiltä puuttunut mitään. Me ehdittiin elää pitkä täysi elämä ja tehdä niin paljon kaikkea. Toivottavasti siellä koirien taivaassa nyt joku muu laittaa sulle loppumattomia makkaroita tikkuun.

FI TVA & KVA JK3 FH1 BH AD RTK4 agi3 nw2 fs-avo htm-voi 2x sert. Jos mä olisin jaksanut hakea sen vikan sertin näyttelyistä, ja jos mä olisin jaksanut tahkota rallykokeissa sitä puuttuvaa viimeistä valiotulosta, susta olisi tullut nelosvalio. Sinänsä aivan se ja sama. Halusin vaan vielä kerran kirjoittaa tuon titteleiden listan, koska mun millään koiralla ei takuulla koskaan tule olemaan läheskään sellaisia saavutuksia. Miten monta kertaa mua ärsytti se että et aina ihan jaksanut noudattaa ohjeita ja teit omia sovelluksia, ja että sulla meni vähän liian lujaa ja esim. ääntä tuli siksi helposti ja se vei monessa lajissa paljon pisteitä. Nyt toivon vaan etten koskaan unohda sitä tunteen paloa, sitä hehkua mikä sun silmissä loisti, sitä liekkiä mikä sun suonissa roihusi. Mitä ikinä mä keksin ehdottaa, sä olit aina enemmän kuin täysillä mukana, eikä millään muulla ole mitään väliä. Olisinpa vaan aina osannut nauttia koska ei voi kuin olla aivan järjettömän kiitollinen siitä mitä meillä oli.

 

Ajatella, että joskus emmin pitkään kolmannen koiran ottoa ihan vain siksi, että mitä naapuritkin mahtaa ajatella, onhan se nyt tosi paljon ja miksi niitä muka pitää olla niin monta. Paitsi että nykyään mulla ei ole mitään naapureita jotka voisi ajatella mitään mun elämästä, toisekseen luojan kiitos oon oppinut tässä jotakin eikä voisi enää vähempää kiinnostaakaan.

Koska tilanne on nyt se että kaksi tuntuu ihan kauhean vähältä. 😭💔

Mitä mä nyt teen en tiedä mitä mä teen

Olit niin kauhean kauan että nyt olen aivan hukassa enkä tiedä mitä tekisin.

Samalla tavalla epätodellinen olo kuin Sienenkin kuollessa oli. Että nyt on tämä kummallinen eutanasia-kohtaus näytelty ja siitä selvitty, voidaanko nyt palata takaisin normaaliin kiitos. Aivot ei pysty eikä halua käsittää että tämä on se uusi normaali.

Herään öisin ja kuulen sun vaeltavan tuvassa ja hetken luulen että se on totta kunnes muistan. Näen sut silmäkulmassa pihalla. Kotiin tullessa Lakki ja Nakki ja kissat on ovella ja olen kiljaisemassa "Pötkö! Pöööötköööö?" jotta säkin kuulet että tulin kotiin ja nouset ulos, mutta ehdin juuri nielaista sanat. Kaikkia herkkuja on kolme ja ruokakuppeja on liikaa ja on vaan niin työlästä yrittää muistaa että olet ikuisesti poissa. 💔😭

Hetken on ikuisuus ja sitten olit poissa

"Nyt alkaa riittää, kohta susta päästään". Niin monta kertaa sanoin hänelle tänä kesänä niin. Helvetin raivostuttavaa kun hiihtää edestakaisin, on koko ajan edessä, kolhii itseään ties minne, ei kuule eikä näe eikä ymmärrä enää mitään. Tiesin kyllä, että missään vaiheessa kyse ei kuitenkaan ollut minusta; jos minua ahdistaa niin niin tekee takuulla koiraakin. Ehkä se oli vain tapa valmistautua ja sanoittaa sitä etukäteen.

Tätä tekstiä on kirjoitettu moneen otteeseen heti lopetuksen varaamisen jälkeen n. kaksi viikkoa ennen sitä, ihan viimeiseen päivään saakka. Huomasin myöhemmin että osa on nykymuodossa ja osa imperfektissä, mutta en jaksanut korjata tekstiä. Tämä hyppii muutenkin.

Mikä minä olen päättämään? Ti, ke vai to? Entä ensi viikolla? Entä jos ei vielä kuitenkaan?

Mitä oikein odotettaisiin? Kelloa ei voi kääntää taaksepäinkään eikä mikään muutu enää paremmaksi. Sinä olet liian vanha. Kaikella on rajansa ja sinun rajat nyt vaan alkaa tulla vastaan. Luojan kiitos teillä koirilla on mahdollisuus päästä pois kun vielä jotain itsekunnioitusta on jäljellä. Ei tarvitse odottaa sitä kertaa kun se ei pääsisi enää ylös ja olisi halvaantunut. Tai kun se ei vaan herääkään. Tai kun se putoaa jostakin ja loukkaa itsensä.

On sillä vielä minusta hyviä hetkiä ja hyviä päiviä. Entä jos hätiköin? Ei vanhuus ole sairaus ja kaikista meistä tulee vanhoja. Muisti menee, pää ei oikein enää pelitä, kroppa on kankea. Mutta koiralla on kuitenkin se etu, että sen ei tarvitse riutua loppuun asti, ja sen on mahdollista päästää pois vähän aiemmin.

Ollaan lähdössä ensi viikolla reissuun. En halua jättää häntä hoitoon. Kamalaa jos siellä sattuisi jotakin ja hänet pitäisi lopettaa ilman että olen läsnä. Tai vielä pahempaa; tapahtuisi jotain että hänet pitäisi lopettaa mutta hoitaja ei tajuaisi. En voisi elää sen kanssa. Lukemattomat kerrat mietin että ehkä reissu vaan pitäisi perua. Ihan kuin lopettaisin hänet pois tieltä. Mutta ei kyse ole siitä. Ei se mitään muuttaisi. Muutama viikko kauemmin tai nyt, se on joka tapauksessa ihan nyt just käsillä, eikä siitä pääse mihinkään. Luovuta nyt.

Sitten kun varasin ajan ja istuin juttelemassa hänen kanssaan, se nuoli mua pitkään ja vaikutti sen illan hyvin selväjärkiseltä, aloin taas miettiä että hätiköinkö. Tai entä jos se olikin sen tapa sanoa kiitos, nyt on aika? Entä jos se on vaan yksi helvetin koira eikä se tiennyt tulevasta mitään? Itse voi kuvitella mitä haluaa.

Vanhasta koirasta luopuminen on aivan erilaista kuin nuoren (keski-ikäisen sitten) koiran äkillinen sairaus oli. Paju tuli Lakille kaveriksi, koska "kohta töppöistä ei enää ole".  Paju on nyt melkein 3,5v, että ei se "kohta" ihan äkkiä sitten tullutkaan. Olen onnellinen siitä, että en lopetuttanut sitä silloin, eihän se 13-vuotiaana ollut vielä ollenkaan vanha. Nyt tuntuu että olen oikeasti nähnyt koko skaalan ja osaa paljon paremmin hahmottaa miten viimeiset vuodet menee. Ja viimeinen kuukausi tai pari, koska niiden aikana hänestä tuli tosi vanha.

Onhan sillä kaikkea, kaikkea mikä jollekin muulle olisi voinut itsessään olla syy lopettaa se jo aiemmin. Sillä on virtsankarkailua lähinnä nukkuessa ja sen alusia saa pestä viikottain. Onneksi se ei mene sohvalle eikä sänkyyn, sitten minäkään en varmaan olisi jaksanut, mutta koiran omaa petiä oli kuitenkin suht helppo pestä. Sillä on ollut useamman vuoden kipulääkitys ja ainakin 1,5v kaihitipat. Lääkkeet se ottaa vapaaehtoisesti ja ei siinä mitään hämminkiä. Sillä on dementiaoireilua ja se saattaa kotona tuntikausia rampata sisään ulos sisään ulos tietämättä itsekään mihin on menossa, tai jäädä tuijottamaan seiniä. Öisin se on vielä pääosin nukkunut hyvin, mutta päivisin on yhä enemmän tuollaista levottomuutta. Viime aikainen näön heikentyminen tai lopullinen menetys aiheuttaa sen, että se kolhii itseään. Ei se nyt ihan seiniä päin kävele, mutta jotkut pienet jutut ei mene tajuntaan, esim. pystyyn jätetty sateenvarjo kulkureitillä niin varmasti kävelee päin. Näön menetys aiheuttaa myös ongelmia laumassa, kun se saattaa vaan kävellä toisten päälle kun ei näe että joku makaa lattialla. Kaikki, jopa kissat, on kyllä ihmeen hyvin oppineet väistämään ja olemaan provosoitumatta, ihan kuin ne ymmärtäisi että ei se tahallaan tai että ei se tarkoita sillä mitään.

Ruokaa se osaa ja rakastaa edelleen etsiä, ja onneksi oma piha mahdollistaa sen, että aamuin illoin etsitään nappuloita nurmikolta.

Kaikkia muita ahdistaa hirveästi se kun se ei kuule. Minä yritän vaan karjua vanhaa koiraa sisälle ja muut luulee että olen vihainen. Joka päivä tällaisia tilanteita.

"Viikon päästä me ollaan juuri menossa sinne."

Pitäiskö vielä ottaa viimeiset kuvat? Käydä jäätelöllä? Mäkkärissä? Tehdä sitä, tätä ja tota? Jotenkin sitten tuli kauhea haluttomuus tehdä mitään tietäen että se on nyt viimeinen kerta. Kaikkea on tehty. Kaikkea on tehty niin kauheasti. Sillä on ollut pitkä ja hyvä elämä eikä sitä varmasti kaduta mikään. Minua kyllä, mm. se että jätin menemättä PK SM kun olisi ollut mahis, mutta ei sillä ole enää mitään merkitystä. Kaduttaa myös se että luovutin viimeisen rallyvaliotuloksen jahtaamisen ja miten paljon mua aina vitutti kokeiden jälkeen, kun sillä meni vähän liian lujaa. Kuvittelin, että joskus siitä tulee vanha ja se rauhoittuu ja sitten se tulos on helpompi hakea, mutta ei sitä tapahtunut. Sille tuli lääkitys, siitä tuli kuuro ja sitten olikin kerralla myöhäistä. Toivottavasti en ikinä unohda sitä miltä hullu mudi tuntui pohjetta vasten. Sitä tunteen paloa millä pieni eläin teki niitä hommia, miksi oi miksi en vain osannut nauttia?

Niin monet nugetit, niin monet jäätelöt, vaellukset, saunamakkarat, eväsretket, treenit, kokeet -  ei meiltä puuttunut mitään ja nyt on ihan sama tehdäänkö vielä yksi retki vai ei. Itseni vuoksi en halunnut alleviivata sitä että tämä oli nyt se viimeinen kerta ikinä.

Entä jos kuitenkin siirrettäisiin vielä viikolla tai parilla? Mutta mitä se muuttaisi, sanoo järki sisälläni, se on edessä kuitenkin. Ihmismieli on uskomattoman hyvä venkoilemaan ja keksimään selityksiä sen sijaan että nyt vaan kohtaisi tilanteen. Aika on nyt loppu ja minun on vaan hoidettava tämä.

"Sun viimeinen viikonloppu".

No, kyllä minä kuvasin. Pidin järkkäriä esillä ja kuvasin viimeiset pari viikkoa aina silloin tällöin. Hänen asettelu kuviin on hankalaa sekin, joten pönötykset jäivät vähiin. Otin myös kännykällä kuvia ja videoita tietoisesti niistä huonoista hetkistä, jotta voisin katsoa niitä myöhemmin ja todeta että se on ohi nyt. Tiedän, että heti sen jälkeen minulla on paljon parempi olo. Luulen, että en sitten kuitenkaan oikeastaan tule kaipaamaan sitä. Vain yksi voi olla ensimmäinen ja olen niin sanomattoman kiitollinen siitä mitä kaikkea saimme kokea yhdessä. Mutta ei se ole koko totuus. Lukemattomia kertoja itkin lenkiltä kotiin tullessa kun se räyhäsi kaikelle mikä liikkuu. Se oli aggressiivinen ihmisille ja eläimille ja sen takia meillä ei koskaan käynyt kukaan kylässä. Miten paljon hävetti milloin missäkin kun se vaan karjui kitapurjeet lepattaen. Miten joskus sen ollessa ehkä 5v mietin oikeasti monta viikkoa voiko koiran lopettaa vain siksi että minä en vaan enää jaksa. Remmiräyhän kanssa eläminen on kammottavaa, ja vaikka nyt jälkeen päin haluaisi silittää sen aikakauden minua päästä ja sanoa että ei se ollut sun vika, ei se haittaa, kyllä maailmaan ääntä mahtuu, se syyllisyys ja epäonnistumisen tunne vaan oli musertavaa. Toivottavasti en ikinä enää saa toista sellaista koiraa. Samoin ne selkäongelmat ja niiden kipukohtausten aiheuttama kuolemanpelko on jotain mitä en enää ikinä haluaisi joutua kokemaan. En kaipaa noita asioita, enkä kaipaa näitä viimeisiä vuosiakaan kun kaikki alkoi hiipua. Siinä missä ottaisin Sienen koska tahansa uudelleen ja kloonaisin sen jos se olisi mahdollista, ja voisin edelleen myydä toisen munuaiseni jos sillä voisin ostaa meille uuden alun, sinua en haluaisi.

Ei se silti tarkoita etteikö sua olisi rakastettu aivan valtavasti. Sinä olit mun kaikkien lapsuuden unelmien täyttymys. Me selvittiin kaikesta, ja loppujen lopuksi viime vuosina sinustakin tuli melko leppoisa kun et enää kuullut etkä nähnyt kaikkea sitä mille ennen räyhäsit räkä roiskuen. Sinä olit mulla melkein puolet mun elämästä, näit mun kanssa ihan kaiken, olit aina paikalla, muutit, aloitit ja lopetit parisuhteita, epäonnistuit ja onnistuit tärkeissä asioissa. Lopulta ehdit vielä nähdä mun suuren unelman toteutumisen kun ostin talon. Tai et ehkä nähdä, kun näkö oli jo melko heikko, mutta kokea. Sinä et koskaan ollut mikään nöyrä koira, et takuulla olisi hypännyt kaivoon vaikka kuinka olisin käskenyt, mutta jos menin edellä, sinä tulit perässä, pyytämättä, aina ja kaikkialle. Sinä olit minun.

Näin tämän kuvan joskus vuosia sitten ja se kolahti jo silloin. Se olet niin sinä. Sinä et koskaan ollut millään asteikolla mikään hyvä poika. Sinä olit paras, ja se on aivan eri asia.

Kaksi päivää elinaikaa jäljellä. Älä mieti tuollaista, sanoin itselleni. "Kahden päivän päästä pääset pois", sanoin koiralle, ja ajattelin myös niin. Että nyt se on pääsemistä. Että nyt on hyvä aika. Käytiin pellolla ilta-auringossa ottamassa kuvia. Se läähättää paljon. Hetkeksi innostui mutta pääosin kävelee mun pohkeen takana, kuin sanoakseen että en jaksa enää. Mikä valtava ero siihen nähden että keväällä ja alkukesästä se vielä ihan lenkkeili, kolmen vartin lenkkejä polkuja pitkin. Nyt todellakin on oikea aika.

Ja sitten viimeinen päivä, tunti, minuutti ja sitten olit poissa ja syvä rauha laskeutui sieluusi. Ikävä jäi vain minun kannettavakseni.

Kiitos töppöinen kaikesta. Uskon, että vielä me joskus kohdataan ja siellä jossain te kaikki pienet eläimet minua odotatte. Sitä odotellessa muisto kulkee aina mukana - tatuoin töppösen mun nilkkaan kauan sitten ja nyt sen tehtäväksi jää täyttää ne suuret saappaat mitkä sinulta jää tyhjiksi. Sinä olet siellä, edelleen, aina mun vierellä, sinä suojelet minua kaikelta. Uskollisempaa ystävää ei kukaan olisi voinut kuvitella.

"arvaa mitä pöne tekee"
"varmaan nuolee muniaan"
"ei, se on pienellä kerällä sun hupparissa"

Mun vanhin ja urhein ystävä,
Pienistä koirista suurin,
Pönelius Ens. ja Viim.,
Professori itse, 

6.8.2008 - 28.8.2024 💔💔💔

Sienen viimeiset viikot

Varoitus: teksti sisältää rehellisiä kuvia ja yhden videon kipeästä koirasta, lopussa on kuva myös kuolleesta koirasta. Ei mitään ällöä eikä veristä, mutta jos et halua nähdä elämän tätä puolta, älä lue. Itseäni harmittaa etten googlaamalla löytänyt mitään tietoa mitä seuraavaksi tapahtuu, joten siksi tässä nyt yksi sairaskertomus yksityiskohtineen.

Koiran lymfooma, imusolmukesyöpä

Sieni oli 17.1. todella vaisu. Koira joka normaalisti hyppelee fleksin päässä ja nuohoaa kaikki puskat, vain koska elämä on niin laiffii, laahusti mun vierellä. Se liikkui ihan puhtaasti paitsi että se ei oikeastaan halunnut lainkaan liikkua. Jotenkin se seisoi niin, että näytti siltä että sitä oksettaa, mutta ei se ruvennut oksentamaankaan. Kakka oli normaalia. Oltiin oltu edellisenä päivänä kaverin koirien kanssa lenkillä, ja laitoin hänelle viestin jossa kysyin onko ne ihan ok. Jos ne on syöneet jotain paskaa sieltä ja Sienellä on paha olo tms. Heissä ei vikaa ollut, joten jäin sitten miettimään onkohan se vauhti ja kiihdyttely vaan liikaa Sienelle. Ne vetää kolmestaan aivan erilaista rallia kuin mun omat koirat keskenään, ja ei tässä enää nuoria olla ja se lonkkakin on sökö. Kopeloin sen läpi, mutta ei se mitään aristanut. Annoin sille kuitenkin kotona Norocarpia enkä ollut kovin huolissani.

Muistaakseni se oli seuraavana aamuna ihan normaali, mutta sitten illalla taas jotenkin vaan outo. Minä olen sellainen kyttääjä ja huomaan senkin, jos kulmakarvan kurttu on väärässä asennossa. Joku muu ei ehkä olisi huomannut mitään, muutokset koiran käytöksessä oli kuitenkin siis varsin pieniä. Sillä oli joitakin viikkoja ollut pahempaa närästystä (tai niinhän minä silloin luulin...) ja parina satunnaisena yönä olin herännyt siihen, että se istuu ja huohottaa mun sängyn vierellä ja liikkuu makkarissa vaihdellen nukkumapaikkaa, mitä se ei yleensä tee. Sillä on siis vuosi sitten lääkittykin närästystä ja se oli parempi. Se myös aina on syötyään oksentanut kaiken ulos ja syönyt uudelleen, ei auta ahmimisenestokupit, korotettu ruokintapaikka tai mikään. Ajattelin, että nyt se ruokatorvi on vaan jotenkin enemmän ärtynyt kaikesta ja kysyin holskuryhmässä neuvoakin mitä tehdä. En enää muista mikä mut sai päättämään, että nyt on joku syy löydettävä. Sen muistan, että keittiön lattialla tunnustelin sitä perusteellisemmin, lopuksi se oli selällään ja sitten mun sormet osui siihen. Takimmaisten nisien takana mahassa, kova, irtonainen, todella pelottavan tuntuinen möykky. Ensiajatus oli se, että mun koirasta on jotain katki tai revennyt. Sitten huomasin että sen vieressä on toinen, pienempi.

Tässä se joku yö aiemmin istuu mun sängyn vieressä huohottamassa. "Närästystä".

Isompi patti sinä iltana kun löysin sen.

Sienellä oli ennen tätä rappukäytävässä useampi liukastuminen. Sillä meni jalat alta kerrasta niin, että se levisi kuin meritähti mahalleen. Se on jonkun yksittäisen kerran aiemminkin liukastellut tämän 1,5v asumisen aikana siellä, mutta nyt nämä alkoivat toistua. Onkohan siivooja vaihtanut aineita vai mitä ihmettä? Sieni alkoi pelätä rappua ja liikkua kankeasti, jolloin se liukasteli yhä pahemmin. Leikkasin sen tassukarvoja, namitin sitä ja pidin sen niin lyhyellä hihnalla, että sain tuettua sitä sillä. Tilanne onneksi menikin paremmaksi ja koirakin vähän rentoutui.

