lauantai 21. syyskuuta 2019

MESHYV 92


Heräsin kuudelta. Vitutti. Aamutoimet, tunniksi metsään sateeseen, jonka jälkeen olin läpimärkä ja aivan valmis edelleen kääntymään takaisin kotiin. Olin ottanut vaihtovaatteet autoon, joten ei muuta kuin kuivaa päälle ja hyvissä ajoin koepaikalle. Pieksämäellä tuli aikoinaan kisattua tosi paljon tokoa, enkä muista, olenko ollut siellä virallisissa rallyissa koskaan. Yhdet möllit on käyty. Joka tapauksessa tuli ihan tokoajat mieleen ajellessa.

Tuomari tuli vasta 45min ennen kokeen alkua, mutta onhan siellä aina tuttuja ja siinä tuli juteltua odotellessa. Ratapiirroksen saatuamme painelin autoon istumaan ja opettelemaan sen ulkoa. Ihan tehtävissä oleva rata, mutta järjetön paniikki valtasi mieleni silti. Nyt on pakko onnistua. Ei saa mokata. Ei helvetti, ei tämä ole yhtään hauskaa.

Käytin koiraa pissalla ja treenasin sen kanssa vähän. Oli ihan purkki mukana ja ajattelin yrittää huijata sitä, että suoritus oli tässä ja nyt tuli loppupalkka. Kyllä se ne eväät hotkaisi, mutta eihän se mennyt läpi. Koira oli jotenkin aivan villinä ja haukkui muutamalle ohi juosseelle koiralle. Ei räyhännyt, vaan haukkui. Outoa.

Halliin mentiin ihan hyvällä mielellä. Menin sisään vasta kun edellinen oli puolivälissä rataa. Kokeilin että koira menee kylmällä hiekalla maahan, ja sitten tein vähän luopumista kädessä olevista nameista. Lähtökin meni ihan hyvin, tein parin askeleen seuruun sivusuuntaan ennen lähtökyltille menoa. Yritin keskittyä siihen, että ääni tulee kunnolla ja käskytän normaalisti.

Ykköseltä -1 tvä, en tiedä miksi. Kakkoselta -1 kontr, en tiedä miksi. Minusta koira jäi inasen matkasta ja olisin odottanut enemmänkin -1 vino tai tvä, mutta kaiken kaikkiaan siisti peruutus meille. Liikkeestä istuminen on kummallinen liike, jos sitä treenaa, se hajoaa aina eli koira alkaa jäädä seisomaan. En siis treenaa sitä, enkä kokeessa koskaan katso istuiko se. Melkein kaikki muut katsoo ja varmistelee ja siitä tulee sitten ohjaajan taipumisesta ja hidastelusta riippuen miinusta nollan ja kympin väliltä. Pönen paperiin on kirjoitettu ylimääräinen "hieno!", varmaan juuri siksi että minulla ei askellus muutu eikä pää käänny. Kyllä se aika monta kylttiä suoritti kahdella jalalla eli kontrollia (=sen puutetta) olisi voinut antaa enemmänkin. Lisäksi se myös vähän vinkui. Myös pyörähdys on saanut maininnan "hieno", en tiedä miksi. Varmaan siksi, että sitäkään en kyttää enkä hidastele, tässä moni ottaa tyypillisesti -3 ov himmaamalla omaa vauhtia. 12-kyltillä hän ei sitten muistanut, että kun liike pysähtyy, koirankin tulee pysähtyä, vaan kiersi mun ympäri ennen kuin kerkesin kissaa sanoa. Uusinnalla käskytin kuin idioottia. Sivu. ISTU. Jne. Sama toistui kyltillä 17, tosin tässä se hyppäsi myös mun naamalle tai jotain. Toinen uusiminen viimeistään tiesi sitä että hyvästi 95. Loppurata oli kauhea. Vinkui ja pompotti.

"Koira suorittaa tehtäviä ripeästi ja tarkasti, mikä näyttää hienolta. Kokonaisuudessaan sujuva, kaunis ratasuoritus. Koira lukee ohjaajaa TODELLA tarkasti."

Mutta meillä ei ollut hyvä olla. Mua ahdisti se väkisin vääntämisen tunne ja ahdistus valui koiraan. Valehtelisin jos väittäisin, että kisaaminen on kivaa itsessään tai että motivaattori olisi mikään muu kuin ne ysivitoset. Mutta silti niin ei saisi ajatella, koska se tekee ne paineet.

Olen jo vuosia sitten kirjoittanut, että minusta mudi kestää toistoja huonosti eikä se ole suoritusvarma eläin. Siitä ei voi sanoa, että se tekee aina parhaansa ja sen mitä sille on opetettu. Sillä tavalla se kyllä aina varmasti suorittaa, että passivoitujat on aika vähissä. Mutta mikä se suoritus on, se ei aina ole se mitä pyydettiin. Eihän sitä nyt olekaan kuin 11 vuotta jankattu, että kun liike pysähtyy, koirakin pysähtyy ja ilman eri käskyä istuu. Olen kyllä tosi paljon tehnyt sen kanssa sitä, että eri käskyllä pitää jäädä seisomaan. Nyt oli vaan liikaa tehty niitä erilaisia ohjaajan eteen kääntymisiä, koska hän "hieman" ennakoi. Jos olisin tiennyt tämän, olisin toki voinut ohjeistaa joka kerta "istu", mutta koska yleisesti ottaen on parempi mitä vähemmän puhun sille, ei nyt tullut mieleen, että sellainen perusasia kaipaa neuvomista.

Pahinta on silti se tunnetila. Ei näin. Ahdistaa, kun pelkään että aika loppuu kesken. Tiedän että se valioituisi, jos nyt vaikka päättäisin käydä 50 kisaa. Se osaa, ja niin isolla otannalla tuuri kyllä kävisi uudelleenkin ja tulos tulisi. Olen kuitenkin varma että meidän jäljellä oleva kisamäärä on lähempänä viittä kuin viittäkymmentä, ja aika ei vaan riitä. Siitä se tulee se väkisin vääntämisen paine. Nyt on pakko onnistua.

Oikeastaan tässä ei ole kyse koirasta tai sen tuloksista. Tässä on kyse minusta. Minä en ole ikinä luovuttanut sen kanssa. Minä olen ratkaissut kaikki ongelmat, kerännyt itseni monen erilaisen tilanteen jälkeen ja aina jatkanut ja lopulta onnistunut. En haluaisi nytkään luovuttaa, mutta silti on sellainen olo, että tämä vaan on liian vaikea laji meille enkä pysty pitämään pakkaa kasassa. :(


Ei voi aina ehtiä pysähtyä sivulle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti