Paju

Fiery Fellow All In "Paju"
jackrusselinterrieri, uros
s. 10.4.2021

8 viikkoa, kuvan otti S.H.



Pajun tarina kulissien takana, kirjoitettu 25.5.2021:

Sienen odottamaton kuolema tammikuussa 2020 sysäsi liikkeelle monenlaisten tapahtumien ketjun; Lakki oli sen ensimmäinen osa. Käsissäni oli pentu, vanha koira ja suunnaton musta suru. Pentu kasvoi ja surukin joskus hälveni, mutta vanha koira se vain jatkoi vanhenemistaan. Vielä ennen joulua 2020, koiran ollessa 12 ja risat, uskoin, että tottakai otan sen seuraavana kesänä viikon vaellukselle mukaan. Ihmiset satunnaisesti kyseli miten se voi, enkä koskaan oikein ymmärtänyt kysymystä, siinähän se aivan normaalisti porskuttaa...? Kunnes joulun pyhinä alkoi ensin virtsankarkailu, sen seurauksena tulehdukset ja sinä talvena sen kunto vaan suorastaan romahti. Siitä tuli kertarytinällä vanha ja "miten se jaksaa" alkoi olla erittäin hyvin ymmärrettävä ja perusteltu kysymys, koska se ei enää jaksanut kuten ennen. Aika alkaisi loppua, vanha koira ei olisi täällä ikuisesti ja musta suru vaani taas.

Alusta asti oli selvää, että Lakissa on minulle todellakin riittävästi pk- ja muutakin harrastuskoiraa, eikä minulla ole enää mitään intoa ottaa vuoden tai kahdenkaan ikäerolla kahta palveluskoiraa. Tissinvälikoira on ollut joskus vitsillä mielessä (mun ikisuosikki olisi mäyräkoira nimeltä Pitko), mutta nyt se alkoi tuntua oikeasti hyvältä ratkaisulta tähän väliin. Koira, jonka ensisijainen tavoite olisi olla vain meidän kaikkien seurana, juoksuttaa Lakkia ja tuoda iloa meidän elämään. Itseni tuntien enhän minä malttaisi olla kouluttamatta edes kultakaloja, niin kai se sitten vähän jotain nosea, tanssia, rallya ja sellaista tekisi. Ei kuitenkaan mitään ensisijaista harrastuskoiraa, vaan pelkkä perusreipas asenne ja optimistinen suhtautuminen maailmaan olisi enemmän kuin tarpeeksi. Haluaisin kerrankin sellaisen  tukevasti omilla jaloillaan seisovan tyypin, jolle ei maailmaa tartteisi esitellä ja pehmustella. En jaksa kouluttaa eläinlääkärin käsittelyä, en haluaisi enää yhtään remmiräyhää enkä mitään muitakaan viirauksia, vaan ihan vaan sellainen normaali peruskoira kiitos.

Tunnen muutaman kivan mittelin, olen nähnyt kokeissa tosi päheitä japaninpystykorvia ja sitten on ne (parson)russelit. En kyllä varmasti edes tiedä kaikkia maailman pikkukoiria, mutta siinä oli pitkään mun puolitosissani miettimäni vaihtoehdot. Japsiryhmässä kyselin jo aiemmin koirista ja sain kutsun Jyväskylään parin harrastajan/kasvattajan luokse, kun korona hellittäisi ja siellä päin liikkuisin. Niissä on vaan sitä tukkaa aika paljon ja ennemmin haluaisin välillä ihan lyhytkarvaisen... Pissitulehduskuurin ollessa taas päällä taisin kysellä FB:n russeliryhmässä että millaista niiden irtipitäminen on ja onko terrieri ylipäänsä miten suuri shokki paimenten jälkeen, eli yleistä koulutettavuudesta ja sellaisesta. Kasvattajia en ollut vielä lähestynyt, uuteen rotuun soluttautuminen on aina tosi vaikeaa kun ei tunne ketään. Joka rodussa on niitä kasvattajia joista kannattaa pysyä kaukana, ja nyt olisi kyseessä rotu joka on huomattavasti yleisempi kuin mun aiemmat, eli kasvattajia ja myös niitä mätiä omenoita on moninkertaisesti enemmän. Aloittaminen tuntui kovin työläältä. Lisäksi oli mukavaa velloa siinä että ei tässä nyt mikään kiire ole, ja kyllä se pöne saattaa vielä vuosia porskuttaa. Sitten vaan aina tuli se aamu kun herätin koiran nukkumasta omasta pissalätäköstään, ja pieni ääni nalkutti sielussani, että on toimittava, aika lähestyy loppuaan.

Sitten laittoi rallysta puolituttu paikallinen viestiä että hei Laura, huomasin että kyselit russeliryhmässä rodusta, jos kiinnostaa tulla katsomaan rotua niin olisi pariviikkoiset pennut tässä kasvamassa. Pennut joista ei ole vielä edes ilmoitettu missään ja olisi mahis tiskin alta iskeä kiinni. En edes tiennyt että hän kasvattaa tai että hänellä on russelikin muiden koiriensa ohella, minulle hän oli aina se beussiharrastaja :D. Koronan lisäämän kysynnän vuoksihan näillä kaikilla pikkukoirilla on sellaiset parin vuoden jonot, jos ventovieraalta lähtisi kyselemään. Tosin mulle taas kerran sanottiin toisaalta, että mun harrastusmeriiteillä menee varmaan monen jonon ohi ventovieraanakin, mutta mä en kyllä oikein ymmärrä miksi ketään russelikasvattajaa kiinnostaisi millaisia palveluskoirakoetuloksia mun aiemmilla koirillani on...

No joka tapauksessa odotettiin pari viikkoa että pennut kasvoi, kävin pällistelemässä niitä, sanoin sekä ennen että jälkeen käyntini että rotu vaikuttaa hauskalta mutta emmä kyllä nyt just tähän saumaan mitään pentua ollut ajatellut. Odotettiin vielä pari viikkoa ennen uutta käyntiä ja sitten, no, siinä se nyt sitten on. :D :D :D :D Elämäni impulsiivisin ostos, enkä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Päätin jälkimmäisellä kerralla sinne ajaessani ja vielä autossa juupas-eipäs-valinnan kanssa tuskaillessani, että jos ne ei ole välittömästi mun naamalla, en ota. Mutta ne oli, kaikki pennut ja emä toki jo ekalla kerralla luikerteli syvälle kurkkuun sylissäni istuen. Ne oli ihan sikareippaita ja sosiaalisia ja kaikki myös roikkui sellaisella täyden suun alligaattoriotteella mun housuissa.

Jotkut ihmiset kuulemma rakastaa pentuja ja sekoaa niistä täysin. Minä en. Minä en pidä pennuista. Kamalan väsyttävä ajatus, että just kun Lakki alkaa osata alkeellista itsehillintää ja sen remmikäytöskään ei ole enää ihan ö-luokassa, ottaa nyt seuraava ääliö pilaamaan meidän arki. Taas menee vuosi että saa rampata ulkona, se ei osaa eikä ymmärrä mitään ja niitä pitää käyttää erikseen ja argh. Haluaisin vain koiran. Aikuisissa koirissa on se vika että ne ei ole koskaan tyhjiä tauluja, niillä on aina historia, ja yleensä siellä on jotain minkä olisin itse kirjoittanut toisin. Kodinvaihtaja ei siis oikein ollut vaihtoehto sekään, en jaksa alkaa kuntouttaa koiraa. Haluaisin pennun, joka kasvaisi päivässä viikon. Siten se olisi aika äkkiä vuoden ikäinen ja minun kirjoittamani tarina, jolla olisi jo aivot päässä.

En myöskään halunnut kolmea koiraa. Meillä oli viikon ajan kolme vuonna 2016, kun lainabelgi oli viikon sosiaalistumassa. Se oli kamalaa. Toisaalta... viime keväänä kun olin käyttänyt pienen Lakin pissillä ja menin sitten hakemaan töppösen vuorollaan, tajusin ekan kerran puskaa haistelevaa töppöstä tuijottaessani, että ihan sama onko niitä aikuisia yksi vai kaksi siinä aikuisten vuorolla, on joka tapauksessa erikseen aikuisten ja lasten vuorot. Koin silloin suunnatonta surua siitä, etten ehtinyt ottaa Sienen kasvatettavaksi yhtään pentua, kun jahkailin sen kolmannen kanssa siksi että kolme on vaan niin työlästä. Yhtä työläs se pentu on joka tapauksessa.

Välillä ajattelin, että ei missään tapauksessa. Ei nyt mitään pentua. Antaa pönen elää minkä se elää ja katsotaan sitten tilannetta. Pönellä on välillä hyviä päiviä ja se vaikuttaa melkein yhtä virkeältä kuin viime syksynä. Sitten on niitä päiviä, kun löydän sen alta ihan kunnon pissalammikon, se on vaan jotenkin väsynyt ja dementoitunut, ei oikein huvittaisi mennä edes metsään ja se ehdottelee että käännytäänkö jo kotiin ennen kuin ollaan edes päästy mihinkään. Sydäntä särkee ja ajattelen, että sinun täytyy päästä pois ennen kuin elämässä ei ole muuta sisältöä kuin sisällä omissa kusissa makaaminen. Ettet sinä luultavasti enää näe seuraavaa talvea. Jos nyt en ota pentua, sitten voi mennä vuosi tai pari, että saan sellaisen. Se on pitkä aika Lakin olla ainoa koira. Kyllähän se pärjäisi, mutta miksi antaa taas asioiden vaan tapahtua ja ihmetellä sitten kun paskat on housussa, että olisiko kannattanut vähän ennakoida ja toimia aiemmin.

Kaikesta huolimatta halusin myös, että pöne ehtii nähdä vielä yhden. Lakki on takuulla (ensijärkytyksestä päästyään, olen varma että se pahastuu ikihyviksi kun menettää roolinsa talouden lellipentuna!) aivan huligaani isoveljenä ja ne vaan pudottaa yhdessä kaikki taulut ja kaataa telkkarit. Halusin, että pöne olisi pitämässä lapsille kuria ja kasvattaisi mulle vielä yhden.

Pentujen ollessa viisiviikkoisia oli mummon hautajaiset. Minun viimeisin isovanhempi, se läheisin kaikista. Kaksi päivää hautajaisten jälkeen tulin ihan saatanan kipeäksi päätyen kolmantena sairaspäivänä päivystykseen asti. Maatessani päivystyksessä ajattelin mummoa ja vannoin että nyt jos jään henkiin niin otan sen pennun. Elämä on tässä ja nyt ja hittojako tässä kuhnailemaan. Mummon tyttönimi oli Pajunen, jota olen monesti myös miettinyt ottavani käyttöön itselleni, kun olen tällainen luonnon suuri ystävä. Teinkin siitä nyt koiran. Mummo paheksui jo kahdenkin koiran osalta sitä miksi yksi ei riitä. Hänestä koirat oli sellaista humputusta ja olisi pitänyt laittaa ne pois ja keskittyä opiskelemaan parempi ammatti, joten hän ei varmaan olisi antanut siunaustaan kolmannelle koiralle. Kyllä hän silti eläimistä tykkäsi ja aina siellä käydessämme kaivoi kaksi kippoa ja syötti kummallekin kaiken maailman herkut - eiköhän häneltä olisi kolmaskin kippo löytynyt.

***

1 kommentti:

  1. Hauska elämänmakuinen tarina, Laura maista sujuvaa kirjoitusta ja mukasnsatempaavaa🥰, saatan päästä seuraamaan tätä porukkaa suht läheltä😊

    VastaaPoista