Metsäjälkileirillä

Oma seura järjesti viikonloppuna metsäjälkikoulutuksen. Kouluttajana oli Maarit Kuntola. Kyllä kahdeksan koiraa on tosi paljon, paitsi että riittäviä maastoja on hankalaa järjestää, päivistä tulee myös todella pitkiä ja ohjaajan askelmittari huutaa hoosiannaa siinä missä koira odottaa autossa... Vaikka suuri osa oli vasta tosi alussa ja teki lyhyitä jälkiä, kyllä sitä aikaa ja askelia siinä vierähti. Lauantai oli kymmentuntinen päivä ja sunnuntaina minun piti lähteä iltapäivällä aiemmin, eka kierros oli viidessä tunnissa ohi kun poistuin paikalta kahden aikaan.

Pönellä ei tietenkään ole enää mitään tavotteita, mutta saatiin aikaiseksi keskustelu siitä, mitä on hyvä elämä. Jos ja kun eläkeläiskoira vielä nauttii tekemisestä, sillä on oikeus saada juuri sille suunniteltuja, tarkoituksenmukaisia treenejä. Toisten jämien kerääminen helposti on kovin kaavamaista ja hällä väliä -tyylistä, kivempaa olisi, kun ihan tietoisesti viitsisi suunnitella eläkeläisellekin omat juttunsa. Maaritilla oli kivoja ajatuksia siitä, että ei ole oikein ottaa koiraa ja käyttää sitä sen parhaita vuosia, ja sitten kun omat koetavoitteet on saavutettu eikä sillä enää "tee mitään", unohtaa sitä johonkin nurkkaan. Kyllä ihmisen velvollisuus on järjestää sille laadukas elämä loppuun asti.

Puhuttiin myös jäljestyksen intensiivisyydestä ja päämäärähakuisuudesta. Suurimmalle osalle koiria pitää jossain vaiheessa tietoisesti tehdä merkityksellisellä loppupalkalla sinnikkyyttä ja tahtoa pyrkiä loppuun asti. Kun jäljet pitenee ja olosuhteetkin helposti muuttuu matkojen, vanhenemisaikojen ym kasvaessa, koira tarvitsee motivaation selvittää haasteet. Tästä päästiin kätevästi aasinsillalla taas kerran Sieneen, ja mietittiin vähän sitäkin. Maaritin mielestä jos koira selvittää tehtävän, eikö sen pitäisi riittää? Temperamentti on mikä on ja koiran luontaiseen tyyliin on aika vaikea kauheasti vaikuttaa, ts. ne jotk kauhoo hulluna menemään on vaikeaa saada näyttämään siltä ettei oikein huvita ja ne jotka ei laita kovin paljoa voimaa työskentelyyn, on ihan yhtä vaikeaa saada näyttämään kovin intensiivisiltä. Tietenkin sitten voidaan miettiä mikä se ohjaajan tavoite on, riittääkö jokin tietty osaamistaso, koetulos, valionarvo? Sanoin ääneen, että mulle itselleni on valtavan tärkeää se koirasta huokuva tunteen palo, mä palkkaudun siitä, ja ilman sitä helposti fiilis vaan jää latteaksi. Sienelle voisi kyllä kokeilla vielä enemmän sitä loppupalkkaa, jos perinteiset lelu ja ruoka ei oikein tuota mitään niin esim. tuttu ihminen jäljen päähän tai ohjaajan kanssa oikeasti pitkän rapsutteluajan viettäminen lopussa. Sienen kanssa on mökillä jäljestetty niin, että minä menen edellä ja mutsi tulee koiran kanssa perään, ja silloin sillä on kyllä aivan täysin erilainen intensiivisyys, se saattaa huutaa ajohaukkua koko matkan ja vetää kuin hullu.

Mietittiin myös sitä, että se mitä koira ilmentää nyt, on aina jossain määrin synnynnäisten ominaisuuksien ja sen saamien kokemusten summa. Onko sille tehty pentuaikoina liian nopeasti liian haastavia harjoituksia, ja saatu se epävarmaksi? Onko panostettu johonkin muuhun ja unohdettu kouluttaa sille yhtään sitä intensiivisyyttä? Vastaus on että mun molemmat koirat on aika lailla vahinkoja, siis lopputulos, en todellakaan voi ottaa kummastakaan kunniaa itselleni ja tietoisille päätöksille, vaan niistä on tullut ihan mitä on sattunut tulemaan. Ehkäpä sen seuraavan kanssa osaan miettiä prosessia enemmän alusta asti ja pelkän "katsotaan nyt miten pitkälle päästään" -tavoitteen sijaan osaan ajatella enemmän sitä miltä haluan minkäkin näyttävän ja tuntuvan, ja kouluttaa sen mukaisesti.

kotiin lähtiessä erittäin onnellinen kuikka!

Lauantaina pöne teki ensin parin sadan metrin helpon perusjäljen, jossa oli viisi keppiä. Jana oli lyhyt (alle 10m), jälki lähti vasemmalle. Kepit ei olleet jäljen tekijällä kuin hetken ennen jäljen tekoon lähtemistä, ja osoittautuivat ongelmaksi. Koira ilmaisi niistä vain kaksi, itse astuin yhden päälle ja olisin saanut sen kokeessa talteen, lopuista kahdesta ei mitään havaintoa, koira ei kerta kaikkiaan huomannut niitä. Maasto on kevään pitkän lämpimän ja sateettoman kauden takia tosi kuivaa ja jälki taisi olla pari tuntia vanha, joten ajoi kerrankin tosi siistit, tarkat kulmat! Muuten touhu oli vähän turhan lennokasta ja sellaista alkuintoilua.

Mudi muhikin koko päivän autossa ja seuraava vuoro oli illan vikana. Kuumassa autossa viruminen teki tehtävänsä ja se oli tosi paljon paremmassa mielentilassa. Jälki oli tehty aamun aloittelijoiden jälkien päälle poikittain, harhoja (varsinainen jälki, sitten siitä meni koira ja yleisö ja kaikki tuli eri kohdasta poiskin) oli kolme varsinaista jälkeä. Keppejä sinne laitettiin kuusi, ne hajustui nyt paremmin jäljen tekijällä, ja niiden kohdat merkattiin. Yhteen harhaan se vähän reagoi ja kävi tarkistamassa sitä metrin pari, muuten ei edes päätä kääntänyt. Kepit ilmaisi kaikki, en kyllä tiedä mahdoinko alitajuisesti pidättää enemmän kun näin merkit itsekin. Hyvin varman oloista työtä ja keskittyi asiaan eikä vain rynninyt menemään, tykkäsin.

Sunnuntaina oli vähän vähemmän kuuma (~ +20) ja huomattavasti tuulisempi päivä. Oltiin täysin eri paikassa, maasto oli nyt paljon peitteisempää ja oli paljon hakkuita tai karsittuja kuivia, ryteikköisiä kohtia. Pönelle suunniteltiin harhateemaan jatkoa: kerroin että pellolla sille harhat ei koskaan ole olleet vaikeita, johtuen siitä miten huonosti se ajaa kulmia. Jos jotain jatkuu suoraan, se ei niitä kulmia (harhoja) kerkiä edes tajuta. Olen tehnyt pellolla harhoja niin, että oikea ja väärä jälki menee vähän matkaa päällekkäin. Jos harha kääntyy sitten pois ja oikea jatkuu suoraan, koira jatkaa suoraan. Jos harha jatkaa suoraan ja oikea kääntyy pois, koira edelleen haluaa jatkaa suoraan ja hermostuu helposti jos en päästä. Se ei siis ymmärrä mitään siitä, että jäljillä on eroa, vaan on tyytyväinen vain jos saa mennä sinne minkä ekana havaitsee...

Tehtiin sille nyt Y-harhoja, eli pointtina lähinnä se, että mikään ei jatku suoraan vaan täytyy kääntyä johonkin. Omaa jälkeä pitää Maaritin mielestä olla 50-100m että koira ehtii kiinnittyä siihen, esine(et) matkalla toki nopeuttaa prosessia. Olen aina luullut että tarvitaan pidempi pätkä, ehkä tässä on koirissa isoja eroja. Jos on aloitettu kovalla alustalla ja koira on oppinut nimenomaan jäljentekijän hajun merkitykselliseksi, se varmaan selviää näistä paljon paremmin. Pöne on aina varmasti jäljestänyt vain rikkoutunutta maata. Jälki lähti vaas vasempaan janalta. Maasto oli tosi kökköä, en ymmärrä miten ne oli saaneet koko jäljen edes suunniteltua ja toteutettua, hirveän vaikeaa katsoa mistä kohtaa kukakin tulee ja menee! Siellä oli nyt pari keppiä ensin, sitten harha tuli n. 20 metrin ajaksi oman jäljen päälle ja sitten ne teki Y-risteyksen. Pelkkä oma jälki jatkui taas kepit tai parin verran ja sitten samanlainen risteysalue, lopussa vielä keppi palkkana. Hakkuuaukolla oli niin paljon risuja, että pelkäsin että selkäkin menee koska hyvänsä niiden yli kiskoessa...

Ekan harhan oman jäljen päälle tuloon ei reagoinut mitenkään, eikä jälkien päällekkäisellä alueellakaan nähnyt koirasta mitään, että tässä on jotain outoa. Kerran se nosti päätä vasemmalle ja otti ilmavainua, ja mietin jo silloin että onkohan tuolla joku vai mitä ihmettä. Harha poistui vasemmalle ja oma jatkui oikealle, ja koira bongasi eka vasemman ja erittäin pontevasti halusi sinne. Tiekin oli sillä puolen, tiethän aina vetää puoleensa. Kun en päästänyt, se alkoi etsiä keppiä. Siellä tiellä sitten meni kuin menikin yksi yleisössä ollut ihminen, joka ajautui vahingossa liian eteen, ja koira sitten näki sen ja alkoi huutaa sille. Se seisoi ihan sen harhajäljen päällä muutaman metrin päässä. No siinä joku sille sitten huikkasi että häipyä sieltä, minä pidin pääni kasassa ja katselin taivaalle enkä patistellut koiraa lopettamaan ja jatkamaan. Kun ihminen poistui, koira yritti taas tempoa eteenpäin, mutta onneksi aika pian tajusi ruveta etsimään muuta ratkaisua ja palasi mun taakse nostamaan oikean jäljen.

Seuraavassa risteyksessä se sitten lähti väärän jäljen tulopaikkaan eli ajoi aivan pokkana väärää jälkeä takajälkenä, minun käyttövalioni :D Päästin sen vahingossa vielä useita metrejä sinne, ja siinä se sitten erittäin turhautuneena taas tempoi ja vinkuikin. Välillä aina lopetti ja veti henkeä ja sitten riuhtaisi taas. Maltoin taas sinnikkäästi olla hiljaa ja olla auttamatta koiraa rintamasuunnan kääntämisellä tms. Sitten sillä yks kaks vaan napsahti ja se marssi päättäväisesti mun taakse, nosti oikean jäljen ja ajoi sitä loppuun saakka tosi syvällä nenällä ja tarkasti. Harhan poistumiseen ei reagoinut mitenkään vaan piti tiukasti oman jäljen. Ihan selkeästi ymmärsi tässä kohtaa jotakin, koska käytös muuttui selvästi. Loppukeppi tuli tosi hyvään saumaan palkaksi.

Yleisesti ottaen treenit pitäisi aina suunnitella niin, että maksimoi onnistumisen mahdollisuuden, suorastaan "houkuttelee onnistumaan". Esim. janalle Maarit lähettää osaavankin koiran hyvin usein hieman vinossa kulmassa niin, että jälki on luontevaa nostaa oikeaan suuntaan. Takajälki on tosi yleinen ongelma ja se johtuu vain ja ainoastaan ohjaajan toimista, siis koira ihan tasan tarkkaan tietää mikä on oikea suunta, jos vain ehtii ja pystyy ajattelemaan sitä. Jos sellainen ongelma on, niin miettiä koiran elämää jo vuorokausi ennen jäljelle menoa. Riittävästi liikuntaa, oikea valmistautuminen, varsinkin metsän reunassa pissatukset ja muut jutut niin, että ollaan rennoilla, hyvillä mielillä. Pienikin konflikti ohjaajan kanssa, liian kova odotus ja kiihkeä mielentila, mikä tahansa pieni juttu mikä saa koiran mielen epäedulliseen tilaan, tekee helposti sen että koira ei keskity jäljen suunnan miettimiseen ja arvaa vaan. Joka koira on myös "vasen- tai oikeatassuinen" ja kääntyy mieluummin toiseen suuntaan, tämä kannattaa selvittää ja treenata enemmän vaikeampaa puolta. Muutenkin pidettävä kirjaa jäljen nostoista, me ihmisetkin usein tykätään tehdä enemmän toiseen suuntaan meneviä.

Hyviä tuloksia saavuttavia ohjaajia yhdistää Maaritin mielestä kaksi asiaa: 1) harjoittele paljon, tai ei niinkään hulluna määrällisesti paljon vailla järjen häivääkään, vaan enemmän laatuun ja suunnitelmallisuuteen panostaen. Kuitenkin siis tietoisesti kouluttaa koiralle kaikki pienetkin vaadittavat taidot ja varmistaa että koira todella ymmärtää ne eri tilanteissa ja olosuhteissa, eikä vain luota tuuriin ja turaa sinnepäin. 2) hyväksyy koiransa ominaisuudet ja ottaa koiran sellaisena kuin se on. Nykyään on hirveästi kaiken maailman viettitestejä, pentutestejä, ominaisuusarviointeja, luonnetestejä ym missä koiraa pisteytetään, arvioidaan ja vertaillaan joko sisarusten, saman rodun tai kaikkien rotujen kesken ja sitten niistä tulee niitä "parempia" ja "huonompia" koiria. Onhan niillä paikkansa mutta ohjaajan kannattaisi silti olla miettimättä niitä kovin paljoa, ja ainakaan jäämättä jumiin johonkin puutteisiin tai ominaisuuksiin mitkä sillä yksilöllä on sitten keskivertoa huonommat. Kaikissa yksilöissä on myös jotain hyvää, ja ne ohjaajat jotka osaa nähdä koiransa vahvuudet, vahvistaa niitä edelleen ja nauttia niistä, pääsee paljon pitemmälle. Ne loput sitten vaan ruikuttaa kun ei ole sitä, tätä ja tota tai on liikaa jotakin muuta. Fakta on että harva meistä onnistuu saamaan elämänsä aikansa sitä täydellistä koiraa käsiinsä, ja sitä odotellessa kaikki ehtiikin mennä ohitse. Jos jostain koirasta ei tule käyttövaliota tai se ei ole hyvä jälkikoira ollenkaan, kannattaa yrittää miettiä missä muualla se voisi olla hyvä. Maailma on lajeja pullollaan, ja virallisten juttujen lisäksi on vielä paljon asioita missä koira voi loistaa muuten: kaverikoirat, arkisten tavaroiden nostamiset, pelkkä toisen koiran vieheenä toimiminenkin on tärkeä tehtävä ja Maaritilla itsellään on narttu, jonka ominaisuudet ei riitä harrastamiseen, mutta sen ansiosta varsinainen kisakoira on todella kovassa fyysisessä kunnossa.

Töppönen herätti ihastusta, siinä on pienellä koiralla iso asenne! Koutsi sanoi lauantaina että sillä on kyllä todella nopea ajatuksen juoksu. Palkkasin sitä kepillä nameilla, lähetin jatkamaan, koira pomppasi metriin eteenpäin, samalla vauhdilla takaisin, nuuhkaisi olisiko joku nami jäänyt siihen missä se aiemmin makasi, ja taas samalla vauhdilla lähti jatkamaan jälkeä eteenpäin. Kukaan ei kerinnyt tehdä mitään :D Pöne myös vaikuttaa olevan niitä harvoja tyyppejä, jotka ehdottomasti nauttii haasteista ja suorastaan herää henkiin kun niiltä oikeasti vaaditaan ja nillitetään. Korjautin sen melkein joka kepillä suoraksi siltä varalta että vielä joskus mennään pellolle, ja moni koira olisi siinä jo todennut että pidä tikkus kerta ei kelpaa ja palkan sijaan tulee vaan noottia, mutta pöne se vaan paransi loppua kohti :) Jos koira reagoi keppiin mutta meinaa mennä ohi, sitä ei saa sallia, mutta valtaosalle suosittelee kannustamista "hyvä, hienosti, mikä siellä on, etsi vaan!", ja sitten on se vähemmistö jolle voi sanoa ihan suoraan että btw et muuten voi jatkaa ilmaisematta ensin.

Treenit kannattaa aina jaksottaa, monelle koiralle sopii ns. leirityyppinen treenaaminen että viikonlopun aikana on tyyliin 4 jälkeä ja sitten pidetään taukoa. Oikeastaan kaikki paransi saman päivän aikana, toinen jälki oli ihan näköistä kuin eka, oli ongelma sitten enemmän ylivire tai motivaation puute / ei vielä lainkaan ymmärrystä mitä tehdään. Osaavallekaan koiralle ei pidä tehdä useaa vaikeaa treeniä putkeen, vaan esim. nyt töppöselle seuraava saisi olla ihan perusharjoitus ilman mitään harhoja. Kokeissa käyvien kannattaa etsiä omalle koiralle sopiva rytmi, kuinka pitkä tauko ennen koetta ja millaisia ne viimeisimmät treenit on, esim pönelle sopi hyvin että sille teki ainakin yhden ihan överivaikean jäljen niin että se mielellään hukkasi sen ainakin kerran ja oli lopussa ihan "huh joko tää oli tässä", silloin se oli seuraavassa treenissä (kokeessa) tosi tarkka ja huolellinen. Teemoja kannattaa myös miettiä ja pilkkoa asioita osiin, vain yhtä asiaa voi kerrallaan kouluttaa joten muut oltava helppoja, esim jos treenaa harhoja niin oma jälki voi olla suora ja hyvin helpossa maastossa ilman mitään kikkailuja. Pois lukien sitten noi osaavat konkarit, jolle voi keksiä ihan mitä vaan eläinkokeita. :)