Miksi kohtuus ei riitä

Yhdistyksessämme pidettiin eilen rally-tokopäivä, jossa aamulla oli lajiintutustujien osuus ja iltapäivällä jo lajia harrastaneille tutustumista ylempien luokkien kiemuroihin. Minun vastuulla oli iltapäivä. Kaksi ryhmäläisistä oli avo-luokassa kisanneita, yksi alossa kisannut ja loput vasta ensimmäistä virallista starttiaan odottelevia, enempi vähempi koevalmiita. Aika monta tuntia siellä kentällä tuli pyörittyä, ja oli taas kauhean virkistävää kouluttaa ihmisiä, joita tämä koiraharrastusmaailma ei vielä ole myrkyttänyt. Enemmän, kovempaa, näyttävämmin. Miten koko ryhmä iloitsi kun jonkun koira saatiin istumaan suoraan tai ohjaaja ymmärsi miten se molemmat vasempaan täyskäännös pitäisi ohjata ja mitä siinä tapahtuu. Illalla kotona palasin taas kerran miettimään sitä, miksi mikään ei riitä, aina pitäisi olla se nopein, parhain, henkeä salpaavin koirakko, jos ei osaamisella niin koiran leiskuva asenne toki antaa sekin aihetta ihailuun. Kohtuus ei ole mistään kotoisin ja "ihan hyvä" on suoranaista vittuilua. Ei saisi olla tavallinen, pitäisi olla parhain.

demonstroin vatitreenin ja palkan suunnan Sienellä

Mutta kaikki ei voi olla parhaimpia, ja osa ei sitten kuitenkaan oikeasti edes halua. Itse en missään tapauksessa ole kiinnostunut mistään valiotason ylittävistä jutuista, edustusjoukkueista jne, en missään lajissa. Valioksi asti kokeissahan kuitenkin minun lajeissani riittää se, että on riittävän hyvä, ei tarvitse olla paras. (Onkohan agility ylipäänsä ainoa laji, jossa pitää voittaa/sijoittua tietylle palkintopallille sertin saadakseen?). Koko ajatuskuvio on siis täysin tarpeeton ja ohjaajan itse itselleen aiheuttama. En kuitenkaan ole ainoa, joka siitä kärsii. Alussa ollaan vielä kauhean onnellisia "jee, se meni maahan pelkästä sanallisesta käskystä ilman käsiapua" ja sitten joskus myöhemmin alkaa se nillitys, kun pitäisi olla suorempi, nopeampi, näyttävämpi. Ei osata olla enää tyytyväisiä siihen mitä on, ja mitä itse ollaan osattu koiralle opettaa, vaan kaivataan aina vaan parempia suorituksia. Se on oikeastaan ihan kauhean surullista, kun hauska harrastus ja suuret onnen tunteet alkaakin muuttua riittämättömyydeksi.

Tätä tekstiä aloittaessani yhtäkkiä tuli mieleen, että sama ongelmahan koskee näyttelyitä ja näyttelytulosten ohjaamaa koiran jalostusta. Kohtuus ei ikinä riitä, halutaan vähän enemmän sitä, tätä ja tuota. Koska se vaan on enemmän ja enemmän on ihmismielen mielestä helposti parempi. Se on myös helpompi määritellä ja nähdä kuin "kohtuullinen", siis jos puhutaan vaikka karvan määrästä. "Eniten" on silmin arvioitava fakta, mistä on helppo olla samaa mieltä.

Tässä on yksi tätä aihetta inspiroinut blogiteksti, minkä luin vasta vähän aikaa sitten: vaikeasta koirasta hyväksi koiraksi. Aihe on tärkeä, ja jokaisen kannattaisi oikeasti joka treenissä yrittää nähdä itsessään ja koirassaan ne hyvät asiat, ei vain huonoja! Sieni ei ole nopein eikä näyttävin, mutta se ei myöskään ikinä ääntele, se on äärimmäisen häiriövarma (ulkoisille häiriöille) ja keskittymiskykyinen vieraissakin paikoissa, eikä se juurikaan sähellä ja tarjoile omia "kivoja" ideoita vaan suorittaa asiat täsmälleen niin hyvin kuin ne on sille opetettu. Siinä on ihan hirveästi hyvää ja sellaisia isoja kokonaisuuksia, mitkä toisille taas tuottaa suuria ongelmia, esim. juurikin tuo ääntely.

***

Rallyn osalta on tehty puolenvaihto edestä - vauhdista eteen (istumaan) tulojen erottelua ja ihan muutama täsmätreeni on tuottanut hienoa tulosta. Eteen seisomaan tulo onnistuu paremmin vasemmalta, syystä että oikean puolen perusasentoon hakeutuminen on hyvin vahva ja koiran on vaikeaa lähteä oikealta poispäin. Suoruus on vielä vähän hakusessa, homma on oikeastaan siinä vaiheessa että koira pyörii niin kauan kunnes sanon "hyvä" ja sitten se odottaa seisten hetken ennen palkkaa. Satunnaisia yksittäisiä istumisia se on tarjonnut tässä, ja kunhan vahvistan vielä vähän eteen seisomaan tuloa liikkeestä ja molemmilta puolilta, seuraavaksi ohjelmassa on eteen seisomaan ja istumaan tulojen vihjeiden erottelu. Tuntuu, että rallyssa homma luistaa ja osaan nykyään tehdä sellaisia treenejä, mitkä on tehokkaita :) Paitsi onhan siellä vielä se hemmetin peruutus mikä ollaan vähän jätetty unholaan, mutta jos siihen tarttuisi vaikka sitten näiden jälkeen...

Haussa se juoksi perjantaina vielä yhdet rullatreenit kentällä. Kiintorulla oli semikireällä kaulassa, ekalla ukko näytti irtorullaa ja kutsui koiraa, toisela näytti vain irtorullaa ja kolmas ja neljäs ilman mitään apuja. Ei ollut aikomustakaan ottaa kiintorullaa, ja uskon että se oivalsi mitä halutaan. Tällaista samaa pitäisi varmaan seuraavaksi tehdä avarassa metsässä. Tänään olisi ollut pitkän radan/kahden kierroksen koko päivän mittaiset maastotreenit, mutta en mennyt. En usko, että ennen talvea on juurikaan pointtia tehdä etsintää, koirasta se nyt varmaan olisi ollut hauskaa mutta näkisin hyödyllisempänä tuon rulla-asian käsittelyn. Jos tässä nyt vielä kerkiää "normaaleja" treenejä olla niin kaipa sitä voisi jotkut hetsatut etsinnät käydä tekemässä.

Oivallusten ilotulitusta

Olin eilen rallytreeneissä, ja neuvoessani yhtä vasta lajin ja vissiin ylipäänsä kaiken harrastamisen aloittanutta ohjaajaa istu - täyskäännös oikealle - istu -kyltillä koin suuren valaistumisen itse. Koira on erittäin vauhdikas ja ohjaaja tuppaa hätäilyllä vain pahentamaan tilannetta. Pelkkä "rauhoitu" ei ollut toimiva ohje, enemmän selittämällä sain ohjaajan tekemään käännöksen tosi paljon hitaammin ja käskyttämään koiraansa aiemmin ("sivu"), jolloin lopputuloksena oli koira joka päätyi juuri oikealle kohdalle, eikä enää singonnut ohjaajan provosoimana jonnekin kilsaa liian eteen ja vinoon. Ja nyt seuraa oivallus: kyse ei ikinä ole pelkästä tekniikasta. Kyse on aina ja kaikissa lajeissa myös siitä, että ohjaaja oppii ohjaamaan omaa koiraansa tavalla joka tukee maksimaalisen laadukasta suoritusta. Auttaa koiraa onnistumaan, luo sille ne raamit missä sen on mahdollista tehdä paras suorituksensa. Eli yksinkertaisesti vilkkaan koiran omistaja oppii rauhoittamaan omaa toimintaansa niin, että suoritus näyttää ehjältä. Toki voidaan sitten keskustella siitäkin, että ohjaajan on voitava liikkua ihan miten haluaa ja koiran pitää oppia toimimaan silti oikein, mutta ainakin aloittelijan mielestä oli hirveän palkitsevaa kun hän pienellä oman toimintansa muutoksella sai ison muutoksen aikaan koirassa, ja heille mahdottomalta tuntunut tehtävä onnistui tosi nätisti. Henkkoht olen itse enemmän sitä mieltä, että ei näistä pitäisi tehdä mitään täysin epäoleellisia valtakysymyksiä "minulla on oikein vaikka seistä päälläni ja sen s**tanan koiran on toteltava silti". Kyse on tiimityöstä, ja on paljon hedelmällisempää kun ohjaaja tekee parhaansa auttaakseen koiraansa onnistumaan, eikä yritä olla mahdollisimman mulkku vain koska voi.

