Kuulumisia

Mun läppäri vetelee viimeisiään ja pelkästään sen aukeamiseen menee ainakin vartti, niin ei vaan ole aikaa eikä intoa paljoa mitään sillä tehdä. Eikä sitä oikein mihinkään muuhun kuin blogin kirjoittamiseen ja kuvien käsittelyyn tarttekaan, muu hoituu puhelimella, niin olen tosissani harkinnut tartteeko mun edes ostaa uutta. Jos vaan lopettaisi blogin, eikä niitä kuviakaan ole järkkärillä vissiin sitten vaelluksen (kesäkuussa!) paljoa otettu. Järkkärikin pitäisi päivittää. Mutta jos nyt vielä... mä nyt kuitenkin tykkään kirjoittaa, se jäsentää omia ajatuksia kivasti. Liityin kyllä juuri instagramiin ja se vaikuttaa ihan hyvältä paikalta säilöä kuvia, ja kirjoittaa niihin enemmän tai vähemmän. Siitä selviää kännykällä.

Edellisen päivityksen jälkeen mainitsemisen arvoisia tapahtumia on ainakin rallyn alkeiskurssi, jonka lähtötasotestin läpäisimme (mitään se ei osannut mutta kontakti on vahva). Odotin kurssia innolla, koska oli sikahauskaa kerrankin vain mennä ja tehdä kun joku muu olisi suunnitellut kaiken. Koin pienoisen pettymyksen, koska kurssi on tyypillinen rallykurssi ja siellä paljolti imutetaan rataa, missä ei ole mun mielestä päätä eikä häntää. Kun ihminen osaa niin paljon kuin minä, niin tuskin nyt missään alkeiskurssilla mitään uusien ajatusten ilotulitusta on luvassa, vaan kyllä ne seuraamiset ja maahan menot opetetaan kuten tähänkin asti. Ajattelin sitten vaan, että otan kurssin häiriön kannalta. Pajua vaan ei häiritse yhtään mitään silloin kun hänellä on tehtävä kesken ja ruoka tuloillaan. Sitä on voinut alusta asti pitää siellä irti. No ei se hukkaan ole silti mennyt, hän on myös opetellut että jos jossain on esim rähäkkää, otetaan kontakti ohjaajaan, eikä mennä poliisiksi paikalle tai huudella kauempaa kannustusta.

Sain kurssilta myös inspiksen opettaa sen maahan menon, mitä en ollut ollenkaan saanut houkuteltua esille ja minkä kanssa olin jo menettää hermoni. En kyllä saanut mitään uutta vinkkiä mutta päätin vain yksi ilta että jo nyt on v*ttu kun oon paljon vaikeampia asioita saanut koirille koulutettua, ja päätin etten vaan luovuta ennen kuin se onnistuu. Perusasentoa tai imuttamalla seuraamista se ei ole tehnyt kotona yhtään kertaa, mutta muutama kurssikerta on selkeästi painunut sen päähän ja jotain se on kyllä vahingossa oppinut vaikka imuttaminen onkin mulle sellainen kirosana. No, rehellisesti en kyllä ole yhtään innostunut rallysta vieläkään ja ehkä nyt kun ollaan saatu matot takaisin lattialle ja voi palata keittiötreeneihin, alan opettaa sille ennemmin tanssitemppuja.

Nosen vkt-kurssilla olin. Toisin kuin muissa lajeissa (paitsi agissa?), siihen kuuluu pakollinen harjoittelu, eikä vaan yhtä vaan kaksi kertaa. Yhden sain jo tehtyä oman seuran kokeessa mutta toinen jää hamaan tulevaisuuteen. Sinänsä ihan typerää ettei harkintaa käytetä, kun on meitä jotka on järkänneet elämänsä aikana varmaan satoja eri lajien kokeita ja on muun lajin vkt ja nosessakin oon tehnyt kaikkea muuta paitsi käyttänyt sitä tulosohjelmaa. Se käytiin nyt läpi mutta vielä pitää harjoitella yhdessä KEK-kokeessa ja hommata sinne ajoneuvoja ja laatikoita... ihan kun en olisi aika monta kertaa niitäkin jo ollut järjestäjänä hommaamassa. Voi luoja. Ensi vuonna tulee muutenkin olemaan se ongelma että on kaksi ykkösen koiraa, niin kiinnostaa hirveästi vielä uhrata jotain kokeita harjoittelulle. Sen pitää olla kakkosen koe niin kirpaisee vähemmän jättää väliin.

2lk sisäetsintäkoe siis oli ja harjoitteluni ohessa pöne sai olla nollakoira. Vähänkö hän oli onnellinen kun täysin ilman aikarajoituksia sai vaan etsiä <3 Se on ihan erilaista, se aikapaine tosiaan sen jännityksen tekee. Päivän päätteeksi otin myös junnut treenaamaan ja he oli ihan sikahienoja.

Pöne kävi lääkärissä ja koepäivän jälkeen (dopingsäännöt koskee myös nollakoiraa) illalla aloitin sille sekä gaban että Norocarpin. Pöne ei ole syönyt normaalisti, mutta ei sen suusta löytynyt mitään vikaa, eikä verikokeissakaan ollut mitään. Muutama arvo ihan ylä- tai alarajalla mutta vielä viitteissä. Se siis tulee syömään ja on nälkäinen kuten aina, eli ongelma ei ole ruokahalun puute, mutta ruokailu kestää liian kauan. Se saattaa nostaa pään kesken kaiken ylös kupista ja muutaman kerran se jätti puoli annosta Lakille, mikä on todellakin täysin ennenkuulumatonta. Se ehkä vähän muklaa puruluita puolelta toiselle. Toisaalta treeneissä se kyllä söi ja kokeilin myös syöttää samaa nappulaa kuivana kädestä; menee normaalisti toisin kuin lisien kanssa kupista. Epäilin jo että se on saanut e-vitamiinin yliannostuksen ja tietää sen itse eikä halua sitä enää, kun oon lorottanut kaikille muillekin E:tä kun Paju on saanut sitä pallin takia. Joku sitten heitti närästyksen ja sekin voisi olla. Ell ei oikein osannut muuta kuin antaa kipulääkkeet ja kehoittaa palaamaan asiaan jos se ei auta ja ongelma jatkuu. No ongelma taisi ratketa kun muutin sen ruokintaa vähän, mutta muuten en ole nähnyt koirassa mitään vastetta. Se sai tässä taas sellaisen kipukohtauksen kerran kun oltiin tulossa anopilta kotiin. Näin jo pihassa että nyt se köyristää selkää tosi voimakkaasti ja seisoo jalat allaan, ja portaissa se sitten hiljaa vinkui koko matkan. Kuuri oli päällä jo joten en tehnyt mitään, sillä on ollut näitä muutama kerta elämänsä aikana. Tämäkin meni ohi ja seuraavalla kerralla rapussa ei mitään ongelmaa. En oikein tiedä mistä se tulee. En minä tiedä onko se kipeä ja pitäisikö sen syödä loppuelämä sitä gabapentiiniä. Olen taatusti kyylännyt kulmakarva kurtussa koko ajan, enkä mä näe siinä yhtään mitään muutosta kuurin jälkeen tai ennen sitä, ja on se sitä nyt jo pari viikkoa syönyt että pitäisi alkaa vaikuttaa. En mä haluaisi sitä turhaankaan lääkitä, varmuuden vuoksi, vielä?

Hieronnassa kävi mudit ja pönellä oli yllättäen kaikkein kipein toinen lapa ja olkapää. Sillä oli viimeeksikin etuosassa jotain, mikä on tosi outoa, kun se takapää on aina ollut se heikko lenkki. Lakki oli ihan sikanätisti, sillä vähän reisissä kireyttä, hoitui helposti. Lakin hieronnassa oleminen on jotenkin tosi lohdullista. Se on pentuna ollut joitakin kertoja mukana kun pöne on käynyt, ja alusta asti ollut sitä mieltä että hieroja on jees tyyppi ja käynyt kerjäämässä rapsutuksia. Pöne on ehkä ollut hyvä esimerkki ja sitten vain se, että koira on saanut olla sivuroolissa ja tehdä mitä haluaa. Tämä oli sen toinen hieronta eikä tartte yhtään miettiä että entä jos se ei anna käsitellä, se on ollut tosi lunki. Ihmeellistä että sama koira sitten murisee lääkärissä ja pelkään että sen kaikki harrastukset jää ilman koekäyntejä koska se ei selviä siruntarkastuksesta, ei anna koskea ja pakottaessa alkaa murista. Se ei ole paljosta kiinni että se saisi hetken aikaa ja toteaisi että tämä on ihan ok. Se ei ole perusluonteeltaan toki mikään avoimen sosiaalinen koira, mutta se on kuitenkin ihan eri tavalla kiinnostunut vieraista ja utelias menemään haistelemaan heitä, toisin kuin pöne, jolle kaikki vieraat on aina olleet hyvin yhdentekeviä. Mutta sitten siinä on se alkukantainen villieläin joka ahdistuu heti jos siitä tuntuu että sitä aletaan pakottaa enempään kuin mihin se itse on valmis. Se on vain vähän hitaasti lämpenevä. Antaisin paljon jos keksisin miten saisin sille opetettua jonkun "ei hätää, tämä on ok" -signaalin, jotta se voisi luottaa siihen ja saataisiin noi sirujutut sujumaan. Eihän se koira niitä kokeita kaipaa mutta minä kaipaan, ja mun sielu itkee verta jos kaikki kaatuu tähän. Jotenkin en nyt vieläkään näe itseäni pakottamassa sitä kuten pönelle aikoinaan tehtiin, vaikka välillä mietin, että ehkä tarkoitus pyhittäisi keinot ja että jos sille tartteisi kerran vain sanoa että tuo ei ole sallittua, ja koko ongelma olisi tiessään. Voi äääh.

Paju on nyt 7kk ja puuttuva palli kelluu edelleen pippelin vieressä eli ilmeisesti se on se nivuskanava. (En ymmärrä näistä mitään, en ole koskaan ajatellut, että kivespuutos voisi koskea mua.) Vituttaa kuin pientä eläintä, eihän se sieltä enää tule. Toisaalta yritän ajatella, että sain tosi kivan koiran kaiken jonon ohi ja sain sen tosi halvalla. Ehkä on parempikin ettei se koskaan pääse astumaan niin se ei vaikuta meidän elämään tai koirien laumasuhteisiin tai mihinkään. Mutta se pitää poistaa ja oon jo sata kertaa käynyt läpi vaihtoehdot, siis poistetaanko vaan se väärässä paikassa oleva joka aiheuttaa kasvainriskin ja jätetään se normaali, vai poistetaanko molemmat. Pönen vanhojen päivien virtsanpidätysongelmat saattaa johtua kastraatiosta tai saattaa vissiin olla johtumatta, niiden lisäksi pelottaa että kun tollasen pikkukoiran ruokinta on muutenkin melko vaikeaa niin jos se lihoo ihan palloksi ja voi syödä ruokalusikallisen päivässä. Vituttaa, miksei se vaan voinut tulla?! Mun seuraava koira niin on narttu kaikkien näiden urosten ongelmien jälkeen.

Laumasuhteista puheen ollen Paju otti tässä taas pöneltä selkäänsä oikein kunnolla. Tämä on käynyt pari kolme kertaa ennenkin, ja kyseessä on ruoka tai se että pönellä on tyhjä kuppi tai kongi tms (täysille pentu sentään ymmärtää olla menemättä) jota se tyrkyttää täytön toiveissa ja Paju ryntää paikalle "kato vau mistä löysit tollasen, mitäs meillä tässä on". Pönelle se tyhjäkin kongi on ihmisen lähellä melkoisen arvokas resurssi ja kun sillä on melko puutteellista se viestintä niin sehän ei mitään varoita vaan niittaa iholle tulleen idiootin välittömästi. Paju kyllä alistuu ja huutaa kuin syötävä, mutta pöne meinaa jatkaa vaan mylläämistä. Lakkikin kokeili murkkuna pari kertaa onneaan mutta lopetti, mutta jokin Pajussa epäilyttää mua että se ei kyllä tule ottamaan opikseen ja vuoden päästä se voi olla sitä mieltä että enpäs luovutakaan.