Treeneissä muistan ajatelleeni, että onpa se vähän vaisu. Ainakin yksi kerta oli sellainen, että hermostuin pönelle jostakin ja ajattelin vaan, että Sieni pahastui siitä. Elvytys hajosi, se ei vaan halunnut tehdä sitä. Olin ilmoittanut sen tanssikisoihin ja se oli tärkeä osa meidän ohjelmaa, joten sitä sitten junnattiin. Mutta se ei oikein edistynyt, tai koira oli tasaisen vaikeana aina vaikka sai paljon palkkaa ja onnistumisia. Olin ymmälläni. Voi, olisinpa vain tiennyt...

Joka tapauksessa löysin ne patit lauantai-iltana 18.1. Klinikat oli kiinni, mutta varasin nettiajanvarauksesta sille ensimmäisen vapaan ajan, seuraavalle torstaille. Olin paria päivää aiemmin varannut niille hierojat ke ja to, kuvittelin että Sienen ongelmat voi johtua vain niistä leviämisistä ja lihasjumeista. Peruin sitten Sienen ajan, eläinlääkäriaika oli täsmälleen samalle päivälle ja ajalle ja eihän koiraa edes saa hieroa, jos on patteja. Sieni siis joutuu nyt odottamaan mutta varataan sille sitten joskus myöhempi aika.

Päiväunilla silloin kun vasta olin löytänyt patit.

Ehdin kyllä googlettaa kaiken maailman nivustyrät, mutta jotenkin mulla oli sellainen fiilis, että ne on (pahanlaatuisia) nisäkasvaimia. En tiedä miksi, en ole koskaan nähnyt yhtään nisäkasvainta. Kaverin koiralta niitä vasta oli leikattu, ja kyselin häneltä millaisia ne olivat. Joka tapauksessa tiesin heti, että nämä ei ole mitään kilttejä ja viattomia rasvapatteja, jotka nipsaistaan pois ja elämä jatkuu. Kuvittelin silti, että pahanlaatuiseenkin kasvaimeen on jokin hoito, siltä vaan leikataan koko maha sitten auki tai jotakin.

Noin muuten se voi aivan normaalisti. Ne oudot päivät jäi. Patit ei vaivanneet sitä, eikä ne kasvaneet. Jälkeen päin on helppo sanoa, että vaivasihan ne, kaikki ne vaisut treenit ja muut. Elvytysliike varmaan tuntui inhottavalta jne.

Klinikalla mentiin ekana vaa'alle. Sieni painoi 20,4kg, mikä oli minusta outoa, koska se oli käteen taas aika laihan tuntuinen ja olin ehkä viikon verran ruokkinut sitä vähän enemmän. Sen laiha paino on jotakin 19kg. Yritin vaientaa hälytyskelloni. Sinänsä en ollut huolissani sen laihtumisesta, se paino nyt vaan on aina elänyt kun ei minulla ole vaakaa ja ruokin mutulla. Sitten huomaan että nyt ne on lihoneet, jolloin vähennän, ja päin vastoin, ja se on vuositasolla sellaista pientä aaltoilua. Mutta se huolestutti kovasti, että vaa'an lukema ei oikein vastannut käden tuntumaa.

Lääkäri tutki koiran ensin muuten ja sitten siirtyi takapäähän. Tunnusteli aika pitkään ja kuvaili patteja, ja hoitaja kirjoitti sanelusta ylös. En muista mitä ajattelin, mutta sitten hän paineli vielä syvemmälle mahaan ja seurasi ensimmäinen järkytys: "ei tässä kaikki, vatsassa on iso massa lisää". Muistan miettineeni, että onpas ne työlästä poistaa ja että ne patit siellä painaa ja siksi kylkituntuma ja vaa'an näyttö eivät täsmää.

Sieni vietiin ensin röntgeniin. Yleensä niin suostuvainen ja leppoisa koirani vastusti kynsin hampain eikä olisi millään halunnut pysyä pöydällä kyljellään. Ehkä se vielä yritti estää meitä saamasta totuutta selville. Röntgenissä ei ilmennyt mitään kauheaa, mutta siitä mentiin ultraan. Siihen kouruun ei myöskään meinattu saada sitä, ja se oli pitkään siinä hyvin, hyvin jäykkänä, mikä ei ole sille lainkaan tyypillistä. Yleensä siitä on vain ihanaa maata katollaan ja olla ihmisten jakamattoman huomion kohteena. Eikä mennyt kauaa, kun minusta tuntui, että leijailen ulos kehostani ja tarkkailen tätä jostain muualta. Sen sisukset oli aivan täynnä niitä möykkyjä, hirveitä, mustia, pölypallon näköisiä möykkyjä. Suurimmat oli jotain yli 4cm pitkiä ja niitä oli ainakin 5-6kpl, joista yksi pernassa. Muut sisäelimet oli puhtaat. Yritin sulkea kaiken mielestäni ja keskityin vain juttelemaan koiralleni. Ell haki toisenkin lääkärin paikalle ja yhdessä he niitä ihmettelivät. Näkymä koiran sisällä ei vastannut lainkaan sen ulkoista vointia. He kysyivät moneen kertaan, että se on siis leikattu, kohtu on jätetty ja valeraskausoireita ei kuitenkaan ole koskaan vuosien varrella ollut. Kuulemma näytöltä olisi ensimmäisenä tehty leikkaamattomalle nartulle kohtutulehdusdiagnoosi, mutta ei se nyt oikein täsmännyt. Imusolmukkeita, he lopulta sanoivat ääneen. En tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta jotenkin tuli sellainen tunne, että niitä ei kyllä voi leikata pois.

Isoimmasta näkyvästä patista otettiin ohutneulanäytteet. Mahan läpi ei kuulemma kannattaisi yrittää sörkkiä niistä syvemmällä olevista, siinä tulisi helposti vain enemmän vahinkoa. Sitten Sieni käännettiin takaisin jaloilleen ja mentiin vielä ottamaan verinäyte. Se seisoi pöydällä kiinni pitämättä ja oli nyt vihdoin se kiltein Sieni, jonka kanssa olen tottunut asioimaan lääkärissä. Kuumetta sillä ei ollut.

Odotellaan klinikalla

Minä olin sanattomaksi järkyttynyt. Enemmän pettynyt kuin paniikissa, jotenkin vain hiljaa mielessäni olin alusta asti tiennyt, että nyt ei hyvä heilu. Meidän 15min patinnäyttämisaika vähän venähti ja oltiin siellä yli kaksi tuntia. Toki ell välillä otti muita välissä, mutta silti. Koska hänellä oli kova kiire jonon purkamiseen, keskustelu jäi aika lyhyeksi. Osa verikokeista tuli heti, osa lähti eteenpäin, samoin ne ohutneulanäytteet. Epäilty lymfooma, imusolmukesyöpä. Laittaa tuloksia ensi viikolla, pitäisi tulla viikon puolivälissä. Lähtiessä vielä sanoi, että odotetaan sitten joko hyvin huonoja tai vain huonoja uutisia, hyviä ei ole olemassakaan.

Minä menin kotiin päällepäin aivan normaalin koiran kanssa, joka oli juuri saanut kuoleman diagnoosin. Googletin tietenkin ummet ja lammet ja asian koko kauheus valkeni minulle lopullisesti. Solunsalpaajahoidolla voidaan saada 6-12kk lisää aikaa, ilman hoitoa keskimääräinen elinaika 1-3kk riippuen kasvaimen tyypistä. Minä en ole se, joka alkaa elvyttää elinkelvottomia koiria yhtään missään sairaudessa, silloin kun se on vain väistämättömän pitkittämistä. Sieni ei kesää näkisi.

Nahkamaha ultran jäljiltä. Miten se voi olla kuolemansairas kun se on ihan normaali...?

Päivät täyttyi töiden jälkeen metsälenkkeilystä ja päiväunista

Se oli aina niin onnellinen saadessaan nukkua näin

Mulla oli usein kirja kädessä, mutta en pystynyt lukemaan. Annoin ajatusten lentää ja olin vain sen kanssa.

Ell oli kuitenkin ollut niin hämmentynyt siitä miten ne sisukset ei vastanneet koiran oireita, tai kun niitä oireita ei ollut. Ehkä sillä on vaan joku massiivinen tulehdus jossain. Jotain muuta. Jotain mitä voidaan hoitaa. Hiljaa mielessäni minä kyllä tiesin koko ajan, ja jotenkin tässä elämän lotossa arvelin myös että se paskin mahdollinen diagnoosi sieltä tulee. Kuvittelin silti, että koska mitään oireita ei ole, meillä on vielä aikaa.

Äiti tilasi sille joululahjaksi samanlaisen williksen kuin töppöselläkin on. Vaelluskäyttöön, villa on paljon parempi kuin kevyt-BOT, menee yhtä pieneen tilaan mutta lämmittää enemmän. Nyt se ei ehtisi käyttää koko takkia. Vihasin sitä, vitun takki. Teki mieli polttaa se, repiä se, hävittää se. Jos vaan voisin samalla polttaa syövän.

Päätin, että nyt me käydään sen elämän loppuun saakka joka päivä metsässä. En ymmärrä, miksi en ole aina tehnyt niin. Miten voi väsyttää niin paljon, tai ei vaan huvita, tai on liikaa lunta tai mitä tahansa, että joka päivä ei tullut mentyä? Miten mikään voi olla tärkeämpää? Käyn metsälenkillä normaalisti 2-3 kertaa viikossa, muuten lenkkeillään remmissä. Nyt olin siellä joka päivä, joskus aamulla ja illalla uudestaan. Katsoin kun mun pienet ystävät leikki niin onnellisina ja itkin itkemästä päästyäni.

 

 

Viikonlopun Sieni oli ihan suht normaali vielä. Läähätys oli lisääntynyt ja mietin närästääkö sitä vai onko sillä kipuja, vai johtuuko se siitä että lymfooma kuulemma nostaa kuumetta. Saa lääkitä, jos siltä tuntuu, ell oli sanonut. Annoin sille Norocarpia, mutta ei se oikein auttanut. Se saattoi siis hetken läähättää ennen kuin kävi makuulle. Ei vielä mitään pahaa kuitenkaan. Ruokaa se sai aamuin illoin ja lisäksi joka päivä jonkun possun korvan tms, ja oli hyvin onnellinen kasvaneesta tarjoilusta.

ABC Tuohikotti, matkalla Kouvolaan. Ne takit oli kuin karkit. Sienen piti käyttää sitä vain siksi että se ehti edes muutaman kerran käyttää sitä.

Käytiin lauantaina Kouvolassa nosettamassa. Peruin sen ensin, koska en kestä että mun koira ei eläisi enää neljää kuukautta enkä jaksaisi koko päivää itkemättä. Menin sitten kuitenkin, koska ei se kotona itkeminenkään mitään muuta. Hyvä että menin, sai hetkeksi ajatukset muualle ja pöne parka sai jotain sille normaalia, kunnon treenit, kaiken tähän hämmentävän surun keskellä. Sieni sai spesiaalitapauksena aluksi hengailla ihmisten kanssa suunnittelemassa alueita ja lopuksi etsiä pari tätiä. Ulkona se oli vielä todella riehakas, kieri ohuessa lumessa, juoksenteli, tappoi puskaa. Sisällä sitten vähän vaisu. Kyllä se ne tädit etsi ja ihan oli mielissään, mutta silleen pikkusievästi, ei mitenkään suuresti ilahtuneena. Ehkä se vain ottaa sen ahdistuksen minusta, kun itsehän olin ihan itku kurkussa koko ajan.

Sienestä oli aina ihanaa vaan saada osallistua. Häntä on epätarkka koska se naputti koko ajan lattiaa vasten.

Miksi en useammin sen elämän aikana järkännyt sille mahista olla vaan mukana? Treenit on aina niin kiireiset ja vaan ne jotka tekee jotain "oikeaa", treenataan. Hän oli hyvin onnellinen kun jokainen ehti hetken sienestää ja sitten sai pitää palloa ja hengailla vaan.

Sitten se läähätys valtasi kaikki meidän yöt. Olin jo aiemmin ottanut patjan lattialle, patin löytämisen ja ekan lääkäriajan välissä makasin siinä päivisin Sieni mahallani. (Meillä ei koirat saa tulla sängylle eikä sohvalle). Diagnoosin jälken nukuin siinä yötkin. Sieni makasi mun kainalossa ja läähätti. Se ei oikein löytänyt hyvää asentoa ja vaihtoi milloin pään mun pään puolelle, milloin toisin päin. Se potkaisi takajalat suoraksi ja nousi kokonaan. Sitten se hetken istui ja saattoi siirtyä pois, vain tullakseen kohta takaisin. Ne patit painaa sen sisällä. Sen oli paras nukkua selällään jalat kohti kattoa ja mieluiten kovalla alustalla. Sen mentyä selälleen yritin laittaa sille tyynyjä tai omia ruumiinosiani tueksi niin, että se pysyy paremmin sellaisessa asennossa.


Videolla tyhjä katse ja loputonta läähätystä.

Maanantaina mies sanoi, että se läähättää kaikki päivät kun olen poissa. Se oli kuitenkin edelleen ulkona todella virkeä, aivan normaali. Juoksi pönen kanssa, nuuhki jäniksen jälkiä. Tiistaina kävin treenaamassa aamulla ennen töihin menoa, olin luvannut ottaa kaverille mainoskuvia. Siitä ei tullut mitään. Sieni ei halunnut mennä maahan ja se oli todella vaisu muutenkin, ja mua vaan itketti. Viime viikolla oireeton koirani ei enää ollut sitä, se oli vakavasti sairas. Kävin vielä toisella kentällä ottamassa lisää kuvia aamulla ostamani tulppaanikimpun kanssa. Sieni ei halunnut katsoa kameraan.

Tiistaina lääkäri soitti joskus viiden maissa ollessani töissä. Kun eläinlääkäri aloittaa "ootko kotona vai miten...", tiesin. Tiesinhän mä jo koiran tasaisesti romahtavaa vointia seurattuani, mutta teoriassa niin kauan kun ei ole mitään varmaa, on vielä pienen pieni mahis että kaikki olisi vain jotain helvetin väärinkäsitystä. Maailma romahti, ei mitään hajuakaan mitä olen töissä sen jälkeen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Itkin ihan hysteerisenä. Pahanlaatuinen, se pahin mahdollinen diagnoosi. Kyllä sen voi raijata Vantaalle CT-kuvaan, jotta saisi tarkemmin tietää missä niitä patteja on, kun ultra on aika karkea kuitenkin vaan. Siellä olisi kasvaimiin erikoistunut eläinlääkäri ja niitä solunsalpaajia voisi aloittaa. Koiralta voidaan poistaa koko perna, olin kuullut aiemmin. Tai sitten voidaan aloittaa saattohoito. Hän käski mun miettiä yön yli ja lupasi laittaa kaikki tulokset vielä sähköpostilla, vaikka oli myös selvittänyt ne mulle puhelimitse. Muistutti vielä, että jos päätän mennä Vantaalle, päätös on tehtävä pikaisesti, kerta koiran voinnissa näkyy jo muutos. Pyysi aamulla ilmoittamaan mitä tehdään, hän olisi sen päivän poissa mutta saisi viestit kyllä ja laittaisi sitten heti lähetteen eteenpäin. Saattohoidosta en älynnyt enempää kysyä, ja siitä olen vähän harmissani että hänkään ei varmistanut mitä lääkkeitä mulla on ja mitä sille voisi antaa. En muista, sanoinko tarpeeksi selvästi, että se on jo todella kipeä.

En minä tiedä millainen ihminen päättäisi niin. Minulle oli ainakin ihan selvää, että mun kultaisin, kultaisin koira, parhaista parhain ystäväni, ei sellaiseen rääkkiin joudu. Kuka lähtee ihan saatanan kalliilla hoitamaan jotain, jossa ei voi kuin joka tapauksessa hävitä? Ei tässä ole kyse rahasta, jos parantava hoito olisi ollut olemassa, mä olisin myynyt vaikka isoäitini ja omat sisäelimeni. Mutta sillä ainoalla hoidolla saisi patin vain hetkeksi hiljenemään, kunnes se tekisi uuden nousun. Kasvain voittaa aina. Lisäksi se mitä itse olen joutunut noita syöpähoitoja läheltä seuraamaan, niin nehän on ihan helvetistä itsessäänkin.

Tiistaina illalla heti kotiin tultuani kaivoin pönen vanhat lääkkeet esille ja annoin Sienelle Tramalia. Sitten lähdettiin lenkille, ja kompuroidessani lumessa ilman taskulamppua, jota en halunnut sytyttää, jotta voisin olla koirien valojen kanssa kolmestaan maailmassa ja kadota kaikelta pahalta, mietin onko aika nyt vai yritetäänkö sitä vielä vähän lääkitä. Haluaisiko se mennä vielä viikonloppuna mökille? Nähdä kaverikoiriaan? Tuttuja ihmisiä? Sieni kyllä touhusi lenkillä, mutta kyllä se oli väsynytkin. Jos se normaalisti veti 50m syrjässä polulta, nyt se oli vain viiden metrin päässä sivussa. Päätin, että jos Tramal auttaa ja ensi yö menee paremmin kuin aiemmat, katsotaan vielä. Kyllähän sitä tietää, että aika on menossa vähiin, mutta tämä kaikki tuli niin äkkiä ja olisin vain niin halunnut vielä hetken...

Toiseksi viimeinen iltalenkki

Sieni söi iltaruuan tyytyväisenä. Hassua, kun kaikissa lähteissä lukee, että lymfooma vie ruokahalun ja potilas laihtuu. Ruokahalu oli ainoa asia, mikä Sieneltä ei mennyt, se sai viimeiset namit vielä rauhoitteen jälkeen ja otti ne hyvällä halulla. Se kävi nukkumaan ja nukkui sikeästi. Itketti katsoa sitä, tajusin, miten väsynyt sen täytyy olla, koska se ei ole pitkään aikaan nukkunut noin sikeästi. Minäkin torkahdin, vain herätäkseni alle ahden tunnin kuluttua siihen, että se läähättää taas. Annoin sille toisen Tramalin ja perään Norocarpia.

Paha, paha olo.

En saanut enää unta. Eh, en edes muista koska olisin nukkunut tai syönyt. Kävellessä mua huimaa, silmien aluset on kaikesta itkusta vereslihalla ja on sellaista samanlaista lihasheikkoutta kun kuumeessa. Sienikään ei nukkunut, jos se tähän saakka oli ollut edelliset yöt mun vieressä, nyt se kävi enää nuolemassa mun naamaa ja siirtyi aina eteiseen saakka kovalle lattialle, yksin. Voisiko se enää selvemmin sanoa, että mun täytyy antaa sen mennä...  kahden maissa yöllä mies heräsi hysteeriseen ulvontaan, se olin minä joka istui koneella klinikan nettiajanvaraus auki, valinneena lopetuksen, muttei saanut painettua vahvista-painiketta. Otanko sen huomiselle, voinko vielä siirtää sitä päivällä? Entä jos on joku muu lääke joka veisi kivut pois? Ajattelenko tässä nyt enemmän itseäni vai koiraani? Tämä oli se hetki kun totesin että meidän toiveemme eroavat niin pahasti ja nyt on se hetki, kun koiran on annettava valita. Siellä ei ollut montaa aikaa vapaana ja jos odottaa aamuun, nekin voi olla menneet. Se oma ell ei ollut paikalla, mutta rehellisesti olisi ehkä vähemmän surkeaa mennä vieraalle. Mies vahvisti ajanvarauksen, Sienen elämä päättyisi aamulla klo 11.15.

Maha viimeisenä aamuna. Patit muuttui kivikoviksi ja kasvoivat vähän.

Se sai sen illan ja seuraavan aamun välillä yhteensä neljä kertaa Tramalia. Kukaan ei nukkunut. Käytin ne puolen tunnin lenkillä kolmen maissa, Sieni haisteli ja liikkui ihan ok, mutta oli väsynyt. Koska syöminen oli ainoa asia, mitä tehdessään se näytti "normaalilta", syötiin yön aikana valtavasti. Maksalaatikkoa kongista, lihaa, savustettu iso luu. Otin tietoisen riskin, että se oksentaa sitten rauhoitteesta. Kyllä sen silmistä näki, että sen on päästävä pois. Se oli enää pelkkä varjo siitä koirasta, mikä se diagnoosin saatuaan oli. En voi käsittää, miten sen vointi alle viikon aikana romahti. Jos aluksi oli shokki, ettei se näkisi kesää, sekin romahti hyvin äkkiä. Eihän se näkisi edes viikonloppua...

