Ei pysty, niin ei pysty

Tiedättekö sen tunteen, kun vastaantulija päästää rääkyvän koiransa fleksi pitkällä liki omien koirien jaloihin, syntyy kaaos, omat koirat kilahtaa kanssa, remmit on solmussa, vituttaa ja päällimmäinen ajatus on "hitto mikä idiootti, miksi sen piti tehdä noin"? Tai kun vastaantulija jää rotan kokoisen koiransa kanssa jumimaan ja sinun pitää itse hoitaa ohitus, koska mamin mussukka ei halua liikkua niin silloin sitä ei voi pakottaakaan, mutta sinä kyllä saat omat 50kg koiraa varmasti vietyä rotan ohi? Tai kun kysymättä tullaan käsi ojossa rapsuttamaan koiraa, joka ei moista arvosta ja rähähtää niin että vieras pelästyy ja itselläkin sydän lyö hetken tyhjää? Siinä sitä ehtii taas ottaa aikamoista pulttia toisen ihmisen käyttäytymisestä ja ihmetellä eikö sillä järki juokse laisinkaan. Avain seesteisimpiin lenkkeihin on kuitenkin ymmärrys siitä, että vain omaa käytöstään voi muuttaa. Sen sijaan, että kiroaa kaikki muut alimpaan helvettiin ja keskittää energiaa "miksi sen pitää tehdä noin" -mietteisiin, kannattaisi yrittää suhtautua vastaantulijoihin vain häiriöinä. Todeta, että nyt meillä on tällainen tilanne mille ei mahda mitään, ja miettiä vain mitä minun kannattaa tehdä, jotta oma laumani selviää siitä mahdollisimman hyvin. Tai mahdollisimman "vähän huonosti". On aika vapauttavaa, kun toisten toimien tuloksettoman syyttelyn sijaan osaa keskittyä vain asioihin, joihin on mahdollista vaikuttaa :) Jälkeen päin voi sitten ihmetellä toisten motiiveja ja ihmislajin kummallisuutta, jos siltä tuntuu.

Minulla on Sienen kanssa iso ongelma kimppatreenien suhteen. Se alkoi oireilla jo vuosia sitten, mutta silloin aluksi se pelkäsi vain yhtä tiettyä ihmistä. Nyttemmin se on laajentunut ja oikeastaan ollaan tilanteessa, että koira ei kestä lainkaan sitä, jos joku muu kurittaa omaa koiraansa. Tämä minun "kurittaminen" tarkoitti alkuvuosina oikeasti kunnon kurittamista rajuin sanankääntein ja/tai fyysistä puuttumista mistä koira kiljaisi tms. Nyt riittää, että joku muu samalla kentällä sanoo omalleen tuimasti "EI!", niin minun koirani on kauhuissaan.

Siedättämistä joskus vähän yritettiin. Ei toimi. Avustaja sai karjua mielikuvituskoiralleen kovastikin, minun koirastani se oli vain hassu peli. Kyse ei ole äänenvoimakkuudesta tai sanoista, kyse on siitä, että ihminen on oikeasti vihainen ja se kuuluu äänestä ja huokuu koko olemuksesta. En tiedä, miten saisi avustajan, joka osaisi olla hieman ärtynyt, sitten enemmän ärtynyt jne, jotta koiraa voisi asteittain siedättää siihen. En oikeastaan enää edes halua, koko ajatus on jotenkin niin sairas.

Toinen ihan toimiva juttu on ollut ajatus siitä, että korkea vire suojaa ulkoisilta häiriöiltä. Se toimiikin, mutta kun meillä on kyseessä koira, jota ei muutenkaan saa lietsottua edes semihulluksi, vaan joka on enemmän sellainen tasainen dieselkone, niin käytännössä ei tästäkään ole kauheasti apua. En siis vaan saa sitä niin korkeaan vireeseen, että se unohtaisi kaiken muun.

Kolmas, mitä aina sanotaan, ja mitä on myös yritetty, on tietysti se "älä välitä". Älä itse ahdistu koiran puolesta ja pahenna ongelmaa sillä. Uskon, että mitä rauhallisempana pystyn itse pysymään, ja ajattelemaan tilanteen enemmän sellaisena häiriötreeninä ("nyt meitä yritetään ahdistaa, mutta ei anneta niiden onnistua, mennään omaan kuplaan eikä kuulla muita lainkaan"), sen vähemmän koirakaan ahdistuu. Mutta tarvitseeko? Tarvitseeko sitä sietää, että kesken kaiken joku muu saattaa tehdä mitä vaan mitä en halua? On hirveän raskasta, kun itse asian kouluttamisen lisäksi tarttee keskittyä niin voimakkaasti siihen, mitä muut tekee, olla koko ajan valmiina kannattelemaan koiraa. Varsinkin jos opetan jotain uutta, eli siirrän muualla alulle laitettua juttua uuteen paikkaan tai häiriöön, on ihan helkkarin hienoa kun joku sitten romuttaa kaiken yhdellä karjaisulla! Mutta älä välitä hei!

Viime viikolla meillä hajosi sekä tunnari (meidän aloitellessa käskytettyä tunnaria selän takana toiselle koiralle sanottiin kerran se "EI!", ei edes todellakaan mitenkään kitapurjeet lepattaen, mutta napakasti kuitenkin. Lopputuloksena se, että minun koira luimi perusasennossa eikä halunnut lähteä kapuloille lainkaan...), että sen jälkeen pelkkä "käy siihen" -makoilu. Jätin koiran vesikupin ja tavaroiden viereen tauolle ja menin itse parin metrin päähän penkille istumaan. Kun tämä samainen ohjaaja oli oman koiransa kanssa vuorossa, minun koirani laittoi korvat luimuun ja ryömi mun jalkoihin turvaan. Sieni on äärimmäisen sosiaalinen ja nimenomaan sosiaalisissa tilanteissa taitava koira, joten moinen väistäminen on siltä varsin erikoista. :( No, annoin koiran tulla mun jalkoihin reagoimatta siihen oikein mitenkään, ja lopputunti menikin sitten ihan siihen, että tein vain perusasennossa hyvää asennetta ja unohdettiin koko muu maailma. Se onnistui aika hyvin ja sain koiran ihan hyvään mielentilaan, mikä oli tosi hieno juttu. Mutta nyt tälle tulee loppu ja meidän yhteistreenit on treenattu.

Onneksi, onneksi Sieni on koira, joka ei tarvitse häiriötreenejä. Niin sosiaalinen kuin se vapaalla onkin, treenitilanteissa sille muut koirat on ilmaa eikä sitä voisi vähempää kiinnostaa, mitä muut tekee. Niin kauan kun kukaan ei huuda. Sen kanssa ei tarvitse miettiä mitään toisen luoksetulokutsuun reagoimisia tms, koska sille nyt vaan ei ikinä tulisi mieleenkään tehdä mitään sellaista. Töppöselle toiset koirat on iso häiriö ja se tarvitsee paljon treeniä muiden keskellä. Sieni ei. Tästä eteenpäin mä en enää ikinä treenaa sen kanssa toisten läsnä ollessa, ellei ne ole sellaisia, jotka tunnen ja tiedän, että 100% varmuudella kukaan ei huuda kesken kaiken.

Tämän postauksen ensimmäinen kappale liittyy asiaan siten, että Sienen kanssa vuosien varrella on koettu hyvin monenlaisia tunteita. Alkuaikoina, ennen kuin tutustuin edes operantteihin juttuihin, olin kylmä ja kova ja ajattelin, että sen vaan täytyy sietää. Tottua. Että mun pitää saada pakotettua se olemaan reagoimatta asioihin joihin en halua sen reagoivan. Käytännössä sellainen "vaikka olisi paha mieli toisten tekemisistä, teet silti mitä mä käsken". Kuten arvata saattaa, sehän ei koskaan johtanut yhtään mihinkään. Sitten oli aika, jolloin yritin enemmän hyvällä. Oli aika, jolloin inhosin kaikkia jotka pilaa mun treenin, oli aika, jolloin laitoin koiran pois ja totesin että ole sitten tekemättä (ja syömättä) jos et pysty. Nyt on se aika, jolloin mun tekee mieli lähinnä alkaa itkeä. Kun se viime viikolla ei suostunut pysymään parin metrin päässä maassa koska se kammosi sitä yhtä toista koirakkoa, ja annoin sen hiippailla mun luokse ja se puikkasi päänsä mun käden alle ja kävi istumaan niin että nojasi mun jalkaan. Silloin mun teki mieli itkeä. Koska eihän mikään harrastus voi olla sen arvoista. Ei sen pitäisi joutua kokemaan sellaisia tunteita. Ei se ole sen vika, että se on niin herkkä ja kiltti koira, että se ottaa kaikki torut itselleen ja haluaisi niin kovin tehdä oikein, ja että kaikki olisi onnellisia. Koska fakta on se, että ihminen voi muuttaa vain omaa käytöstään, mä en oikeastaan ihan vilpittömästi ole mitenkään vihainen niille, jotka tämän mun ongelman on aiheuttaneet. Kouluttakoon jokainen koiraansa niin kuin haluaa, ja jos kokee tarvetta viljellä sitä eitä joka treenissä, niin sitten voi tehdä niin. Mikä mä olen kellekään sanomaan miten tulisi käyttäytyä ja olla. Ainoa tapa muuttaa asioita lähtee itsestä, ja nyt se päätös on tehty, että Sienen hallitsemattomat yhteistreenit on treenattu.

Kyllä sitä ein käyttöä on tullut aika paljon mietittyä. Syyttämättä ketään erityisesti, vaan yleisesti ilmiönä. Itsehän olen ollut töppösen kanssa ihan samanlainen, ja edelleen joskus jos pinnaa alkaa kiristää, kiusaus saattaa kasvaa suureksi. Jos koira härvää kaikkea omaa, on liian korkeassa vireessä eikä kuuntele, rallyssa merkin bongaus ei onnistu vaan se sinkoilee vain kylteille tms. Se on sellainen "sen pitää tietää, että noin ei saa tehdä" -primitiivireaktio. Ja kun kyseessä on kiihkeä, vietikäs koira, volyymin on pakko olla aika suuri, että koira edes kuulee sen. Omalta osaltani se rääkäisy kertoo kyllä karua kieltä siitä, että harjoitus meni jo pieleen, ollaan kadotettu suunnitelma ja punainen lanka ja tilanteen hallinta ei ole lainkaan minulla. Sen karjaisun sijaan voisi aivan hyvin nätisti vaikka pyytää koiran maahan ja taluttaa sen sitten pois, tai jossain tilanteissa esim olla tekemättä mitään. Jos koira karkaa ennen lupaa merkin kiertoon, niin sen "EI, SIVULLE!!!" -rääkäisyn sijaan lähteä vaikka itse kävelemään pois, antaa koiran kiertää ja ihmetellä että mitä tässä nyt niinkun tapahtuu, ei tainnut mennä ihan putkeen kun muut katosi maisemista! Jos homma keskeytyy täysin, eikä ohjattuun noutoon tai ruutuun lähetystä tulekaan, eikä tule palkkaa, ja ohjaajakin hiippailee tylsän näköisenä pois, niin tuskinpa se seuraavalla toistolla karkaa uudestaan, vaan pääsee palkkaamaan odottamisesta. Mutta se karjaisu vaan niin helposti tulee. Kyllä mä sen tiedän.

Ylipäänsä se mikä häiritsee, on treenien tosi huono suunnittelu ja pilkkominen. Tehdään hirveästi aivan liian isoja kokonaisuuksia ja asennoidutaan silleen "kyllä sen pitää jo osata tämä", eli ei tyyliin koskaan palkata odottamisesta ennen kiertoa, hyppyä, kapulan heittoa jne. Sitten kun se virhe tulee, karjaistaan ja otetaan uudestaan. Jos koira odottaa, se saa jatkaa tehtävää. Yksi tehty virhe kuitenkin kertoo jo, että tässä on heikko osa, jota kannattaa vahvistaa! Siispä minun mielestäni kannattaisi joka tapauksessa seuraavat x toistoa vahvistaa sitä pelkkää odottamista, eikä vain lähteä taas jatkamaan koko kaavaa. Ja jos joka treenissä on joku tietty juttu, jossa se ei pitää suusta päästää, niin silloin varsinkin tulee mieleen, osaako koira sitä ihan oikeasti ja pitäisikö palata vähän taaksepäin. Kouluttaa sille koiralle tarkemmaksi mitä haluaa sen tekevän sen sijaan, että yrittää vain tilkitä ongelmaa kieltämällä vääristä valinnoista?

Normi jalkasieni.