Tällä kertaa sitten löysin myös melko ison reiän Pajun niskasta. Siinä on jo rupi ja pihkavoiteella sitä on hoidettu, mutta taitaa olla ensimmäinen kerta kun mun koirat rei'ittää toisiaan, eikä ole mitenkään mukava tunne. Keräsin tyhjät kongit ja kupit pois lattialta ja pitää nyt taas yrittää olla tarkempi. Eihän se pöne saata vuoden päästä enää edes elää, mutta kaveri sanoi hyvin; koirat kyllä soveltaa oppimiaan kaavoja myös muihin yksilöihin ja eihän nyt minkään koiran ole hyvä oppia tappelemaan, tuollaisen juntturan terrierin varsinkaan. Lakin kanssa niillä onneksi edelleen menee erittäin hyvin, enkä usko että mitään ongelmia tuleekaan, kun toisen maailmaa pyörittää ruoka ja toista se ei juurikaan kiinnosta. Ehkä minä voisin olla sellainen resurssi mistä voisi tulla sanomista, mutta onneksi musta riittää kaikille.

Mitäs vielä... HaunPaikan reissusta on tuossa alla oma postaus. Sitten ollaan vähän jäljestelty, Lakki on tehnyt pari alokasluokan mittaista jälkeä ja hyvin pelittää. Käytiin kerran myös pellolla ja todettiin että voisi olla ihan hyvä käydä useammin kuin kerran vuodessa.

Ai niin ja jänisasiat! Paju ei edelleenkään osaa istua käskystä tai yhtään mitään muutakaan, mitä tässä iässä todellakin vissiin jo pitäisi, mutta luokse se osaa tulla. Kun koulutan luoksetuloa, se on jotain ihan muuta kuin että huudellaan koiraa olkkarista keittiöön ja kuvitellaan että nyt se osaa sen. Ihan pentuna käytin kadulla kulkevia ihmisiä joista pentu sekosi, ja annoin sen rynnistää vähän matkaa heitä kohti ennen kuin kutsuin. Samaa on tehty myös apparin ja ruokakupin kanssa kentällä. Vääristä valinnoista ei seuraa mitään, mutta on tärkeää että tilanne on kontrollissa ja koira ei todella saa sitä mitä se tavoitteli. Tottelemisesta seuraa iso palkka. On ollut raakaa jauhelihaa ja ties mitä paskaa taskussa, mutta aivopesu on aika tärkeää tässä vaiheessa ja koiran pitäisi ehdollistua siihen että kutsusta seuraa jotain IHANAAAA; ihan kiva ei riitä. Tavoittelen sitä että koira kääntyy ilmassa kun kutsu käy ja että se tulee niin kovaa että meinaa kaatua turvalleen.

Pikku hiljaa oon alkanut tehdä samaa riistan kanssa. Meidän takapihan nurmella asuu iso jänis ja se on ollut loistava avustaja. :D Linnut on kanssa hyviä. Aluksi kauempaa mutta kun onnistumisia tulee, etäisyyttäkin pitää lyhentää ja haastaa koiraa yhä lisää. Muutama päivä sitten tämä projekti koki melkoisen huipennuksen tositilanteessa metsässä, koirat irti. Jostain lähti iso lintu ja jo ennen kuin ehdin päättää yritänkö edes kutsua, Paju veti liinat kiinni ja äkkikäännöksellä täysiiii kohti ohjaajaa. Voisi sanoa että silloin kun luoksetulon vihjeeksi muodostuu riista itsessään, eikä ehdi edes huikata kutsua väliin, ollaan jo aika pitkällä.

Riistavietti kai kuuluisi rotuun mutta itsekkyyttäni ajattelen vain omaa yksilöäni, enkä kyllä koe mitään syyllisyyttä että aivopesen sitä näin. Mun kanssa sillä on paras elämä jos hallinta pysyy tällä tasolla ja se saa olla vapaana. En myöskään usko että jos koiralla on suunnaton riistavietti, kukaan mahtaa sille paljoa mitään. Onneksi ei ole. Ja onneksi on tuo suunnaton ahneus, jos ohjaajalla ei ole mitään millä saa koiran ratkeamaan nahoistaan, niin vähän on pelimerkit vähissä.

Lopuksi muutama random kuva puhelimesta vain siksi että mun puhelimet tuppaa aina hajoamaan ja mitään varmuuskopioita ei tietenkään ole missään: