Tuntuu, että aika käy vähiin.
Mietin usein, millaista on, kun ei kauhean hyvin enää kuule eikä näe. Onko omassa maailmassa rauhallista ja seesteistä vai kirkuuko kaikki yksityiskohdat omaa huonouttasi? Kun alkaa dementoitua eikä muista että söi jo kerran, ja odottaa vaan sinnikkäästi ruokaansa, onko lempeämpää muistuttaa erheestä vai antaa hänen vain olla? Tajuatko itse miten helposti menet lenkillä hukkaan ja miten paljon sinua pitää paimentaa? Muistatko aikoja kun elämäsi ei ollut tällaista, kaipaatko nuoruutta?
Mistä minä voin tietää sattuuko sinua johonkin? Miten voisin kysyä haluatko lääkettä? Haluatko vielä elää vai mieluummin päästä pois?
Sunnuntai oli huono päivä. Koira kävelee selkä köyryssä ja on vaan jotenkin niin kovin vanha ja sekaisin. Se pelkäsi nuotiota eikä ollut lainkaan oma itsensä. Kotiin tullessa se taas vinkui rapussa ylöspäin mennessämme. Osteopaatti sanoi viimeeksi, että ehkä se on joku lihaskramppi tms lihasperäinen kipukohtaus, koska edellisen kerran se sai sellaisen gabapentiinilääkityksen aikana (hermokipulääke). Olen niin väsynyt miettimään mihin sitä sattuu ja millä sitä pitäisi lääkitä. Väsynyt lääkkeisiin ja koiran kyttäämiseen, kun en näe minkäänlaista vastetta, ja silti kaikki on sitä mieltä että kyllä se on kipeä.
Eilen taas mietin voinko lopettaa koiran vain siksi etten jaksa enää itse.
Iltapissalla käytin Pajun ensin ja sitten mudit. Töppöinen piti kahdet pyyhkärit ja liikkui paljon normaalimmin. En voi lopettaa koiraa josta onnellisuus tirskuu. Hirvittävää.
Välillä huomaan toivovani, että sille tulisi jokin selkeä sairaus mikä pakottaisi tekemään päätöksen. Niin ei ehkä saisi toivoa, mutta ei taas kauheasti saamiset kiinnosta. Itsekkyys paistaa pahasti läpi tästä, mutta mikä minä olen päättämään jos aamulla hän näyttää siltä että tämä maailma alkaa riittää, ja illalla pyyhkii elämänsä kunnossa kuin haluaisi sanoa että siitäs saat ämmä, älä edes kuvittele että tämä oli tässä.
Kyllä sen vaan tietää kun aika on, sanotaan. Kuka helvetti senkään voi luvata? Entä jos lopetan sen liian aikaisin ja sillä olisi voinut olla vielä puoli vuotta jäljellä? Kaipaako se sitä jälkeen päin ja on pahoillaan että vein sen siltä? Tunnenko syyllisyyttä myöhemmin jos pelaan varman päälle ja hankkiudun siitä eroon vain saadakseni päätöksen tälle kaikelle?
Voi pöne. Olet kulkenut pitkän hyvän matkan, mistä sen tosiaan tietää onko jo perillä. Voimia teille!
VastaaPoistaItse kahden kipukoiran kanssa kamppailin vähän samoista fiiliksistä. Mistä tietää, sattuuko sitä koko ajan, mutta oot vaan niiku mä ja se ei näy aina. Mistä voi tietää yhtään mitään? Kumpikaan ei ollut helppo päätös, enkä kokenut sellaista "no nyt tiedän et teidän aika on lähteä" mutta kun oli itkut itketty se vähän helpotti omaakin oloa. Vähän. Juurikin sitä, että ei tarvi kytätä et sattuuko sua, miettiä voinko nostaa sua ilman et syöt mun naaman kun hissi ei toimi, voinko mennä parin kilsan lenkin vai onko se liikaa, voiko sua laskea irti vai rikotko ittes heti. Voinko kattoa vielä kun sä käyt muihin kiinni vaikka selkeästi ahdistut siitä jälkikäteen. Syyllisyys tulee väistämättä. Ainakin itselle. Olisinko voinut tehdä jotain enemmän. Olisinko voinut tutkia vielä tarkemmin. Olisinko voinut löytää kuitenkin vielä jonkun kipulääkkeen mikä olisi auttanut pidempään. Olisinko voinut sitä ja tätä ja tota. Päätökset ovat kovin vaikeita, etenkin kun niitä hyviäkin päiviä on vielä. Omien kohdalla olen halunnut ajatella niin, että ainakin olisi vielä niitä hyviä päiviä, ettei kaikki olisi niin surkeaa. Että voitais tehdä viimeiset retket, ottaa viimeiset kuvat, syödä viimeiset herkut ja viettää ne viimeiset hetket ilman läsnäolevaa kovaa kipua.
VastaaPoistaTsemppiä teille ihan kauheasti!