Peruutus, osa kaksi

Jatkoa aiemmalle peruutuspostaukselle. Tämä juttu olisi varmasti ollut muutamassa päivässä valmis, jos olisi jaksanut treenata. Mutta minä pelkään kriteerin nostoa, tykkään jumittaa mukavuusalueella ja varmistella aivan liian pitkään, että koira ymmärtää mitä haetaan... sitten jossain vaiheessa tulee inspiraatio vähän kokeilla, ja sitten mennäänkin taas aika vauhdilla eteenpäin. Alkuviikosta oli se hetki ja tätä on nyt pari iltaa työstetty eteenpäin.

Aiemman postauksen jälkeen seuraava vaihe oli vihjeen ("pakki") liittäminen. Normaalistihan vihje liitetään sanomalla haluttu sana naksun/jes-sanan tilalla kun koira tekee juuri sitä mitä halutaan ja se ollaan palkkaamassa. Peruutuksessa naksu on tullut koiran päätyessä alustalle. Hetkellä, jolloin koira on maalissa ja liike päättyy - mutta sananhan pitäisi liittyä nimenomaan peruuttamisliikkeeseen (ja niin kyllä oikeastaan naksunkin, koska pointtina on peruuttaa alustalle, ei vain kääntyä ja kävellä sinne). Sanoin vihjeen siis aluksi askelta ennen maalia, jolloin koira otti "pakki"-sanan jälkeen vielä askeleen ja sai sitten naksun. Sitten aloin sanoa sitä yhä aiemmin. Seuraava vaihe oli pyytää koira odottamaan ja vasta "pakki"-vihjeellä sai lähteä peruuttamaan. Tämä oli yllättävän vaikeaa, se on pitkään saanut tarjota peruuttamista. Jos koira ei odota odota-vihjeellä, tehokkainta olisi ollut napata koroke pois jolloin palkkion mahdollisuus poistuisi, mutta asetelma oli sellainen etten ehtinyt. Siispä tein muutaman toiston niin, että odota-vihjeen kanssa samaan aikaan naksautin ja palkkasin heti ennen kuin koira kerkesi edes varastaa peruuttamaan. Näin sain sen odottamaan.

Sen jälkeen oli sitten vuorossa oman sijainnin muuttaminen koiran edestä koiran vierelle. Aluksi asetin koiran ihan yhden askeleen päähän korokkeesta, pyysin odottamaan, menin sen viereen ensin kyljittäin ja parin toiston jälkeen seuraamisasetelmaan ja siitä sitten pyysin "pakki". Naks kun otti sen yhden askeleen taakse saavuttaen alustan. Pikaisen kokeilun perusteella etäisyyttä oli helpompaa lisätä niin, että liikuin koiran mukana, jos pysyin paikallani, tuppasi kääntymään vähän vinoon mun taakse. Tähän voisin tarvita avustajaa, jotta saan suoruuden koulutettua oikeasti myös koiran tietoisuuteen. Näen isoja riskejä siinä, että luotan tuuriin. Jos se peruuttaa kokeessa mun alle ja tallon sen, se taatusti pahastuu. Luulen, että ongelma on nimenomaan kontaktin pito, vierellä katsekontakti on niin syvään juurrutettu että se peruuttaessaankin killittää minua. Hienosäätö siis jatkuu, lisäksi toinen puoli on vielä tekemättä.

Tässä videolla vähän hapuilevaa peruutusta. No ainakaan se ei yritä istua joka välissä :D ! Yleistämistä ja alustan häivytys niin kyllä tällä yhden voittajaluokan rallykokeen kolmen askeleen peruutuksen pitäis suorittaa!

Kaavoihin kangistuma

Olin pitkään haaveillut joustavasta ns. bungee-karvalelusta. Suomessa niitä myy esim. Ke-Hu, ja ne maksaa liki pari kymppiä. Koska mulla on jo auto täynnä koiran palkkausleluja, en kerta kaikkiaan raaskinut ostaa sellaista. En, vaikka pidän noita ei-niin-taistelutahtoisille koirille tosi kivoina, jäykkiä normileluja leikkiin houkuttelevampina (kah mikä sanahirviö). Olin varma, että Sieni varsinkin riemastuu kovin, ja pönen selkäongelmien jälkeen on tehnyt mieli kääriä sekin pumpuliin kaikessa missä voin. Se siis tarvitsee joustavan lelun joka on normaalia patukkaa ergonomisempi.

Pitkällinen googlettelu vei minut lopulta tänne. Piti ihan tehdä tili Paypaliin ja sellainen viidenkympin lähetys tuli sitten tilattua. Valmiin lelun lisäksi tilasin myös pelkä kahvan koska tykkään räpeltää itse kaikkea koska sitten saa mitä haluaa mitä sattuu tulemaan, ja oli noi Sienen lemppari-J&W-pallotkin tuolla aiiika paljon kotimaamme hintatasoa edullisempia. Tästä voidaan olla montaa mieltä, ja "suosi suomalaista käsityötä" on kaunis ajatus, mutta pienituloisena urpona valitettavasti minun valintojani ohjaa hyvin pitkälti silkka raha.

En ole koskaan aiemmin tilannut ulkomailta itse. Epäilytti melkoisesti, mutta tilaus tuli tosi nopeasti ja sisälsi kaiken mitä pitikin :) Lelun koekäyttö oli riemukas ja nyt siitä on tullut meidän kaikkien suosikki. Hemmetti, jos joku mun paikallinen kaveri innostuu tilaamaan tuolta, niin mä otan pari lisää noita, ilmoita please!

Uuden lelun myötä viimeisimmässä rallykoulutuksessa ilmoille heitetty "radan pitäisi olla seikkailu" sai myös uuden merkityksen. Olen ruvennut taas lelupalkkaamaan Sientä. Toimii. Tämä on vaan käyty ennenkin läpi. En tiedä, miksi aina pikku hiljaa vaivun sen kanssa lähes täysin pelkkään ruokaan, kunnes herään siihen, että en leiki sen kanssa enää koskaan. Vinkupallot toimii kanssa, mutta koiran juostessa pallonsa kanssa keskenään viretila ja tunne-ehdollistuma on väistämättä erilainen kuin sen leikkiessä ohjaajan kanssa yhdessä. Sieni taistelee ihan kivasti, ei se mikään käyttömali ole ja sen saa helposti täysin lopettamaankin jos vaikka itse on pahalla tuulella tms (no, sillehän saa helposti ihan kaikissa tilanteissa sen "ai, emmä sit, anteeksi että olen täällä" -asenteen jos niin tahtoo...). Normaalioloissa se kuitenkin leikkii vallan jees ja nyt aion taas panostaa siihen. Leikkiminen usein hiipuu varmaan siksi, että olen kokenut irroituksen jälkeisen ajan olevan ongelma. Koira ei jää juurikaan "kuplimaan" ja odottamaan että lelu tulee uudestaan, ja jos en anna sille mitään tehtävää, se helposti näyttää vähän sellaiselta lässähdykseltä. Minusta on kivaa leikkiä sen kanssa erikseen, jolloin homma pelittää vaan irti - saa ottaa -toistoilla. Se taskuun tunkeminen on se hetki johon en ole tyytyväinen. Mutta nytpä taas treenataan ja saahan sen nyt toimimaan kun vaan kerron sille mitä haluan! En voi sanoa "jää himoitsemaan tätä lelua", mutta voin antaa sen purra uudestaan tai voin antaa sille vaikka "sivu"-vihjeen, jotta päästään jatkamaan. Se pystyy hyvin tulemaan sivulle samalla kun tungen lelua taskuun, joten tällä tavalla mitään kuolleita hetkiä ei edes tule, ellen itse tee niitä.

Meidän rally-tokon ratatreenit sisältää nyt sitten jatkossa seikkailun elementteinä vähintään yhden taisteluleikin kesken radan :)

Koejännitys

Omalla kohdallanihan tilanne on ikävä noidankehä: jännitän että koira ahdistuu ja lässähtää kokeessa -> koira ahdistuu -> ensi kerralla jännitän vielä enemmän. Tilanne ei tule ratkeamaan niin kauan kun emme saa onnistumisia. En voi luottaa koiraan, jolloin se ole luottamuksen arvoinen, ja koska en luota siihen, se ei pysty tekemään sitä mitä se osaa. Helppo olisi syyttää koiraa, ja kyllä minäkin olen painiskellut niiden "miksi sinun pitää olla niin herkkä ja nöyrä" -ajatusten kanssa. Koira ei kuitenkaan ole valinnut minua, eikä se ole valinnut niitä lajeja mitä harrastamme, eikä varsinkaan ikinä laittanut yhtään koeilmoittautumista mihinkään. Ongelma on minun ja itseään voi ihan täysin syyttää. Samoin ratkaisu lähtee vain ihmisestä. Koiran persoonaa ei voi muuttaa, mutta omia ajatuksiaan ja sitä kautta käytöstään kyllä. Helppoa ja nopeaa se ei ole, ja koejännitys onkin tosi ikävä vaiva. Onneksi sitä voi kuitenkin monella tavalla työstää. Tässä jotain ajatuksia:

Ylikouluta. Älä mene kokeeseen, ennen kuin koira oikeasti osaa jokaisen liikkeen. Kymppejä ei tarvitse tavoitella, mutta määrittele itsellesi haluttu osaamistaso ja pidä sitä kriteerinä. Jos esim. liikkeestä istuminen ei koskaan onnistu ekalla käskyllä ilman apuja, koira ei osaa sitä vielä. Käy mahdollisuuksien mukaan möllikokeissa tai ainakin ventovieraissa paikoissa ventovieraiden koirakoiden seassa. Jos häiriöt on vaikeita, panosta niihin. Muista, että jos treeneissä esim. tunnet kiusausta pitää koiran varmuuden vuoksi vielä kytkettynä, et ole valmis menemään kokeeseen, missä sinun on päästettävä koira vapaaksi. Mene vasta sitten, kun luotat koiraan treeneissä, eikä hihnan irroitus aiheuta mitään sydämentykytyksiä ohjaajassa. Kun tiedät, että koira osaa, sinulla on yksi jännitysmomentti vähemmän.

Yksittäisten liikkeiden riittävä osaaminen ei kuitenkaan riitä vielä mihinkään. Kokeessa et voi tuoda koiraa suoraan autosta kehään, vaan todennäköisesti joudut odottamaan vuoroasi hyvin kehän lähellä, jotta olet vamis, kun vuorosi koittaa. Koiran saamista odotuksen jälkeen sopivaan vireeseen on treenattava. Muista, että palkattomuus on myös iso asia. On koiria, joille "huijaaminen" toimii (koiraa palkataan treeneissä paljon ja vain kokeessa se ei saakaan niin usein nakkia), mutta valtaosan kanssa sitä on harjoiteltava. Joskus paljonkin, että vire ja motivaatio pysyy kokeesta toiseen halutulla tasolla. 

Ylipäänsä koesuoritus on iso kokonaisuus, joka tulee miettiä etukäteen alusta loppuun. Kotona on pakattava tavarat ja mietittävä, että kaikki tarpeellinen on varmasti mukana. Missä järjestyksessä toimit, kun tulet koepaikalle: koiran pissatus, ilmottautuminen, koepaikan katsastaminen, mahdollisten ratapiirrosten/kaukokäskyjen järjestyksen/tms katsominen seinältä, entä tarviiko itse käydä vessassa tai onko aikaa ja halua kahvitella ennen omaa vuoroa? Käytätkö koiraa vähän pitemmällä kävelyllä koealueen laidalla, jotta se saa orientoitua paikkaan, haistella ja kuulostella missä nyt ollaan? Entä henkinen puoli, kannattaako toimia robottina ja antaa koiran vähän niinkuin tehdä mitä se haluaa, vai kehutko ja palkkaat koiraa esim. ohituksista tai kontaktin otosta? Kertaatko vielä jotain liikkeitä? Palkkaatko koiraa esim. look at that -pelin hengessä jos joku tietty häiriö on sille tosi vaikea?

Kuinka paljon ennen omaa vuoroa haet koiran autosta? Miten valmistelet sen kehään? Mitä jos joudut odottamaan pitkään, kuinka koira odottaa, miten nostat sen sitten hommiin? Mitä teet, jos tuomarin tarvitseekin käydä vessassa juuri kun olet menossa kehään, ja joudut odottamaan ja uudelleen virittelemään koirasi kun tuomari palaa? Onko etäpalkka käytössä, oletteko jättäneet sen yhdessä, jos niin minne ja milloin?

Kuinka kehästä tullaan ulos? Sillä hetkellä se saattaa tuntua siltä, että hällä väliä, mutta jatkon kannalta sillä on suurtakin merkitystä ja itseäni kaduttaa, että olen antanut oman koirani koskaan rynniä remmi tiukalla kehästä palkalle. Jos koira on suorituksen ajan irti, miten kytket sen? Missä vaiheessa sanot sille palkkaa tarkoittavan vapautuksen? Mitä jos kyseessä on hallikoe ja sinun on mentävä ulos asti palkkaamaan koirasi, kuinka kuljetat sen väkijoukon läpi?

Entäs sitten epäonnistuminen, kun koira tekee jotain väärin? Tai itse sanot vahingossa väärän käskyn, tai kesken rally-tokoradan tajuat tekeväsi houkutusta väärään suuntaan? Rallyn uusimista pitää harjoitella, sekä koiran viretilan kannalta (koiralle uusimisen ei pitäisi merkitä virhettä), että ohjaajan oman pään hallinnan kannalta. Voi ei -mielentilaan ei saa jäädä kiinni, vaan virheen tiedostamisen jälkeen se on saatava heti pois mielestä ja jatkettava sujuvasti eteenpäin. Koiralle on mietittävä jokin rutiini, jos se esim. tekee väärän jäävän asennon. Merkkaatko virheen jotenkin liikkeen päätyttyä? Jatkatko normaalisti? Jos normaalisti kehut liikkeiden välissä, kehutko virheenkin jälkeen?

Kun käytännön asiat on selvillä, niitä on treenattava. Ja sitten on vielä se kaikki muu, se mitä on vaikeinta hallita. Ohjaajan oma pää. Koejännitys.

-ihmisen aivot eivät kovin hyvin ymmärrä negaatioita. Jos sanon, että nyt seuraavan puolen minuutin aikana älä ajattele banaania, ajattele sen sijaan jotain muuta hedelmää, kaikilla pyörii päässä se "älä vaan päästä keltaista, pitkulaista, kaarevaa banaania mieleen". Sen sijaan jos sanon, että ajattele appelsiinia, oranssia, mehevää, kirpeältä tuoksuvaa appelsiinia, kellään ei vilahda banaani edes alitajunnan reunoilla ja on helppoa keskittyä pelkkään appelsiiniin. Koiraharrastajalle tämä tarkoittaa sitä, että älä koskaan ajattele sitä mikä kaikki voi mennä pieleen, mitä ette osaa niin hyvin, miten "ei tästä tule mitään". Ajattele vain onnistumista. Ajattele sitä, miten koirasi parhaiten on osannut ne asiat jossain treenissä tehdä, ajattele sen loistavaa naamaa, suurta intoa, yhteistyötä, kuplaa.

-mieti tavoite konkreettiseen muotoon. "Pitää saada tulos" on huono tavoite. Se on aivan liian epämääräinen ja sisältää hirveästi tulkinnanvaraisia juttuja, joiden onnistumisesta on jälkikäteen vaikea sanoa. "Kehään meno onnistuu kuten treeneissä on harjoiteltu", "vire säilyy hyvänä loppuun asti", "liikkeestä maahanmenossa koira ottaa oikean asennon" jne on hyviä tavotteita. Kokeen jälkeen on helppo todeta, täyttyikö tavoite. Jos täyttyi, on syytä onnitella itseään ja olla tyytyväinen. Jos ei täyttynyt, on joku konkreettinen asia, johon pureutua treeneissä. Matkalla onnistuneeseen kokonaiseen koesuoritukseen ensimmäinen askel on tunnistaa ne kohdat, jotka epäonnistuivat. "Ei saatu tulosta" ei sisällä mitään infoa siitä, mitä pitää kouluttaa lisää, siksi se on myös huono tavoite.

-NLP-verkkokurssilta yksi minulle mieleinen lausahdus oli "kartta ei ole maasto". Se tarkoittaa sitä, että samasta maastosta voidaan tehdä hyvin erilaisia karttoja: mustavalkoisia, värillisiä, tiekarttoja, sateelliittikarttoja, maastokarttoja, eri mittakaavassa jolloin yksityiskohtien määrä on aivan erilainen jne. Jos kahdelle ihmiselle antaa kynän ja paperin ja pyytää piirtämään näkemästään kartan, he painottavat aivan eri asioita. Paraskin kartta on siis aina vain yksi tulkinta todellisuudesta, eli maastosta. Karttoja ei myöskään voi verrata toisiinsa ja asettaa paremmuusjärjestykseen - eri tarpeisiin on eri karttoja. Koekehässä tämä tarkoittaa sitä, että oman pään sisällä tuntuva kaaos on vain yksi kartta, yksi tulkinta todellisuudesta. Ei itse todellisuus. On aivan mahdollista hommata sinne jokin toinen kartta. :) Lisäksi kannattaa muistaa, että kaikilla muilla on omat karttansa ja muut näkevät tilanteen luultavasti eri tavalla kuin sinä itse.

-yllä olevaan vielä lisäyksenä: Suomessa on kokeita harva se viikonloppu. Luultavasti kukaan paikalla oleva ei muista sinua ja koiraasi enää kotiin ajaessaan, saati ensi viikolla tai seuraavana vuonna. "Kaikki katsoo" on siis aikamoista liioittelua. Kyllä ne katsoo, mutta loppujen lopuksi varsin tyhjin silmin, eikä ne muista mokasiko koirasi liikkeestä maahan menon jäämällä seisomaan vai menikö se hienosti maahan. Aika todella lahjakkaasti saa tehdä jotain pöyristyttävää, että kukaan oikeasti illalla sitä muistelisi. Ei siis kannata tuhlata aikaa miettimällä mitä muut mahdollisesti teistä ajattelee. Ei ne ajattele mitään.

-keskity siihen mitä haluat. Kerää itsellesi mietelauseita, valokuvia, piirroksia, sarjakuvia, musiikkia, mitä tahansa, mikä muistuttaa sinua siitä mitä haluat ja auttaa sinua pääsemään sopivaan mielentilaan.

-sitten pureskellaan vähän sitä jännitystä. Mitä oikeastaan jännität? Jännittäminen kannattaa purkaa atomeiksi, jolloin yleensä päästään paljon syvemmälle kuin että ahdistaa nyt vaan. Itseltään voi kysyä "miksi" tai "entä sitten" -kysymyksiä. Entä sitten, jos koira lässähtää koekehässä? Entä sitten, jos en saa sitä sieltä ylös? Entä sitten, jos tuomari keskeyttää ja saan nollan koiranettiin? Entä sitten, jos olen epäonnistunut siinä tilanteessa tämän koiran kanssa? Entä sitten, jos epäonnistun? Kannattaa miettiä, mikä epäonnistumisessa on niin vaikeaa ja kipeää. Koiran kanssa kannattaa tehdä myös se mielikuvaharjoittelu loppuun asti. Kuvitella pään sisällä se tilanne, jossa epäonnistutaan. Mitä koira tekee, mitä sinä teet, miltä se tuntuu, oikein mässäillä sillä, että kaikki mahdollinen menee pieleen, kaikki inhokki-ihmisetkin ovat katsomassa sitä. Mutta entä sitten? Sitten kytket koiran, tulet kehästä ulos ja menet kotiin. Koirasi on aivan sama kuin ennen tätä, se ei mennyt pilalle tai muuttunut huonoksi. Sinäkin olet oikeastaan täsmälleen se sama ihminen kuin ennen tätä koetta. Ihmiset voi puhua tai olla puhumatta, mutta eihän sekään loppujen lopuksi muuta mitään. Heillä on oma karttansa ja sinulla omasi. Oikeastaan mitään ei mennyt pahasti pieleen, kukaan ei kuollut eikä loukkaantunut, mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Kun kerran mässäilet tämän läpi, unohda se sen jälkeen. Muista varsinkin ennen koetta positiivinen ajatusten muoto.

-vähän vielä lisää suhteellisuudentajua: "meidän koe meni ihan päin persettä" on äärimmäisen pieni murhe. Jonkun toisen koira on kuolemaisillaan, kissa liiskaantui auton alle, lapsi on teholla, siskolla todettiin syöpä, mummo sai sydänkohtauksen jne. Oikeasti ei ole hitonkaan väliä miten yksi koe meni, jokaisella on elämässään paljon, paljon tähdellisempiäkin asioita.

-harjoittele kuplaa, yksinkertaisimmillaan ihan perusasentoa tai normaalia seuraamista niin, että sinä keskityt vain koiraan ja koira sinuun, avustaja häiritsee teitä. Tavoite on se, ettet jälkeen päin osaa edes sanoa, mitä kaikkea avustaja teki.

-usko itseesi, usko koiraasi, usko onnistumiseen. Päätä, että pystytte siihen. Luja tahto vie pitkälle. Jos asenne on "ei tästä taida tulla mitään", voit olla varma, että ei tulekaan. :)

-hymyile läpi kokeen. Tietoinen, väkinäinenkin hymyily antaa aivoille signaalin hyväntuulisuudesta, joten hymyile vaikka se olisi aluksi millainen irvistys tahansa!

-kokeita tulee aina uusia. Jopa SM-tason kisoja tulee heti vuoden päästä uudet. Se ei ole mikään ainutkertainen tilaisuus elämässäsi, missä on nyt pakko onnistua.

-koira ei ymmärrä kokeita tai tuloksista yhtään mitään. Se ei ole pettynyt nollatulokseen, eikä sitä haittaa jos piirinmestaruus meni jollekin toiselle teidän jäätyänne toisiksi. Sen elämä on tässä ja nyt. Sille tärkeintä on olla onnellinen. Nauttia harrastamisesta, tehdä asioita joista se tykkää, olla ihmisensä kanssa yhdessä. Tärkein tavoite pitäisi aina olla se, että meillä on hauskaa yhdessä. Joskus tulee se päivä, kun koiraystävää ei enää ole, ja luultavasti ne parhaat muistotkin ovat jostain ihan muualta kuin yksittäisistä koesuorituksista. Jokainen päivä voi olla viimeinen, aina voi sattua kaikenlaista, ja siellä koekehässäkin pitäisi keskittyä vain siihen, että eletään tässä ja nyt. Me. Yhdessä.

Tavoite ja sitä kohti eteneminen

Kanakurssilla puhutaan siitä, että jokainen koulutushetki on ainutlaatuinen ja ajan arvo tulee ymmärtää. Aiemmalta kurssilta olen kirjoittanut esimerkin: "Maanantaina aloitat uudessa työpaikassa ja taukohuoneeseen on katettu sen kunniaksi kunnon kakkukahvit. Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina on joka kerta toinen toistaan hienompi ja herkullisempi tarjoilu. Perjantaina astuessasi kahvihuoneeseen vesi kielellä pomosi on siellä ja tempaisee sinua mitään sanomatta suoraan turpiin. Onko hyvä mieli mennä maanantaina töihin? Kiinnostaako kahvihuoneen luomukset vai jätätkö mieluummin kokonaan tauon pitämättä? Otitko omat eväät mukaan vai oletko työpäivän vaan nälässä? Montako päivää, viikkoa tai vuotta tempaus säilyy mielessäsi, vaikka se ei koskaan enää toistuisi? Millä tavalla pomon täytyy pyytää anteeksi ja hyvitellä sinua, että annat anteeksi ja oikeasti olet rento ja luottavainen ja uskot, että se ei todellakaan ikinä toistu? Jos pomo puhisee kiukusta jollekin toiselle, käykö mielessäsi, että entä jos se kohta tempaisee minuakin niin kuin silloin kerran teki?"

Emme voi palata ajassa taaksepäin ja muuttaa jotakin, mitä joskus on tapahtunut. Yksikin pieni hermostuminen saattaa saada suurta vahinkoa aikaan, ja vaikka sen jälkeen on satoja tai tuhansia hyviä toistoja, mikään ei poista sitä faktaa, että niin on joskus tapahtunut. Vuosienkin jälkeen mielen perukoilla varmasti säilyy sellainen pieni epämukava tunne siitä, että niin tapahtui kerran. Epäluottamus. Varuillaan olo.

Aika on arvokasta myös siksi, että eläin oppii ihan koko ajan. Huonosti suunnitellussa treenissä se oppii ei-toivottuja asioita. Yksi setti huonoista toistoista palkkaamista ja kaksi settiä hyvistä toistoisto palkkaamista on tosi paljon vähemmän kuin pelkästään kaksi settiä hyvistä toistoista palkkaamista olisi. Koiraan tulee tosi paljon ohjelmoitua kaikkea turhaa, epäselvää ja tarpeetonta, millä vain vaikeutamme halutun informaation saamista perille. Vahvistetuissa asioissa ei varmasti aina ole oikein mitään logiikkaa. Silti ne jaksaa yrittää.

Minä olen muussakin elämässä äärimmäisen surkea sietämään turhautumista. Olen kärsimätön ja hermostun nopeasti jos asiat ei mene niin kuin haluan, tai tapahtuu jotakin niin että joudun muuttamaan suunnitelmaani. Tämä on iso ongelma koiran kouluttamisessa, ja tilanne on nyt jotenkin varsin pahasti päällä. Käytöksen aikaansaaminen on kivaa. Alun sheippaaminen on kivaa, kun ei ole vielä mitään odotuksia, ja kaikki mitä koira tekee, käy. Sitten kun pitää alkaa nostaa kriteeriä ja jättää osa toistoista palkatta, alkaa kiristää. Ja sitten, kun tulee se kerta, jolloin kriteeri on huonosti valittu, harjoitus liian vaikeasti mitoitettu eikä mistään tule oikein mitään, sitten alkaa hermostuttaa. Tämän on pakko onnistua!

Erään surkeasti menneen treenikerran jälkeen tulin maani myyneenä kotiin. "No mikä nyt on? Sehän on sun harrastus, ei noi ole sitä valinneet ja pyytäneet päästä mukaan", sanoi mies. "Jos jotain menee pieleen, eihän se voi olla niiden vika. Sen pitäisi olla silti kivaa niille". Hän ei tiedä koiraharrastuksesta yhtään mitään, mutta aikamoinen viisaus piilee näissä sanoissa. Se olen todellakin vain minä, joka pakkaa kamat ja koirat autoon, ajaa treeneihin, on tehnyt suunnitelman ja yrittää toteuttaa sitä. Jos homma ei toimi, eli harjoitus on liian vaikea, häiriö liian suuri, ympäristö turhan haastava tms ja koira ei toimi kuten halusin ja oletin, vika on täysin minun. Hermostuksissaan on vaan niin vaikeaa miettiä pikaratkaisu siihen, mitä kannattaisi muuttaa, jotta päästäisiin taas onnistumisiin. Luultavasti ihan hyvä ratkaisu olisi ottaa vaikka lelu esiin, leikkiä hetki ja viedä koira sitten pois, ja lopettaa treenit siltä kertaa siihen. Ainakaan se, että heittää koiran autoon ja kihisee kiukusta itsekseen kun ei tästä tule nyt hittojakaan, ei auta asiaa yhtään, ja kaikille jää vain huono mieli.

Eläin on äärimmäisen rehellinen tekemisissään. Se tekee sen, mikä sille on kannattavaa. Se tekee sitä, mitä olet sille vahvistanut. Jossakin tilanteissa (häiriö) se tekee sitä, mitä pystyy. Jos kriteeri on liian korkealla etkä saa sitä mitä olit olettanut, peli pitäisi viheltää välittömästi poikki, laittaa koira tauolle ja miettiä uudelleen mistä lähdetään liikkeelle, jotta epäonnistumisten ja turhauman sijaan päästään käsiksi onnistumisiin. Jos mielen uumenissakaan kerkiää kuohahtaa se "no mutta pitäisihän sen osata jo tämä...!", pitäisi välittömästi lopettaa treeni siihen, koska siitä se ärtymys vain lisääntyy ja sitten tapahtuu jotain peruuttamatonta. Jos koira ei tee jotakin, se ei osaa, tai toinen omistani ei pysty. Siihen ei auta se, että minä turhaudun. Siihen auttaa järjestelmällinen koulutus.

Suunnitelmallisuus on aina hyvästä, ja olen kehittynytkin paljon siitä alkuaikojen "otetaan koira kentälle ja tehdään jotain" -tyylistä. Sehän on juuri parhaimmillaan sitä ajan haaskausta, vahvistetaan kaikkea tosi epäloogisesti eikä missään ole päätä eikä häntää, jolloin koiran on vain vaikeampaa muodostaa kuvaa siitä mikä on kriteeri ja mistä palkka tulee. Minulla on nykyään yleensä tarkka suunnitelma autolta kentälle menoon ja treenin aloitukseen. Kriteeri on mietittynä. Se mikä ontuu, on juuri se tilanteen hallinta silloin, kun odotettu ei tapahdukaan ja kriteeriä täytyy laskea. Tuntuu ahdistavalta helpottaa tehtävää, pelkään että etenemisen sijaan junnataan vain paikoillaan. On vaikeaa tietää, koska pitää odottaa ja koska helpottaa tehtävää, kun toisaalta koiran pitää saada tehdä niitä virheitäkin ja hakea informaatiota siitä, mistä ei tule vahvistetta. Toisaalta yksikään palkatta jäänyt toisto ei opeta sille, mitä olisi pitänyt tehdä, ja jos palkatta jääneitä alkaa tulla kovin monia, treeni ei ole enää tehokasta ja eteenpäin vievää, vaan juuri sitä koulutusajan haaskausta.

Ei oo helppoo!

My way

Vanhan blogin lueskelemisessa on ainakin se hyvä juttu, että huomaa kehittyneensä! Olen silti vielä kaukana siitä, mitä haluaisin olla, mutta ehkä jonain päivänä luen tätä ja mietin taas kehittyneeni. :)

Kärsin silti jonkinlaisesta motivaatiopulasta. Edelleen on kauhean hauskaa aloittaa eri temput, kokeilla miten saan koiran tekemään kuten haluan ja nauttia siitä kun lamppu syttyy sen silmissä. Sienelle on kivaa sheipata. Mutta sitten kun pitäisi edetä, koko juttu tuntuu alkaa tuntua vastenmieliseltä ja kerta toisensa jälkeen palaan kysymään itseltäni "miksi". Miksi teen tätä? Mikä on tavoite? Mitä haluan saavuttaa?

Peruutusta ei ole tehty edellisen videon jälkeen yhtään. Se tartteisi vihjeen ja yleistämisen ohjaajan molemmille puolille. Kaukokäskyjä takajalkakorokkeella tehtiin maanantain kurssilla. Kurssin aiemmalla kerralla aihe oli luoksetulon stopit, ja tein niitä perinteisellä kosketusalustalla (etutassut). Paitsi että koiralla oli niin paljon viime aikoina toistoja takajalkajutuissa, että etutassukohde oli ihan hukassa, ja koko aika meni sen muistutteluun. Tämän jälkeen sitten hajosi takajalkahommat ja nyt kaukokäskytunnilla koira osasi kyllä laittaa jalat korokkeelle, mutta niiden täysin paikoillaan pitämisen merkitys ei ollut kirkkaana muistissa ja palkatta jääneiden seiso-maahan-seiso-vaihtojen jälkeen koira alkoi tarjoamaan kokonaan korokkeelle ahtautumista yms kummallista, mikä tuli varmasti edelliskerran etutassukerralta. Kaikki on siis iloisen sekaisin. Lisäksi kaukojen s-i-vaihto on täysin unholassa, sanallisella vihjeellä ei tapahdu mitään.

Tunnarissa on olemassa aika hyvä hajuerottelu ja oman kapulan nappaaminen. Luovutus puuttuu. Ei huvita työstää asiaa, tiedän etten saa siihen hyvää vauhtia, mikä masentaa.

Ruutuakaan ei ole moneen viikkoon tehty. Se jumii ekan toiston epäonnistumisessa. Etäisyyttä ja sen myötä ilmaiseksi tullutta vauhtia olisi kiva työstää, mutta pitäisi eka ratkaista miksi eka toisto meni niin huonoksi ja korjata asia. Iltapäivällä aina ajattelen, että en nyt jaksa lähteä koiran ja ruudun kanssa tuohon kadulle toiselle puolelle puistoon, menen sitten iltaruoka-aikaan vaikka on pimeää. Löytyy sieltä joku valaistu nurkka. Illalla totean, että ei kyllä yhtään nappaa pimeässä mitään yrittää, menen huomenna valoisalla. Motivaation määränhän näkee suoraan tästä.

Mitäs siellä vielä olisi.. ai, ne suunnat? No niitä silloin joskus syksyllä pari kertaa tein etutassualustoilla ja kun totesin että systeemi olisi toimiva, siihen lakkasi sekin into.

Kärsin pahasti sopivan treeniryhmän ja -seuran puutteesta. Kotona tekemisessä ei ole oikein mitään järkeä, sitä usein sävyttää sellainen "nyt on pakko naksutella iltaruokanappulat" -tunne ja ärsyttää jo valmiiksi. Maanantain operantti tokokurssi on ollut tosi huippu, mutta se on vain joka toinen viikko, ja nyt kun on ollut muita kiireitä ja motivaatiopulaa, on saattanut mennä se kaksi viikkoa niin etten ole tehnyt edellisellä kerralla katsottua aihetta yhtään. Torstain kurssin suhteen olen jo luovuttanut, olin siellä alun perin lähinnä kai häiriön vuoksi. Siellä tehdään treenejä, joita en halua tehdä. Olen nykyään aivan äärimmäisen herkkä kaikenlaiselle ein karjumiselle, ja vaikka oma koirani olisi vain "käy siihen" -tauolla ja joku muu ojentaa omaa koiraansa, mun fiilis laskee välittömästi. Puhumattakaan, jos omani on juuri tekemässä jotakin, kun joku muu karjaisee toisella puolella hallia. Siinä on suorilta se ilta pilalla. En tiedä, olisiko koira välttämättä ihan niin herkkä, ja jos vaan itse pysyn neutraalina, se pystyy kyllä jatkamaan. Mutta kun minä en halua. Ahdistaa ja tekee mieli alkaa itkeä. En halua, että harrastus on sellaista, en halua katsella pahantuulisia ihmisiä. En halua itse olla sellainen. Minäminäminä. Välillä on vaikeaa tietää, olenko aivan kohtuuton itse, ja odotan täysin epärealistisesti jotain erityiskohtelua, vai onko ihan okei vaatia, että mun vuorolla saa kehua tai olla neutraali, ei antaa negatiivista palautetta. Sieni ei oikeastaan edes tarvitse mitään kimppatreenejä häiriön takia, jos se tekee mun kanssa, sille on aivan herttaisen yhdentekevää mitä toinen koira tekee oman ohjaajansa kanssa. Se ei häiriinny mistään. Paitsi siitä rankomisesta. Miksi mä edes treenaan sen kanssa muiden seurassa niin, että kaikki tekee yhtä aikaa?

Haluaisin treenata niin kuin Kouvolan porukan kanssa treenataan. Yksi koira kerrallaan, kaikki katsoo toisten treenit ja on oikeasti kiinnostuneita, eikä katso vain kun pitää. Kaikki avustaa tarvittaessa ja antaa palautetta. Tarvittaessa saa ihan sellaista häiriötä kuin haluaa. Sessiot on tosi lyhyitä, sitten koira menee autoon/häkkiin, puretaan ja tehdään uusi suunnitelma, otetaan pari kolme kierrosta, jonka jälkeen vaihdetaan koiraa. Se on tehokasta, se on turvallista sikäli että ikinä ei ole käynyt mitään vahinkoja karjumisten tai karkaamisten kanssa, ja se nyt vaan tuntuu mulle omimmalta, ihanan loogiselta tyyliltä. Sellainen yleinen "kaikki tekee omiaan" -kaaos ei vaan oikein ole sitä mitä haluan. Silti huomaan kerta toisensa jälkeen ajautuvani sellaisiin tilanteisiin ja jopa sopivani itse sellaisia treenejä...

Tokokoe tuntuu kauhean kaukaiselta ajatukselta. Haluaisin mennä harjoittelemaan kokonaisuutta, mua kiinnostaa eniten se henkinen puoli ja jännityksen hallinta ja eri menetemien ja valmistautumistapojen vaikutus koiraani. Mutta koska Sieni on koira, jolta ei voi pyytää keskeneräisiä, epävarmoja temppuja, liikkeiden pitäisi olla koevalmiit, ja siihen on hirveästi matkaa. Hemmetti, kun muinoin saavutetun TK2:n jälkeen ei saa enää uusilla säännöilläkään mennä vielä uudestaan avoon.

Ehkä pitäisi nyt kuitenkin panostaa siihen rallyyn. Siihen ei kauhean montaa juttua kuitenkaan puutu, jotta koira oikeasti osaisi voittajan kyltit. Rally on myös tosi paljon "helpompi" laji kisata noin sikäli, että koiraa voi koekehässäkin monella tapaa auttaa. Ehkä mä yritän herättää inspiraation siis oikean puolen seuraamiseen (=vatitreenin jatkaminen) ja siihen peruutuksen jatkamiseen? Vastaus aiempiin kysymyksiini kun epäilemättä on se, että tätä tehdään itseä varten, ja tavoitteen pitäisi olla se, että kaikilla on kivaa. Jos ei nappaa, ei nappaa, väkisin ei kannata vääntää.

Kanakurssi

"Kun opettelee polkupyörän käyttöä, aluksi nopeiten pääsisi liikkumaan kantamalla pyörää"

Mutta mitä hyötyä siitä sitten kuitenkaan olisi?

Olen ollut ensimmäisellä kanakurssillani 03/2015 (Joy of learning). Kurssi aiheutti valtavan myllerryksen mielessäni, ja kävin aikamoisen kriisin siitä, miksi imuttaa koiralle jotain seuraamista, kun on niin paljon kaikkea ihmeellisempääkin tehtävää. Miten ihmiset voi saada koiran koulutuksesta niin vaikeaa ja miten paljon sinne sotkeentuu kaikkea täysin epäoleellista riitelyä jostain termeistä, myyttejä, uskomuksia ja mitä ihmeellisimpiä selityksiä. Kanan kouluttaminen on huikeaa, ja kana on äärimmäisen tehokas opettaja. Koska se on yksinkertainen eläin ja oppii nopeasti, saat juuri sitä mitä vahvistat. Kouluttajan tekemät virheet näkyvät heti, ja yhdellä väärin ajoitetulla naksulla saat ison kokonaisuuden sekaisin. Toisaalta yhdellä oikein ajoitetulla naksulla hyvin suunnitellussa korjaustreenissä saat kanan nopeasti myös takaisin raiteille. Kanaan on myös helppoa suhtautua mekaanisemmin kuin koiraan, jolloin tulee keskityttyä enemmän niihin mekaanisiin taitoihin.

Miksi kanoja, kysytään aina. Onko ne menossa johonkin mainokseen mihin me niitä koulutetaan? Ei lainkaan, kanat menee kurssin jälkeen takaisin laumaansa ja ovat mahdollisesti viikon tai parin päästä seuraavalla kurssilla. Kanojen tehtävä on toimia vain ihmisten opettajina. Ei sillä ole mitään väliä, mitä ehdit kanalle opettaa viikonlopun aikana, ja vaikka kurssilla on "loppukoe" eli tavoite mitä kana osaisi tehdä, ei silläkään ole oikeastaan väliä läpäiseekö kana kokeen vai ei. Kana on vain harjoittelukappale, jolla ihminen kehittää itseään ja koulutustaitojaan. Seuraavalla kurssilla kanat tekevät vähän erilaisia treenejä. Vanhoilla kanoilla on pohjat olemassa ja kana lähtee helposti tarjoamaan jotain. Meidän peruskurssilaisilla oli nuoret kanat, jotka oli kyllä kesytetty eli ne olivat käsiteltävissä ja rentoja, mutta niiden kanssa ei oltu kauheasti tehty mitään, joten kurssilaiset saivat keskittyä käytöksen aikaansaamiseen (keilan nokkaaminen) enemmän kuin eri väristen keilojen erotteluun. Jaanalla oli taannoin kesytyskurssi, sinne olisi ollut mielenkiintoista päästä! Lähtötilanne uuden nuoren kanan kanssa on kuulemma usein se, että kanan kun nostaa pöydälle, se "halvaantuu" eikä välttämättä oikein edes syö, on pelokas, eikä tee mitään. Sen pitää siis oppia varsin paljon jo voidakseen edes toimia kurssikanana.

Tällä kertaa meillä oli yksi aloitteleva pari, jotka tekivät ekana päivänä väri- ja muotoerottelua ja toisena päivänä valintansa mukaan tarttumis-, nostamis- ja nokkaamistehtäviä. Minun parin kanssa meillä oli aiheena ketjutus. Ketjutuskurssit on normaalisti nelipäiväisiä, mutta meille se nyt oli lyhennetty kahteen päivään. Kanoiksi oli valittu vanhoja kanoja, joilla oli kaikilla jonkinlainen pohja radalla kulkemiseen, muuten olisi mennyt yksi päivä pelkkään rataan. Ketjutuskurssilla kana suorittaa pienen radan määrätyssä järjestyksessä, ja sinne liitetään vähintään yksi erottelutehtävä ja yksi tarttumistehtävä, jotka kana tekee niiden kohdalle tullessaan, ja jatkaa sitten itsenäisesti matkaa rataa eteenpäin.

Valitsin toiselle kanalleni erotteluksi pienen leluauton nokkaisun ja tarttumistehtäväksi pallon siirtämisen kupin lokerosta toiseen. Toiselle otin erotteluun kanan itsensä korkuiset keilat ja tarttumiseen noutokapulan kantamisen. Kaikissa erotteluissa oli kolme väriä, joista yksi on kuuma (haluttu) ja loput kylmiä (vääriä). Valitsin vihreän kuumaksi. Kummallekin kanalle valitsin erottelutehtävän radan toiselle tasolle niin, että kanan piti sen jälkeen jatkaa matkaa jäljelle jääneiden kylmien kohteiden ohi. Pikkuautojen kohdalla se ei ollut vaikeaa, mutta kanan itsensä kokoiset keilat osoittautuivat tosi haastaviksi. Ilmeisesti ne olivat niin visuaalisesti isot ärsykkeet, että kanani ei millään malttanut jättää niitä ja jatkaa rataa (parini oli vahingossa viisaasti valinnut omalle kanalleen keilat radan loppuun, joten sen ei tarvinnutkaan ohittaa niitä). Minun kana kyllä erotteli tosi hienosti ja nokkaisi aina ensin oikean, eli vihreän, ja saattoi varsin pitkäänkin miettiä mitä sitten tekisi, mutta loput keilat voitti radan jatkamisen vaikka rataakin vahvistettiin välissä paljon. Saatiin sitten lopulta kuitenkin sammuttamistreenillä (=pöydällä vain kylmät, niin kauan kun kana yrittää niitä, ei tehdä mitään, kun lopettaa, saa kuuman kohteen esiin ja palkan sen nokkaisusta) kana ymmärtämään, että keltaista ja punaista ei kuulu nokkia, ja loppuun yksi onnistunut ratasuorituskin! Harmi ettei se tullut videolle. Tässä kuitenkin toisen kanan loppukoe: klik.

Yksityiskohtaisemmin en meinaa treeneistä kirjoittaa. Mekaaniset taidot on sellainen asia, joita ei opi katselemalla, eikä niitä opi lukemalla, niitä on harjoiteltava itse. Ei siitä ole kenellekään mitään iloa, jos kirjoitan miten minun kanojeni koulutus vaiheittain eteni, se on jokaisen tehtävä itse jotta sen voi oppia :) Jaana on ihana, suosittelen kanakurssia lämpimästi kaikille, ketä aihe kiinnostaa. On takuulla hintansa arvoinen kokemus.

Sen sijaan vähän muita kurssilla heränneitä ajatuksia on kyllä tulossa. Ensin ihan kurssin tauoilla vihkoon kirjoittamani ranskalaiset viivat:

-aika on aina elämässä rajallista ja sitä pitää arvostaa! Jokainen koulutushetki on vain tässä ja nyt, siihen ei voi palata koskaan ja muuttaa jotain mitä tapahtui. Vahingonteko (esim. suuttuminen tai rankaiseminen) on suht helppoa välttää, mutta vaikeampaa on osata käyttää aika tehokkaasti ja vahvistaa sitä mitä halutaan, viedä koulutusta eteenpäin. Kyllä koira tai kana mielellään "syö tyhjästä" mutta mitään hyötyä siitä ei ole. Itselläni esim. nystyräpallon nostamisen yksi kierros meni tähän, palkkasin suunnilleen kaikesta mitä kana teki pallolle (nokkaisi, ravisti, nosti jne), kun nostamisen erottelu oli niin vaikeaa. Hyöty oli täysi nolla, kana ei saanut mitään infoa mitä haetaan, ja se vaan turhaan täytti mahaansa. Sitten kun maha on täynnä, koulutusaika viimeistään päättyy.

-oppimista tapahtuu ihan koko ajan, se on elämisen ehto. Kouluttaminen usein ajatellaan erilliseksi tapahtumaksi, ja siksi meillä on paljon koiria jotka tietyissä tilanteissa toimivat, toisissa eivät (esim. tottelee luoksetuloa kentällä, mutta metsässä kaikki käskyt kaikuvat kuuroille korville). Kaikki mikä tapahtuu, vahvistuu, koira oppii jatkuvasti että kun tässä tilanteessa tein näin, tapahtui noin, jne. Vahvisteet on kaikkea sitä, mitä eläin haluaa, ja arki on täynnä vahvisteita, joita koiramme saavat vastikkeetta, koska emme tule koskaan ajatelleeksi asiaa.

-"on hyvä lopettaa onnistuneeseen toistoon"-uskomus: kuvitellaan treenisessio, jossa 30 sekunnin aikana ehditään tehdä 10 toistoa.

-jos vain kaksi vikaa onnistuu, onnistumisprosentti on 20%

-jos kaksi ekaa onnistuu ja kaksi vikaa onnistuu, ja kuusi menee pieleen, onnistumisprosentti on 40%

-jos 9 ekaa onnistuu ja vain se viimeinen menee pieleen, onnistumisprosentti on 90%

->fakta on että oppiminen on tehokkainta vikassa, siinä on eniten onnistumisia. Ei ole mitään väliä, vaikka kello soisi juuri kun tulee epäonnistuminen, pidä tauko ja ota sitten uusi kierros.

-jackpotin (ns. jättipalkka kun tekee keskivertotasoa paremman toiston, usein yhden nakin sijaan kourallinen nakkeja) vaikutuksen on tutkittu olevan olematon, ajankäytön kannalta se on haaskausta ja esim. tuosta 30sek/10 toiston setistä kuluisi 10s pelkkään palkitsemiseen. Sen sijaan palkkion laatu on merkityksellinen tekijä, samasta asiasta voi saada yhden "ihan hyvän" tai "tosi hyvän" joten voi miettiä "normaalien" toistojen palkkaamista esim. kuivanappulalla ja "huikeiden" toistojen palkkaamista nakilla.

-palkitsemistapa yhdistyy aina käytökseen, vaikka sitä voi olla vaikeaa havaita. Esim. rotilla jos käytös on vivun painaminen, ja rottaa palkitaan vedellä (juomavesi on toki oltava rajoitettu resurssi jotta se toimii vahvisteena, nämä on niitä entisaikojen eettisiä eläinkokeita...), rotta alkaa jossain vaiheessa vipua painaessaan myös nuolla sitä. Jos palkitaan ruualla, tulee vivun puremista. Kanoilla tämä näkyy kohteiden nokkimisessa, ne nokkivat nokka auki koska palkkana on ruokaa.

-Skinner (operantti) ja Pavlov (klassinen) "istuvat aina olalla", eli operantti ja klassinen ehdollistuminen kulkevat aina jossain määrin käsi kädessä. Kouluttaessa kannattaisi mahdollisimman pitkään pitää operantti isompana, jotta ei tule kiihtymystä, pelkoa tms mihin ei pysty enää vaikuttamaan

 -pallon nosto kupista toiseen: "maaliin" osuminen ei voi olla kriteeri, eläin ei ymmärrä sellaista. Palkka tulee siis nostoliikkeestä (ylöspäin suuntautuva liike) ja palkan suunta vie sitä kohti maalia. Olen joskus kauan sitten yrittänyt opettaa nuorelle pönelle lelujen keräämisen laatikkoon, eikä siitä tullut mitään, juuri siksi, että pidin "maalia" kriteerinä. Tietysti asiaa voisi varmaan lähestyä myös kohteen kautta (esim. lelun otto suuhun - kuonokosketus laatikon pohjaan - irti-vihje jolloin koira väistämättä tekee maalin), mutta kanan pallon nosto kupista toiseen tehtiin aiemmalla tavalla

-lähellä pysyminen eli nätisti hihnassa kävely remmilenkillä: hihnan kiristyminen aiheuttaa painetta (klassinen ehdollistuminen), jonka myötä koira oppii löysäämään. Takana tuleva ohjaaja ei ole koiran ärsykekuvassa, joten oman sijainnin määrittely ohjaajaan nähden on äärimmäisen haastavaa, liki mahdotonta. Sen takia vierellä kävely niin, että koira pystyy näkemään ohjaajan ja siten havainnoimaan omaa sijaintiaan ohjaajaan nähden, on helpoin kriteeri. Mutta ihmiset ei yleensä halua että se "seuraa" lenkillä, vaan sen pitäisi kävellä vapaasti mutta löysällä hihnalla...

-noutoon varastava koira: hihnalla estäminen on tehoton keino, negatiivinen rangaistus (palkkion mahdollisuus poistuu) tehokas, eli kapula nostetaan pois saatavilta. Kanalla ketjutustehtävissä radalla sen tehdessä virheen kanan nosto takaisin alkuun ei ole tehokas, kuuman kohteen poistaminen on tehokas. Kuitenkin kun minun kana ensin nokkaisi vihreän keilan oikein ja sitten radan jatkamisen sijaan nokki muita keiloja, radan poistaminen ei ole mahdollista ja parasta mitä voi tehdä on poistaa kana heti, ettei se ehtisi nokkia vääriä keiloja mieluiten ollenkaan. Keilan kaatuminen ja nokkiminen kun on luultavasti jossain määrin itsessään palkitsevaa.

