Believe in yourself and you're halfway there

"Miten sä olet tehnyt siitä noin tollasen epämudin?!?", ihmetteli yksi tuttu tänään nosetreeneissä Lakkia katsottuaan. Kai se oli kehuksi tarkoitettu; se ei säädä eikä härvää, siitä ei pääse minkäänlaisia ääniä ja se on tosi rauhallinen. Monelle se olisi varmaan ihan unelma mutta minua ahdistaa - mihin se hullupää on mennyt? Onko se kipeä? Onko se vaan niin väsynyt? Miten aikuistuessaan koira voisi itsestään tällä tavalla lässähtää kun nimenomaan en ole yhtään yrittänyt pakottaa sitä rauhoittumaan enkä ole tällaista halunnut? Se ei taas oikein halunnut leikkiä ja sen hetken kun se sitä tekee, se on tosi vaisua siihen nähden, että vuosi sitten se oli ihan liekeissä.

Keräsin nyt kotona kaikki lelut pois lattialta ja nyt täytyy muutenkin alkaa erotella niitä taas enemmän. Toivon että se on vaan niin väsynyt nujutessaan kaikki päivät Pajun kanssa. Ne leikkii leluilla ja ilman leluja, niin ehkä ne ei vaan enää ole lainkaan arvokkaita minulta tullessaan. Jos sillä olisi suu kipeä tai joku hammasjuttu niin ei kai se ihan hulluna toisessa tilanteessa leikkisi.

Ahdistaa hirveästi että tähänkö tämä meni. Pitääkö mun valita onnellinen arki vai liekeissä oleva harrastuskoira, ja entä jos rehellisesti mun kaikki kunnianhimo on nykyään mennyttä ja tiedän että arki tulee voittamaan. Entä jos mä haluan antaa niiden leikkiä joka päivä, vaikka hinta olisi se, että harrastukset jää?

***

Treenien jälkeen vein mudit kotiin ja lähdin Pajun kanssa remmilenkille. Okei, on sekin nyt kevyesti rasittava kun se ihan hirveästi haluaisi mennä moikkaamaan kaikkia elollisia. Mutta on sen kanssa vaan niin rentoa kun ihan sama mitä tulee vastaan, se ei räyhää, tuhahtele ei järjestä mitään kohtausta (muuta kuin yrittää ehkä vetää kohti ennen kuin otan sen vierelle). Entä jos mä en enää halua mitään pk-koiria tai harrastaa yhtään mitään? Onneksi ei ole pakko ottaa enää yhtään mudia tai mitään muutakaan eläintä. No, kunhan maastokausi taas tulee niin varmaan löydän mun intohimoni uudelleen, mutta juuri nyt tuntuu vaan siltä että miksi valita hankala arki ja selviytyminen ja väkisin vääntäminen kun voi päästä niin paljon helpommallakin. En todella käsitä miksi joskus olen halunnut "yhden ihmisen koiran" kun tollasen maailmaa rakastavan supersosiaalisen minipossun kanssa on vaan niin paljon helpompaa.

Lisäys: just kun pääsin kehumasta, tää sankari kusi taas lattialle ja matto on jälleen pesussa. Se oli käynyt kolme tuntia aiemmin ihan kunnon lenkillä ja ei muuta kuin iso lammikko vaan. Enkä taaskaan nähnyt ja päässyt sanomaan vaan astuin siihen... Vituttaa tämäkin asia niin että jos oisin vuosi sitten tiennyt millaista tämä on, en koskaan ikinä milloinkaan olisi ottanut koko pentua. Kauanko tällaista pitää katsella? Entä jos se ei lopu koskaan? Paju on nyt 11kk ja aiemmin ajattelin että vuoden ikään asti annan armoa. Alkaa aika käydä vähiin. En sitten tiedä pitäiskö se viedä lääkäriin ja jos niin mitä nämä sille osaa tehdä - joo ei ole suuri luotto tän tuppukylän palveluihin 🙄