Karhunpolku 07-08 / 2023

Tämän kesän juupas-eipäs-pähkäilyn jälkeen päädyin lopulta kuitenkin lähtemään pienelle vaellukselle kesän viimeisellä lomaviikolla. Vietin aikaa melko paljon netissä ja lopulta valitsin Karhunpolun (huom. se kuuluisa Karhunkierros on tyystin eri paikka). Lieksan kaupungin matkailuneuvonta oli erittäin avulias ja lähetti minulle ilmaiseksi koko reitin kattavan kartan ja muita esitteitä. Kartta oli kyllä vuodelta 2007 ja mittakaava melko karkea, mutta reitin pitäisi olla hyvin merkitty. Auton siirron päädyin lopulta ottamaan Suomun luontotuvalta Patvinsuolta. Yrittäjä vei minut omalla autollani Teljoon ja autoni odotti Patvinsuolla mihin reitti päättyisi. Palvelu maksoi 100e ja sisälsi ns. päivystyksen, eli jos minun tartteisi keskeyttää reissu, kyyti tulisi hakemaan pois mistä tahansa. Varmistin vielä etukäteen että on okei että minulla on koirat mukana. Suomun isännällä oli koiria itselläänkin ja niistä puhuessa matka meni rattoisasti. En ole koskaan ennen käyttänyt tällaista palvelua, mutta hyvin pelitti ja voisin jatkossakin käyttää. Satanen tuntui aluksi ehkä vähän kalliilta minun bensoillani, mutta matkaan meni 1,5h per suunta niin ei se reilun kolmen tunnin työajasta nyt sitten kuitenkaan niin kauheasti ole. Kolmekymppiä per tunti, en välttämättä olisi itsekään lähtenyt. Hän sanoi että siirtoja on kesäaikaan ehkä noin kymmenen kuukaudessa, mikä kertoo myös siitä että reitti on todella tuntematon. Sellainen huomio vielä että hän on tosiaan kiinni tuvalla 8-16 joten siirrot käytännössä iltaisin neljän jälkeen. Aamullakin periaatteessa pääsee mutta pitäisi lähteä siinä neljän jälkeen jotta hän ehtii kahdeksaan takaisin töihin, ja kuulemma pääosin nukkuisi mieluummin öisin :)

Vaellusryhmässä joku oli juuri punninnut kamansa ja tehnyt niistä erittelyn, niin inspiroiduin itsekin.

-pyhä kolminaisuus (rinkka, majoittuminen) 6,8kg

-keittiö ja ruuat 7,3kg, josta kaksi kiloa lähtiessä sokerilimua, jonka juon pois ja vettä ei tartte sitten paljoa kuljetella reitilläni

-EA+hygienia+sairaudenhoitotarvikkeeni 1,3kg

-vaatteet 1,5kg + päällä 0,9kg (uudet merinotissiliivit, merinopaita, kiinakaupan halvat ohuet pitkät housut, speedcrossit - ajattelin kokeilla kevyttä ja nopeasti kuivuvaa)

-muu (kartat, elektroniikka, korjaustarvikkeet ym) 0,9kg

-koirat 2,5kg ja Lakilla vielä omassa rinkassa 1,6kg

Yhteensä aikalailla 20kg tai 18kg ilman juomia. Rinkka ja majoitteet painaa ihan hirveästi, esimerkin ihmisellä ne oli reilu 3kg. Koirien takia pitää toki olla isompi teltta kuin itselleen ja riipparit ei ole yhtään mun juttu, mutta olisihan noita uudempia telttoja huomattavasti kevyempiä. Ja rinkkoja, kun ostaisi selkeästi pienemmän. Koirien ruuat painaa myös hirveästi mutta onneksi ne kuluu myös pois.

Kertomus on kirjoitettu mukanani olleen pienen muistiinpanovihkon perusteella.

Valmiina lähtöön!

Oltiin tosiaan Teljossa lauantaina illalla ja päästiin lähtemään liikkeelle noin klo 18. Sataa tihuutti. Pe-la oli ollut se vuosikymmenen sademyräkkä ja vettä oli tullut jopa 5cm, ja olihan muuten märkää. Sateen piti kuitenkin loppua ja sunnuntaina olla jo parempi päivä pienine kuuroineen, alkuviikosta pelkkää aurinko. Se mikä kastuu, kuivuu kyllä, lohdutin itseäni. Kenkien suhteen arvoin vielä parkkipaikalla. Vaelluskengät olin jättänyt kotiin koska ne kun kastuu, eivät kuivuisi koko viikon aikana, ja olisi inhottavat ja painavat, joten ei ainakaan niitä. Mutta ohuet lenkkarit jotka kastuu hetkessä mutta kuivuu nopeasti, vai saappaat joissa jalat ei kastu vedestä mutta epäilemättä hiestä kyllä, kun lupaa kuitenkin päiville +22. Otin lenkkarit.

Otroskoskella oli valtava tupa ja rantasauna, mutta olin tullut vasta 5km, joten en malttanut jäädä siihen.

Kävellessä kehittyi suunnitelma yöpyä Aittokosken tuvalla, mutta pihassa oli kyltti "ei asuntoautoille" ... ja asuntoauto. Marssin sitten äkäpäissäni ehkä kilsan sen ohi, jolloin päivän patikaksi tuli 13km. Inhoan kaikkia tupia joiden luokse pääsee autolla. Olisihan sinne voinut tunkea sekaan, mutta en aja viittä tuntia metsään mennäkseni kuuntelemaan jonkun porukan örvellystä. Parasta olisi jos en näkisi yhtään ihmistä missään.

Matkalla ajattelin polun vierellä kasvavia haperoita ja mummoa, Pajun luustokuvia, epäonnistunutta Muotkan reissua ja että he uskaltavat silti edelleen tulla mukaani, sitä että olen yksin ja vastuussa kaikesta. Joudun päättämään kaiken. "Pidetäänkö tässä tauko vai jatketaanko vielä?". Mutta he ei vastaa, he vain katsovat ja odottavat että minä päätän.

***

Sunnuntaina ei olisi millään viitsinyt nousta. Satoi edelleen ja taivas oli harmaa. Silloin ei auta kuin pakottaa itsensä ylös ja toimimaan. Sadekaan ei tunnu sitten kävellessä enää niin pahalta, mutta ensimmäinen ulostulo teltasta kysyy aina melko kovasti sisua.

Käveltiin Valamajoen tuvalle kuivattelemaan kamoja. Kota oli tosi symppis. Siellä ei ollut ketään. Juuri kun pääsin sisään, taivas suorastaan repesi ja maa vaan rytkyi kun vettä tuli. Mukava sitä oli ikkunasta katsoa, kerrankin ajoitus kohdillaan. Virittelin kamiinaan tulet ja levitin kaikki kamat kuivumaan, ja tein itselleni keittolounaan. Tunti pari menee että teltan kankaan saa kuivaksi. Lähtöä tehdessäni aurinko yritti hetken paistaa. Vaelluksella ei haittaa, jos (käyttö)vaatteet kastuu, mutta teltta on se ongelma. Ja yövaatteita pitää toki visusti varjella. Jos telttaa ei saa välissä kuivattua, sillä ei oikein pysty toista yötä nukkumaan. Nyt kun mulla oli kuiva teltta pussissaan turvassa, aivan sama sataako vai ei, koska selviän taas seuraavasta yöstä. Vaelluksella pitää ajatella tällä tavalla päivä kerrallaan ja tavallaan ostaa aikaa itselleen. Tai teltalleen.

Lounasseuralaiseni

Seuraavana 10km marssi Laklaniemeen. Sadepilvet häipyi ja aurinko alkoi paistaa yhä enemmän. Oikea kinttu on ihan vesikelloilla jalkapohjasta. Märät kengät ja sukat ja lits läts joka askeleella kengässä lotiseva vesi on huono yhdistelmä. Teippailin jalkaa hetken Lakkiniemen 💙 tuvalla. Vauhti on ollut melko kova koska ei ole enää kuin 4-5km jäljellä ja kello on vasta kolme. Seuraavana olisi siis vuorossa Änäkäisen linjan, jonne 6km, mutta en aikonut mennä perille asti, koska siellä oli nähtävyyksiä ja autotiet ja epäilemättä porukkaa. Ajattelin jäädä harjulle johonkin hyväksi katsomaani paikkaan.

Lakkiniemi olisi ollut nätti yöpaikka, mutta istuttiin vain hetki

Tällainen näkymä sateen jälkeen on vaan ehkä parasta

Saarijärven laavulla koirat hetkeksi uimaan, harmi että ihan hirveästi mäkäräisiä, joten äkkiä pois. Änäkäistä lähestyttäessä siellä tosiaan oli useampi (epävirallinen) tulipaikka jo kauempana ja niissä kaikissa ihmisiä. Lakki sanoi tuf ja Paju olisi halunnut mennä tutustumaan jonkun makkaroihin. Haisen niin paskalle ettei mitään rajaa. Löydettiin kelvollinen telttapaikka harjun alta ihan Änäkäisen (järvi) rannasta, siitä ei näkynyt tielle vaikka matkaa oli vain 30m. Pikainen peseytyminen (helvetisti mäkäräisiä) ja telttaan pitkälleen. Se tunne. Sitä varten tätä tehdään. Kintut voi huonosti ja rasvailin ja kuivailin ja teippailin lisää.