Aiheena oli "istu, käännös vasempaan, istu, istu - käännös vasempaan - istu" sekä "istu, 360 vasempaan, täyskäännös vasempaan, istu - täyskäännös vasempaan, istu - tk vasempaan - istu"  (ja samat oikealle) - tyyliset harjoitukset. Otin lopuksi Sienen, se teki kaiken sisäpuolella eli vasempaan tehtävät vasemmalla seuraten ja oikealla tehtävät oikealla seuraten. Sienellä on ihan jäätävän hieno takaosan käyttö oikealla, sen sijaan oikean puolen perusasentoa ei ole ja istu-käskyllä se istuu takaosa paikallaan pysyen eli päätyy aivan liian kauas mun taakse. En haluaisi pilata oikean puolen seuruuta opettamalla sitä laahaamaan persettä maassa, kun se on nyt niin hieno ja siltä on juuri vältytty kun istuminen ei ole siihen koskaan kuulunut. Opetettava varmaan ihan eri käsky sille. Vasemman puolen pa on kanssa vähän hukassa ja tarjoilee koko ajan korjaamista. Pitää käyttää yksi ilta sen muistutteluun, niin ongelma on varmasti tiessään. Joka tapauksessa pointti oli se, että tämän treenin ja varsinkin näiden virheiden aikana tajusin aivan kristallinkirkkaasti, että mä tiedän mitä teen, tiedän mitkä on oikeita ongelmia ja mitä ei ole, ja että koiran yrittäessä on hirveän väärin että sitä kielletään, jos se tekee väärin. Minäkin olen nuorta Sientä kovistellut sen istuessa vinoon sivulle, "ei noin!!". Koska sen pitää tietää mikä on väärin, ja blaa blaa.

Tästä päästään aasinsillalla seuraavaan asiaan: sanotaan, että on koiria, joiden mielestä tekeminen on itsessään palkitsevia, tai toisin sanoen koiria jotka palkkaantuu pelkästä tekemisestä. Kaikki ei sellaisia ole, ja tunnistan itsekin omissa koirissani sen eron. Aiemmin olen pitänyt sitä eniten ehkä motivaatiokysymyksenä: tekemisestä palkkautuvan koiran kanssa ei tartte murehtia jaksaako se kokeenomaisen palkattoman suorituksen loppuun, tai jaksaako se treenata vaikka olisi juuri ollut eri lajin treenit ensin, ylipäänsä siis treenejä ei ehkä tartte suunnitella niin huolella koska voi tehdä vähän sitä, tätä ja tota, ja jos jotain unohtui tai tuli hyviä uusia ideoita niin vielä kierros sitäkin. Lisäksi näen tämän niin, että koira jolle tekeminen on itsessään palkitsevaa, ei saa saada mahdollisuutta sekoilla omiaan ts. se on keskeytettävä heti jos se tekee väärin. Sille toiselle ei ehkä tule ikinä edes mieleen sekoilla omiaan - siis tarkoitan esim. kun sanotaan merkki ja koira juoksee ruutuun, se itsessään palkkaantuva nauttii siitä juoksemisesta vaikkei saisi mitään konkreettista palkkaa lainkaan, ja jaksaisi silti juosta vaikka kymmenen tai viisikymmentä kertaa yhtä suurella innolla sinne ruutuun. Tai rallyssa kun yrittää tehdä kieppiä mutta koira tarjoaa vain volttia eikä kuuntele.

Suurin oivallus liittyi imutukseen rally-tokoradan, tai minkä tahansa muun harjoituksen, osana. Sieni on koira jolle se ei sovi, se ei opi niin. Yleensähän tilanne menee jotenkin niin, että radalla on joku juttu mitä koira ei kovin hyvin osaa, se halutaan kuitenkin tehdä kokonaisuuden osana ja sitten neuvotaan että auta sitä siinä vaikka namilla. Operanttiin systeemiin Sienen kanssa tutustuttuamme olen pitänyt sellaista ihan järjettömänä. Sienelle ei koskaan ikinä milloinkaan tehdä ratoja, missä on tehtäviä joita se ei osaa. Ensin opetellaan tekniikkaa erikseen ja vasta sitten aletaan tehdä ensin parin kyltin yhdistelmiä ja vasta sitten pitempiä ratoja. Jos Sienelle ehtii tulla se "en osaa tätä" -fiilis, loppurata ei ainakaan paremmin mene ja koko homma on vain paska treeni. Nyt vasta tajusin, että tässäkin on varmaan eroa niissä, jotka palkkaantuu itse tekemisestä ja niissä, jotka ei, jotka siis tekevät vain ulkoisen palkkion saadakseen. Jos koirasta rally itsessään on kivaa, ja hetkellisen vaikean paikan jälkeen rata jatkuu helpoilla ja koiran mielestä kivoilla tempuilla, tai ylipäänsä vaan koira saa jatkaa tekemistä, koira varmasti pääsee tosi paljon paremmin yli siitä että oli vaikeaa eikä se osannut. Sieni ajattelee, että olipas vaikeaa eikä sitä huvita enää oikein edes yrittää, vaikka seuraavana olisi miten helppo temppu. Sieni on erikoislaatuinen eläin, miten paljon se onkaan avartanut minun maailmankuvaani ja opettanut ajattelemaan eri tavalla. Nykyään on vaan vähän vaikeaa muistaa, että kaikki eivät ole sellaisia ja joillekin ne mun ylenkatsomat menetelmätkin ihan oikeasti toimii :)

Tänään käytiin pitkästä, pitkästä aikaa pellolla. Suuri osa oli ajettu, osassa heinät vielä pellossa, muutama läntti oli kovin pitkää rehua. Jurppi ajaa paikalle ja todeta ettei oikein ole hyvää. Menin sitten paalien sekaan, ja koska maa oli tosi kovaksi tallattua ja sänki pystyssä, tein vain ihan lyhyet jäljet. Sieni vinkui autosta, se näki kun tallasin jälkiä. Odotellessa käytiin lenkillä. Pönen otin ensin, ja siitäkös riemu repesi: Sieni haukkui, kiljui ja ulvoi autossa niin etten ole eläessäni kuullut siitä lähtevän sellaista meteliä :O ! Pöneä en uskaltanut pidättää lainkaan ettei selkään käy mitään, ja onneksi se alun juoksemisen jälkeen tasaantuikin tosi kivaksi, alusta oli juuri sopivan vaikea. Ei niin vaikea kuin kuvittelin, ilmeisesti kosteus helpotti. Esineelle hyvä ilmaisu ja palkan jälkeen oli työ saada prof uskomaan, että se loppui valitettavasti jo siihen. Sienen vuoro alkoi niin, että nappasin alla olevan kuvan ulkovasta koirasta, harmi kun kitapurjeet ei näy paremmin :D Avatessani sille oven se suorastaan lensi sieltä, yleensä se hyppää alaspäin kohti maata, niin nyt se hyppäsi ylös-eteen... jäljellä ei mitään ihmeitä, muistiinpanoksi riittää että kasasta sai tosi paljon lisää pontta ja esineilmaisu oli aivan luokattoman hidas, koira jopa zoomaili pääsisikö esineen kiertämään jotta voisi jatkaa vaan. Se mitä jäin miettimään on se, että ensinnäkin tauko todellakin tekee terää motivaatiolle, ja toisekseen tässä on nyt hyvä esimerkki siitä mistä alussa kirjoitin: tekniikan lisäksi on aivan ensiarvoisen tärkeää oppia ohjaamaan oikein. Sientä ei ole koskaan pellolla kielletty, nypitty, painostettu tai edes ajateltu mitään näistä (myönnettäköön, että tänään oli aika lähellä rykäistä ja/tai nyppäistä siinä esineellä, että nyt prkl... mutta mitäpä siitä koiralle ärhentelemään, että sen mielestä jäljestys vs. esineet on aivan eri kannattavuussuhteissa kuin itse haluaisin. Vaikka voidaan ajatella että sen pitäisi tehdä ilmaisu kun se tasan tarkkaan tietää miten se tehdään, niin yhtä lailla voidaan tiedostaa se, että tässä on koira jota ei pakoteta tai se ei sitten jäljestä enää lainkaan.Pakottaminen on helppo ja nopeampi ratkaisumalli ihmisen mielestä, kouluttaminen ja kannattavuussuhteiden muuttaminen paljon työläämpää.). Koska Sieni on hirveän herkkä rankomiselle, uskon että tietoisella ilmapiirin valinnalla pellolla on iso merkitys. Kenttähommissa pentuaikojen koulutus ja pakottamisen yritykset näkyy kyllä edelleen, vaikka vuosia ollaankin oltu operantteja.

Ulvova.

Ei se nyt niin huono se alusta ehkä ollutkaan, itselle on vain kurjaa kun askeleet ei näy yhtään. Askeltarkkuuteen on vaikeaa puuttua jos itse ei näe missä ne askeleet on. Jos tässä vielä innostuisi kuitenkin ennen talvea jäljestämäänkin. Vaikka nyt onkin se SPKL:n lisenssikeskustelu kuumimmillaan ja ensimmäinen ajatus itsellänikin oli, että vammaisten koirien ohjaajana on ihan turhaa mitään kallista lisenssiä maksaa, kun ei tiedä pääseekö edes kokeisiin asti. Eipä noita FH2:n kokeita ollut yhtään ainoatakaan tarjolla kun niitä olen tässä ennen sairastumista silloin tällöin katsellut. Ensi vuonna ei saata mahtua yhtään sen paremmin. Holskujen rotumestikset jos pidetään niin kaipa sitä voisi ihan vitsillä sinne mennä, oli koulutustaso sitten mikä tahansa.

Ne hullut

Töppösen kanssa oli maanantaina pk-kentällä pitkästä aikaa sellaiset treenit, että se lähinnä roikkui mun hihassa. Kiva oli siinä tehdä koiratanssin temppua, jossa itse olen kyykyssä ja koira kiertää mun ja esineen ympäri, kun se ei oikein ottanut ohjausta vastaan vaan lähinnä tosiaan rääkyi ja näpsi menemään, ja mun naamahan se siinä sitten olisi tyrkyllä... totesin hyvin nopeasti, että ihan turha tässä nyt on tapella, annoin sille pallon ja seisoin katsomassa kun se tappoi sitä 30m päässä hangessa riehuen. En tiedä, voiko sunnuntain rallykoulutus vaikuttaa näin voimakkaasti. Pöne oli siellä mukana, ja joutui odottamaan koko päivän autossa. Käytin sitä pari kertaa pissalla väleissä ja aina se kusi hyvin hyvin nopeasti ja alkoi sitten vinkua ja kiskoa kohti hallia (jossa se ei ole koskaan käynyt, mutta tiesihän se, että siellä on treenit ja että Sieni vietiin sisään...). Mitään muuta erikoista en keksi ja se ei tosiaan aikoihin ole ollut noin hirveän raivokas treeneissä. Nuorempana tuollaista oli joskus enemmän.

Ulkopuolisen mielestä se ehkä näyttää hauskalta ja juuri siltä, että siinä ei koirasta intoa enää puutu. "Vau". Ohjaajana siinä tilanteessa vaan ei naurata yhtään. Tai kyllä mä sitten hymähdin ääneen, että pöne sä olet hullu, kun katsoin sitä pallon kanssa hillumista. Koirasta lähti hirveä murinakin kun se kävi niin kuumana ja purki raivoaan ja kyllähän se nyt vaan näyttää hassulta. Joskus nuorempana yritin enemmän tapella sen kanssa ja laittaa sen ruotuun, mutta koiratanssi varsinkin on laji johon en missään nimessä tahdo tuollaista virettä. Mikä pakko niitä temppuja on väkisin siis vääntää, en näe sitä millään lailla luovuttamisena että nousin ja annoin sille sen pallon vaan. Enemmän hallaa tekisin sillä konfliktilla, että yrittäisin saada sen käyttäytymään siivosti ja haluamani temput onnistumaan, tai jos olisin antanut sen kiertämisen ohessa purra vähän kaikkea :) Tämän kerran jälkeen kaikkina muina päivinä koira on taas ollut normaali ja paremmassa vireessä, eikä mitään ongelmaa ole ollut.

Mutta takaisin siihen mistä oikeastaan halusin kirjoittaa. Sitä raivoa katsellessani mietin, että mulla on jo yksi tällainen koira, ja niin hupaisalta kuin se näyttääkin, ei se ole oikeasti mitenkään kadehdittavaa tai kivaa. Miksi ihmeessä haluaisin holskun kokoisen raivopään? Miksi Sienen pitäisi käyttäytyä noin? Mitä hienoa siinä on, että treeni pitää keskeyttää, koska elukka käy liian kuumana tehdäkseen edes mitään osaamaansa, uuden oppimisesta nyt puhumattakaan? Onko sillä oikeasti itsekään kauhean onnellinen olo kun se on kuin riivattu? Sen jälkeen tyytyväisyys ja rauha oli varmasti oikein mukava tunne, mutta kokonaisuutta ajatellen suuret tunteet on aina jollain tapaa rankkoja ja kuluttavia.

Ehkä kyse onkin omassa päässäni ainakin jonkinlaisesta tasapainosta ja lopputuloksesta. Jos koira on kiihkeä ja vilkas ja ohjaaja on saanut sen hienosti pakettiin ja heidän katsominen tuottaa "vau"-elämyksen, se on jotenkin arvokkaampi saavutus kuin vähemmillä ominaisuuksilla varustetun koiran hieno, tasapainoinen suoritus? Koska vähemmän räjähtelevä koira on "helpompaa" saada tekemään hieno kokonaisuus? Kaverilla on kohta 4kk ikäinen käyttölabbis ja sen pentutreenejä seuratessa olen taas avannut silmäni monelle jutulle. Pentu on tosi vilkas ja tekevä ja sen sijaan että sille olisi imutettu seuraamista, perusasentoa, eteen tuloa tms sille on opetettu kohteita, luopumista, jätä-käskyä, irroittamista, tuomista, lähellä pysymistä, paikallaoloa häiriön alaisena jne. Se oli ollut kotonaan vain muutaman viikon kun tehtiin sille treeni, jossa se ohjaajan maahan-vihjeestä läjähti maahan. Asento oli toko- tai pk-ihmisen mielestä kauhea, jalat levisi miten sattuu ja pentu makasi lonkallaan ja milloin mitenkin kiemurassa. Pointtina oli kuitenkin tekniikan sijaan häiriö, ja minä sitten heittelin leluja pennun ohitse ja se pysyi maassa ja katseli vain! Palkkaa tuli toki tosi tiuhaan, mutta silti pentu oli aivan uskomattoman taitava luopumaan ja aktiivisesti hillitsemään itsensä. Hassua, miten paljon yleisesti hinkataan tekniikkaa ja nillitetään jostain asennosta ja toisaalta hetsataan ja hetsataan, ja sitten joskus vuoden iässä vasta havaitaan että nyt onkin ongelma kun se vinkuu ja on sinkoamaisillaan vähän kaiken perään eikä todellakaan ymmärrä itsehillinnästä mitään. Tietenkin koiria on tosi erilaisia, samoin lajeja ja tavoitteita, mutta minä uskon yhä vahvemmin että pentuna kannattaa panostaa niihin neljään perusasiaan: kohteet, luopuminen, lähellä pysyminen, rauhoittuminen. Kun ne on kunnossa, tekniikkahan on vain tekniikkaa! Perusasento tällä esimerkkini pennulle opetettiin käsittääkseni muutamalla treenillä laatikkomenetelmän avulla ja nyt se läjähtää sanallisella vihjeellä sivulle. Paikka on toki vielä elävä ja koipeliinipennun on fyysisesti mahdotonta hallita jalkojaan, mutta asento on myöhemmin nopea hioa priimaksi. Kestoa, häiriötä ym voi hyvin tehdä jo nyt vaikka se nyt kenottaakin siinä välillä vähän hassusti. Näin saa alusta asti massaa niihin taitoihin, joita pitää tärkeimpinä. Olin ihastuksesta mykkä kun näin miten niin pieni pentu osaisi niin monta asiaa pelkästä sanallisesta vihjeestä. Ei houkuttelua, ei käsiapuja, ei mitään mistä eroon pääseminen on äärimmäisen raivostuttavaa. Tämä kaikki liittyy asiaan siten, että itse arvostan nykyään eniten koiria joilla on esim. huolellinen sanallinen vihje-erottelu. Näyttävä sinkoilu jossa koira kyllä tekee paljon mutta enemmän mitä sattuu kuin mitä pyydettiin (sehän kuulostaa ihan pöneltä!) ei enää herätä läheskään niin suurta ihailua kuin ennen.

Koiratanssin osalta opetin pönelle pari uutta temppua. Toinen on takaapäin mun käsien muodostaman renkaan läpi hyppääminen ja toinen on meidän esineen ympäri kiertäminen kun pidän siitä kiinni ja olen kyykyssä itse. Nämä sujuu nyt jo aika hyvin. Työn alla on vielä minun kiertäminen. Rallyn saksalaisen tk:nhan se osaa ja sillä käskyllä + käsiavuilla kiertää kyllä, mutta mielentila on taas aivan väärä. Käskyä toistamalla koira luulee, että ei ollut tarpeeksi nopea tms ekalla ja luulee että korjautan koko ajan. Koska se ei ymmärrä missä on vika, vire sen kun kasvaa ja ääni alkaa. Plus että käsiohjaus on sellainen asia mitä tämän koiran kanssa haluan välttää viimeiseen asti, jos sen ottaa siihen mukaan, siitä ei päästä ikinä eroonkaan. Tarvitsen nimenomaan käytöksen, jossa itse voin pyöriä ja pitää käsiä miten haluan ja koira kiertää silti minua.

Aloitin opetuksen olemalla itse kyykyssä. Seisomalla sain vaan jumitusta kolmessa vahvassa positiossa (vasen, etu, oikea) eikä sheippaaminen tahi kosketuskeppi toiminut yhtään. Kyykyssä sain aika hyvin palkan suunnalla pelaamalla sheipattua useita kierroksia. Nyt pitäisi vielä päästä itse ylös. Ja opettaa sama vastapäivään ja tehdä vihje-erottelua.

Sienelle pitäisi kanssa opettaa ainakin yksi "täytetemppu", joka tulee niihin väleihin, missä varsinaisten juttujen välissä pitää tehdä jotain. Itseni ympäri pyörimistä kokeilin kanssa, mutta Sienellä on syliin tulo ja kumartaminen niin vahvoja, että se taas jumitti aika pahasti niissä. Sain vinkin, että palkatessa kääntyä itse takaisin uutta toistoa varten, ja tätä pitää ehkä kuitenkin kokeilla Sienelle. Luulen, että sen kanssa on helpompaa, että seison heti alusta asti.

Kommentoin tässä juuri kaverille, että mulla on tänä vuonna tarkoitus mennä Sienen kanssa kuuden eri lajin kokeeseen. Pönen kanssa kolmen. Suurin osa on toki lajeja, joista on jo paljon kokemusta, ei suinkaan olla aloitettu täysin alkeista. Esim. vepessähän Sieni olisi koevalmis heti kun saataisiin koepaikka. Mutta on siinä ihan jumalattomasti silti, ja ei ihme, kun välillä tuntuu, että mikään ei oikein etene. Jos päättäisi muutaman jutun mihin panostaa eikä tekisi kaikkea ristiin rastiin. Toisaalta on kivaa voida treenata juuri niitä liikkeitä, jotka on sillä hetkellä pop, oli laji mikä tahansa :) Koira ei tokikaan ymmärrä että ruutu ja kumarrus ei ole saman lajin temppuja joten mitäpä tuosta. Kuusi lajia sai kuitenkin mut yhtäkkiä näkemään Sienenkin taas aikamoisena koirana. Kyllä silläkin on tuloksia ja osaamista ihan mielettömästi. :)

NLP - mentaalivalmennus kilpailujännitykseen

Osallistun neljän kerran NLP-kurssille. Olen aiemmin käynyt verkkovalmennukset.fi - nettikurssin samasta aiheesta, ja vaikka en ehkä silloin paneutunut asiaan kovin intensiivisesti, mielenkiinto aihetta kohtaan heräsi. Ensimmäinen kerta oli viime viikolla. Jännitti aika lailla jo pelkkä kurssille meno, en tiennyt etukäteen yhtään paljonko siellä on väkeä ja mitä kurssilla tehdään. No, siitähän sitä tietää, että tarpeeseen tulee...?

Kurssilla sovittiin, että siellä käsitellyt asiat ovat luottamuksellisia, ja että kenenkään sanomisia ei muualla repostella. Varmistin kuitenkin, että yleisellä tasolla blogiin kirjoittaminen on ok, joten tässäpä nyt sitten aika ympäripyöreitä muistiinpanoja ehkä lähinnä itselleni muistin virkistykseksi. NLP ei muutenkaan ole aihe, jota voi opetella ulkoa tankkaamalla.

Aloitettiin kirjoittamalla paperille lyhyesti ranskalaisilla viivoilla ajatuksia, mitä ensimmäisenä tulee mieleen otsikolla "millainen itse olet laulajana". Minä kirjoitin epämusikaalinen, siksi huono ja epävarma. Olisin kirjoittanut "täysin surkea" tms, mutta arvelin että tässä on joku jippo, niin kaunistelin vähän :D Sen jälkeen vaihdettiin vieruskaverin kanssa papereita, ja piti katsoa silmiin ja käyttää kaverin nimeä lukiessaan hänelle ääneen hänen itse itsestään kirjoittamansa jutut. "Laura, olet laulajana epämusikaalinen, huono ja epävarma". Se kuulosti tosi törpöltä, ja todettiin, että kukaan ei koskaan sanoisi toiselle niin ilkeästi, kuin mitä kaikki kirjoittivat itse itsestään. Ihminen arvostelee itseään aivan eri tavalla kuin muita, ja on tosi paljon armottomampi ja raadollisempi. Miksi?

Sitä saa, mitä tilaa. Jos menee koekehään "en osaa, ei tästä tuu mitään" -mielellä, petaa itselleen epäonnistumisen. Sanat ovat vain 7-10 % viestinnästä, yli 90% on sanatonta -> koira aistii sen kaiken.

Uskomukset eivät välttämättä ole totta. Paljon esimerkkejä esim. alakoulusta, jossa opettajan tokaisema "olet surkea hiihtämään/piirtämään/tms" painaa mukana aikuiseksi asti, kunnes joskus ehkä antaa itselleen mahdollisuuden ja toteaa, että eihän se ollut lainkaan edes totta.

Pelolla on hyvä tarkoitus, ns. "rakettibensa". Pelko kertoo siitä, että taustalla on unelma tai haave.

Kilpailu alkaa 2-5 sekuntia ennen varsinaista alkua. Ne fiilikset, jotka silloin ovat vallalla, määräävät suorituksen kulun. Aivan ensiarvoisen tärkeää keskittyä tähän ja esim. antaa koiralle lähdössä reipas seuraamiskäsky (minkä ihan itse järkeilin ja tein viime kokeessa, jee hyvä minä!) jonkun kauhistuneen pihinän sijaan.

Löydettävä oikea tapa kommunikoida oman eläimen kanssa (vrt. jokaisella eri tapa kommunikoida työkaverin ja puolison kanssa).

Mieti, missä olet hyvä (esim. agility), ja yritä ammentaa sieltä työkaluja (esim. sosiaalisten tilanteiden jännittämiseen).

Joskus ns. "tyhjäpäätekniikka" voi toimia loistavasti. Ei siis odoteta mitään, otetaan vaan asiat vastaan niin kuin ne tulevat. Esim. lastensuojelun kotikäynti niin, ettei ole lukenut sadan sivun mittaista kansiota etukäteen, vaan menee vaan, keskittyy fiiliksiin ja esittäytymisen jälkeen kysyy asiakkaalta "kertoisitko omin sanoin, miksi minä olen täällä". Vrt. jos etukäteen lukenut kaiken ja lokeroinut jo mielessään asiakkaan tiettyyn lokeroon.

Lapselle sanottu "älä juokse" on huono ohje. Pitäisi sanoa "kävele rauhallisesti". Aivot ovat huonot tunnistamaan negaatiota, nuorena aivan erityisesti. Minulle tutumpi on esimerkki banaaneista. Jos sanotaan, että älä ajettele banaania, kaikki miettii että no appelsiini, omena, mikä vaan kunhan ei vaan tule se keltainen käyrä banaani mieleen, ei banaania... eli ne ajattelee sitä koko ajan kun yrittää estää sitä tulemasta tajuntaan. Sen sijaan "ajattele omenaa" on käsky, jota on helppo noudattaa ja piirtää mieleen kiiltävä, kirkas, mehukas omena. Eikä vilahda mitään keltaista.

"Meissä on jo kaikki". Opittava vain käyttämään.

"Anna itsellesi lupa syttyä".

Vaikeiden tilanteiden treenaamista

Kävin kaverin kanssa muutama viikko sitten iltapäiväruuhkassa keskustan kävelykadulla treenaamassa. Inspiroiduin fb:n rally-tokoryhmään postatun videon pohjilta. Keskustatreenejä on joskus aiemminkin vähän harrastettu. Minulle iso osa koejännitystä taitaa kuitenkin olla tietoisuus siitä, että kaikki katsoo. Jos vieläpä laskee koiran vapaaksi ja tekee yhtään mitään irtoamisliikkeitä, missä se näyttää ryntäilevän aivan valtoimenaan, kuumottaa pelkkä ajatuskin miten ihmiset mahtaa paheksua minua. Ihmisissäkin on toki eroja, täällä meillä päin ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun joku mielensäpahoittaja on oikeasti tullut karjumaan, että koirat kiinni ja pois täältä, jossain muualla kuulemma saa kehuja tottelevaisista koirista ja kommentteja että kiva että koulutat niitä.

Eka kerta oli kauheaa. Koska autoa ei saanut lähelle, pidin välillä taukoja niin, että olin kyykyssä ja rapsuttelin koiraa. Sillä aikaa oli hyvin aikaa zoomailla ympäristöä, ja jukoliste sitä määrää porukkaa, mikä kauppakeskuksen oven pieliin jäi tuijottamaan meitä. En nyt tarkoita satoja tai edes kymmeniä, mutta viisikin ventovierasta ohikulkijaa, jotka jättää omat toimensa ja pysähtyy katsomaan minun tekemisiä, tuntuu äärimmäisen kiusalliselta. Sieni ei ollut millänsäkään. Paras oli yksi pikkutyttö, joka kommentoi Sienen loikkimista äidilleen: "äiti katso, näitkö miten toi koira hyppäsi korkealle, äiti, vähänkö ihana!" :D Olisi halunnut tulla silittämään mangustia, mutta äitinsä sanoi, että ei saa nyt mennä häiritsemään, heillä näyttää olevan jotkut harjoitukset kesken, katsotaan vaan tästä. o_O

Tällä viikolla oltiin sitten VR:n asemalla. Illalla löytyy sellainen aika, jolloin kaksi junaa lähtee 3min välein eri suuntiin. Asemalla, jossa on just se kaksi raidetta, sehän on valtaisa ruuhka. Sovimme treffit parikymmentä minuuttia ennen sitä. Käytin koiran pissalla ja annoin sen vähän katsella paikkaa ensin, niin kuin tekisin kokeessakin. Sitten hetkeksi autoon ja uusi tuleminen varsinaisiin hommiin. Siinä kerkesin miettiä omia rutiinejani, niissä olisi varmasti vielä parantamisen varaa. Tarkoitan kaikkea sitä, mitä teen ennen treenien aloitusta, niitä juttuja, joista koira tietää, että nyt meillä on treenit. Juttuja, jotka olisi hyvä osata tehdä samoin ennen koetta, jotta koira osaa hakeutua oikeaan vireeseen. Tätä pitää vielä erikseen vähän miettiä.

Jotain on tapahtunut, koska minua ei jännittänyt enää ollenkaan niin paljoa. Ajattelin, että ihmiset katsoo mutta antaa heidän katsoa. Keskityin itse vain koiraan. Koira oli täydellisen hieno.

Seuraavaksi mun pitää varmaan ottaa se hihna pois, niin johan alkaa taas kuumottaa. Aseman pihalla remmissä olevan koiran kanssa oleminen nyt on täysin sallittua, niin jälleen epämukavuusalueelle päästäkseni pitää tehdä jotain, mikä lisää riskiä, että joku tulee valittamaan. Sitten, kun opin silti keskittymään vain koiraan ja pysymään kuplassa, olemme taas kehittyneet pykälän eteenpäin.

"Mutta nyt alkaa kuulostaa siltä, että kun olet vihdoin alkanut ymmärtää omaa koiraasi, on alkanut unohtua, että niitä muunkinlaisia on. Vieläpä enemmistö."