 -kuuma, lämmin -tyyppiset tehtävät, jossa kanan tulee tökätä ensin vihreää ja sitten vasta keltaista kohdetta kun kohteet on radalla niin, että kanan tulee ensin ohittaa koskematta se kakkoskohde, mennä ykkköselle, tökätä sitä, palata takaisin kakkoselle, ja tökätä sitä vasta nyt. Jos tekee virheen, negatiivinen rangaistus on poistaa molemmat kohteet tarjolta.

-negatiivisen rankun jälkeen kanaa ei tarvitse lisäksi nostaa radan alkuun, toisaalta voi olla että kannattaa nostaa, jotta ärsykekuva (=se mitä kana siitä paikasta ja siitä kulmasta havaitsee/näkee) on sama

-jos treenataan häiriötä vaikkapa istumiseen, eli koiralle on sanottu "istu" ja sitten heilutellaan namia sen edessä, ja koira lankeaa häiriöön: tehokkainta on lopettaa kaikki liike (häiriö). Kun koira palaa istumiseen, liike jatkuu.

-palkkion antamisen suunnan lisäksi tosi oleellista on se, mihin suuntaan se lähtee pois mennessään!

 

Yksi iso oivallus oli se, että voisiko kokeilla ajatella omaa koejännitystä yhtenä häiriötekijänä ja siedättää koiraa siihen kuten mihin tahansa muuhun häiriöön. Lisäksi yleistämistä ja häiriötreeniä kannattaisi tehdä tosi paljon laajemmin muuallakin, eli suomeksi treenata koirieni mielestä epätyypillisissä ympäristöissä, oudosti käyttäytyvän ohjaajan kanssa.

Toisekseen sain hyvän muistutuksen siitä, mitä viime postauksessakin kirjoittamani "koira ei tarvitse palkkaa hengittämisestä" tarkoittaa. Eläimen voi hyvin ottaa treenitilanteeseen ilman mitään odotuksia ja antaa sen itse näyttää mitä se osaa tehdä, ja päättää sitten kriteerin. Sen jälkeen ei enää sinnepäin-jutuista anneta mitään säälinaksautuksia. Muuten koulutus ei etene ja haaskaamme vain aikaa. Kanojemme kanssa rata aloitettiin niin, että jokainen kana otettiin pöydälle radan alkuun ja kokeiltiin mitä meillä jo on olemassa, mitä kana lähtee siis tekemään. Jokainen kana teki kaksi kokeilukierrosta, koska radan voi tehdä kahdesta suunnasta. Kolme kanaa teki paremmin kun ne aloitti kouluttajansa vastakkaiselta puolelta, yksi kun aloitti kouluttajan puolelta. Kaikille löytyi myös kohta mitä radalla piti vähän vahvistaa (kanalla "vähän" on 1-2 kertaa palkka siinä kohdassa!), ja hyvin vähällä toistomäärällä joka kana siis osasi suorittaa radan. Jos olisimme vaan kokeilematta aloittaneet "katsoo ekaa askeltaa, lähestyy, astuu sille" -tyylillä, mehän junnattaisiin edelleen kolmen päivän jälkeen sitä rataa.

Koiran kanssa tuntuu usein siltä, että pakkohan sen on saada palkkaa yrittämisestä, tai se ei jaksa tehdä kohta enää sitäkään. Tällöinhän voidaan pikemminkin puhua siitä, onko palkkio tavoittelemisen arvoinen (ja toisaalta myös kriteeristä: onko se liian korkealla?). Kanan saattoi nostaa vaikka miten monta kertaa radan alkuun, ja aina se lähti yhtä kovalla vauhdilla uudestaan yrittämään. Koira on toki herkempi ohjaajan tunnetilalle, ja oma turhauma tai ahdistus vaikuttaa siihen eri tavalla kuin kanaan. Olisi siis tärkeää opetella pysymään mekaanisempana! Kanojen kanssa ei tuntunut yhtään pahalta sanoa virheen tultua avustajalle, että kana pois, jolloin hän nappasi sen ja vei takaisin alkuun. Koiran kanssa se on edelleen mun mielestä inhottavaa.

Kolmas suuri oivallus liittyy riittävän nopeaan etenemiseen. Jos kana jumitti tietyllä kohtaa rataa, tai yritti oikoa, se palkattiin vain 1-2 kertaa ja sitten odotettiin joko se seuraavalla toistolla pääsee siitä yli. Palkatessa tulee muistaa, että vahviste tulee ehdottomasti vielä "hyvän sään aikana" eli kun kana liikkui ja meni suoraan sinne minne pitikin. Jos se ehti kääntyä väärään suuntaan tms, ei edes palkan suunta korjannut asiaa, ja tällaisissa tilanteissa rata helposti meni täysin sekaisin. Sitten vain tarkkaa plääniä missä kohdassa palkitaan, mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään ja palkan suunta kohdilleen, niin äkkiä se taas palasi. Hirmu tarkasti ne muistivat missä vahvisteita oli tullut, ja jos kovin monta kertaa palkkasi samassa kohdassa, kana jäi helposti siihen jumittamaan "tässä se on aiemminkin tullut". Koirat on tosi paljon vähemmän nokkelia, tai hitaampia, tai armollisempia, tai miten sen nyt haluaakaan määritellä. Joka tapauksessa koirankin kanssa pitäisi muistaa edetä paljon nopeammin kuin tyypillisesti teen, eikä viikkotolkulla vahvistaa jotain yhtä askelta, vaan odottaa hyvin pian sitä toista kanssa.

Toisella kanallani oli radalla ykköstasolla ne keilat, joista sen piti kaataa vihreä ja jättää kaksi muuta paikoilleen, ja liikkua itse rataa eteenpäin, missä sillä oli seuraava tehtävä. Erottelu tehtiin ensin pöydällä ilman rataa, ja kanani oli siinä tosi hyvä, se sai paljon vahvisteita vihreästä eikä nokkinut muita keiloja. Pöydälläkin kana palkattiin samaan suuntaan kuin miten sen piti radalla kääntyä jatkaakseen (tosi tärkeää, kana oppii nopeasti liikkumissuuntia). Kokeiltiin laittaa erottelutehtävä radalle, ja kana sai aluksi palkkaa heti vihreän nokkaisusta, kuten pöydälläkin. Ongelma tulikin sitten, kun en enää vahvistanut sitä, vaan odotin enemmän. Kana ei kertaakaan meinannutkaan jatkaa rataa, vaan nokki sekä keltaista että punaista. Sitten kun molemmat väärätkin keilat oli tiputettu, se kyllä jatkoi rataa, jos sai. Aluksi virheen tultua nostettiin kana takaisin alkuun, mutta se ei toiminut. Sitten kokeiltiin palkata sitä vihreän kaatamisen jälkeen useampaan kertaan ja palkan suunnalla auttaa se selvästi jäljelle jääneiden keilojen ohi radan jatkoon. Se toimi niin kauan kun sitä teki, mutta heti jos ei tehnyt, kana kaatoi ensin vihreän ja sitten muut.

Sunnuntai-iltapäivä alkoi olla jo pitkällä ja aika loppua, kun sitten porukalla tätä katsottiin. Rakennettiin kanalle rataa vastaava "suora", jossa se tuli aidan "minun puolta", kaatoi vihreän ja palkkasin sen aidan vastakkaista puolta eteenpäin niin kuten sen radallakin tulisi kääntyä. Kana on visuaalinen eläin ja pöydällä saman kuvion tekeminen ei toimi niin hyvin kuin hieman todellisuutta vastaavien elementtien kanssa tekeminen. Tässä alettiin nopeasti odottaa, että kana kaataa vihreän ja kääntää päätä ja sitten seuraavaksi ottaa askeleen radan (ja tulevan palkan) suuntaan, sitten kaksi askelta jne jolloin se jättää ne väärät keilat. Kuitenkin kaikkein oleellisin treeni oli unohtunut, ja se oli ihan perus ärsykekontrolliharjoitus: kohta "ei tee ilman vihjettä" eli vihreä väri on vihje nokkaisulle, jos sitä ei ole, kana ei nokkaise muita. Laitettiin pöydälle vain keltainen ja punainen keila ja aluksi kana yritti nokkia niitä, josta ei tapahdu mitään. Käytöstä siis sammutettiin. Keilat teipattiin kiinni pöytään, jotta ne eivät nokkaisusta kaatuneet (keilan kaatuminen ja horjahtaminenkin on mahdollisesti hieman itsessään palkitsevaa, koska siihen on liittynyt niin paljon vahvisteita). Kun kana hetkeksi luopui väärien nokkimisesta, se sai pöydälle vihreän, jonka nokkaisusta palkka. Hyvin pian alettiin edellyttää vääristä kunnolla poispäin kääntyminen, mistä vasta tuli kuuma, vihreä, tarjolle. Yksi kahden minuutin treeni tätä ja sen jälkeen kana teki koko radan ihan tuosta vaan, ja jätti väärät keilat pystyyn jatkaen itse rataa!

Alun "miksi kanoja" -kysymyksen jälkeen seuraava kysymys on aina se, että pidetäänkö kanaa ja koiraa samanlaisena eläimenä ja että ei kai se nyt ihan noin vaan toimi suoraan koiralla. Ei toimikaan. Ensinnäkin sisällä asuvalla koiralla ja ihmisellä on ihan erilainen vuorovaikutussuhde kuin kanalassa asuvalla kanalla ja ihmisellä, ja vaikka nyt ei puhuttaisi edes mistään "miellyttämishalusta" tms että onko sitä olemassa vai ei, niin se ainakin on fakta, että keskivertokoiran elämä ei ikinä ole niin kontrolloitua kuin kanan. Kana otetaan kurssia edeltävänä päivänä pieneen häkkiin, missä sillä on vesi- muttei ruokakuppia, ja se viettää kurssiajan (ja kurssipäivien väliset yöt) siinä. Se saa ruokaa vain koulutushetkinä ansaittuaan toiminnallaan ensin naksun. Koiralla on elämässään virikkeitä, ilmaisia leluja, puruluita ja välipaloja vaikka miten paljon, ja siten esim. negatiivinen rangaistus ei taatusti ole ikinä niin tehokas kuin nälkäisellä kanalla on. Koska koira on "älykkäämpi" tai ehkä enemmänkin "monimutkaisempi" eläin, se oppii paljon hitaammin, ja vaatii enemmän toistoja. Lisäksi kanalle nyt koulutetut tehtävät olivat varsin yksinkertaisia: "nokkaa vihreää, älä punaista äläkä keltaista" on asia jossa kana joko tekee oikein tai väärin. Se ei tee melkein oikein ja on siis helppoa pitää kriteeristä kiinni ja päättää palkataanko vai eikö palkata. Koiralle ruudun paikan tai seuraamisliikkeen kouluttaminen on asia, jossa on tosi vaikeaa määritellä mikä on täsmälleen oikein ja mikä ei, se harmaa alue "onko tämä riittävän hyvä" on valtavan suuri.

Lisäksi valtaosa koiran kanssa harrastettavista lajeista sisältää arvostelun koiran nopeudesta, viretilasta, intensiivisyydestä tms, ja menestyäkseen kokeessa pelkkä mekaaninen, tekninen suoritus ei oikein riitä. Mielentila ja "vietti" on siis jossain määrin otettava huomioon, toisilla koirilla se ehkä helposti tulee kaupan päälle, mutta kaikilla ei. Tästä olisin halunnut jututtaa Jaanaa enemmänkin, mutta aika loppui kesken.

Rally-tokokoulutus

Lauantaina oltiin Elli Kinnusen rally-tokokoulutuksessa. Täällä päin on tosi vähän rallykoulutusta ylemmille luokille, ja kun tämä sitten oli jäämässä vajaaksi, ihan silkasta kannatuksesta maksoin kaksi koiraa. Sienen rally-tokossa ei ole mitään varsinaista ongelmaa, vain harjoituksen puutetta, ollaan keskitytty niin paljon muihin lajeihin. Töppösellä sen sijaan oli ihan oikea ongelma, mihin halusin vinkkejä.

Menin paikalle jo aamupäivällä seuraamaan aloittelevien ryhmiä. Pelkästään kuuntelemalla oppii tosi paljon, ja ihmetyttää miten paljon ihmiset aina väheksyy koulutuksia, jos ei pääse oman koiransa kanssa. Enemmän sitä kerkiää kirjoittaa muistiinpanoja kun ei treenaa itse ;) Mä olin kyllä myös ainoa joka kirjoitti mitään ylös, en tiedä muistaako ihmiset niin hyvin vai mikä siihen on syynä. Itse ajattelen kirjallisesti ja siten myös opin eniten, kun kirjoitan ensin vihkoon ja sitten toiseen kertaan koneelle.

Koulutus oli oikein antoisa, tykkäsin kouluttajan tyylistä ja Sienenkään kanssa ei ahdistanut. Minulla on edelleen iso kynnys mennä sen kanssa mihinkään ns. tavalliseen koulutukseen, jos en tunne kouluttajaa ja on yhtään riskiä, että sieltä tulee jotain "nyppää remmistä kunnes se seuraa paremmin" -tyylisiä ohjeita. Mulla on onneksi nykyään pokkaa vastustaa ja kieltäytyä, mutta siinä vaiheessahan rahat on menneet jo täysin hukkaan ja sitten jäljellä on lähinnä se "ei mulla ole sulle muuta vinkkiä kuin osta parempi koira" -hiljaisuus. Rally on tietty lajina jo lähtökohtaisesti pehmeämpi kuin pk-puoli, ja kouluttajat ymmärtävät että koiria on hyvin erilaisia eikä se nyppimällä vaatiminen monenkaan kanssa saata lainkaan toimia. Tämäkin kouluttaja puhui vaatimisesta, mutta kyse ei ollut lainkaan mistään nyppimisestä, vaan siitä, että jos koira osaa suorituksen tietyllä tasolla, vähemmästä ei pidä palkata. Kriteerin hallintaa siis. :)

-kaikki mitä tehdään radalla, arvostellaan - vrt. tokon liikkeiden välit jossa jossain määrin mahdollista sosiaalisesti palkata, rauhoitella, hetsata, viritellä seuraavaan tehtävään jne.

-suurin osa rallysta on seuraamista - miten saada oma koira haluamaan pitkäkestoista seuraamista kiemuroineen?

-kaikki lähtee motivaatiosta: tarjoa koiralle elämyksiä kentällä, radan pitäisi olla seikkailu eikä puuduttavaa pakertamista

-virheet kuuluu oppimiseen, älä heti auta

-koiralle olisi hyvä saada luotua ajatusta siitä, että häiriö = mahis palkkaan, ja mitä isompi häiriö, sitä parempi palkka tulossa hetkellä millä hyvänsä

-treeneissä kannattaa olla joku teema: häiriöt, seuraaminen, kylttien tekninen osaaminen, rata

-ratatreeniä kannattaisi tehdä vain n. kerran kahdessa kuukaudessa! Koska ihmiset haluaa tehdä sitä, kursseilla kompromissi on joka toinen kerta tekniikkaa ja joka toinen kerta rataa. Koskaan ei tehdä samaa rataa kahteen kertaan, ei sellaista tule kokeessakaan ja se syö tehokkaasti "rata on seikkailu" -ajatusta. Jos tekniikka kusi, treenaa erikseen, jos kokonaisuus kusi, muuta rataa ainakin vähän.

-ratatreenissä aina etukäteen mietittävä mistä aiotaan palkata, siis kyltti millä kohdalla palkataan, ja mitä vahvistetaan: tekniikkaa (ruoka, palkan suunta huomioon ottaen vahvistamaan teknikkaa) vai tunnetilaa (lelu, tai jos ei leiki, ruuan saalistaminen)?

-jos radalla kyltti mitä koira ei osaa, tee siinä pyörähdys tms kiva liike. Radalla tehdään vain kylttejä jotka yksittäisinä valmiita!

-ylikouluta, esim. 360 oikeaan kolme kertaa peräkkäin, peruutus kymmenen askelta, 40 kyltin rata, hypyn jälkeen metrin päässä avoin houkutusrasia jne. Tällöin koetilanne on koiralle vain helppo treeni.

-lähtö on tärkein kyltti ja sitä pitää vahvistaa paljon. Koiran halutaan olevan tarkka, skarppi, keskittynyt ja valmis - jos ei ole, älä koskaan lähde radalle, tai hyväksyt huonon mielentilan.

Pöne mes-radalla

-häiriöt: jos koiralla hyvä motivaatio ohjaajaa ja tämän kanssa tekemistä kohtaan, häiriöt on helppo sietää. Häiriöihin lankeaminen voidaan jakaa kahteen ryhmään: koiran mielestä joku muu juttu on kivempaa kuin ohjaajan kanssa tekeminen (mieti palkkausta, tee yhdessä tekemisestä vielä kannattavampaa) tai koira luulee että on ihan ok käydä vähän häiriössä ja palata sitten samalla vauhdilla jatkamaan ohjaajan kanssa siitä mihin jäätiin (kerro, että se ei kyllä käy - tässä kohtaa koiralle sanottiin nätisti "oijoijoi" tms ja esim. haettiin se takaisin, ei aleta lirkutella ja houkutella tai juosta karkuun tms, tällöin koiran mielestä hän meni häiriöön mistä ohjaaja aktivoitui pelleksi = hauskaa. Hae siis koira pannasta pitäen takaisin ja sitten kehu, että tässä sun piti olla ja nyt jatketaan, ja palkka vasta kun tekee jotain)

-keskittymistä aletaan harjoitella hyvin pienissä osissa, esim. 10s pätkä - tauko - 10s pätkä. Tauolla koira saa katsella häiriöitä. Itse asiassa taukoasiat pisti taas kovasti silmään, mä toivoisin että näistäkin puhuttaisiin enemmän, koska moni ei varmasti tule lainkaan ajatelleeksi. Henkilön A vuoro alkaa, hän hakee koiran autosta, tulee halliin, koira on remmissä ja sitten aloitetaan se "no mitäs te haluatte tehdä tällä kierroksella" -puhe. Koira nuuhkii maata, komentaa ohjaajaa haukkumalla, vinkuu häkissä olevaa koiraa kohti ja flirttaa sille, puree remmiään, nukahtaa pystyyn tai kuka nyt mitäkin tekee - joka tapauksessa kaikki ei-toivottuja asioita, roskakäytöstä, sitä mitä ei haluta rally-tokoon (tai mihinkään muuhunkaan lajiin)! Miksi se koira pitää ottaa siihen tekemään kaikkea mitä ei haluta sen radalla tekevän? Se mikä tapahtuu, vahvistuu, aina. Koiralle jää mieleen, että oli mun vuoro, mentiin kehään ja sitten tein kaikkea omaa kivaa, sitten hetken ohjaajan kanssa jotain, ja taas omaa kivaa kun ohjaaja kävi läpi palautetta kouluttajan kanssa. Totta kai on koiria, joille rauhoittumista pitää opettaa paljonkin, mutta silloin on keskityttävä siihen eikä samalla pysty suunnittelemaan treeniä kouluttajan kanssa. Tässä koulutuksessa oli tosi paljon enemmän koiria, jotka olisi ennemmin tarvinneet korkeampaa virettä ja parempaa motivaatiota ohjaajan kanssa tekemiseen, joten mun sielua särki katsella sitä miten paljon ne sai viihdyttää itse itseään sen sijaan että ne olisi olleet tiukasti häkissä, autossa tai käy siihen -makuulla taukojen ajan ja sitten varsinainen suoritus olisi ollut vain oikeassa vireessä ohjaajan kanssa tekemistä. Mutta enpä ruvennut huutelemaan :) Ja kuten vähän alempana olevasta kuvasta näkee, itsekin keskustelen kouluttajan kanssa niin että koirani hengaa, sentään on oma jalka vadilla ettei se voi tarjota sitä, mutta miksei se makaa "käy siihen" niinkuin yleensä tauot makaa!

-koirat ei tarvitse palkkaa hengittämisestä! Ihmisillä kauhea tarve palkata ihan kaikesta. Jos esim. osaa istua, mutta tarvii nyt kolme käskyä ennen kuin tapahtuu, niin älä ihmeessä palkkaa kun se lopulta istui, tällöinhän ei ole mitään syytä ensi kerrallakaan istua nopeammin (ekalla käskyllä).

-perusasento pitäisi olla koirankin "perusasia" eli tosi paljon treeniä perusasentoon hakeutumiseen, koira saa tarjota ilman käskysanoja. Eri kulmia joko niin, että jättää koiran odottamaan ja siirtyy itse, tai jos vire laskee odotuksesta tai ei osaa olla paikallaan, esim. namilla heittäen (heitä nami sinne mistä kulmasta haluat koiran tekevän seuraavan toiston)

-eteneminen treeneissä tärkeää! Jos treenaa päivittäin ja on viikon päästä täsmälleen samassa kohdassa, jossain on iso vika. Koulutus tulee ajatella rullaportaina, jotka menee koko ajan eteenpäin. Vaikeuta (häivytä apuja) siis riittävän nopeasti, kolme kertaa avun kanssa ja neljäs toisto jo ilman.

-käännösharjoituksia kummallekin puolelle:

-koira sivulle seisomaan, pyöräytä ohjaajan taakse niin että takapää osuu ohjaajan vastakkaiseen jalkaan (tämä on pohja täyskäännöksille)

-vatitreeni: koiralla etujalat paikoillaan vadilla, takaosa kiertää

-perusasennon kautta

Mes-rataa

-kriteeri tulee jokaisen päättää itse, esim. millaisen seuraamisen tai kuinka suoraan eteen tulon haluaa. Pidä siitä kiinni.

-rallyssa kolme "pyhää sijaintia": edessä, vasen ja oikea perusasento. Linjat (=palkan odotuksen suunta) kuntoon! Palkka tulee alussa aina suoraan ylhäältä linjaa pitkin.

-poispäin koirasta kääntyminen ainoa missä linja rikkoutuu ja saa palkata sivusta, esim. 360 oikealle koira vasemmalla -> palkka oikeasta kädestä vahvistaa pyörimisen suuntaa

-jos jokin liike ei teknisesti toimi, checklist on seuraava:

1. missä kohtaa naksautat

2. mistä palkkaat (tukeeko palkan suunta oikeaa asiaa)

-eteen tulo seinää vasten kyykyssä nojallaan

-leikki - irti - lelu maahan - kehu ja oma liike (sosiaalinen palkkaus) - lelun saa ottaa vasta luvalla

-pk-koiralle imutus / viettimaailma mukaan alusta asti eli esim. seuraamisen koulutus imuttamalla onnistuu usein oikein hyvin. Seurakoiralle hoksaamisen kautta: yhdessä kävelyä, naks katsekontaktista, palkan suunnalla koira halutulle kohdalle. Tämä oli hienointa mitä tässä koulutuksessa sanottiin, tämä kiteytti kaikkien näiden vuosien ongelmat Sienen kanssa! Vihdoinkin joku osasi pukea sen sanoiksi ja jotenkin oli suuri huojennus ymmärtää, että imutus/houkuttelu ei toimi koska se ei toimi, vika ei ole minussa tai koirassa.

-aktiivisuusharjoitus aloittelijoille: ohjaaja kyykyssä, kun koira hakeutuu etupuolelle, naks ja palkka. Sama myös ohjaaja seisten.

-vakiokäytös: esim. kun otat koiraa autosta

-jos sanot "odota", koiran vakiokäytös on yrittää karata

-jos sanot "vapaa", koiran vakiokäytös on odottaa lupaa

-kentällä vakiokäytöksen pitäisi olla vähintäänkin kontakti, mahdollisesti perusasennon tarjoaminen ts. koira tarjoaa sitä itse oletuksena ilman että joudut (tai edes ehdit) pyytämään

-jos ohjaaja viestittää rauhaa, koiran vaikea tuottaa kiihkoa, ja päin vastoin. Esim. matalavireisten koirien kanssa ohjaajankin on leikittävä niin, että hiki tirskuu

Tämä on niin Sieninen kuva, kouluttaja selittää, ohjaaja kuuntelee ja Sieni odottaa "äiti mitä sit tehdään" <3

-"ei se liike onnistunut koska tämä kävi liian kuumana" on huono selitys. Älä yritä laskea virettä, vaan lisää teknistä osaamista, tällöin et tapa koiran intoa ja näyttävyys säilyy

-alussa leikkiminen on pitkälti irti - kiinni - irti - kiinni jne eli irroittamisesta saa aina palkaksi uuden purun (ei ruokaa). Sitten kun irti-käskyn jälkeen koiralle jää maaninen tuijotus, on hyvä aika antaa joku muu käsky, tällöin mielentila on kohdillaan.

-häiriötreenit koira perusasennossa voidaan jakaa kahteen ryhmään

-reaktiorajan alapuoli: asioita joihin koiralla ei tule mieleenkään reagoida (joita se ei edes huomaa), tyyliin vieras ihminen nousee kaukana istumasta seisomaan. Kynnystä kasvatetaan pikku hiljaa

-reaktiorajan yläpuoli: asioita joihin koira reagoi, esim. saksalaisessa täyskäännöksessä koiran ollessa ohjaajan takana, joku hetsaa siellä lelulla, jolloin koira vilkaisee sinne "kappas lelu" ja toivottavasti valitsee "mutta mulla on tässä tehtävä kesken" eikä "lähden sinne".