"Tätä tunnetta varten tätä tehdään"

Elokuun alku on siitä hyvä aika, että voit syödä välipalaa suoraan teltasta

Päivän patikka noin 19,5km. Koirat on ihan tööt. Ei ole yhtään nälkä, oon syönyt lähinnä leipää, mutta nyt pitää tehdä lämmin ruoka vaikka väkisin. Mukana oli myös parmesanjuusto, joka on säilynyt hyvin, mutta ei ole tehnyt yhtään mieli edes sitä. Tein valmismunakokkelin, joka oli hyvää, mutta sitä oli liikaa. Onneksi mulla on pari avustajaa. Lakki on ruvennut syömään hirveän hyvin. Muistan että ainakin Nuorttilla sen ollessa nuori sille oli kissan märkäruokaa mukana, kun se oli huono syömään ja rasitus vaikutti vielä niin että syöminen huononi entisestään. Se oli tosi stressaavaa, joten katsoin ilolla pelkkää nappulaa hotkivaa koiraa.

Ilta oli aurinkoinen ja virittelin fleksistä pyykkinarun ja kaikki rytkyt kuivumaan. Autoja ajoi ohi melko paljon mikä vähän latisti fiilistä. Nukuin silti kohtalaisen hyvin. Pajulle oli ohut jumppapomppa (fleeceä) ja villainen jussipaita, lisäksi otin ex tempore mukaan yhden fleeceviltin. Itselleni arvoin pitkään myös makuupussia; nollakelin vai +13 kelin pussi. Liian kuumassa on mahdoton nukkua, mutta niin on kylmässäkin. Lupasi öiksi jopa +15, mutta mistä noista koskaan tietää, mikään ei ole niin varmaa kuin se että ennuste on vain ennuste ja se voi hetkessä muuttua täysin. Lopulta päädyin kesäpussiin, mutta otin merinokerraston yökkäriksi ja tosiaan ihan lähtiessä keksin että ohut kevyt viltti olisi hyvä lisä jos meinaa olla kylmä. Jos en käytä sitä itse, voin peitellä sillä koiria. Lakille ei tullut minkäänlaista takkia ja Pajun osalta oli tosi vaikea päättää, niin otin kaksi ohutta, joita voisi yhdistellä. Ohuempi jäi käyttämättä ja hän nukkui jussiyökkärissä ollen oikein tyytyväinen, joskin tunki silti mielellään mun pussiin, ei ehkä lämmön, vaan mukavuudenhalun takia.

Rinkasta on karsittu ainakin tyyny, vaatteita ja herkkuja. Aiemmin on ollut aina tosi paljon ylimääräistä ruokaa, mutta tiedän etten syö kahta lämmintä ruokaa päivässä, niin hittojako niitä kantamaan. Oli siis laskettu yksi iso ateria ja sitten varalle kyllä kuppikuumaa-keittoja, muutama nuudelipussi, annospuuroja. Aamuiksi otin mukaan leipää ja se meni yllättävänä hyvin ihan sellaisenaan, yksi viipale kahvin kanssa. Aina ennen rinkka on ollut niin painava, että ekoina päivinä se on pakko laskea selästä ja pitää taukoa. Nyt ei ollut sellaista ollenkaan, vaan jaksoi tosi paljon paremmin.

Toisaalta olisi se siideri nyt maistunut jos se olisi ollut.

Jalka huolestuttaa. Toisaalta se käveli PCT:n ilman kenkiä (lukusuositus jos et ole lukenut ko. kirjaa) että...?

Kuikka poikineen kävi katselemassa meitä juuri ennen kuin nukahdin.

***

Maanantaina aamulla heti ekana toiveikas kurkistus ulos. Se tunne kun taivas on sininen! Kävin kuorimassa ulkoteltan pois ja siirtelin kaikkia tavaroita niin, että ne osui aurinkoon. Elokuussa aurinko ei paista enää niin kovaa, että teltta tulisi liian kuumaksi, toisaalta se ei myöskään kuivata kamppeita niin nopeasti. Kaikki ehti silti kuivua hyvin, myös kengät.

Huikea sää, mutta tänään en jaksa nousta, koska tekee vain mieli ihailla sitä maisemaikkunasta. Ennustan hikistä päivää.

Bepanthen tai joku tavan rasva pitäisi olla. Se rehellisesti unohtui ja on vain kortisonia ja pihkavoidetta. Kintut 😞 Älkää kuolko.

Änäkäisellä olisi ollut sotajuttuja, luola ja ties mitä katseltavaa, mutta ohitettiin ne kaikki. Ohitettiin myös yhdet marjastajat metsässä. Limpparit oli juotu ja mulla oli aina vain yksi pullo vettä rinkassa. Pidin tauon 2-3km välein, join sen kerralla ja täytin ja laitoin vedenpuhdistustabletin seuraavaan erään. Reitti meni harjuja pitkin ja jumalauta että oli hiki. Nousut on hirveitä ja pitää pysähtyä monta kertaa keräämään voimia. Laskut on hirveitä koska Lakki vetää niin kovaa. Päästin sen monta kertaa irtikin että sain asetella jalat omaan tahtiini.

Hähnijoen viehättävällä laavulla koirat uimaan. Lakki oli pyörtyä joten se tuli hyvään hetkeen. Harmi että taas hirveästi mäkäräisiä ja uintien jälkeen pikaisesti kamat selkään ja taas menoksi. Tännekin tuli tie ja siihen ajoi juuri auto, josta nousi mies, poika ja nainen. Lakki luuli että meidän kyyti tuli ja olisi mennyt autoon. Ensin mainitut jatkoi matkaa mutta nainen oli hyvin puhelias ja kyseli ummet ja lammet reitistä, koirista ja kaikesta. Sitten hän tarjosi kyytiä ihan mihin tahansa. Hämmennyin täysin ja mietin, että oon ajanut 400km että pääsen kävelemään tämän reitin. Miksi ihmeessä huijaisin ja ohittaisin jonkun pätkän menemällä autokyydillä? Ei mulla ole mikään kiire päästä mihinkään, kun se käveleminenhän on nimenomaan se pointti? Emme selkeästi ymmärtäneet lainkaan toisiamme. Mäkärät söi koiria ja sanoin vaan että ei kiitos, kävelemäänhän tänne on tultu, ja läksin jatkamaan matkaa. Ehkä hänestä minun touhu oli yhtä käsittämätöntä kuin minusta hänen; tulla autolla Kuopiosta 100m päähän laavusta "ihan vain katselemaan" ilman että heillä oli edes eväitä mukana.

Seuraavana maamerkkinä oli Piilosen laavu, jonne oli tästä noin 10km. Päivä oli todella kuuma ja alkoi hirvittää vain yhden vesipullon riittäminen, juotin siitä koiriakin. Reitillä oli taas nousua ja laskua kuivassa metsässä, joten ei edes ojia koirien dippaamiseen. Lopulta oltiin ihan poikki kaikki ja seuraavan ojan, joka olikin vähän isompi, kovaa virtaava joki, kupeeseen äkkiä leiri pystyyn. Mäkäräisiä oli valitettavasti taas aivan hirveästi, jopa niin paljon, että ne haittasi mun peseytymistä. Levitin kaikki vaatteet taas fleksinarulle, mutta oli aika paljon pilviä, eikä ne kauhean hyvin kuivuneet. Fleeceviltti osoittautui hyväksi peitteeksi itselleni. Harvoin oon 20m päässä reitistä kekkuloinut Eevan asussa teltassa ja miettinyt että kiva kun joku tulisi ohi 😁

Odotan edelleen että joskus mulla vielä on tulipalo, kun keittelen teltassa

Saisi tuulla ja olla enemmän aurinkoa. Ei kuivu vaatteet.

Muutama öttiäinen...

Mitäsäsyöt kylläkiitosottaisin

Söin nuudelit ja odottelin että koirat ottaa nokoset. Matka jatkui edelleen nihkeissä vaatteissa. Merinotoppi osoittautui olevan toisaalta hyvä sikäli että se ei ruvennut missään vaiheessa haisemaan, mutta se on melko paksu ainakin alareunan saumasta, ja kuivuu huonosti. Huljutin sen joka tauolla vedessä ja aivan sama vaikka se oli vielä märkä päälle vedettäessä, kohta oli kuitenkin taas märkä hiestä. Housut alkoi haista pahimmalle. Ja kengät. Epäilin että ne pitää varmaan heittää roskiin kun kotiin pääsee. Myös rinkan selkä alkoi haista ja mietin miten sitä voi pestä.

