Believe in yourself and you're halfway there

Taulu tuli ja on nyt seinällä makuuhuoneessa, sänkyni vieressä. Se katsoo minua vähän korkeammalta kuin mitä eläessään aina teki.

Muutama päivä on mennyt itkemättä, mutta eilen taulun laitoin jälkeen sain aivan hysteerisen kohtauksen taas. :(

Tuhkasta on tarkoitus teettää koru, mutta en vielä tiedä koska saan rasian avatuksi. Tuhkaa tarvitsee toimittaa vain pieni määrä. Sekin tuntuu jotenkin... vaikealta. Osa Sienestä lähtee ja osa jää, onko se huono asia, että se jaetaan osiin? Toisaalta mä en missään määrin usko että itse koira, tai sen henki, tai yhtään mikään, on siinä tuhkassa. Se on vain tuhkaa. Vaikka pidän sitä joka ilta vatsallani maatessani sängyllä ja silitän laatikkoa ja siinä olevaa narua, ei se silti edusta minulle "mitään". Lenkillä tuijottelen taivaalle ja silloin voin kuvitella, että se kyllä katsoo meitä.

Entä jos Posti taas kerran kusee hommansa ja osa tuhkasta häviää matkalla? Entä jos korun tekijä kusettaa ja heittää tuhkat suoraan roskiin ja lähettää mulle jonkun randon kiven vain? Ehkä tällaisia asioita ei kannattaisi miettiä lainkaan. Koru tehdään muottiin, ja hiotaan sitten muotoonsa. Halutessaan ne ylimääräiset "jauhot" saa mukaansa kanssa. Ajattelin ensin että miksi ihmeessä kukaan haluaisi, mutta niin, siinähän sitä tuhkaa sitten on kanssa vähän ja onko se huono asia että se päätyy roskikseen jonnekin muualle? Pitäisikö jokainen hyppysellinen pitää itsellään ja sirotella se sinne minne haluaa?

Tai mitä jos koko purkki on täynnä vain hiekkaa? Mistä voi tietää että alun perinkään sai oman koiransa tuhkat?

Lauantaina kävin ekaa kertaa samassa metsässä, missä viimeiset viikot vietettiin. Olin lähdössä töppösen kanssa nosepäivään Hartolaan, ja koska aamulla oli vähän tiukka aikataulu, päätin että nyt vain menen tuohon lähimpään metsälenkkipaikkaani. Kuvittelin, etten kykene sinne ehkä koskaan, mutta nyt se on tehty. Samaa reittiä en edes ajatellut käveleväni, piti kiertää vain lampi. Yllättäen laavulla olikin auto ja tuvan ikkunasta loisti kynttilä, siellä oli ollut joku yöpymässä. Sitä kai jotain kautta saa vuokrata. Marssin silti pihan läpi toivoen että heillä ei ole koiraa irti pihassa tms. Oli vielä hämärää ennen auringon nousua. Tämän myötä tajusin että koska en kehtaa tulla uudelleen häiritsemään, ainoa vaihtoehto on päätyä sille reitille mille juuri en olisi halunnut. Kävellä loppumatkaa sitä pätkää, mikä oli Sienen viimeinen lenkki. Kävellä sen kuusen ohi, jonka alle se olisi halunnut jäädä kuolemaan.

Se on vain metsä, hoin itselleni. Tuijotin tiukasti eteeni, koska sivusilmä näki koko ajan toisen mustan koiran jossakin näkökentän laitamilla. Ohitin sen kuusenkin olematta ihan satavarma mikä se niistä oli, kun vältin kovasti katsomasta sinne päinkään. Toivon että unohdan sen pian enkä enää myöhemminkään tunnista sitä.

Monta kertaa päivässä laitan silmät kiinni ja olen jossakin, missä tapasin olla sen kanssa. Ojennan oikean käteni ja kuvittelen miten mun sormet osuu sen otsaan. Tunnen sen vielä niin elävästi että joka kerta alkaa itkettää. Pelkään ihan hulluna, että joskus alan unohtaa.

Kuvia olen penkonut vanhoista blogeista ja koneelta. Ulkoisella kovalevyllä niitä on vuosien varrelta paljon enemmän, mutta en ole jaksanut etsiä koko kovalevyä. Kyllä osa näistä jo hymyilyttää. Paljon on tilanteita mitkä muistan, mutta on myös sellaisia, mitkä on unohtuneet. Videoita olen katsellut vähän kanssa, tosin ilman ääniä. Varsinkin viimeisinä viikkoina nauhoitin useamman videon kotiintuloista. Suuääniä, joita kaipaan niin että sielua vihloo. Niitä ei vaan voi kuvitellakaan vielä kuuntelevansa.

Kesä 2011, Sieni on vasta tullut. Pelataan mökin pihalla Scrabblea. On vissiin tyypillinen suomalainen heinä-elokuu, on vähän kylmä kun sinnikkäästi yritän olla t-paitasillani mutta jaloilla on tuo viltti. Tämän mä muistan, sillä oli puruluu jotta se pysyy syrjässä mutta ei se jaksanut koko aikaa sen kanssa touhuta ja otin sen sitten välillä syliin. Ihan varmasti pidän siitä kiinni jotta se ei ole meidän pelissä.

Vaan hups kuinkas sitten kävikään.

Sieni oli ehtiväinen pentu. Hirveän kiltti se kyllä oli eikä koskaan tehnyt mitään tuhoja. Ehkä jonkun yksittäisen lelun tai jonkun, mutta mitään huonekaluja se ei ikinä pureskellut tms. Kenkien kanssa se oli koko ikänsä aivan mahdoton. Muistan että se oli jo pentuna hirveän kova kuljettamaan niitä, mutta koska se ei ikinä tuhonnut, annoin asian olla enkä edes yrittänyt puuttua siihen. Se teki ihan samaa vielä aikuisenakin. Sen sata kertaa etsin mun tohvelin tai jonkun kengän paria pitkin kämppää ja joka kerta kysyin siltä että Sieni, et suinkin tietäisi missä tämän pari on. Se ei koskaan oppinut käskystä tuomaan takaisin mitään mitä oli aiemmin vienyt pois, joten usein se vain makasi lattialla, seurasi mua katsellaan ja naputti hännällä lattiaan.