Yö tuntui niin pitkältä

Ja toisaalta kello kävi koko ajan ja Sienen jäljellä olevat tunnit vähenivät. Tässä vaiheessa kuiskasin sille, että pian saat rauhan.

Yön aikana tapahtui outo asia. Maksalaatikkopurkki oli keittiön pöydällä ja täydensin kongeja siitä. Jossain vaiheessa kuulin keittiöstä ihmeellistä kolinaa ja mennessäni katsomaan Sieni veteli jämiä lattialla. Se oli ottanut pöydältä purkin jossa oli neljäsosa jäljellä. Koira joka ei koskaan varastanut mitään.

Kuolema vaatii monenlaisia päätöksiä. Hautaus vai poltto? Talvella poltto olisi kätevämpi ja koska Sieni rakasti saunoa, ajattelin että sen mielestä poltto olisi mukava ajatus. Alun perin, silloin kun luulin että aikaa on kevääseen, ajattelin, että Apina lähtee sitten Sienen mukaan. Lelu oli sille kauhean tärkeä, se kantoi sitä ja lussutti sitä todella paljon. Pöne ei saanut sitä ottaa, se oli ainoa asia, mistä Sieni ikinä oli tarkka. En muista koska Apina tuli meille, ei se sitä ihan pentuna kyllä ole saanut. Sieni oli tarkka suutuntumasta, sopivan kiinteä ja sopivan karvainen oli hyvä. Apina oli niin räjähtänyt että sille oli vuosia etsitty korviketta, koskaan vaan sopivan tuntuista löytämättä. Jopa äiti kolusi Helsingin kirpputoreja aina joskus vain Apinan seuraajan takia. Siispä sitä ommeltiin kasaan ja pestiin jotta se pysyi kohtuullisen hyvänä. Sieni pakkasi Apinan myös mökille, porukoille jne aina mukaansa. Kun asia oli oikeasti käsillä, ajattelin, etten voi luopua Apinasta. Mun täytyy voida haistella sitä ja itkeä sen karvaan, säilyttää se, pitää siitä kiinni. Minä, minä, minun. Apina on Sienen ja Sieni on Apinan ja totesin, että en voi taas ajatella itseäni, vaan he saavat olla yhdessä. Ehkä mun olisi muutenkin parempi suoraan luopua, Apinan silittäminen ei kuitenkaan olisi sama kuin Sienen silittäminen. Enkä voisi kuvitellakaan, että mikään tuleva koirani koskaan saisi leikkiä Apinalla ja rikkoa sen. Apinakin oli niin moneen kertaan Apinoiden ensiavussa kokoon parsittu, että ehkä senkin olisi aika päästä lepoon. Silitin sitä paljon, mutta ei se tuntunut samalta kuin Sieni. Ei se ole Sieni. Apina oli paljon karkeampi kuin Sienen karkeinkaan kohta.

Aamulla pakkasin kameran, Sienen pallon ja Apinan ja tehtiin lähtöä koko perheen voimin. Sieni makasi eteisessä tavaroiden luona, huohotti ja näytti siltä että se tietää mihin me ollaan menossa, ja haluaisi jo pois. Sanoin sille monta kertaa, että kohta sä pääset. Pöne usein stressaa sellaisia lähtöjä kun pakataan paljon, ja normaalisti se sitten lähinnä vinkuu kun hetki on käsillä ja alan pukea. Nyt se suorastaan kirkui ja tärisi eteisessä.

 

Metsässä Sieni piristyi ja oli alkumatkan ihan normaali. Siis sellainen viime päivien normaali, ei oikea normaali. Yleensä se hyppii ilmaan mun edessä ollessaan onnellinen, mutta nyt se hyppäsi kerran todella kovaa mua päin. Ehkä mun mieli laittaa koiran päähän ajatuksia joita ei ole, mutta sekin tuntui jotenkin todella merkitykselliseltä. Mentiin ekaa kertaa tänä talvena jään rantaan ja päästin ne juoksemaan siinä. Pian ne törmäsivät ihan kevyesti kyljittäin ja sitten Sieni huusi, se huusi kuin syötävä ja rynnisti matalana mun jalkoihin ja heittäytyi osin kyljelleen lumeen. Hetken olin varma että mun sydän pysähtyy ja että nyt sieltä repesi jotakin ja se kuolee käsiini siinä. Valitus kuitenkin loppui nopeasti ja sitä oli "vaan" sattunut se törmäys. Jos tähän saakka jossain mielen syövereissä olin vielä miettinyt, voisinko jotenkin ostaa lisää aikaa ja pitkittää tätä edes muutamalla päivällä, nyt se viimeinenkin epätoivoinen toivo valui kyynelten mukana.

Otettiin viimeisiä valokuvia. Yhteiskuvia. Se sai juota pallonsa kanssa ja muutaman kierroksen se vetikin jäällä, sitten jäi rantaan pumppaamaan palloa suussaan. Se rakasti sitä suun liikettä. Jatkettiin matkaa metsään, Sieni jätti pallon, ja pyysin että se tuo sen mulle takaisin kassiin. Se oli väsynyt. Koira joka normaalisti vetää pitkin puskia, jolkotti enää juuri meidän edellä polulla. Pöne juoksi kauempana ja kovempaa kuin se, mikä oli aivan tavatonta. Mun lenkki on vajaa 45min, jääosuuden jälkeen ehkä 25min. Lunta oli jonkun verran ja eiliset jälkeni olivat peittyneet. Ei nyt niin, että lumikenkiä harkitsisi, mutta selkeästi kuitenkin joutuu nostamaan jalkaa enemmän kuin sulan maan aikaan. Sieni haisteli metsän jälkiä, piehtaroi ja kävi useita kertoja hakemassa namia multa. "Ei se ulkona näytä ollenkaan niin sairaalta kuin kotona", mies sanoi. Ei niin, mutta ulkonakin se on vain varjo siitä, millainen se normaalisti on lenkillä.

Loppua kohti se alkoi jättäytyä mun taakse. Vaelluksella se on tottunut tekemään niin, menin aina pönen kanssa edellä äidin tullessa Sienen kanssa takana. Vaikka Sieni oli irti, se saattoi silti pitkiä matkoja marssia ihan mun takana. Metsälenkillä se ei tehnyt sellaista koskaan. Vain noin 200m ennen autoa Sieni meni ison kuusen alaoksiin ja alkoi kaivaa ja repiä itselleen petiä. Se tekee sellaistakin vaelluksella aina kun pysähdytään tauolle. Siellä se on kauhean hassu tapa, siinä missä pöne aina käy vaan makaamaan, Sieni haluaa laittaa lakanat ja pedata kunnon pedin. Nyt mun sydän vain särkyi. En tiedä, halusiko se vielä saada mut muistelemaan meidän ihania vaellusretkiä, vai yrittikö se vain näyttää miten kovasti se haluaa lepoon. Se oli kuolemaa tehdessäänkin niin saatanan tunnollinen ja huomaavainen ja ajatteli kaikessa minua. Sieni oli maailman epäitsekkäin koira ja kaikki se rakkaus ja huolenpito, mitä se viimeiseen asti minulle antoi...

En vain saanut sitä enää katsomaan kameraan.

Mies kävi klinikalla kysymässä, voiko maksaa etukäteen. Siinä tehtiin tuhkaussopimus ja lopetuksen maksun sai suorittaa, tuhkauksen lasku tulisi eri firmalta sitten jälkeen päin. Paperissa oli erikseen kohta mihin lisättiin että lelu tulee mukaan, se ei siis ollut mitenkään tavatonta eikä sitä tarvinnut selitellä sen enempää. Aulassa ei ollut ketään ja lääkärikin oli jo vapaana, joten päästiin heti. Henkilökunta käyttäytyi todella mukavasti. Sieni sai ensin rauhoitteen, joka pistettiin normaalisti reiteen. Sen ei pitäisi kauheasti sattua, mutta se vinkui kovasti. Sitten se seisoi ja piti päätä mun sylissä, silitin sitä ja annoin sille vielä muutaman namin. Vasta kun takapää alkoi täristä ja notkua, eli aine selkeästi vaikutti ja koira alkaisi vaipua uneen, pyysin sitä käymään makuulle. Apina oli sen vieressä koko ajan ja minä olin kyykyssä lattialla silittämässä sitä. Autoin sen kyljelleen, koska sellainen asento oli ollut sille mukavampi, ja otin jo tässä vaiheessa pannan pois ja tungin sen kassiini, ettei mun tartte poistua tyhjä hihna kädessäni. Missään vaiheessa se ei oksentanut niitä öisiä ruokia ulos. Lääkäri oli jättänyt meidät kolmestaan ja sanonut tulevansa 5-10min päästä takaisin, kun rauhoite olisi vaikuttanut. Sitten hän selitti mitä nyt tapahtuu, ja että jotkut haluaa poistua tässä vaiheessa ja se on ihan ok. Koiralle laitetaan seuraavaksi kanyyli etujalan suoneen, mihin varsinainen lopetusaine pistetään. Jotkut saattaa sätkiä, äännellä, kouristaa ja ties mitä kaikkea, mutta se ei ole enää tietoista eikä sitä satu. Se vaan voi näyttää rumalta ja kaikki ihmiset ei halua sellaista nähdä. No, minä en ikinä jättäisi sitä sellaisella hetkellä yksin koska se teknisesti ottaen elää vielä ja kukaan ei voi olla satavarma mitä se vielä aistii ja mitä ei, joten sanoin että ollaan loppuun asti sen kanssa.

Rauhoite on vaikuttanut ja Sieni on saanut rauhan

Nostettiin se pöydälle, ell ajoi etujalasta karvat ja laittoi kanyylin. Pidin Sienen takajalasta koko ajan kiinni ja silitin toisella kädellä sitä kyljestä. Apina istui sen takana nojaten siihen. Ainetta laitettiin hiljaa ruiskulla ja jossain puolivälissä ehkä koiran kylki lakkasi kohoilemasta. Loputkin pistettiin, ja sitten ell varmisti stetoskoopilla ettei se enää hengitä, ja että silmät ja takapään lihakset on rentoutuneet. Sieni oli poissa.

Hän siivosi välineet pöydältä, pyyhki kanyylin laitosta tulleet veripisarat ja sanoi, että saamme istua sen kanssa niin kauan kuin haluamme. Jos ei halua aulan kautta poistua, voi lähteä sivuovesta. Koira ja Apina saa jäädä pöydälle niin he hoitaa sitten loput.

Se kuoli yhtä nätisti kuin aina elikin.

Hyvää matkaa teille tähtien taakse

Ei me oltu montaa minuuttia. Sieni ei ollut enää siellä. Ennen lähtöä silitin vielä kerran sen ihania, maailman pehmeimpiä korvia ja otsaa ja nuuhkaisin sen päätä. Sieni oli tuoksukoira, sen otsa haisi aina ihanalta. Toivottavasti en ikinä unohda sitä tuoksua, enkä sitä tuntumaa miltä se tuntui eri kohdista. Päälaki oli kaikkein pehmein.

Pönen kai olisi voinut viedä klinikalle käymään katsomaan että Sieni jää sinne, mutta koska se pelkää lääkäriä eikä todellakaan halua sinne, en uskonut että kannattaa. Olen melko varma, että pöne ymmärtää muutenkin.

Yllättävää kyllä pahimman itkun jälkeen olo oli enemmänkin rauhallinen. Nyt se on ohi eikä maailman parhaimman ystävän tarvitse enää kärsiä. Yritin iltapäivällä nukkua ekaa kertaa viikkoon sängyssä, onnistuin ehkä puolisen tuntia. Joku sanoi, että päivä ennen lopetusta on paljon hirveämpää kuin päivä sen jälkeen, ja olen samaa mieltä. Ennen lopetusta omaan suruun ja ikävään sekoittuu niin pahasti se koiran kipu ja huonous. Jälkeen päin ei ole kuin oma suru, joten sehän on melkein kuin puolet vähemmän.

Kiitos Sieni kaikesta, olit parhaista parhain ystävä ja aivan epätodellisen täydellinen. Olisinpa aina osannut rakastaa ja arvostaa sua niin valtavasti kuin sinä minua. Mä olisin niin kauheasti halunnut vielä pitää sut itselläni. En voi lakata miettimästä miksi näin piti tapahtua meille. Mutta loppujen lopuksi ei sillä varmaan ole mitään väliä, koska mun maailma olisi joka tapauksessa murtunut, olisit sitten ollut täällä vielä vuoden tai viisi vuotta. Kaikki meni niin mustaksi ja niin pirstaleiksi, että en tiedä täyttyykö se jättämäsi suunnaton tyhjyys koskaan.

Kaveri, jonka luona Sieni vietti paljon aikaa, se paikka jossa se leikitti ensin koirat ja sitten lapset:
"Kerroin Vilholle, että Sieni on poissa, Fannille en vielä. Vilho oli pitkään ihan hiljaa ja sanoi sitten itkien: "Kun mä olin pieni, niin joku kysyi kuka mun paras kaveri on, ja mä vastasin että Sieni."

Sieni oli niin täynnä rakkautta, että sitä riitti jaettavaksi asti. Sillä oli hirveästi ystäviä ja sen läsnäolo sai todella monen ihmisen hymyilemään. Uskon, että jokaisella on jokin tehtävä täällä maan päällä. Sienen tehtävä oli opettaa mut paremmaksi ihmiseksi. Kai se nyt sitten vaan sai sen suoritettua, koska sen kerta piti lähteä.

Kaipaan sinua ikuisesti Sieni <3

Kuvia on onneksi aika paljon kun niitä joskus jaksaa enemmän käsitellä.