Mä tykkään Katasta, koska se ainakin sanoo suoraan :) Itsehän osaan olla varsinainen v***upää jos niikseen tulee, joten eipä mullekaan tartte aina niin kukkasin kaikkea sanoa. Tämäkin kommentti on siis itseni aloittamasta fb-avautumisesta. Siitä kehkeytyi oikeastaan aika hieno keskustelu, joka tuotti myös useasta ryhmästä eroamisen, x määrän vanhojen seurakavereiden poistoja kaverilistalta ja lopulta aikamoisen helpotuksen tunteen. Kannatti. Ehkäpä nyt oli aika lopettaa siinä välitilassa roikkuminen, lakata yrittämästä miellyttää vähän kaikkia ja todettava että aikansa kutakin. Tiedän mitä haluan, eikä vanhoissa jutuissa tartte roikkua vain siksi, että on helpompaa antaa niiden seurata mukana kuin itse pistää niille loppu.

Koiraharrastus on mennyt monessa lajissa, rodussa ja seurassa aivan liian kilpailuhenkiseksi. Ei riitä että on hyvä, pitää olla paras. Ei riitä että saa koulutustunnuksen, se pitää saada täydellisyyttä hipovilla pisteillä. Monessa lajissa ei todellakaan ole mahdollisuutta harrastaa vain omaksi iloksi, vaan pitää olla niitä tavotteita ja menestyä kokeissa. Esimerkiksi agility on yksi, joskus leikittelin ajatuksella että huvin vuoksi palaisin lajin pariin, mutta paitsi että mulla on vaan noita rikkinäisiä leluja, eihän sitä voi harrastaa missään sellaisena pelleilylajina 5cm rimoilla pelkkään yhteistyön hiomiseen keskittyen. Yhteistyönhän nimenomaan pitäisi olla kaikkien lajien ydin, se, että koira ymmärtää ihmistä ja ihminen osaa selittää koiralle.

Olen varmaan jossain määrin aika rasittavaa seuraa. Sieni sitä, Sieni tätä, meidän treenissä ei saa sitten tehdä niin, näin tai noin koska minun kultamussukka ei kestä sellaista. Minä minä minä, ja Sieni sieni sieni. Toisaalta jokainen koira ansaitsisi ohjaajan, joka oikeasti ajattelee juuri sen koiran parasta ja panostaa yhteistyöhön ylitse kaiken muun. Mä luulen, että tuon avautumisen jälkeen mulla on jäljellä treenikavereina ne, jotka mua ja mun sienestystä kestää ja hyväksyy sen. Ne joille se oli liikaa, sai lähteä. Ei muistella pahalla, mennään mieluummin jokainen tahoillamme elämässä eteenpäin. :)

Kuulin tänään ajatuksen siitä, että saman rodun harrastajien voi olla vaikeaa ymmärtää mun kaikkia ongelmia, koska meillä on kuitenkin niin paljon tuloksia. Miten niin jokin asia ei onnistu, kun tuloksetkin todistaa miten pitkälle on menty? Ymmärrän itsekin, että ei-niin-tavoitteellinen harrastaja ei varmaan pystykään samaistumaan siihen. Olin itsekin vielä joitakin vuosia tosi paljon tuloskeskeisempi ja millään ei ollut mitään väliä, kunhan sai koularin ja lisää titteleitä. Nykyään ajattelen aika eri tavalla: mitä väliä on millään koularilla, jos se on kauhealla suorituksella saatu? Miten se titteli muuttaa mitään, mitä treenikentällä koemme? Lisäksi tähän liittyy oleellisesti se, että ihan kuin jonkin tavoitteen saavuttaminen tekisi elämästä parempaa. Jos koira ahdistuu seuraamisessa, ja saa silti koularin X ja ahdistuu edelleen seuraamisessa, miten se koulari muuttaa tilannetta jotenkin siedättävämmäksi? Perusongelma on ja pysyy ja pitäisi ratkaista. Koiraharrastuksissa kukaan ei ole koskaan valmis, ja uutta opeteltavaa ja vanhojen hiomista löytyy aina. Siksikin ajatus siitä, että ei voi olla mitään oikeita ongelmia kun on niin menestynyt, on lähinnä tosi hassu.

Minusta on nykyään tosi kivaa treenata Sienen kanssa. Treenaan vain sellaisten ihmisten kanssa, paikoissa missä on hyvä olla. Mä luotan koiraan, että se on mukana. Ei ole pitkään aikaan tarttenut miettiä mitään motivaatiojuttuja lainkaan. Tuo koira puhkesi kukkaan silloin kun minä oikeasti aloin uskoa siihen. :)

PS. tokon ruutu hajosi täysin ennen joulua, olin lopulta metrin päässä lähettämässä ja koira oli silti kumman vaikeana ja näytti siltä ettei ollut koskaan kuullutkaan ruutu-vihjettä. Pidin taukoa tähän saakka, lähes kuukauden. Tänään kokeilin ex tempore ihan silkasta mielenkiinnosta. Ei mitään ongelmaa, oli reipas ja muisti hyvin jutun juonen. Minä olen oppinut olemaan ahdistumatta kaikesta niin helkkaristi. Joskus parasta mitä voi tehdä, on olla tekemättä yhtään mitään. (Toki tähän nyt vaikutti vähän sekin, että mun tokomotivaatio on kovin ailahtelevaista, ja totesin että voin vaan lopettaa ja keskittyä taas rallyyn, viis mistään ruuduista. Mutta jospa nyt taas kuitenkin...)

Kokeissa

Tuntuu, että päässä on hirveä määrä ajatuksia, mutta en saa niitä ulos. Tuntuu, että pitäisi julkaista täällä blogissakin toinen toistaan hienompia oivalluksia, mutta niitä ei nyt vaan ole.

Eilen vihdoin lauhtui vähän, ja pääsin parin tunnin metsälenkille. Mikään maailmassa ei ehkä ole niin hienoa kuin yksin pitkällä lenkillä käyminen. Siellä sielu vaan niin lepää. Luntakin oli juuri sopivasti jokunen sentti vastuksena. Minun aikuiset koirat ei juurikaan enää juokse, pöne pysyy varsin tarkasti polulla ja Sieni koluaa kyllä metsiä, mutta pääasiassa ravailee tai hissukseen laukkailee. Kerran se ryntäsi varmaan jonkun elukan perään, mutta senkin keskeytin heti alkuunsa kutsumalla sen pois. Välillä ne hetkeksi innostuu riehumaan (varoitus: videolla haukutaan!) keskenään. Tätä jaksaisi katsoa ikuisuuden. :) Ketään muuta tuskin kiinnostaa yhtään, mutta minulle siinä on kaksi maailman tärkeintä koiraa erittäin onnellisina. Mikään ei voisi näyttää paremmalta.

Loppiaisen kokeissa omaa vuoroa odotellessa jätin Sienen häkkiin ja menin kauemmas. Kävelin ympyrää ja hyppelin paikoillani pysyäkseni lämpimänä. Keskityin katsomaan vuoroaan odottavia ja kehään meneviä koirakoita. Moni oli silmin nähden jännittynyt ja varmaan siksi pahantuulinen, ja osan koirat näytti reagoivan siihen raskaammin kuin toisten. Ulkopuolisena on aina helppoa jeesustella, mutta kokeissa käymisestä ja koiran kohtelusta pitäisi puhua vieläkin enemmän. Ihminen on se, joka ilmoittaa koiran kokeeseen, laittaa sen autoon ja ajaa paikalle. Ihminen on se, joka sinne kehään haluaa mennä. Haluaako koira? Riittääkö se, että se suostuu tulemaan, vai pitäisikö sen oikeasti todella haluta sinne? Voiko kokeissa käymisen oikeuttaa sillä, että treeneissä on kuitenkin pääasiassa kivaa ja satunnainen kokeissa käyminen eli ns. paska treeni pitää vain sietää?

Ennen omaa vuoroa ohjaaja usein on varsin kummallinen. Outoja eleitä, hermostunutta liikehdintää, kehän kyttäämistä nähdäkseen koska sinne pitää mennä. Surullista on, jos koiran annetaan olla vapaasti mutta kuitenkin komennetaan sitä monesta asiasta: älä kyttää sitä, älä vedä hihnassa sinne, älä hauku, älä älä älä. Miksei sille voi sen sijaan antaa tehtävää ja pyytää jotain mitä haluaa sen tekevän? Eräs ohjaaja harjoitteli vielä tiukkoja käännöksiä juuri ennen kehään menoa nyppäämällä koiraa hihnalla joka käännöksessä. No, tyylinsä kullakin, mutta jotenkin kaiken tämän jälkeen tuntuu hassulta, että koiran odotetaan olevan kauhusta kankean, kaikin tavoin kummallisen ohjaajan kanssa innoissaan ja täysillä mukana.

Ennen kehään menoa kannattaisi enemmänkin panostaa positiivisen mielentilan luomiseen. Onko koira ehtinyt vilkaista ympäristöä, onko se luottavainen siellä? Jännittääkö sitä koiramäärä, huriseva lämmityslaite, meteli, jokin? Kiinnostaako sitä kanttiinin makkarakoju ihan hirveästi, pitäisikö sen saada vielä totutella ajatukseen, että nyt on tällainen häiriö mutta siitä ei kannata välittää? Onko koira käynyt kunnolla tarpeillaan ja riittävästi lämpätty, jotta se on saanut verrytellä autossa istumisen jälkeen ja on nyt fyysisesti ok? Oletko varmistanut, että koira tavoittelee palkkiota, on motivoitunut ja ymmärtää että nyt meillä on täällä uudessa paikassa ne tutut treenit? Onko sinulla rutiinit kehään menoon, missä ja miten koira odottaa ennen omaa vuoroanne, kuinka otat sen sieltä, miten valmistelet sen kehään? Oletko itse mahdollisimman hyväntuulinen ja yrität edes keskittyä siihen, miten kivaa on olla juuri täällä juuri tämän nimenomaisen koiran kanssa? Luotatko koiraasi ja siihen, että se tekee parhaansa? Hymyiletkö sille? Väkinäinenkin pakkohymyily tutkitusti lähettää omiin aivoihin signaalin siitä, että nyt minua hymyilyttää.

Koepaikalla palellessa mietin myös sitä, mikä saa ihminen haluamaan sellaista. Ensin pelätään kotona mahtaako auto käynnistyi -25 pakkasella. Sitten kun se lähti, ajetaan reilu tunti koepaikalle. Hirveä kamojen roudaaminen autosta halliin, jotta kaikki ei jäädy autossa. On siellä hallissakin perkeleen kylmä (-2). Odotellaan omaa vuoroa, edellinen luokka on vähän myöhässä. Paniikki meinaa hiipiä mieleen. Käydään vessassa ja lämpätään vähän koiran kanssa. Koira ei halua mennä maahan koska on niin kylmä. Radalla on kaksi maahan menon sisältävää kylttiä, meinaa taas alkaa ahdistaa. Edellisen luokan palkintojenjako on vihdoin ohi ja meidän rataantutustuminen alkaa. Ekaa kertaa koskaan olen radalla vielä kun aika loppuu. Hymyilen tuomarille poistuessani viimeisenä. Enää ei oikeastaan jännitä, olen saanut itseni aika hyvään tilaan. Sitten vaan odotellaan, että noin kahdeksan koiraa on ennen meitä. Kävelen taas ympyrää hallissa kauempana koiran häkistä. Sisäänheittäjä tulee kysymään mun numeroa, ihmettelee kun mulla ei ole koiraa hihnassa. Kaikilla muilla on, enkä ymmärrä miksi, mun koira saa odottaa mieluummin häkissä. Kun edellinen lähtee radalle, haen koirani. Riisun siltä kaksi takkia ja sitten hypitään yhdessä. Koira tuntuu iloiselta. Hyvältä. Sisäänheittäjä hymyilee meille. Ihan viime hetket olen kyykyssä kehän laidalla, koira nojailee muhun. Se puskee kuin kissa aina ollessaan onnellinen. Ei jännitä enää pahasti ainakaan, on kivaa mennä yhdessä kehään. Luotan koiraan, se on mun mukana. Suoritus kestää reilu pari minuuttia ja siihen käytösruutu päälle. Viidessä minuutissa ollaan ulkona. Palkkaan koiran, puen sen ja laitan takaisin häkkiin. Sitten odotellaan taas, ensin luokka loppuun ja sitten palkintojen jakoa. Sitten pakataan kaikki takaisin autoon ja lähdetään kotimatkalle. Onnellinen koira, onnellinen ohjaaja ja koularimerkki. Ei sitä voi selittää niille jotka sitä ei ymmärrä. Ei siinä ole mitään järkeä, mutta silti kokeessa onnistuminen tuntuu ohjaajalle vaan niin paljon paremmalta kuin pelkissä treeneissä onnistuminen.

Koejännitys

Omalla kohdallanihan tilanne on ikävä noidankehä: jännitän että koira ahdistuu ja lässähtää kokeessa -> koira ahdistuu -> ensi kerralla jännitän vielä enemmän. Tilanne ei tule ratkeamaan niin kauan kun emme saa onnistumisia. En voi luottaa koiraan, jolloin se ole luottamuksen arvoinen, ja koska en luota siihen, se ei pysty tekemään sitä mitä se osaa. Helppo olisi syyttää koiraa, ja kyllä minäkin olen painiskellut niiden "miksi sinun pitää olla niin herkkä ja nöyrä" -ajatusten kanssa. Koira ei kuitenkaan ole valinnut minua, eikä se ole valinnut niitä lajeja mitä harrastamme, eikä varsinkaan ikinä laittanut yhtään koeilmoittautumista mihinkään. Ongelma on minun ja itseään voi ihan täysin syyttää. Samoin ratkaisu lähtee vain ihmisestä. Koiran persoonaa ei voi muuttaa, mutta omia ajatuksiaan ja sitä kautta käytöstään kyllä. Helppoa ja nopeaa se ei ole, ja koejännitys onkin tosi ikävä vaiva. Onneksi sitä voi kuitenkin monella tavalla työstää. Tässä jotain ajatuksia:

Ylikouluta. Älä mene kokeeseen, ennen kuin koira oikeasti osaa jokaisen liikkeen. Kymppejä ei tarvitse tavoitella, mutta määrittele itsellesi haluttu osaamistaso ja pidä sitä kriteerinä. Jos esim. liikkeestä istuminen ei koskaan onnistu ekalla käskyllä ilman apuja, koira ei osaa sitä vielä. Käy mahdollisuuksien mukaan möllikokeissa tai ainakin ventovieraissa paikoissa ventovieraiden koirakoiden seassa. Jos häiriöt on vaikeita, panosta niihin. Muista, että jos treeneissä esim. tunnet kiusausta pitää koiran varmuuden vuoksi vielä kytkettynä, et ole valmis menemään kokeeseen, missä sinun on päästettävä koira vapaaksi. Mene vasta sitten, kun luotat koiraan treeneissä, eikä hihnan irroitus aiheuta mitään sydämentykytyksiä ohjaajassa. Kun tiedät, että koira osaa, sinulla on yksi jännitysmomentti vähemmän.

Yksittäisten liikkeiden riittävä osaaminen ei kuitenkaan riitä vielä mihinkään. Kokeessa et voi tuoda koiraa suoraan autosta kehään, vaan todennäköisesti joudut odottamaan vuoroasi hyvin kehän lähellä, jotta olet vamis, kun vuorosi koittaa. Koiran saamista odotuksen jälkeen sopivaan vireeseen on treenattava. Muista, että palkattomuus on myös iso asia. On koiria, joille "huijaaminen" toimii (koiraa palkataan treeneissä paljon ja vain kokeessa se ei saakaan niin usein nakkia), mutta valtaosan kanssa sitä on harjoiteltava. Joskus paljonkin, että vire ja motivaatio pysyy kokeesta toiseen halutulla tasolla. 

Ylipäänsä koesuoritus on iso kokonaisuus, joka tulee miettiä etukäteen alusta loppuun. Kotona on pakattava tavarat ja mietittävä, että kaikki tarpeellinen on varmasti mukana. Missä järjestyksessä toimit, kun tulet koepaikalle: koiran pissatus, ilmottautuminen, koepaikan katsastaminen, mahdollisten ratapiirrosten/kaukokäskyjen järjestyksen/tms katsominen seinältä, entä tarviiko itse käydä vessassa tai onko aikaa ja halua kahvitella ennen omaa vuoroa? Käytätkö koiraa vähän pitemmällä kävelyllä koealueen laidalla, jotta se saa orientoitua paikkaan, haistella ja kuulostella missä nyt ollaan? Entä henkinen puoli, kannattaako toimia robottina ja antaa koiran vähän niinkuin tehdä mitä se haluaa, vai kehutko ja palkkaat koiraa esim. ohituksista tai kontaktin otosta? Kertaatko vielä jotain liikkeitä? Palkkaatko koiraa esim. look at that -pelin hengessä jos joku tietty häiriö on sille tosi vaikea?

Kuinka paljon ennen omaa vuoroa haet koiran autosta? Miten valmistelet sen kehään? Mitä jos joudut odottamaan pitkään, kuinka koira odottaa, miten nostat sen sitten hommiin? Mitä teet, jos tuomarin tarvitseekin käydä vessassa juuri kun olet menossa kehään, ja joudut odottamaan ja uudelleen virittelemään koirasi kun tuomari palaa? Onko etäpalkka käytössä, oletteko jättäneet sen yhdessä, jos niin minne ja milloin?

Kuinka kehästä tullaan ulos? Sillä hetkellä se saattaa tuntua siltä, että hällä väliä, mutta jatkon kannalta sillä on suurtakin merkitystä ja itseäni kaduttaa, että olen antanut oman koirani koskaan rynniä remmi tiukalla kehästä palkalle. Jos koira on suorituksen ajan irti, miten kytket sen? Missä vaiheessa sanot sille palkkaa tarkoittavan vapautuksen? Mitä jos kyseessä on hallikoe ja sinun on mentävä ulos asti palkkaamaan koirasi, kuinka kuljetat sen väkijoukon läpi?

Entäs sitten epäonnistuminen, kun koira tekee jotain väärin? Tai itse sanot vahingossa väärän käskyn, tai kesken rally-tokoradan tajuat tekeväsi houkutusta väärään suuntaan? Rallyn uusimista pitää harjoitella, sekä koiran viretilan kannalta (koiralle uusimisen ei pitäisi merkitä virhettä), että ohjaajan oman pään hallinnan kannalta. Voi ei -mielentilaan ei saa jäädä kiinni, vaan virheen tiedostamisen jälkeen se on saatava heti pois mielestä ja jatkettava sujuvasti eteenpäin. Koiralle on mietittävä jokin rutiini, jos se esim. tekee väärän jäävän asennon. Merkkaatko virheen jotenkin liikkeen päätyttyä? Jatkatko normaalisti? Jos normaalisti kehut liikkeiden välissä, kehutko virheenkin jälkeen?

Kun käytännön asiat on selvillä, niitä on treenattava. Ja sitten on vielä se kaikki muu, se mitä on vaikeinta hallita. Ohjaajan oma pää. Koejännitys.

-ihmisen aivot eivät kovin hyvin ymmärrä negaatioita. Jos sanon, että nyt seuraavan puolen minuutin aikana älä ajattele banaania, ajattele sen sijaan jotain muuta hedelmää, kaikilla pyörii päässä se "älä vaan päästä keltaista, pitkulaista, kaarevaa banaania mieleen". Sen sijaan jos sanon, että ajattele appelsiinia, oranssia, mehevää, kirpeältä tuoksuvaa appelsiinia, kellään ei vilahda banaani edes alitajunnan reunoilla ja on helppoa keskittyä pelkkään appelsiiniin. Koiraharrastajalle tämä tarkoittaa sitä, että älä koskaan ajattele sitä mikä kaikki voi mennä pieleen, mitä ette osaa niin hyvin, miten "ei tästä tule mitään". Ajattele vain onnistumista. Ajattele sitä, miten koirasi parhaiten on osannut ne asiat jossain treenissä tehdä, ajattele sen loistavaa naamaa, suurta intoa, yhteistyötä, kuplaa.

-mieti tavoite konkreettiseen muotoon. "Pitää saada tulos" on huono tavoite. Se on aivan liian epämääräinen ja sisältää hirveästi tulkinnanvaraisia juttuja, joiden onnistumisesta on jälkikäteen vaikea sanoa. "Kehään meno onnistuu kuten treeneissä on harjoiteltu", "vire säilyy hyvänä loppuun asti", "liikkeestä maahanmenossa koira ottaa oikean asennon" jne on hyviä tavotteita. Kokeen jälkeen on helppo todeta, täyttyikö tavoite. Jos täyttyi, on syytä onnitella itseään ja olla tyytyväinen. Jos ei täyttynyt, on joku konkreettinen asia, johon pureutua treeneissä. Matkalla onnistuneeseen kokonaiseen koesuoritukseen ensimmäinen askel on tunnistaa ne kohdat, jotka epäonnistuivat. "Ei saatu tulosta" ei sisällä mitään infoa siitä, mitä pitää kouluttaa lisää, siksi se on myös huono tavoite.

-NLP-verkkokurssilta yksi minulle mieleinen lausahdus oli "kartta ei ole maasto". Se tarkoittaa sitä, että samasta maastosta voidaan tehdä hyvin erilaisia karttoja: mustavalkoisia, värillisiä, tiekarttoja, sateelliittikarttoja, maastokarttoja, eri mittakaavassa jolloin yksityiskohtien määrä on aivan erilainen jne. Jos kahdelle ihmiselle antaa kynän ja paperin ja pyytää piirtämään näkemästään kartan, he painottavat aivan eri asioita. Paraskin kartta on siis aina vain yksi tulkinta todellisuudesta, eli maastosta. Karttoja ei myöskään voi verrata toisiinsa ja asettaa paremmuusjärjestykseen - eri tarpeisiin on eri karttoja. Koekehässä tämä tarkoittaa sitä, että oman pään sisällä tuntuva kaaos on vain yksi kartta, yksi tulkinta todellisuudesta. Ei itse todellisuus. On aivan mahdollista hommata sinne jokin toinen kartta. :) Lisäksi kannattaa muistaa, että kaikilla muilla on omat karttansa ja muut näkevät tilanteen luultavasti eri tavalla kuin sinä itse.

-yllä olevaan vielä lisäyksenä: Suomessa on kokeita harva se viikonloppu. Luultavasti kukaan paikalla oleva ei muista sinua ja koiraasi enää kotiin ajaessaan, saati ensi viikolla tai seuraavana vuonna. "Kaikki katsoo" on siis aikamoista liioittelua. Kyllä ne katsoo, mutta loppujen lopuksi varsin tyhjin silmin, eikä ne muista mokasiko koirasi liikkeestä maahan menon jäämällä seisomaan vai menikö se hienosti maahan. Aika todella lahjakkaasti saa tehdä jotain pöyristyttävää, että kukaan oikeasti illalla sitä muistelisi. Ei siis kannata tuhlata aikaa miettimällä mitä muut mahdollisesti teistä ajattelee. Ei ne ajattele mitään.

-keskity siihen mitä haluat. Kerää itsellesi mietelauseita, valokuvia, piirroksia, sarjakuvia, musiikkia, mitä tahansa, mikä muistuttaa sinua siitä mitä haluat ja auttaa sinua pääsemään sopivaan mielentilaan.

-sitten pureskellaan vähän sitä jännitystä. Mitä oikeastaan jännität? Jännittäminen kannattaa purkaa atomeiksi, jolloin yleensä päästään paljon syvemmälle kuin että ahdistaa nyt vaan. Itseltään voi kysyä "miksi" tai "entä sitten" -kysymyksiä. Entä sitten, jos koira lässähtää koekehässä? Entä sitten, jos en saa sitä sieltä ylös? Entä sitten, jos tuomari keskeyttää ja saan nollan koiranettiin? Entä sitten, jos olen epäonnistunut siinä tilanteessa tämän koiran kanssa? Entä sitten, jos epäonnistun? Kannattaa miettiä, mikä epäonnistumisessa on niin vaikeaa ja kipeää. Koiran kanssa kannattaa tehdä myös se mielikuvaharjoittelu loppuun asti. Kuvitella pään sisällä se tilanne, jossa epäonnistutaan. Mitä koira tekee, mitä sinä teet, miltä se tuntuu, oikein mässäillä sillä, että kaikki mahdollinen menee pieleen, kaikki inhokki-ihmisetkin ovat katsomassa sitä. Mutta entä sitten? Sitten kytket koiran, tulet kehästä ulos ja menet kotiin. Koirasi on aivan sama kuin ennen tätä, se ei mennyt pilalle tai muuttunut huonoksi. Sinäkin olet oikeastaan täsmälleen se sama ihminen kuin ennen tätä koetta. Ihmiset voi puhua tai olla puhumatta, mutta eihän sekään loppujen lopuksi muuta mitään. Heillä on oma karttansa ja sinulla omasi. Oikeastaan mitään ei mennyt pahasti pieleen, kukaan ei kuollut eikä loukkaantunut, mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Kun kerran mässäilet tämän läpi, unohda se sen jälkeen. Muista varsinkin ennen koetta positiivinen ajatusten muoto.

-vähän vielä lisää suhteellisuudentajua: "meidän koe meni ihan päin persettä" on äärimmäisen pieni murhe. Jonkun toisen koira on kuolemaisillaan, kissa liiskaantui auton alle, lapsi on teholla, siskolla todettiin syöpä, mummo sai sydänkohtauksen jne. Oikeasti ei ole hitonkaan väliä miten yksi koe meni, jokaisella on elämässään paljon, paljon tähdellisempiäkin asioita.

-harjoittele kuplaa, yksinkertaisimmillaan ihan perusasentoa tai normaalia seuraamista niin, että sinä keskityt vain koiraan ja koira sinuun, avustaja häiritsee teitä. Tavoite on se, ettet jälkeen päin osaa edes sanoa, mitä kaikkea avustaja teki.

-usko itseesi, usko koiraasi, usko onnistumiseen. Päätä, että pystytte siihen. Luja tahto vie pitkälle. Jos asenne on "ei tästä taida tulla mitään", voit olla varma, että ei tulekaan. :)

-hymyile läpi kokeen. Tietoinen, väkinäinenkin hymyily antaa aivoille signaalin hyväntuulisuudesta, joten hymyile vaikka se olisi aluksi millainen irvistys tahansa!

-kokeita tulee aina uusia. Jopa SM-tason kisoja tulee heti vuoden päästä uudet. Se ei ole mikään ainutkertainen tilaisuus elämässäsi, missä on nyt pakko onnistua.

-koira ei ymmärrä kokeita tai tuloksista yhtään mitään. Se ei ole pettynyt nollatulokseen, eikä sitä haittaa jos piirinmestaruus meni jollekin toiselle teidän jäätyänne toisiksi. Sen elämä on tässä ja nyt. Sille tärkeintä on olla onnellinen. Nauttia harrastamisesta, tehdä asioita joista se tykkää, olla ihmisensä kanssa yhdessä. Tärkein tavoite pitäisi aina olla se, että meillä on hauskaa yhdessä. Joskus tulee se päivä, kun koiraystävää ei enää ole, ja luultavasti ne parhaat muistotkin ovat jostain ihan muualta kuin yksittäisistä koesuorituksista. Jokainen päivä voi olla viimeinen, aina voi sattua kaikenlaista, ja siellä koekehässäkin pitäisi keskittyä vain siihen, että eletään tässä ja nyt. Me. Yhdessä.

Tavoite ja sitä kohti eteneminen

Kanakurssilla puhutaan siitä, että jokainen koulutushetki on ainutlaatuinen ja ajan arvo tulee ymmärtää. Aiemmalta kurssilta olen kirjoittanut esimerkin: "Maanantaina aloitat uudessa työpaikassa ja taukohuoneeseen on katettu sen kunniaksi kunnon kakkukahvit. Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina on joka kerta toinen toistaan hienompi ja herkullisempi tarjoilu. Perjantaina astuessasi kahvihuoneeseen vesi kielellä pomosi on siellä ja tempaisee sinua mitään sanomatta suoraan turpiin. Onko hyvä mieli mennä maanantaina töihin? Kiinnostaako kahvihuoneen luomukset vai jätätkö mieluummin kokonaan tauon pitämättä? Otitko omat eväät mukaan vai oletko työpäivän vaan nälässä? Montako päivää, viikkoa tai vuotta tempaus säilyy mielessäsi, vaikka se ei koskaan enää toistuisi? Millä tavalla pomon täytyy pyytää anteeksi ja hyvitellä sinua, että annat anteeksi ja oikeasti olet rento ja luottavainen ja uskot, että se ei todellakaan ikinä toistu? Jos pomo puhisee kiukusta jollekin toiselle, käykö mielessäsi, että entä jos se kohta tempaisee minuakin niin kuin silloin kerran teki?"

Emme voi palata ajassa taaksepäin ja muuttaa jotakin, mitä joskus on tapahtunut. Yksikin pieni hermostuminen saattaa saada suurta vahinkoa aikaan, ja vaikka sen jälkeen on satoja tai tuhansia hyviä toistoja, mikään ei poista sitä faktaa, että niin on joskus tapahtunut. Vuosienkin jälkeen mielen perukoilla varmasti säilyy sellainen pieni epämukava tunne siitä, että niin tapahtui kerran. Epäluottamus. Varuillaan olo.

Aika on arvokasta myös siksi, että eläin oppii ihan koko ajan. Huonosti suunnitellussa treenissä se oppii ei-toivottuja asioita. Yksi setti huonoista toistoista palkkaamista ja kaksi settiä hyvistä toistoisto palkkaamista on tosi paljon vähemmän kuin pelkästään kaksi settiä hyvistä toistoista palkkaamista olisi. Koiraan tulee tosi paljon ohjelmoitua kaikkea turhaa, epäselvää ja tarpeetonta, millä vain vaikeutamme halutun informaation saamista perille. Vahvistetuissa asioissa ei varmasti aina ole oikein mitään logiikkaa. Silti ne jaksaa yrittää.

Minä olen muussakin elämässä äärimmäisen surkea sietämään turhautumista. Olen kärsimätön ja hermostun nopeasti jos asiat ei mene niin kuin haluan, tai tapahtuu jotakin niin että joudun muuttamaan suunnitelmaani. Tämä on iso ongelma koiran kouluttamisessa, ja tilanne on nyt jotenkin varsin pahasti päällä. Käytöksen aikaansaaminen on kivaa. Alun sheippaaminen on kivaa, kun ei ole vielä mitään odotuksia, ja kaikki mitä koira tekee, käy. Sitten kun pitää alkaa nostaa kriteeriä ja jättää osa toistoista palkatta, alkaa kiristää. Ja sitten, kun tulee se kerta, jolloin kriteeri on huonosti valittu, harjoitus liian vaikeasti mitoitettu eikä mistään tule oikein mitään, sitten alkaa hermostuttaa. Tämän on pakko onnistua!

Erään surkeasti menneen treenikerran jälkeen tulin maani myyneenä kotiin. "No mikä nyt on? Sehän on sun harrastus, ei noi ole sitä valinneet ja pyytäneet päästä mukaan", sanoi mies. "Jos jotain menee pieleen, eihän se voi olla niiden vika. Sen pitäisi olla silti kivaa niille". Hän ei tiedä koiraharrastuksesta yhtään mitään, mutta aikamoinen viisaus piilee näissä sanoissa. Se olen todellakin vain minä, joka pakkaa kamat ja koirat autoon, ajaa treeneihin, on tehnyt suunnitelman ja yrittää toteuttaa sitä. Jos homma ei toimi, eli harjoitus on liian vaikea, häiriö liian suuri, ympäristö turhan haastava tms ja koira ei toimi kuten halusin ja oletin, vika on täysin minun. Hermostuksissaan on vaan niin vaikeaa miettiä pikaratkaisu siihen, mitä kannattaisi muuttaa, jotta päästäisiin taas onnistumisiin. Luultavasti ihan hyvä ratkaisu olisi ottaa vaikka lelu esiin, leikkiä hetki ja viedä koira sitten pois, ja lopettaa treenit siltä kertaa siihen. Ainakaan se, että heittää koiran autoon ja kihisee kiukusta itsekseen kun ei tästä tule nyt hittojakaan, ei auta asiaa yhtään, ja kaikille jää vain huono mieli.

Eläin on äärimmäisen rehellinen tekemisissään. Se tekee sen, mikä sille on kannattavaa. Se tekee sitä, mitä olet sille vahvistanut. Jossakin tilanteissa (häiriö) se tekee sitä, mitä pystyy. Jos kriteeri on liian korkealla etkä saa sitä mitä olit olettanut, peli pitäisi viheltää välittömästi poikki, laittaa koira tauolle ja miettiä uudelleen mistä lähdetään liikkeelle, jotta epäonnistumisten ja turhauman sijaan päästään käsiksi onnistumisiin. Jos mielen uumenissakaan kerkiää kuohahtaa se "no mutta pitäisihän sen osata jo tämä...!", pitäisi välittömästi lopettaa treeni siihen, koska siitä se ärtymys vain lisääntyy ja sitten tapahtuu jotain peruuttamatonta. Jos koira ei tee jotakin, se ei osaa, tai toinen omistani ei pysty. Siihen ei auta se, että minä turhaudun. Siihen auttaa järjestelmällinen koulutus.

Suunnitelmallisuus on aina hyvästä, ja olen kehittynytkin paljon siitä alkuaikojen "otetaan koira kentälle ja tehdään jotain" -tyylistä. Sehän on juuri parhaimmillaan sitä ajan haaskausta, vahvistetaan kaikkea tosi epäloogisesti eikä missään ole päätä eikä häntää, jolloin koiran on vain vaikeampaa muodostaa kuvaa siitä mikä on kriteeri ja mistä palkka tulee. Minulla on nykyään yleensä tarkka suunnitelma autolta kentälle menoon ja treenin aloitukseen. Kriteeri on mietittynä. Se mikä ontuu, on juuri se tilanteen hallinta silloin, kun odotettu ei tapahdukaan ja kriteeriä täytyy laskea. Tuntuu ahdistavalta helpottaa tehtävää, pelkään että etenemisen sijaan junnataan vain paikoillaan. On vaikeaa tietää, koska pitää odottaa ja koska helpottaa tehtävää, kun toisaalta koiran pitää saada tehdä niitä virheitäkin ja hakea informaatiota siitä, mistä ei tule vahvistetta. Toisaalta yksikään palkatta jäänyt toisto ei opeta sille, mitä olisi pitänyt tehdä, ja jos palkatta jääneitä alkaa tulla kovin monia, treeni ei ole enää tehokasta ja eteenpäin vievää, vaan juuri sitä koulutusajan haaskausta.

Ei oo helppoo!

Lucyt

Kaveri linkkasi niin hyvän artikkelin, että pakko jakaa se eteenpäin! Mikäli englanti vaan sujuu niin klikkaapa lukemaan - se ehkä näyttää aluksi pitkältä ja vaikealta mutta kuvia on paljon ja on sujuvasti selattavissa. :)

Olen itse viimeisen vuoden aikana työstänyt paljon koiraharrastuksen ja kokeissa/kilpailuissa käymisen henkistä puolta. Koejännitystä, tavoitteita ja niiden saavuttamista tai saavuttamatta jäämistä, omaa motivaatiota ja viime kädessä kaikkea sitä, mikä on harrastamisen merkitys ja mikä on oikeasti koirallisessa elämässä tärkeää. Olen kehittynyt paljon ja välillä jonkinlainen sisäinen rauha pilkahtelee näkyviin. Työtä on silti vielä rutkasti edessä. Voisi sanoa, että olen löytänyt työkaluja ja räpeltänyt niitä, mutta en osaa tehdä niillä mitään oikeaa ja käyttää niitä hyödykseni. Suunta on kuitenkin oikea ja matka jatkuu.

Artikkeli käsittelee sitä, miksi me "Lucyt" olemme onnettomia ja koemme jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta elämässämme. Artikkelilla ei ole mitään tekemistä koiraharrastuksen kanssa, vaan se käsittelee laajemmin koko elämää, mutta se pätee aivan erinomaisen hyvin myös koirajuttuihin. Luettuani sen ajattelin ensin, että no joo, kovin tuttua asiaa, hauskat yksisarvisten kuvat, mutta ei ehkä mitään sen enempää ja se siitä. Mutta se jäi kuitenkin pyörimään mieleen ja nyt kun olen pari päivää sitä makustellut, se olikin aika hyvä! Ehkä nimenomaan niiden söpöjen kuvien takia: odotusten ja todellisuuden väliin jäävä alue on se mikä synnyttää turhautumisen ja pettymyksen tunteet. Kuva oli selkeä ja havainnollistava ja kirkasti mielessäni tuota muuten niin tuttua asiaa. Sehän se ongelma ylipäänsä vähän on: ei riitä että lukee, kirjoittaa, ajattelee tai käy mielessään läpi jotain jonkun muun sanomia kauniita lauseita. Ne asiat pitää itse sisäistää, ymmärtää ja sen jälkeen vielä saada käytäntöönkin.

Jos jollain on tiedossa hyviä samaa aihetta käsitteleviä sivustoja, ottaisin mielelläni linkkejä vastaan!