Piilosen laavu oli kanssa viehättävä paikka, siinä olisi ollut hiekkarantakin. Tie tuli kyllä lähelle mutta ei ollut ketään. Koirat ui, minä uitin vain jalkoja ja huuhtelin hiukset. Muistaakseni ei ollut niin paljoa ötököitäkään, mutta en silti aikonut jäädä tähän yöksi. Ukkonen murahteli ja hetken mietin, pitäisikö odotella jos kohta tulee vettä oikein saavista kaatamalla. Onneksi en jäänyt, koska ei tullut, murina vain vauhditti menoamme ihan saatanalliseen jyrkkään nousuun. Loppumattomalta tuntuneen matkan (9km) jälkeen lopulta saavuttiin Niskalahden laavulle, jossa olin aikonut yöpyä. Se ei sitten taas valitettavasti ollut ollenkaan niin kaunis paikka, lampi oli mutapohjaa ja sen vesi maistui kaikista pahimmalle, eikä edes puhdistustabletit auttaneet vaan mudan maku jäi. Vikassa alamäessä kastui kengät, se oli taas ihmeellinen kohta, ihan kuin polku vaan yhtäkkiä muuttuisi alaspäin virtaavaksi joeksi ja joka puolella ympärillä on yhtä kosteaa suota. Hetken siinä ihmettelin ja sitten totesin että ei kai tässä voi kuin mennä läpi, ja lits läts lotisi taas kengät.

Peseydyin rannassa ihan kunnolla saippuan kanssa ja se tuntui upealta. Lopetellessani huusi kurki. Vau.

Vaatteet virittelin laavulle, jossa oli pyykkinaru. Kamojen kuivaamiseen laavulla (avoin) ja kodalla (suljettu) on iso ero, ja koska sää oli pilvinen ja nahkea, eihän ne siinä mihinkään kuivuisi. Murehtisin asiaa aamulla, päätin. Jalka ei tuntunut huonolta mutta siinä oli ihme nahkalipare varpaiden alla, ja vasemmassa jalassa vasemmassa ulkosyrjässä melkoinen kraateri. Rakkolaastarit irtosi peseytyessä, joten aamulla sitten uudet teippailut. Kengät tuskin kuivuu huomiseksi. Jeesus tee mulle aurinko! Tätä kirjoittaessa (vihkoon teltassa) sormikin kramppasi, oon juonut 6-7 litraa vettä päivässä ja suolaa on vissiin tullut vähän liian vähän. Suola mun vaelluspussissa maistui pahalle, se saattaa olla aika monta vuotta vanhaa. Pitää muistaa hävittää se tämän reissun jälkeen. Söin sitten puolikkaan liemikuution.

Päivän patikka 25km. Vähän oli liikaa.

He väsyneitä.

Tiistaina saapuisin Ruunaalle, jossa ensimmäisenä "kesäkahvila". Mitä jos se kesä päättyy elokuun alkuun ja se ei olekaan enää auki?

Pilvetön aamu, mutta ei tuulekaan. Ollut nahkea yö, teltta on hikinen sisältä. Nukutti tosi huonosti ja telttakin oli jotenkin vinossa niin että valuin koko ajan toiseen reunaan. Leipä- ja kahviaamupala. Ulkoteltta onneksi ehti kuivua kun auringon perässä sitä siirtelin ja kääntelin. Vaatteet ja varsinkin kengät oli edelleen märät, mutta ei muuta kuin päälle ja menoksi.

Reitti meni aika paljon teitä pitkin, ja siellä oli myös sellaisia uusia teitä mitä mun kartassa ei ollut. Kerran laitoin puhelimeen netin päälle ja tarkistin maastokartoista että oon menossa oikeaan suuntaan, merkinnätkin oli paikoin vähän pitkillä väleillä ja ainakin yksi risteys oli mitä ei ollut kartassa lainkaan, missä ei näkynyt yhtään oranssia merkkiä missään suunnassa ja piti arvata suunta. Ohitettiin Pajuvirrantie. Kesäkahvila ei tuntunut koskaan tulevan, ja sitten kun tuli, se näytti tosi vastenmieliseltä. Mä olen hirveän impulsiivinen ihminen tällaisissa asioissa ja täysin vailla järkeä olevat päätökset on joskus vaan tällaisia. Seisoin hetken 50m päässä polulla katsomassa sitä ja porukkaa tuoppeineen sen terassilla ja päätin ohittaa sen. Kaduin kyllä melko pian mutta myöhäistä. Pysähdyttiin pian rantaan, missä koirat taas hetken ui.

Lopulta tultiin Ruunaan reittien alueelle. Meitä vastaan tuli pariskunta ilman koiria, he tervehtivät. Pian tuli toinen pariskunta mustan labbiksen kanssa, heilläkin oli vain pienet päiväreput. Siinä me seistiin samalla polulla ja Lakki sanoi tuf ja minä sitten roudasin kaksi koiraa ja 20kg rinkkani 5m päähän metsään, että päästiin ohittamaan toisemme. Joskus aina ihmettelen että jotkut ihmiset ei ajattele yhtään, eikö ne joiden on helpompi väistää, voisi tehdä niin? He ei edes sanoneet mitään niin en mäkään sitten vaivautunut, kommentoin vain Lakille että nyt ollaan sivistyksen parissa ja täällä on muitakin.

Alkoi olla taas melkoinen väsymys, jotenkin huono olo ja hoppu saada leiri pystyyn. Ruunaa ei ole kansallispuisto ja siellä saa telttailla missä haluaa. Lopulta päädyttiin Naukulahden rantaan, missä olisi ollut veneylitys. Siellä vastarannalla näytti kivalle, mutta hetken istuin veneessä ja mietin etten mitenkään jaksa. Pitäisi soutaa yli, ottaa sieltä toinen vene ja tuoda se mun puolelle ja sitten vielä kerran soutaa yli, lisäksi myös säätää pelastusliivit niin että molemmille puolille jää kolme kappaletta. Tai ehkä menisin vaan ilman niitä... matka ei ollut pitkä mutta virta kuitenkin jonkinlainen ja mietin miten työlästä sellaista köykäistä venettä on soutaa, kun rinkka ja koirat painaa kanssa. Ja se toisen veneen kiskominen, mihin sen edes saa kiinni mun veneessä ja miten se sitten kiskotaan rantaan ja blaah... elättelin toivoa että toiselle puolelle tulisi joku ja voitaisiin huikata että molemmat tulee vaan yli eikä kummankaan tartte siirtää mitään, mutta ei tullut. Totesin että ei kyllä mitenkään nyt jaksa. Aikalailla yhtä pitkä reitti oli siis mennä sieltä minunkin puoleltani, eli pakko ei ollut. Siinä rannassa oli vaan suopursua, joten täytin molemmat vesipullot ja palasin parisataa metriä takaisin ja löin teltan pystyyn siihen.

Sensori oli jo aiemmin ilmoittanut että sokerit on 2,9, mitä ihmettelin, kun ei ollut yhtään sellainen olo ja yleensä sen kyllä todellakin tuntee. No, ehkä hirveä hiki, jano ja kaikki vaan sekoitti tuntemukset, ja istuin hetken kivellä ja tankkasin karkkia. Sitten se alkoi päivittää itseään, mikä yleensä tietää huonoa, ja se saattaa vaan lakata toimimasta. Diabetesryhmässä on paljon juttua näistä ja osalla käyttäjistä tuntuu olevan hirveästi tällaisia ongelmia. Mulla ei ole koskaan montaa kertaa käynyt näin ja nyt sitten vaelluksella just kun eniten tartteisin sitä,  kiva. Päivityksen aikaan se siis ei näytä mitään joten ei mitään tietoa mitä ne sokerit on. Saatuani leirin pystyyn ja ihmeteltyäni että on muuten oikeasti aika huono olo, se olikin saanut päivityksensä tehtyä ja ilmoitti että sokerit on 31,5!!! 😡😨 Että ei vissiin ollut se aiempi 2,9 mikään oikea lukema ollut sekään koska ne ei mitenkään nousisi tuollaiseen lukemaan siitä. Jumalauta että olin vihainen ja on se nyt ihme että on kaiken maailman tekniikkaa mutta se ei toimi kuitenkaan! Terveellä ihmisellä sokerit pysyy siis välillä 4-7 mmol/l ja matalan oireet tulee mulle ainakin alle nelosella, ja joku 12-13 alkaa olla jo sen verran korkea että sen tuntee olossa. 20 sikäli vaarallisen korkea että silloin ei pitäisi ainakaan harrastaa mitään rasittavaa liikuntaa ja muistaakseni 33 korkein mitä mittari pystyy enää edes mittaamaan. Ihmisillä jotka sairastuu diabetekseen sokerit on tyypillisesti sairaalaan tullessa yli 30 ennen kuin syy löytyy ja saa lääkityksen. Se on vaarallisen korkea. Sitten se sensori ilmoittikin että ei toimi oikein ja vaihda sensori. Mulla oli yksi varalla mukana, joten ei muuta kuin mittarilla mittaamaan, insuliinia varovasti pistämään ja sensoria vaihtamaan. Uusi lataa aina pari tuntia ennen kuin se alkaa toimia eli näyttämään mitään.

Sokereiden laskua ja kintun hoitoa

zzZZzz

Mun käytössä oleva insuliini ei ole tehokas korkeiden laskemiseen, ja siihen tulee sellainen ihme kynnys kun sokerit alkaa olla yli 12-13. Normaalisti voi laskea että yksi yksikkö insuliinia laskee 2 yksikköä sokereita, eli jos sokerit on 30 ja ne halutaan tasoon 10, tarvittaisiin 10 yksikköä. Kotona voisin pistää ihan mitä vaan mutta vaelluksella rajallisten sokerivarastojen kanssa en ikinä uskaltaisi pistää niin paljoa, lisäksi rankka liikunta tehostaa sen vaikutusta hirveästi ja esim. kävellessä yksi yksikkö insuliinia laskee jopa yli 10 yksikköä sokereita. Toisaalta Fiasp ei vaan jaksa tehota noihin korkeisiin, vaan sitä pitää pistää paljon enemmän että pääsee alkuun ja se alkaa toimia ja sitten se tyypillisesti suorastaan romahtaa alas. Arvaile siinä sitten mitähän tässä nyt pitäisi tehdä. Taisin laittaa jonkun 6yks menemään ja mittasin aina 20min välein sormenpäästä mitä tapahtuu. Aika pian se tulikin johonkin kahteenkymppiin ja velloi sitten aikansa siinä, pistin aina 4-6 yksikköä kerrallaan, yhteensä neljästi. Lopulta aika alkoi tulla vastaan; Ruunaan retkeilykeskus oli klo 20 asti auki, sen olin googlettanut. Sinne oli 7km. Viiden maissa aloin laittaa leiriä kasaan ja lähdettiin kävelemään, sokerit taisi olla 18 ja aktiivista insuliinia oli pumpun mukaan 4 yksikköä. Sen pitäisi laskea verensokeria 2x4 eli noin kymppiin,  mutta lopputuloksena oli pahin matala sokeri -tilanne mitä ihan vähään aikaan muistan. Luulin että kuolen. Sensori oli sen pari tuntia latautunut ja näytti pienentä eli alle 2,8mmol/l. Olin jo syönyt karkkipussin ja glukoosipastilleja ja suklaapatukan ja mikään ei vain ruvennut auttamaan. Kylmä hiki hikosi pitkin kroppaa ja makasin penkalla ja mietin että tulisipa joku tai onneksi ei tule koska ei ainakaan pystyisi selittämään mikä on hätänä.

Normaalisti arjessa sairaus ei rajoita elämää tai mitenkään sen suuremmin haittaa. Joskus, tällaisina hetkinä, oon ihan saatanan katkera siitä. Ajatella jos joskus voisi pakata mukaan vaan sitä mitä haluaa eikä ihan vitukseen paljon sokerinkohottimia ja pelätä silti että entä jos ne ei riitä. Ajatella jos voisi katsoa maisemia ja keskittyä olemiseen ja etenemiseen miten itse haluaa eikä tartteisi pitää taukoja silloin kun sairaus sitä huutaa. Jos voisi syödä mitä haluaa ja milloin haluaa eikä tartteisi tunkea naamaansa niin paljon sokeria että meinaa oksentaa eikä se silti riitä ja nyt kuolen tänne ---

*

No se meni ohi. Kroppa korjaa kyllä itsekin eli maksa vapauttaa glukoosia verenkiertoon ja vaikka menisi tajuttomaksi, niin siitä sitten virkoaa itse. Suomessa ei muistaakseni ole kuollut kukaan "pelkkään" hypoglykemiaan vaan niihin yksittäisiin tapauksiin on liittynyt alkoholi eli oot sammunut etkä herää siihen että sokerit romahtaa. Jos siis korjaat syömällä sokeria ja odotat vaan niin kyllä se korjaantuu vaikka aikaa menee ja tajuttomana saattaa sitten vaikka satuttaa itsensä muuten tms. Tajuttomuuteen voi liittyä kouristelua ja sellaistakin. Toistuvat hypot myös kuluttaa ne maksan varastot vähiin, ja päätin että nyt on ainakin syötävä kunnon ruuat ja pidettävä taukoja useammin, niin olisi enemmän ravintoa eikä tartteisi vaan karkeilla korjailla.

penkka johon en sitten kuollutkaan

he hieman huolissaan

selvisiksää...?

Mulla oli mielessä hampurilaiset ja pizzat, mutta retkeilykeskus oli melko pimeänä. Oli se auki, ja kysyin saako tällaisella revohkalla tulla syömään, mutta ruokaa ei siihen aikaan saanutkaan enää muuta kuin mitä siinä tiskillä oli, muutama piirakka ja munkki. 😭 Lopulta otin siiderin, munkin (ei kyllä ollut mikään hyvä yhdistelmä mutta niitä sokereita piti edelleen kohotella) ja pari pussia karkkia täydentämään varastoja, ja ne maksoi niin paljon etten kehtaa edes sanoa.

Myyjä oli todella mukava ja tarjoutui kantamaan mun ostokset ulos, kun oli siinä sitä koiraa ja rahapussia ja rinkkaa ja kaikkea. Paju yritti koko ajan fleksi pitkällä vetää keittiöön ja oli vähän vaikeuksia pidellä häntä. Pian hän tuli istumaan mun kanssa juttelemaan reitistä ja sitten koirista. Hänellä oli omat koirat siinä tarhassa, niitä maailman kauniimpia valkea-kermanvaaleita pieniä pystykorvia, olisiko pohjanpystykorvia? Meidän koirat jutteli terassin yli koiriksi. Paju kävi hyppimässä myyjän sylissä ja Lakkikin mokoma petturi, vaikka sanoin että se ei saata haluta rapsutuksia, kävi nuohoamassa sylissä. Välillä hän kävi keittiössä ja tuli sitten takaisin kinkut käsissään ja kysyi saako heille antaa. Varoitin, että menee sormetkin. 😁 Sain vielä suositukset seuraavasta yöpaikasta. Oli jotenkin todella mukava kohtaaminen mistä jäi hyvä mieli. Lopuksi hän kysyi että meinaanko seuraavana päivänä kävellä Pitkäjärvelle (sauna) asti. No en helkkarissa, sinnehän on reilusti yli 30km, sanoin.

olis kyllä voinut ostaa sen toisen munkin mukaan ja syödä illalla

Suihkuun olisi päässyt, mutta mitäpä sillä, kun heti on taas uusi hiki. Jos vaatteet olisi saanut pestä ja kuivattua, olisin maksanut sellaisesta. Itseni saan kyllä joka paikassa pestyä muutenkin.

Puhelimella kuvaaminen on ärsyttävää, kun se pitää aina kaivaa esille ja avata, ja sitten alkaa tulla kaiken maailman viestejä. Lopulta älysin sammuttaa mobiilidatan. Jatkuva sammuttelu ja availu ja tällainen kuvaamiseen käyttö vei akkua niin, että sitä oli lopuksi noin 30% vielä jäljellä. Virtapankista ei olisi tarttenut ladata siis lainkaan, mutta latasin vikalla leiripaikalla lopuksi kuitenkin täyteen, kun se nyt oli mukana.

Leirikeskuksen alueella oli paljon porukkaa, mutta silti jotenkin hiljainen tunnelma, kun kahdeksan aikaan jatkoin matkaani. Joku lihava nainen näytti olevan iltapissalla lihavan mustan porsaan (ehkä mopsi, onko niitä mustia?) kanssa selaten enemmän puhelintaan kuin keskittyen koiraansa. Mietin taas, että he ei varmaan ymmärrä miksi kukaan haluaa läpeensä paskaisena raahata hirveää kuormaa selässään ja marssia laavulta toiselle ihmettelemään kun jalat menee kuolioon ja syömään ankeita kuivaruokia. Mä taas en ymmärrä miksi kukaan haluaa mennä jonnekin leirikeskuksen mökkikylään maleksimaan ihmisten keskelle. En äkkiä keksinyt mitään vastenmielisempää tapaa viettää lomaani. Mitä siellä niinku tehdään kaiken sen olemisen ohella?

