Pentuarkea

Kyllä on rankkaa olla pentu. Tänään se kävi elämänsä ekaa kertaa metsässä (voi miten hupaisaa kun se yritti hypätä kaatuneiden puunrunkojen yli mutta ponnistus ei riittänyt, ja lopulta sukelsi pää edellä toiselle puolelle.. onneksi pennut on joustavia), kentällä näkemässä toisen koiran (se oli aika jännää) ja eläinkaupassa (siinä vaiheessa se oli jo niin väsynyt että nukkui mun kädellä).

Ja hirveän vastuullista olla sen omistaja. Jokainen päätös mitä teen, vaikuttaa peruuttamattomasti meidän tulevaisuuteen. Olin ajatellut, että eka viikko käytetään vaan tutustumiseen ja olen kiva ja ymmärtäväinen, mutta eilen mulla meni hermot sen ulkokäytökseen ja tänään ääntelyyn. Ulkona se marssii häntä pystyssä ja on aivan reipas, paitsi että ei haluaisi itse kävellä vaan pyrkii erittäin pontevasti syliin roikkumalla pohkeessa ja karjumalla mulle. Eilen ihan melkein kaaduin töppösen päälle kun käytin niitä vielä yön pimeällä yhdessä ulkona ja pentu ratsasti pohkeessani, ja saatoin sanoa että nyt muuten riitti, jokainen kävelee omilla jaloillaan. Ääntä se käyttää todella paljon kun sitä vituttaa, kiinnostaa, harmittaa tai se haluaa jotakin ja ajattelin että luovutustaistelu on mun ase, mutta nyt olen tänään useamman kerran myös ihan rehellisesti antanut palautetta että ei ole sallittua kiljua mulle, töppöselle tai itsekseen ja piste. Se on erittäin oppivainen ja kumpikin asia on noin ziljoona kertaa parempi jo nyt. Mutta samalla mulla on joku alitajuinen syyllisyys siitä että pitäisi pystyä olemaan parempi ihminen ja että mitä jos kiellän sitä liikaa ja pitäisikö kuitenkin vain yrittää kestää ja olla puuttumatta. Sehän on kuitenkin vasta ihan pieni ja ollut meillä alle kaksi päivää, ja uuteen kotiin muutto on kaikkinensa takuulla monen koiran elämä hirvein shokki ja stressi.

Yksin jäämistä se on harjoitellut jäämällä vessan oven toiselle puolelle jne, ja tässä asiassa se on aivan samanlainen kuin töppönen oli pentuna koiraporttien kanssa silloisessa yksiössäni. Sen kasvattaja sanoi silloin mulle, kun mietin että mistä tiedän ahdistaako mun pentua vai vituttaako sitä, että vanhempansa tuntien sillä ei ole mitään hätää vaan se vaan karjuu rajoitettua vapautta ja että kitkeä se välittömästi pois. Lakki on ihan saman oloinen.

Toisaalta sen suuren oman näkemyksensä alla se on paljon kontaktinhakuisempi kuin töppönen oli, ja se rakastaa sitä kun sille sössöttää. Se heiluttaa häntää ja koko koira menee ihan väkkärälle onnesta. Sille on helppo antaa myös positiivista palautetta, koska se ottaa kehut vastaan (siinä missä töppöselle on aina ollut aika se ja sama mitä mieltä sen tekemisistä ollaan). Tuntuu että Lakki suorastaan imee ohjeet siitä miten missäkin tilanteessa haluan sen käyttäytyvän ja on heti tyytyväinen, että ai okei näin tää menee.

Ihmisistä se ei ole kiinnostunut, ei ollut minustakaan kun kävin kasvattajalla kahdesti pentua katsomassa. Siis kävi se välillä ehtiessään mun luona rapsutettavana mutta ei todellakaan ollut mitenkään ekana juoksemassa luokse. Päätin jo aiemmin, että tätä pentua ei sylissä kukaan tule väkisin silittämään, mun mielestä se oli ensimmäinen asia mikä töppösen kanssa meni pieleen ja se olikin vain jotain 9-viikkoinen kun se ekan kerran murisi mun sylistä, että ei tartte lääppiä. Nyt olen kuitenkin epähuomiossa antanut ihmisten houkutella sitä nameilla luokseen, kun parasta varmaan olisi olla tekemättä siitä mitään numeroa. Ei kai se sosiaalistaminen ole sitä, että kaikkien sylissä pitää käydä, vaan riittää, että se näkee eri asioita ja saa katsoa ja toimia kuten itse haluaa.

Kuvittelen että mulla on nyt paljon enemmän kokemusta ja osaamista, mutta jotenkin silti on sellainen olo, että kamalaa jos nyt teen jotain kuitenkin "väärin" ja kadun sitä myöhemmin.

Tässä laitamme ruokaa tunti sitten. Ihan kuin Sieni olisi kuiskannut sille koirien taivaasta, että huolehdi sen jaloista. <3 <3 <3
 

Toisen kokonaisen päivän iltaa kohti vieraskoreus on karissut. Pentu tapailee juoksuhepuleita niin sisällä kuin ulkonakin (tuulen pöllyttämät lehdet...). Sisällä se on nyt kahdesti "vahingossa" juossut töppösen naamalle, ja saanut helvetinmoisen rähäkän jota kyllä väistää, mutta ei se paljoa menoa hidasta. Se on ruvennut puremaan yhä enemmän; siinä missä aluksi se vain vähän tapaili hampaillaan ihmisen nahkaa, nyt se varsinkin kohtauksen päällä ollessa puree kuin viitapiru. :D Normaali pentu, siis.

Pentu on harjoitellut omaa nimeään ja istumista. Ensimmäinen visio on opettaa sille alkeellinen paikallaolo, vain jotta saan siitä yhteiskuvia töppösen kanssa. Noin muuten olen käyttänyt ruokaa ulkona, se saa palkkaa sekä oikeista ratkaisuista että on harjoitellut nenän käyttöä etsimällä ruokaa maasta. Siinä se on luontaisesti aika hyvä, tai ainakin tajusi heti lähteä etsimään.

Videolla mummin perintösukat saa kyytiä.