-tärkeää harjoitella molempia! Häiriön huomaaminen ei ole huono asia, palkataan kun valitsee itse pysyä tehtävässä. Kaikkia maailman häiriöitä ei kukaan pysty ennakoimaan ja kouluttamaan, joten enemmän iloa siitä, että koira osaa hillitä itsensä ja pysyä tehtävässä, kuin siitä, ettei se muka edes huomaisi mitään. Muita treenata paljon noita ns. kuolleita kulmia eli kun koiran huomio on hetken poissa ohjaajasta tai kun se irtoaa johonkin: saksalaiset, pyörähdys, hyppy, merkki jne.

-häiriötreeneissä muista aina tarkkailla koiraa, ei saa olla liian vaikeita tai kuormittavia, toisaalta jatkuva onnistuminen kertoo liian mukavuusalueella pysymisestä eikä koira opi silloin mitään. Koira saa tehdä virheitä! Avustajan tehtävä on huolehtia, ettei palkkaannu niistä, eli jos esim. yrittää karata lelulle, laitetaan lelu piiloon ennen kuin koira ehtii ottaa sen, sitten yritetään uudestaan. Heti ei kannata helpottaa tehtävää, vaan antaa pari yritystä, jos silti ei onnistu, vasta sitten vähän helpotetaan. Jos vaikka tekee pyörähdystä ruokakupin vieressä ja koira jäätyy "emmä pysty kun melkeen joudun astumaan sen päälle", älä heti mene kauemmas, muuten opetat että jäätyminen on ok eikä sun tarviikaan pystyä.

-aktiivinen ja passiivinen käsiapua (houkuttelu), esim. maahan menossa:

-aktiivinen = koira näkee käden liikkeen ja menee sen perässä maahan

-passiivinen= käsi valmiina alhaalla, eli heitetään vaikka nami ja koiran hakiessa sitä, laitetaan käsi valmiiksi alas -> koira tulee ja menee maahan kädelle

-passiivinen tosi paljon helpompaa häivyttää, pyri aktiivisesta aina nopeasti eroon!

-kädellä ohjaaminen (oikealle) sivulle niin, että etuosa paikallaan, takajalat kääntyy. Jos koira tulee sivulle "pää edellä" ja käy kääntymässä ohjaajan takana, ongelmia tuleetäyskäännöksissä. Tämä taitaa olla täsmälleen Sieni.

-luopuminen/houkutus:
-koira karkaa houkutukselle = ei ymmärrä että se ei ole kuuma kohde, jonka saa vaan luvalla

-koira väistää = sanottu liian rumasti

-houkutus hihnan mitan päähän, kun palaa ohjaajaa kohti, palkka poispäin houkutuksesta ohjaajan taakse. Jokaisen toiston pitäisi puolittaa jumitusaika, mikäli ei, ei toimi sille koiralle

-ns. kontaktikävely houkutuksen ympärillä, eli liikutaan koko ajan koira hihnassa, naks ja palkka aina kun katsoo ohjaajaa, jos katsoo muualle, liike pysähtyy heti

-treenaa hypyn ja putken jälkeen (=vire nousee) teknisiä tehtäviä, pystyttävä keskittymään

-saksalainen täyskäännös, pyörähdys, eteen tulo tms houkutusta kohti, pystyttävä keskittymään

-kuuntelutreeni: jos ongelmia esim. jäävien sotkemisessa eli menee sitkeästi maahan istu-käskyllä. Tehdään pari kierrosta niin, että sanotaan "kissa", "sika" jne ja palkka kun ei tee mitään, sitten "istu" - todnäk istuu

-peruutuksen alkeet seinän vieressä niin, että jätetään koira perusasennosta (seisten) odottamaan, ohjaaja astuu 10cm taaksepäin, ja pyytää koiran siitä sivulle. Osaako peruuttaa vai lähteekö kiertämään?

-puolenvaihto edessä vasta kun vahvat molemman puolen seuraamiset. Ensin paikallaan ohjataan koira edestä ja peruututetaan halutulle puolelle, sitten vasta sama liikkeestä. Alusta asti ymmärrettävä mihin on menossa jolloin valmiiseen liikkeeseen ei tule pyörimistä, vaan himmaa sen verran että ohjaaja saavuttaa oikean kohdan

-puolenvaihdot: ensin käskysana, sitten käsiapu jos sitä tarvitaan - käsky valmistaa koiran että nyt se on tulossa ja nyt katso mun käsiohjausta. Jos tulevat yhtä aikaa, koira helposti tekee omia voltteja milloin milläkin käden heilautuksella.

-radalla ei pidä olla kehuautomaatti ja pälpättää jatkuvasti (moni tekee tätä kokeessa, vaikka treeneissä olisikin hiljaa). Säästä kehut hetkiin, joissa ne on oikeasti ansaittuja!

-jos tehtävä on vähän epävarma, lisää häiriötä - voi yllättäen auttaa! Esim. eteen tulo tuppaa jäämään helposti vinoksi: lisää ihan lähelle lelua heiluttava appari tai ruokaa purkkiin, koira joutuu keskittymään että nyt väistän tota häiriötä ja panostan tähän eteen tuloon tosi kovasti, että onnistun.

-seuruun opetus lyhyesti, kolme eri tapaa:

1. imutus: pään asento, suoruus, askellus kuten halutaan. Käden nosto oleellisin kohta onnistumisen kannalta.

2. jakkara/koroke: etuosa paikallaan, takaosa kiertää, alustan häivytys pikku hiljaa, sitten ympyrän isonnus

3. sheippaaminen ns. kontaktikävelystä

Häiriötreeni. Ei häiriinny :)

Töppösen ongelma on ratasuoritus ja (koetilanteen) vire. Meillä oli ensin yhteistreeni ennen yksilövuoroja, ja pönen ryhmän yhteistreenin aiheena oli seuraaminen (kaikki teki oikealla). Perusasentoon itse hakeutumista, eri kulmia, käännöksiä, sivuaskelia, peruuttamista. Pönellä ei oikeastaan ihmeitä näissä missään. Ryhmässä oli kaksi muuta koiraa, ja pöne pysyi myös yllättävän lunkina, tosin syötin sitä taukojen käy siihen -makuussa aika tiuhaan. Pari hetkeä oli, kun se meinasi alkaa härväämään, esim. tuli vasemmalle sivulle oikean puolen käskyllä, ja siihen kyllä vaan toimii se Krista Karhun ohje: estetään nätisti fyysisesti, pidetään siis vaan kiinni hetki ja sitten toistetaan se mitä haluttiin koiran tekevän. Kun vaan ehdin reagoida tosi nopeasti ja katkaista sen ennen kuin koira on ehtinyt tehdä jonkun väärän liikkeen.

Omalla vuorolla sitten mes-rata, eteisessä oli ihmisryhmä minkä läpi piti tunkea, lähtökyltillä meitä vielä odotutettiin kun tuomari halusi tarkistella jotain papereita jne. Lähdössä se vajosikin sitten hyvin tyypilliseen koekoomaan, mutta lähti seuraamaan ja oli ekalla kyltillä ihan skarppina, joten käskettiin palkata. Toisella kerralla tehtiin koko rata, eikä siinä mitään, se oli ihan jees, siis mielentila, pari kylttiä oli minkä tiesin olevan heikompia ja ne ei oikein onnistuneetkaan, joten vähän tekniikkatreeniä kanssa luvassa (mm. ison merkin bongaus oli vaikeaa, tarjosi ensin spiraalin merkkiä). Puhuttiin siitä, että hän on hyvin totinen työntekijä ja vaikka se jurottaa sivulla eikä näytä olevan kovin skarppina, se kuitenkin oli, häntä heiluu jne joten ehkä mun pitäisi vaan höllätä kriteeriä. Harva koira pystyy kokeessa samaan kuin treeneissä, ja se että se tuntuu musta kauhealta ei tarkoita että se näyttäisi kauhealta. Tuomari arvostelee vain sitä mitä hän sillä kertaa näkee, eikä ota kantaa siihen, onko koira "parempi" vai "huonompi" kun normaalisti treeneissä. Lähtökylttiä kannattaa nyt toki treenata, palkata siis paljon siitä, lisäksi ihan häiriötreenejä perusasentoon että saataisiin koiraa vähän enemmän aktivoitumaan ylöspäin. Olisi siis ihan opetettavissa, että ympäristön kuormitus ei ajaisi sitä möllöttämään, vaan se purkaisi paineen ohjaajan suuntaan (ylöspäin, siis käytännössä esim. hieman pompottaisi seuruussa jne) - mutta en mä tiedä haluaisinko mä sitäkään... joka tapauksessa pöne ei esittänyt ongelmaansa kovin suuresti, ja olivat sitä mieltä, että kokeeseen vaan, kyllä siitä valio vielä tulee. Hah haa, niin vissiin! :D

Sienen kanssa tehtiin yhteistreenissä häiriötä ja houkutusta (eri ryhmät teki eri juttuja, jotta nähtiin kouluttajan eri teemojen harjoituksia laajasti) ja Sienihän nyt oli taatun sieninen, sitä ei haittaa mikään muu kuin toisen koiran ohjaajan komentaminen. Omalla vuorolla päivän viimeisenä olin itse jo niin poikki, että mitään suurta ei jaksanut, joten tehtiin oikean puolen perusasentoa vadilla ja saatiinkin sitä kivasti eteenpäin, hemmetti että olen taas jumittanut. Lisäksi katsottiin puolenvaihtoja takaa ja jalkojen välistä, sekä vasemman puolen poispäin ja kohti kääntymiset. Niissä ei mitään ihmeitä. Oikealla pitäisi opettaa ne kanssa, mutta koko oikealla seuruu on niin palasina vielä, niin en ole kauheasti tehnyt, ja ihan hyvä niin.

Sienelle vielä pari huomiota:

-palkka aina samalla tavalla, loppua kohti alan itse selitellä "se on jo aika väsynyt" ja palkkaan hissutellen - WTF! Muista, että koiran vaikea tuottaa kiihkoa, jos ohjaaja vaisu. Jos et itse jaksa enää panostaa 100%, lopeta sitten mieluummin kokonaan.

-jos koira reagoi toisen ohjaajan komentamiseen, tärkeää että aktivoituu ennen palkkaa, eli esim. siirrytään askel ja pyydetään koiraa tulemaan mukana ("sivu"), mistä palkka. Tärkeää myös olla itse ahdistumatta, mitä väliä jos koiralla käy korvat luimussa, kun se kuitenkin on kuulolla ja tekee mitä pyydetään?

kuvat (c) paikalla olleet

Lucyt

Kaveri linkkasi niin hyvän artikkelin, että pakko jakaa se eteenpäin! Mikäli englanti vaan sujuu niin klikkaapa lukemaan - se ehkä näyttää aluksi pitkältä ja vaikealta mutta kuvia on paljon ja on sujuvasti selattavissa. :)

Olen itse viimeisen vuoden aikana työstänyt paljon koiraharrastuksen ja kokeissa/kilpailuissa käymisen henkistä puolta. Koejännitystä, tavoitteita ja niiden saavuttamista tai saavuttamatta jäämistä, omaa motivaatiota ja viime kädessä kaikkea sitä, mikä on harrastamisen merkitys ja mikä on oikeasti koirallisessa elämässä tärkeää. Olen kehittynyt paljon ja välillä jonkinlainen sisäinen rauha pilkahtelee näkyviin. Työtä on silti vielä rutkasti edessä. Voisi sanoa, että olen löytänyt työkaluja ja räpeltänyt niitä, mutta en osaa tehdä niillä mitään oikeaa ja käyttää niitä hyödykseni. Suunta on kuitenkin oikea ja matka jatkuu.

Artikkeli käsittelee sitä, miksi me "Lucyt" olemme onnettomia ja koemme jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta elämässämme. Artikkelilla ei ole mitään tekemistä koiraharrastuksen kanssa, vaan se käsittelee laajemmin koko elämää, mutta se pätee aivan erinomaisen hyvin myös koirajuttuihin. Luettuani sen ajattelin ensin, että no joo, kovin tuttua asiaa, hauskat yksisarvisten kuvat, mutta ei ehkä mitään sen enempää ja se siitä. Mutta se jäi kuitenkin pyörimään mieleen ja nyt kun olen pari päivää sitä makustellut, se olikin aika hyvä! Ehkä nimenomaan niiden söpöjen kuvien takia: odotusten ja todellisuuden väliin jäävä alue on se mikä synnyttää turhautumisen ja pettymyksen tunteet. Kuva oli selkeä ja havainnollistava ja kirkasti mielessäni tuota muuten niin tuttua asiaa. Sehän se ongelma ylipäänsä vähän on: ei riitä että lukee, kirjoittaa, ajattelee tai käy mielessään läpi jotain jonkun muun sanomia kauniita lauseita. Ne asiat pitää itse sisäistää, ymmärtää ja sen jälkeen vielä saada käytäntöönkin.

Jos jollain on tiedossa hyviä samaa aihetta käsitteleviä sivustoja, ottaisin mielelläni linkkejä vastaan!