Päädyin Korpiniemen/Miikkulan nuotipaikalle vuolaana virtaavan Lieksanjoen mutkaan. Myyjä oli selittänyt että yksi nuotiopaikka on siirretty, ja olin vissiin juuri siinä mikä ei mun kartassa näkynyt. Nauratti, kun ajattelin, että en edes tiedä missä tarkalleen olen. Myyjä oli myös mun lähtiessäni sanonut että nythän lupaa sitten huonompaa säätä, kun oli ollut puhe helteistä ja hirveästi hiestä. Harmitti, kun en olisi halunnut kuulla. Etukäteen olin lauantaina katsonut että keskiviikko on kuumin päivä ja to-pe lupaa taas sateita, joten sinänsä vaikutti että se sitten meneekin juuri niin. En uskaltanut avata puhelinta ja katsoa itse miten huonoa sieltä on tulossa.

Miikkula on siitä Sorjosen soramonttu - ohjelmasta,  ajattelin.

Päivän patikka 22km.

Peseydyin taas joen rannassa ja söin iltapalaksi vielä viimeisen leipäni. Olisinpa älynnyt aiemmin ostaa sen toisen munkin mukaani! Se tuli tosiaan mieleen vasta kun olin lähtenyt. Mutta ota maksa vähän lisää ravintoa siitä ja tankkaa ittes täyteen, jooko.

"Nahka on ollut reipas", silitän nahkaa.
Lakki katsoo alta kulmain.
"No niin on Lakkikin", silitän takalakkia mihin yletän, "mutta niin Lakki on aina".

Hiljaisuus.
"Niin on kyllä nahkakin".

***

Keskiviikkona hirveä päänsärky ja toinen huonosti nukuttu yö. Päätäkin on särkenyt enemmän kuin yleensä, ehkä se tyyny kuitenkin olisi hyvä? Mun vaatemytty tyynynä tuntuu ihan hyvältä mutta aina se valuu minne sattuu, ja telttapaikat on olleet melko huonoja. Ei tartte olla kuin pikkuisen vinossa tai joku monttu niin sitä valuu sivulle tai pituussuunnassa. Lisäksi oli taas tosi kuuma, Pajukin nukkui alasti. Kuuden jälkeen herätys ja varovainen kurkistus ulos; aivan pilvetön taivas! Teltan kastuminen stressasi kai, kun se sanoi että sää huononee. Ei ole enää matkalla montaa kotaa missä sen saisi kuivaksi.

Se siitä huonosta säästä.

mikään ei tunnun niin ihanalta kuin takakintut otsalla haisemassa 💕

Laitoin tuorepuuron tekeytymään ja yritin torkkua vielä hetken, mutta ei nukuttanut yhtään. "Älä nyt rasita itseäsi siellä liikaa" tuli vastauksena kotopuolesta kun kerroin sensoriepisodista. Mutkun sehän on vähän niinkuin se pointti? Jaksoin? Selvisin? Mietin jos ruokapiilot odottaisi matkalla, mökit yöksi, uudet vaatteet. Mikä pointti siinä olisi?

Miksi raahautua läpeensä paskaisena, jalat rakkuloilla, kengät pilalla paikasta toiseen? Miten olisi joku siisti sisälaji jonka jälkeen voisi käydä suihkussa ja levittää satasen rasvaa naamaansa, ja matkustella vaikka ulkomailla? Sitten voisi mennä vaan yhdeksi yöksi telttailemaan jos sitä haluaa tehdä.

Se ei vaan tunnu samalta.

Hullua.

keksin että ei puuroa tartte aina keittää ja hyvää oli

aamiaista kullekin

Aamun marssi oli Rantakankaan tulipaikalle noin 8km. Karhunpolun reittikuvauksessa sanotaan monessa lähteessä, että se on paikoin hyvinkin märkä. En tiedä mitä ajattelin kun se jotenkin meni multa ohi. Ei se tarkoita sitä että on paljon ojia ja soita. Se tarkoittaa sitä että se on oikeasti märkä se sun polkusi, eikä sulla ole vaihtoehtoa. Yli tai ohi pääsi aina joskus, pääasiassa ainoa ratkaisu oli läpi. Vasta tässä vaiheessa tajusin että niin onhan mulla ne crocsit ja niin ärsyttävää kuin se onkin niin parempi vaan suojella lenkkareita ja vaihtaa ne.

Haapavitjan riippusilta

Mun polku...!

Reippain Kärkimies

Urhein Muuli

Ruunaan luonnonsuojelualue

Väsymys alkaa painaa kun he rullautuu joka kengänvaihtotauollakin

Aivan ihanat isot suot, tosin paljon vesiesteitä. Välillä lompsottelin pitempään crocseilla ja aina kun päätin palata lenkkareihin, tuli uusi este. Crocseilla kävely on hitampaa. Hattu oli niin hikinen että kuivasin märät jalat siihen aina ennen lenkkareiden pukemista.

Crocseilla veteen kävely tuntui ihanalta.

Tämä oli ehkä koko reitin paras osuus. Kyllähän soita oli monessa muussakin paikassa, mutta oli aivan sininen taivas, huikean kaunista ja vähän väliä mun naamaan läjähti isoja hämähäkinverkkoja. Ne tuntuu turvallisilta. Täällä ei ole pitkään aikaan kävellyt ketään. On aivan hiljaista.

Rauha.

Tulipaikka oli kaunis, mutta ranta valitettavan kivinen, enkä vieläkään päässyt varsinaisesti uimaan. Rantakivellä kuitenkin huuhtelin itseni ja ripustin jälleen kerran kaikki vaatteet narulle kuivumaan. Koiria ei paljoa teltassa tarvinnut kehottaa nokosille, ne sammui aina välittömästi. Ihanaa, että osaavat hyödyntää lepoajan. Täysi aurinko ja hyvä tuuli kuivasi mun kamppeet nopeasti.

lounaaksi pakkonuudelit soijarouheella

klikkaa itse suureksi jos haluat nähdä ihme rakkulan

kaunis huussi

varsinainen mustalaisen leiri

Jaksaisinkohan kävellä sinne saunalle asti, mistä se myyjä kysyi. Mulle ei saa heittää tällaisia ehdotuksia koska saatan olla hieman yllytyshullu. Varsinaisesti saunaa ei ehkä edes tehnyt mieli, kun oli ihan riittävän hirvittävän kuuma muutenkin, mutta olisi ihanaa lämmittää pesuvettä ja pestä kaikki vaatteet ja jättää ne sinne kuivumaan. Sitten jos alkaisi sataa niin siinä olisi se kota missä voisi vaikka nukkua, tai ainakin aamulla kuivatella ennen liikkeelle lähtöä. En tykkää nukkua tuvissa, koska alusta on aina hirveän kova telttaan verrattuna, ja aina sitä myös kuulostelee että entä jos joku tulee jne. Tai on jo. Avasin sitten kuitenkin puhelimen ja netti suostui hetken toimimaan ennen kuin alkoi pätkiä. Iltapäivälle lupaa kuuroja ja huomiselle runsasta jatkuvaa sadetta ja ukkosta. Kello on vasta vähän vaille 12, joten jos pitäisi toisen kunnon telttatauon välissä iltapäivällä ja illaksi sinne saunalle...?

to go or not to go

No eteenpäin joka tapauksessa, jätin tarkemman päätöksenteon myöhempään. Seuraava etappi olisi Särkkäjoen laavu. Näin silmissäni ihanan kirkkaan joen ja siinä hiekkasärkkiä ja meidät kaikki uimassa siellä.

vielä pikkuiset nokoset 💛

Marssi Särkkäjoelle tuntui taas tosi pitkältä, tai se alku siellä soidensuojelualueella. Ei meinannut loppua millään. Tuli vaan hakkuita ja aukkoja vaikka piti tulla tie. Välillä musta tuntui että nämä mittakaavat ei voineet pitää paikkaansa. Polku oli pääosin kuitenkin tosi helppokulkuista, joten oletan että mun vauhti oli 4-5km/h. Miten kauan voi sitten kestää joku muka parin kilsan matka. Lopuksi mentiin taas hurja nousu komealle harjulle ja sitten Ruunaan kylätietä, johon olin kuvitellut taloja ja traktorin ja lasten ääniä ja ja...

Siellä oli vain me ja pääskyset ja yksi talo, jonka portilla oli stop-merkki, ja joka näytti täysin hylätyltä.

"Särkkäjoki" osoittautui taas yhdeksi pusikkoiseksi lammeksi, joten se uinneista. Neljän maissa leiri pystyyn ja rannassa huuhtelut. Aurinko paistoi ja tuuli ihan tosi kovaa, joten kuivatin taas kaikki vaatteet. Missäköhän ne luvatut sadekuurot on...? Kävellessä olisi saanut tulla, olisi huuhtonut mukavasti. Juuri kun kirjoitin tuon, vettä sitten alkoi ripeksiä, juuri sen verran että syöksyin kasaamaan teltan ja sitten se loppuikin.

Jos kävelen saunalle, onko se hullua suorittamista?
Jos en, onko se luovuttamista, kun se ehti mieleen tulla?

Ihan kuin tämä olisi jokin kisa, missä ajassa ehtii perille, tai montako kilsaa tulee päivässä.

Tosin jos huominen on kaatosadetta, se tekee kiireen ehtiä pois, jolloin auttaisi että olisi lähempänä. Tästä on saunalle 11km ja saunalta autolle mun kartan mukaan 24,5km. Välillä kartta ja luonnossa olleet kyltit ei kyllä täsmänneet, ja jos googlaa reittiselostuksia niin saa erilaisia lukemia, ainakin 133km, 137km ja jopa 143km oon nähnyt. Muutamassa kohdassa oli kyllä mahis valita, esim. me skipattiin se Änäkäisen luolan pisto, saunalla olisi ylimääräinen järven ympäri kierto ja lopussa voisi valita Suomujärven kiertämisen pohjoisen tai etelän puolelta. Ehkä nämä tekee eron kokonaislukemiin, mutta sitä en oikein tajua että kartassa lukee saunalle 10,9km ja luonnossa 10km. Mihin se 900m häviää...

Päätin että katson vielä onko sääennuste muuttunut. Tässäkin olisi kiva olla yötä, mutta sitten on autolle liki 36km ja se on kyllä tekemätön matka päivässä. Jolloin sauna on ainoa kota mitä enää on, ja huomenna pitäisi kävellä vaan sinne ja pidellä loppupäivä kaatosadetta jos sitä siis yhä on luvassa ja kävellä sitten ylihuomenna autolle.

Nettipä ei sitten toiminut.

Täydellinen telttapaikka, aurinko ja kova tuuli ja alusta luotisuora hiekkakenttä. Kova, mutta ei valu mihinkään.

kiipesin jopa pöydälle etsimään kenttää, nada

Laitoin miehelle tekstarin että jos tää tulee läpi niin katsoo sään. Ukkoskuuroja koko päivän, se vastasi. Mutta ei ilmeisesti ihan niin huono enää kuin aiemmin lupasi, jos ei oo kolmea pisaraa, vaan vaan kuuroja.

No, mennään, päätin. Ei meidän ole pakko sinne saunalle asti jos ei sitten jaksakaan, isoja vesistöjä on reitillä paljon. Vettä täytyy olla leiripaikan luona että saa ilta- ja aamujutut tehtyä, muutenhan ei ole mitään väliä.

Videolla se tunne, kun pitäisi lähteä, mutta sun henkilökunta on mennyt rikki. 

Koirat ei kuitenkaan valittaneet päätöstä kun sanoin että nyt mennään. Ne veti rallia pitkin hiekkapihaa kun kasasin leiriä. Päätin, että otan Lakin rinkan itselleni, minähän se hullu tässä olen, joka haluaa vielä jatkaa. Olin jo aiemmin joku päivä keventänyt sitä, kun omaan rinkkaan tuli tilaa. Lakilla oli alun perin toisessa taskussa Pajun takit, säämiskä, muutama mustekala ja koirien varahihna, ja toisessa taskussa fleecefiltti. Otin filtin itselleni ja tasasin muista kuorman. Lakki sai mennä täysin alasti ja pidin sen vapaanakin. Näytti hyvälle kun se sai kulkea rentoa pitkää ravia. Aika pian se vaan tuli kävelemään mun taakse, ja koin flashbackin joltain aiemmalta reissulta. Jos Lakki on takimmaisella taluttajalla vetovyössä, ja minä menen edellä, se haluaa aina kävellä ihan takana. Niin se sitten valitsi nytkin kun sai valita, ja piti välillä kysyä että ooksää vielä siellä jos ei kuono tasaisesti tökkinyt mua polvitaipeeseen.

Reitti oli taas aikamoisia nousuja ja laskuja. Jossain vaiheessa mentiin myös melko pitkät pätkät tietä, ja siellä oli useampi soramonttu koneineen. Siellä se Sorjosen soramonttu takuulla on, naureskelin. (En katso juuri koskaan telkkaria, mutta Sorjosen soramonttu oli ihan hyvä sarja.) Lakki meni tiellä 10m edellä, kun se yhtäkkiä pysähtyi, veti irokeesin pystyyn ja alkoi ihan hiljaa murista metsään, jonka takana aukesi suo. Paju ei sanonut mitään, mutta kyllä siinä kieltämättä alkoi sitten hieman hätäinen "hyvä Lakki, ei siellä varmaan mitään ole, tai jos on niin kyllä se menee pois, jatketaas me nyt vaan eteenpäin" - sössötys kovaan ääneen. Mitään en kuullut enkä nähnyt itse, joten ihan hyvin se saattoi olla "vain" jokin hajukin. Koirahan haistaa hyvällä tuulella helposti ihan tyyliin 10km päästäkin. Vaikka tuollaisissa tilanteissa ehtii tulla sellainen o-ou-tunne, en kyllä oikeasti pelkää mitään eläimiä. Minusta lähtee takuulla sellainen töminä ja puuskutus että kyllähän ne kuulee sen ja häipyy. Se ainoa, jos jää emon ja karhunpentujen väliin tuulen ollessa niin päin ettei ne haista sinua, eikö jostain syystä kuulekaan, lienee toki aina mahdollinen vahinko, mutta tuskinpa kovin todennäköinen. Jossain vaiheessa mietin myös onkohan siellä kyitä. Muurahaisia oli paljon, ja Patvinsuon automies sanoi että punkkeja heillä ei ole eikä niistä tartte murehtia, mutta kyistä en älynnyt kysyä. Eikö muurahaiset yleensä tarkoita sitä että kyyt ei viihdy? Mietin myös että rinkan kanssa minun askel varmaan tömisi niin kovasti, että mahdolliset kyyt ehti häipyä, vaikka Paju menikin 5m fleksissä etummaisena. Jossain aiemmin kerkesin saada slaagin kun pitkoksilla makasi pitkä mato ja koirat oli menneet siitä yli, mutta se oli vaskitsa.

Olin vasta asettelemassa Pajua niin Lakki, jonka piti istua rinkan vieressä, hyppäsi itse. 😶

Viimeiset kilsat oli sitten ihan hysteerisiä. Koiria alkoi väsyttää ja niitä sai vähän kannustaa että mennään vaan vielä. Lakki ehdotteli välillä että tuossa olisi hyvä leiripaikka tai eväskivi. Minua ei varsinaisesti väsyttänyt, tai jaloissa ei tuntunut siltä että ne ei jaksa enää, rinkka ehkä vähän alkoi käydä selkään. Katsoin kaukaa että mitä ihmeen pieniä mökkejä tai telttoja tuolla oikein on tulossa, ja hämmennys vaan kasvoi mitä lähemmäs tultiin - ollaanko me osumassa johonkin hemmetin leirikouluun vai mitä ihmettä?! Tarpeeksi lähellä sitten näin että ne on suuria kiviä, kartassakin lukee Kuotiin linja. Samanlainen oli siellä Änäkäisen luona ja joku vuosi sitten oltiin miehen kanssa Miehikkälässä Salpalinjalla, liekö ihan sitä samaa ketjua kaikki. Olisi naurattanut hysteerisesti, siinä ne mun teltat on, kivimöhkäleitä. Reitti oli vanhoja metsäteitä ja helppokulkuista, mutta silti viimeiset 3km tuntui aivan loputtomilta. Harmi etten katsonut kelloa, oisin voinut väittää että meni ainakin tunti, mutta tuskinpa sitten kuitenkaan. Taivas alkoi mennä pilveen ja ilta hämärtyä ja aina vaan mutkan takaa aukeaa uusi suora tietä. Teki hirveästi mieli laskea rinkka ja avata maastokartat, mutta en jaksanut. Kyllähän sen on pakko kohta alkaa tulla.

En tiedä mistä olin keksinyt, että sauna on kaunista metsää ja kaikin puolin viehättävä. No ei ollut, hirveä iso kolho tupa, eriparinen pieni ränkkänä sauna ihan vesirajassa, muutama muu rakennus, nurmella oleva muhkurainen piha ja puskaa ja mäkärää hirveästi. Ei näkynyt ketään, ja Lakki kävi tuvan ovella hyppimässä. Meinasin ensin laittaa teltan keskelle pihaa, mutta sitten mietin että jos joku tuleekin niin onhan se vähän kökkö. Mentiin tuvan taakse ja siitä löytyi pieni läntti, äkkiä leiriä laittamaan koska mäkärät hyökkäsi ja taivaskin alkoi näyttää siltä että tiedä vaikka kohta tulisi sitä vettä. Ei tuullut yhtään.

Sitten sieltä sisältä kuului "tuliks tänne joku?!" ja pian aukesi ovi. Rakennuksessa oli siis näemmä ovet sekä edessä että takana. Sieltä tuli kaksi nuorta jannua, joilla oli tölkit kädessä, siinä hämärässä en nähnyt mitä niissä luki mutta tuskinpa ne vissyä oli. Ei mitään reppuja, ei pyöriä, ei mitään. Ne hoipparoi sinne minne mun reitti jatkuisi, mennessään sanoivat terve johon vastasin. Onneksi ne ei avanneet etuovea just kun Lakki oli siellä käymässä, mietin, vaikea arvata kumpi olisi pelästynyt enemmän, koira vai poika. Ajattelin että kun saan koirat telttaan, käyn katsomassa saunaa ja tupaa. Saunaa ei todellakaan enää jaksa lämmittää mutta jospa siellä olisi jokin ämpäri mihin voisi ottaa edes kylmää vettä ja pestä hiukset kunnolla. Rannassa peseytyminen on tosi vaikeaa, kun saippuaa ei pitäisi päästää vesiin, vaan siirtyä ainakin 5m päähän huuhtelemaan. Pienellä kauhalla kun haet vettä ja siirryt kauemmas valuttamaan sen päähäsi, niin se on hidasta.

No sitten sieltä alkoi purkautua sitä porukkaa enemmänkin ja tyypit ramppasi sisään ja ulos ja huuteli toisilleen ja vitutuskäyrä nousi niin pilviin ettei mitään rajaa. Kävin täyttämässä vesipullot ja pissin puskaan jonkun varaston taakse ja oisin kysynyt joltain että onko teitä siellä paljonkin ja meinaatteko saunoa vai voinko mä mennä, mutta kukaan ei tullut niin lähelle saati katsonut päin, niin en viitsinyt häiritä. Käyttäköön se joka eniten tarvitsee. 😠

Pyyhin kosteuspyyhkeillä kaikki päät ja perseet ja vaihdoin puhtaat vaatteet. Märät jäi kasaan teltan nurkkaan. Voi helvetin helvetti. Kumpa tietäisi etukäteen millaisia mikäkin paikka on, olisin ehdottomasti jäänyt edelliseen yöksi. Nyt tämä hullu marssi meni ihan hukkaan. Paitsi että ei tietenkään mennyt, mutta kuitenkin, olisi tänne ehtinyt huomennakin. Ehkä ne lähtee yöllä pois ja käyn vaikka aamusaunassa. Ehkä huomenna ei sada.

He ei valittaneet kertaakaan 💖

En pelkää eläimiä, mutta ihmisiä vähän kyllä. Yksin olevana naisena teltassa, jonka vieressä tuvassa remuaa miesjoukko, ei nyt välttämättä ole mitenkään turvallisin olo. Lakki tuhahteli välillä äänille. En saanut ollenkaan nukuttua. Varmaan osin siksi, että kuulostelin ääniä - ei tehnyt mieli laittaa korvatulppia korviin. Jotenkin oli muutenkin vähän sellainen flow että sitä kävelyä olisi voinut vaan jatkaa ja jatkaa.

Yöllä alkoi sataa ja vetelin teltan ovet kiinni. Illalla jätin ne vähän auki, että ilma vaihtuisi paremmin, kun oli niin nahkeaa taas. Koirat nukkui tyytyväisinä, minä en. En vaikka otin nahkiaisen mahalle tuhisemaan.

Torstaina satoi.

Aamunäkymä. Mikään ei ole masentavampaa.

Ja minulla oli ihan maailmanlopun tunnelmat. Tuvasta kuului puhetta seitsemän aikaan aamulla. Lakki tuhahteli. Avasin puhelimen ja foreca suostui taas hetken toimimaan, ja näytti tosiaan pelkkää kolmen pisaran sadetta.

Suunnitelma marssia autolle ja ajaa omaan kotiin omaan saunaan. Tein tuorepuuron tekeytymään. Kömmin teltasta ja laskin koirat vapaana kuselle, ja ne meinasi kimmota minne sattuu ja huidoin että pois sieltä tuvalta. En halunnut puhua, ettei kukaan tule katsomaan. En halua nähdä ketään. Vihaan ihmisiä. Kyykkypissille sen ladon taakse ja koirille kuiskaus kusta nyt äkkiä. Satoi. Takaisin telttaan ennen kuin kaikki kastuu. Paju ei meinannut kusta, onkohan sillä huono olo, mietin.

Maustettu annospuuro, chiansiemeniä, vaaleaa soijarouhetta, kiisselijauhetta, pähkinöitä. Tämä oli oikeasti hyvää. En jaksanut keittää kahvia lainkaan.

Kamalaa.

Aivan kamalat maailmanlopun tunnelmat. Miksi helvetissä olen täällä ja miksi autolle on niin pitkä matka ja miksi sää on niin paska ja jalat sökönä ja nuo typerät ihmiset tuolla etten voi mennä kuivattelemaan mun kamoja sinne (toim. huom. tietenkin olisin voinut, mutta jos pitää valita äijäporukan sekaan kömpiminen tai märissä oleminen niin valitsin jälkimmäisen vaikka se harmitti). Aloin olla suorastaan paniikissa, mikä ei ole mulle lainkaan tyypillistä. Mietin että soitan sen back up-tyypin hakemaan mut mun autolla, mutta hävettäisi sanoa että ei mitään ole sattunut, en vain kykene enää. Entä taksi? Helikopteri? Voiko soittaa häkeen ja sanoa etten pääse täältä pois?

Tämä ei lopu koskaan.

Mitä jos en pääse täältä oikeasti koskaan pois?

Sitten kun rauhoitin itseäni ja järkeilin asiaa, niin kaikki liittyi siihen sateeseen. Jos olisi kaunis aamu, ei olisi ollut mitään hätää. Pahinta oli ne litisevät kengät. Pelko siitä että jalat kuolee ja se tunne kun se saatanan vesi sanoo lits läts joka helvetin askeleella. Se ei ole vaarallista. Rauhoitu. Se on vain vettä.

Pahinta on aina se aloittaminen. Aina, mutta sateella siis varsinkin potenssiin ziljoona. Ensin teltan sisällä päätös että nyt alan pakkaamaan. Makuualusta meni ekana rinkkaan. Sitten se, kun sisällä on valmista, päätös nousta ja siirtyä ulos. Ulos menossa vituttaa vielä lisää se, jos on sellainen paikka missä öttiäiset viihtyy, kun silloin on hirveä kiire vetää kaikki kasaan ja lähteä pakoon, kun koirat on paljaana syötteinä. Mietin että voisin myös viettää sadepäivän tässä ja jos siellä ei olisi ketään, oisin voinut mennä sinne tupaan.

Mutta on pelattava niillä korteilla mitä on. Kömmin ulos ja aloin toimia. En edes yrittänyt varjella sisätelttaa kastumasta, vaan runttasin ulkoteltan normaalisti sen kanssa samaan pussiin. Yleensä siis ulkoteltan ollessa märkä se jätetään erilleen, jotta se ei kastele sisätelttaa, ja jolloin se on nopea jollain sopivalla tauolla levittää kuivumaan jos sattuu olemaan aurinkoa tai tuulta. Tuolla tavalla yhteen sullottuna ilman mahista kuivatella välissä, seuraavasta yöstä ei tulisi mitään. Autolle oli se joku 25km ja 9km kohdalla olisi laavu (=mahis päästä katokseen, lounaspaikka), ja siitä suunnilleen toiset 9km niin olisin Suomujärven rannalla ja sitten pitäisi enää kiertää se järvi, 7km. Se olisi kuitenkin jo "melkein perillä" ja siellä saattaisi olla ihmisiä ja voisin kaataa kaikki vedet pois ja kävellä nopeammin kun rinkka painaa vähemmän.

Paju teki täydellisen tenän. Se oli jo lähdettäessä jotenkin kummallisen vaisu; yleensä kävelee fleksin päässä ja hyvä jos ei välillä vähän vedäkin. Nyt se käveli vain ihan juuri Lakin edellä ja Lakkia ärsytti kun sen piti väistellä nahkaa ja aina kun Lakki hidasti, mua ärsytti että vetonaru löystyi ja meinasin astua sen päälle ja ylipäänsä askelrytmi rikkoutui. Jouduin moneen kertaan muistuttamaan itseäni, että koirat ei oo halunneet tänne eikä tehneet näitä reittivalintoja. Toisaalta yritin muistutella myös että niitä ei kyllä se sääkään haittaa, se olen vain minä. Tuli silti aika monta kertaa karjaistua että mene nyt v***u eteenpäin.

Reitti tuntui taas ihan loputtomalta, ja jossain vaiheessa tajusin että mehän mentiin sen järven yli vaikka ei olisi pitänyt. Ei helvetti, me jouduttiin sitten kuitenkin sille järvenympärikierrolle mikä oli tässä kohtaa! Väärä reitti oli ehkä vain kilsan pitempi, mutta sehän tästä nyt puuttuikin. Ihmettelin kun en kyllä missään vaiheessa ollut nähnyt mitään risteystä, että miten me tänne päädyttiin. Sitten kun tultiin lopulta sinne järven päähän, siihen polulle oli nostettu jotain risuja kasaksi ja minusta puissakaan ei ollut oransseja merkkejä, en kyllä pitkään jäänyt ihmettelemään. Ehkä se oli siis siirretty kulkevaksi sieltä toiselta puolelta...? Niin tai näin niin ei auttanut kuin puskea eteenpäin. Jossain vaiheessa sadekin lakkasi.

Jos tämä olisi helppoa, täällä olisi muitakin, ajattelin.
Mutta en ole nähnyt ketään.

Paju vaan hidastui entisestään ja laahusti mun vierellä tai hieman takaviistossa. Mietin, että jos päästäisin sen irti, se varmaan menisi jonnekin kivenkoloon ja jäisi sinne. Koska komentaminen ei auttanut, yritin kannustaa. Kun leveämpi tie muuttui taas poluksi, se suostui menemään ekana, mutta taas ihan siinä Lakin edessä eikä lainkaan normaalisti.

Ei ollut itku kaukana.

Paradise Lostin One Second soi päässä.

"And for one second, I lost my head
And for one second, I wished that you were dead
And for one second, you wish that you were here all alone
Hold back the tears that could fall for me.

And for one second, I lost my breath
And for one second, I cherish what you said
And for one second, it seemed that I was here all alone
Hold back the tears that could fall for me.

And for one second, I understand
And for one second, my life was in your hands
And for one second, you wish that you were here all alone
Hold back the tears that could fall for me
They fall alone"

Tää ei lopu koskaan.

Kunnes sitten lopulta tuli tie josta oli laavulle kartassa alle kilsa. Siinä oli vielä ihan juuri uusitut pitkospuut ja vielä pitkä, pitkä suora. Tuon päähän kun päästään, ei voi olla enää montaa sataa metriä. Märät pitkokset on tosi liukkaat ja olin päivien mittaan useamman kerran ihan melkein mennyt nurin.  Saappaat jalassa olisin varmaan mennytkin, noissa lenkkareissa on kuitenkin nystyrät pohjassa. Mietin moneen otteeseen että haluaisin vaihtaa kengät, mutta en edelleenkään tiedä mihin. Siis jos nyt lähtisin niin mitä tekisin toisin. Ehkä sellaiset vedenpitävät sukat, oon kuullut sellaisista? Pitää googletella kotona.

Sitten se siunattu Ahokosken laavu tuli ja sadekin oli loppunut, ja aurinko pilkahteli. Haista vittu foreca, siinä se sun kolmen pisaran satees on, ajattelin. Päästin koirat irti, Lakki tietenkin paineli ekana taas uimaan. Ne pyöri siinä sen aikaa kun hain puita ja tein tulet, sitten aloin purkaa rinkkaa ja peittelin Pajun fleeceen.

Siellä se on mytyssä, nenä töröttää ihan vilttikasan oikeassa reunassa

Tuli syttyi ihan hyvin, jätin jonkun muun tekemät puut koskematta ja pilkoin kirveellä itse itselleni muutaman ohuen klapin. Kirveen käyttöä pitäisi joskus harjoitella koska oon siinä huono ja epävarma. Nytkin ajattelin että kun hulautan sen kohta jalkaani niin on ainakin mediheli paikalla hakemassa meitä. Alkoi naurattaa. Tämä loppuu. Autolle on enää siedettävä matka. Ei siellä aurinko paistanut, mutta pilkahteli pilvien välistä, eikä kuitenkaan satunut. Poltin yhden A4-reittiselostuksen sytykkeenä ja jos olisi tarvinnut, oisin pannut koko kartan sinne. Kuorin jalat esille, sukkia en viitsinyt ottaa pois koska pelkäsin että rakkolaastarit irtoaa taas, mutta laitoin kengät kuivumaan notskin reunoille. Ruuaksi oli muussia, soijarouhetta, ravintohiivahiutaleita (maistuu muka vähän juustolle, ei minusta, mutta hyvälle kuitenkin) ja nyt tein samalla sen kahvinkin.

Pajukin tuli joskus tunnin päästä esille, nautti oman ruokansa jälkkäriksi vähän mun ruokaa, istui hetken sylissä ja alkoi taas puhua meille. 💙

💚💚💚

Laitoin viestiä kotipuoleen ja auton avaimista, että tulisin tänään, mutta saattaa mennä myöhään. Sovittiin että ilmoittelen vielä tarkemmin lähempää. Jos hän on hereillä, antaa avaimen mulle, jos menee niin kovin myöhille että ehkä nukkuu, niin jättää piiloon. Ajattelin viettää ihan kunnon tauon. Savu piti ötökät loitolla ja kengätkin ehti kuivua. Kuivasin myös Lakin rinkkaa ja jaloissa olleita muovipusseja. Koiranruokaa oli vielä yhdelle kokonaisella päivälle, mutta syötin sitä pois niin että lopulta kotiin ei palaisi yhtään. Aina pieni lepo ensin ja sitten ruoka ja vielä tunti lepoa, vatsalaukunkiertymä pelottaa aina vaikkei taida olla kovin todellinen uhka näille roduille. Lakilla oli koko ajan hirveä nälkä ja se olisi syönyt aivan määrättömästi. Niin Pajukin, mutta se nyt on aina sellainen. Lakki ei ennen ole ollut.

Jatkaessamme matkaa Kärkimies oli taas iskussa ja johti joukkoa suurella pontevuudella.

Ja lopulta, lopulta se aukesi näkyviin, Suomujärvi. Kyyneleet tirahti silmiin, pysähdyin katsomaan sitä ja sanoin ääneen, että pojat me selvittiin, se on siinä, me ollaan melkein perillä.

Hurjat pilvet roikkui, mutta aurinko edelleen pilkahteli aina jostain väleistä, eikä satanut. Polku tuli rantaan ja siinä oli venepaikka. Patvinsuo on luonnonsuojelualue ja siellähän ei ole sallittua leiriytyä muualla kuin siihen merkityillä paikoilla. Tuulenpuuskat oli kovia. Läväytin rinkan selästä, vapautin myös Lakin omastaan ja koirat paineli järveen. Hiekkapohja, ihana Suomujärvi.

Laitoin teltan rantahiekalle jonkun veneen viereen pystyyn. Hiekalla en tallannut mitään ja, no, ajattelin että hätä ei lue lakia. Sitä paitsi onko tunnin tauko edes leiriytymistä? Levitin ulkoteltan kuivumaan, tai seisoin vaan ja pitelin sitä käsissäni ja tuuli pöllytti sitä. Voisin lähteä sen kanssa lentoon, ajattelin. Vesipisarat vaan lenteli ja se kuivui silmissä.

Levitin pyykit narulle, riisuin itseni alasti ja kävin uimassa. 

Sitten makasin koirien kanssa teltassa, söin pähkinöitä ja mietin että melkein harmittaa että tämä loppuu. Teltta kuivui hetkessä ja olisi taas aivan käyttökelpoinen seuraavaksi yöksi.

Viimeiset 7km oli helppoa ja nopeaa. Arvioin avaintenhaltijalle kaksi tuntia, meni reilu 1,5h, mikä sisälti yhden koirien uittotauon. Parin kilsan välein oli risteyksiä ja nuotiopaikkoja ja sellainen maasto tuntuu paljon nopeammalta kuin sellainen, missä on 12km ilman että välillä on mitään.

Avain oli sovitussa piilossa valmiina mutta hän halusi tulla kuulemaan mun kuulumiset. Istuttiin yli puoli tuntia luontokeskuksen portailla. Menomatkalla hän kertoi autossa, että oli vasta vähän aikaa sitten hakenut yhden tytön kesken kaiken pois, kun sillä oli irronnut kengästä pohja ja se oli soittanut itkua vääntäen. Kerroin miten lähellä olin itse aamulla soittaa, ja että kengät lentää varmaan roskikseen tämän jälkeen, vaikka kesti ehjänä. Kerroin että vaihtaisin kengät mutta en vieläkään tiedä mihin, ja hän oli täsmälleen samaa mieltä. Vedet on kuulemma yhtä korkealla kuin kevättulvien aikaan ja neuvoo kaikille asiakkaille ottamaan saappaat, mutta onhan ne eri asia 17km järvenympärikierrolla kuin 133km vaelluksella. Kerroin hyvistä hetkistä ja kerroin huonoista. Kerroin, että lopulta tuntuu aina tyhmältä, että tässäkö tää oli, ja että voisin helposti jatkaa, on flow päällä.

"Kyllä mä katsoin siinä parkkipaikalla kun sä lähdit sinne tollasissa pieruverkkareissa ja pikku lenkkareissa, että toi tyttö ei oo ainakaan lukenut niitä muotilehtiä merkkivälineistä", hän sanoi ja oli pitkään hiljaa, "mutta sä tulit sieltä".

Tuntui hyvältä.

Mä todella tein sen.

***