Tänään oli täydellinen sää, aurinkoa ja noin -10 pakkasta. Koko työpäivän oli vähän niinkuin särkenyt päätä, juuri sen verran vähän ja häilyvästi, että lääkettä ei ihan viitsinyt ottaa. 1,5h kierros jäällä helpotti, he olivat niin onnellisia, heiteltiin keppiä, otettiin kuvia, leikittiin, nautittiin auringosta. Autolle oli enää pari sata metriä, kun jääpaakut tassuissa sai töppösen ontumaan, ja totesin että naskalit ja kamera kaulalla roikkuenkin pakko yrittää pyllistää sen verta, että saan sen jalat kaiveltua puhtaiksi. Katsoin että Sieni on rantapusikossa, ja seuraavaksi sitten silmäkulmassa vilahtaa. Nostan katseeni ja muutama sekunti menee ymmärtää mitä silmieni alla juuri tapahtuu: edellä rynnii peura ja perässä Sieni! Tempaisen kaulalla roikkuvan koirapillin niin että narut repeää ja vihellän pilliin, ei minkäänlaista reaktiota, vihellän uudestaan, ehkä vähän hidastaa. Siinä vaiheessa mietin että mitä jos se ei lopeta ja ne on menossa juuri talojen ja teiden suuntaan ja junaratakin siellä lähellä on ja jumalauta nyt tällainen ei voi olla mahdollista, ja räkäisen pillin suustani ja karjaisen kitapurjeet lepattaen kaikki mahdolliset rumat sanat. Sieni hidastaa, jolloin vihellän taas keuhkojeni pohjalta pilliin. Koira pudottaa käyntiin ja miettii kääntymistä, mutta kovin on vaikeaa jättää eläin, joten tässä vaiheessa alan kutsua sitä sanallisesti ja kehua ja kaivan namipussin taskusta. Sieltä se sitten tulee. En tiedä pitäisikö olla tyytyväinen että se lopulta totteli, vai pettynyt siihen että ihan hilkulla kyllä oli. Pöne istui koko ajan mun vieressä ja katseli ihmeissään, varmaan nauroi partaansa että kerran elämässä se eukko karjuu Sienellekin, häh hää. Jumalaton päänsärky palasi, liekö joku verisuoni pullistunut päästä ja kohta ollaan päivystyksessä itsekin.
Moni ehkä olisi tyytyväinen että se lopulta totteli, mutta mulle tällainen ei kerta kaikkiaan käy päinsä. Sitä on rasittavaa vahtia kun se bongailee kaikkea taas aika kovasti. Se on kyllä tähän saakka, kop kop, tullut pois kaiken perästä, mutta sitä ei voi päästää niin kauas ettei näe ja osaa huutaa. En edes tiedä kumpi on rasittavampaa kun toisen kanssa ongelma on riista ja toisen kanssa vastaan tulevat ihmiset. Sienellä tämä on minusta ihan opittua, kun se oli pentu, eksän saksanseisoja opetti sille nämä jutut kun en ymmärtänyt lainkaan ettei niitä missään tapauksessa olisi pitänyt päästää yhdessä metsälenkeille. Seuraavalta mä kyllä kitken kaikenlaisen riistan bongailun täysin heti ensi töikseni, ja opetan sille myös ihmisten ilmoittamiseen jonkin konkreettisen käytöksen. Kyllähän Sienikin lähellä pysyy jos sitä kutsuu ja palkkailee, mutta minusta se taas ei ole mitään vapaana lenkkeilyä. Haluaisin että koira saa touhuta omiaan, kunhan se ei sisällä minkäänlaista riistan jälkien bongailua, mutta sitähän se tosi paljon nimenomaan tekee ja olen antanut sen koko tämänkin talven tehdä. Ehkäpä pitää ottaa tiukempi linja ja tehdä nyt ainakin pari lenkkiä niin, että vaan kiellän siltä kaikki nuo puuhat. Se kyllä ymmärtää aika hyvin "Sieni ei mene sinne" -käskynkin ja osaa vaihtaa suuntaa, mutta se jatkuva käskytys on vaan niin rasittavaa. Voi kökön kökkö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti