Lakin tarina

Sienen sairastuttua tammikuussa rupesin välittömästi etsimään uutta pentua. Silloin vielä elättelin toivoa, että Sieni eläisi kesään asti ja ehtisi nähdä mun uuden pennun. Loppu tuli kuitenkin paljon nopeammin ja kuukausien sijaan laskimmekin lopulta vain päiviä. Oli sanoinkuvailemattoman hirveää samalla kuumeisesti etsiä uutta pentua ja suunnitella tulevaa ja samalla saattohoitaa ja luopua yhdestä.

Päätin jo Sienen vielä eläessä, että mun seuraavan koiran nimi tulee olemaan Lakki. Ei se päähine, eikä "lucky", vaikka merkitys ei toki haittaa lainkaan. Lakki kuten se sienen yläosa. Mun suurin toive on, että vaikka he ovat aivan eri rotua eivätkä koskaan tapaa, tuleva pentu perii nimen ohella jotenkin yli luonnollisten periytymisväylien jostain jotakin sienistä. Että siitä kasvaa täydellinen ystävä.

Odotin pentua toisesta pentueesta, mutta alkiot kuolivat kohtuun. Sieni kuunteli sen puhelun kun soittelin uroksen omistajan kanssa, ja tuntui tosi hyvältä että se oli kuitenkin sen verran ollut mukana pennun hankinnassa. Olin meidän treenitilassa ja Sienen piti maata "käy siihen"-käskyn alla, mutta se koko ajan nousi ja hiippaili mun luokse. Silitin sitä ja se heilutti mulle häntää samalla kun puhuin. Ultrassa sitten ei näkynyt pentuja, näkyi jotain muuta suttua, ja narttu meni suoraan sterkkaan, ja se siitä. Suru oli melkoinen, ei tule Sienen "valitsemaa" pentua.

Samoihin aikoihin olin saanut kuulla vahinkopentueesta, jossa emä oli 10v. Kaikki oli mennyt hyvin ja jotenkin tuli sellainen olo, että nämä pennut todella halusivat tulla maailmaan, siinä on elinvoimaa kerrakseen. Oman perheen koirat oli aina erotettu heti juoksun alussa, kun uros oli yhtään ollut kiinnostunut nartusta, ja kaikki ne vuodet oli mennyt normaalisti. Kunnes nyt sitten olivat jotenkin ehtineet kuitenkin. Tiineyttä ei oltu edes huomattu kuin vasta vähän ennen synnytystä; ei ole harvinaista että pieni pentue ei näy päällepäin mitenkään, varsinkaan kun ei kellään käynyt mielessäkään että mitään vahinkoa olisi voinut ehtiä tapahtua. Mutta siellä ne nyt sitten olivat, kolme merleä pentua, yksi narttu ja kaksi urosta.

Kävin katsomassa pentuja ekan kerran pönen osteopaattikäynnin yhteydessä 28.2. ja toisen kerran 7.3. Vanhemmat olivat mun suussa ja liiveissä ennen kuin kerkesin kenkiä riisua heidän eteisessään. Mörrimöykkymudin omistajana mun mielestä on edelleen joka kerta yhtä outoa, kun ventovieras ihminen otetaan mudien toimesta sillä tyylillä vastaan. Pennut olivat tasapainoisia ja oikein reippaita.

Sitten mulle selvisi, että emä on syntynyt samana päivänä kuin Sieni kuoli, vain kymmenen vuotta aiemmin. Isän nimi taas on Kuje. Töppösestä ihan melkein tuli Kuje sen virallisen nimen perusteella, mutta se ei pentuna näyttänyt yhtään siltä, niin ei tullut. Mun aivo uskoo tällaisiin sattumiin, ne tuntuu todella merkityksellisiltä.

Vanhemmilta puuttui kuitenkin osa pevisa-tutkimuksista, ja yli 8v nartulla pitäisi olla eläinlääkärin todistus riittävän hyvästä kunnosta ennen astutusta että ne saa rekisteröityä. Asiaa selvitettiin Kennelliitosta ja nämä kaikki voisi hoitaa jälkikäteenkin, kasvattajalle sallitaan yksi tällainen vahinko. EJ-rekisteriin ne saisi joka tapauksessa, mutta mulle se kyllä olisi ongelma, haluan normaalisti rekisteröidyn koiran. Siinä sitä sitten surtiin Sientä ja toisaalta kuumeisesti odoteltiin eläinlääkäriaikaa. En mä ota rekisteröimätöntä koiraa, enkä mä myöskään ole kiinnostunut jos sieltä paljastuisi joku terveyspommi. Mudit nyt on varsin tervettä sakkia mutta aina joltakin joskus löytyy jotain kuitenkin. 4.3. se piinaava ilta oli, ja sain melkein livenä väliaikatietoja; molemmilla polvet nolla, uroksella pallit ok, uroksella silmät ok, seuraavaksi luustokuviin. Viimein tuli viesti että sielläkin kaikki oikein hyvin, lonkat lähtee ihan A:na Kennelliittoon ja kyynärät ja selkä siis puhdasta! Meille siis tulee pentu! Kerrankin elämäni paskimman talven jälkeen joku asia onnistui ja tuntui että tuuri oli vaihteeksi mun puolella.

Toinen uroksista oli alusta saakka hieman määrätietoisempi, lisäksi sillä oli hieman isommat tassut. Kiltimmällä pojalla on aivan ihanat eriparisilmät. Narttu on erittäin tormakka, ja luonteen perusteella olisin ehkä ottanut sen. Kuitenkin emä on varsin pieni ja harvassa on ne mudinartut, jotka oikeasti on riittävän pontevia pk-lajeihin. Uros oli siis järkivalinta. Pennut oli todella tasaisia ja vaikka menin vielä uudestaan käymään, en minä oikein osannut valita. Kiltimpi oli kyllä sylissä kiltisti ja katseli vain siinä missä narttu ja isompi uros protestoivat äänekkäästi. Lopulta totesin että luotan kasvattajan näkemykseen ja otan sen joka hänestä on hieman tomerampi. Todella tasainen pentue oli eikä mikään niistä missään tapauksessa ollut mikään reppana.

Valitsemallani uroksella on sitä paitsi vähän niinkuin lakki vinossa. Ehkä minä hiljaa sydämessäni tiesin heti ekalla tapaamisellamme, että olen löytänyt sinut. En silti vielä kauheasti huudellut nimeä, tuntui että pitäähän sitä nyt makustella päivä kun pentu on ollut kotona.

Sitten piti vielä odottaa kaksi viikkoa. En saanut äkkilähdöllä lomaa järjestymään kuin vasta niin, että pennut olisi jo 8,5-viikkoisia. Pidin tärkeämpänä viikon lomaa, ettei pentua tartte jättää heti yksin, kuin pennun hakemista 7-viikkoisena.

Viikkoa ennen pennun hakua koulut meni kiinni ja koronatilanne paheni radikaalisti. Kaikki pentuleikkikerhot, kurssit ja tapahtumat peruttiin. Hetken kyllä mietin, että pitäiskö mun perua koko pentu, mutta sekin tuntui kauhean väärältä kun olin jo nähnyt sinut. Meillä piti olla lauantain pennunhakureissun jälkeen sunnuntaina rallykoe, mihin pentu oli tarkoitus ottaa mukaan, jotta se olisi päässyt halliin pönen suorituksen jälkeen. No eipä ollut ei, eikä tällä hetkellä pääse mihinkään sisätreenitiloihin lainkaan edes yksin, kaikki on kiinni. Kaduilla on huomattavan hiljaista. Ei auta kuin luottaa siihen, että pentu on saanut vanhemmiltaan avoimet ja reippaat geenit ja että se vähä mitä nyt voidaan tehdä sosiaalistamisen eteen, riittää.

Surkeat kännykkäräpsyt saa nyt riittää, pitää ulkoiluttaa ensi viikolla oikeaa kameraa.