Tuntuu, että päässä on hirveä määrä ajatuksia, mutta en saa niitä ulos. Tuntuu, että pitäisi julkaista täällä blogissakin toinen toistaan hienompia oivalluksia, mutta niitä ei nyt vaan ole.
Eilen vihdoin lauhtui vähän, ja pääsin parin tunnin metsälenkille. Mikään maailmassa ei ehkä ole niin hienoa kuin yksin pitkällä lenkillä käyminen. Siellä sielu vaan niin lepää. Luntakin oli juuri sopivasti jokunen sentti vastuksena. Minun aikuiset koirat ei juurikaan enää juokse, pöne pysyy varsin tarkasti polulla ja Sieni koluaa kyllä metsiä, mutta pääasiassa ravailee tai hissukseen laukkailee. Kerran se ryntäsi varmaan jonkun elukan perään, mutta senkin keskeytin heti alkuunsa kutsumalla sen pois. Välillä ne hetkeksi innostuu riehumaan (varoitus: videolla haukutaan!) keskenään. Tätä jaksaisi katsoa ikuisuuden. :) Ketään muuta tuskin kiinnostaa yhtään, mutta minulle siinä on kaksi maailman tärkeintä koiraa erittäin onnellisina. Mikään ei voisi näyttää paremmalta.
Loppiaisen kokeissa omaa vuoroa odotellessa jätin Sienen häkkiin ja menin kauemmas. Kävelin ympyrää ja hyppelin paikoillani pysyäkseni lämpimänä. Keskityin katsomaan vuoroaan odottavia ja kehään meneviä koirakoita. Moni oli silmin nähden jännittynyt ja varmaan siksi pahantuulinen, ja osan koirat näytti reagoivan siihen raskaammin kuin toisten. Ulkopuolisena on aina helppoa jeesustella, mutta kokeissa käymisestä ja koiran kohtelusta pitäisi puhua vieläkin enemmän. Ihminen on se, joka ilmoittaa koiran kokeeseen, laittaa sen autoon ja ajaa paikalle. Ihminen on se, joka sinne kehään haluaa mennä. Haluaako koira? Riittääkö se, että se suostuu tulemaan, vai pitäisikö sen oikeasti todella haluta sinne? Voiko kokeissa käymisen oikeuttaa sillä, että treeneissä on kuitenkin pääasiassa kivaa ja satunnainen kokeissa käyminen eli ns. paska treeni pitää vain sietää?
Ennen omaa vuoroa ohjaaja usein on varsin kummallinen. Outoja eleitä, hermostunutta liikehdintää, kehän kyttäämistä nähdäkseen koska sinne pitää mennä. Surullista on, jos koiran annetaan olla vapaasti mutta kuitenkin komennetaan sitä monesta asiasta: älä kyttää sitä, älä vedä hihnassa sinne, älä hauku, älä älä älä. Miksei sille voi sen sijaan antaa tehtävää ja pyytää jotain mitä haluaa sen tekevän? Eräs ohjaaja harjoitteli vielä tiukkoja käännöksiä juuri ennen kehään menoa nyppäämällä koiraa hihnalla joka käännöksessä. No, tyylinsä kullakin, mutta jotenkin kaiken tämän jälkeen tuntuu hassulta, että koiran odotetaan olevan kauhusta kankean, kaikin tavoin kummallisen ohjaajan kanssa innoissaan ja täysillä mukana.
Ennen kehään menoa kannattaisi enemmänkin panostaa positiivisen mielentilan luomiseen. Onko koira ehtinyt vilkaista ympäristöä, onko se luottavainen siellä? Jännittääkö sitä koiramäärä, huriseva lämmityslaite, meteli, jokin? Kiinnostaako sitä kanttiinin makkarakoju ihan hirveästi, pitäisikö sen saada vielä totutella ajatukseen, että nyt on tällainen häiriö mutta siitä ei kannata välittää? Onko koira käynyt kunnolla tarpeillaan ja riittävästi lämpätty, jotta se on saanut verrytellä autossa istumisen jälkeen ja on nyt fyysisesti ok? Oletko varmistanut, että koira tavoittelee palkkiota, on motivoitunut ja ymmärtää että nyt meillä on täällä uudessa paikassa ne tutut treenit? Onko sinulla rutiinit kehään menoon, missä ja miten koira odottaa ennen omaa vuoroanne, kuinka otat sen sieltä, miten valmistelet sen kehään? Oletko itse mahdollisimman hyväntuulinen ja yrität edes keskittyä siihen, miten kivaa on olla juuri täällä juuri tämän nimenomaisen koiran kanssa? Luotatko koiraasi ja siihen, että se tekee parhaansa? Hymyiletkö sille? Väkinäinenkin pakkohymyily tutkitusti lähettää omiin aivoihin signaalin siitä, että nyt minua hymyilyttää.
Koepaikalla palellessa mietin myös sitä, mikä saa ihminen haluamaan sellaista. Ensin pelätään kotona mahtaako auto käynnistyi -25 pakkasella. Sitten kun se lähti, ajetaan reilu tunti koepaikalle. Hirveä kamojen roudaaminen autosta halliin, jotta kaikki ei jäädy autossa. On siellä hallissakin perkeleen kylmä (-2). Odotellaan omaa vuoroa, edellinen luokka on vähän myöhässä. Paniikki meinaa hiipiä mieleen. Käydään vessassa ja lämpätään vähän koiran kanssa. Koira ei halua mennä maahan koska on niin kylmä. Radalla on kaksi maahan menon sisältävää kylttiä, meinaa taas alkaa ahdistaa. Edellisen luokan palkintojenjako on vihdoin ohi ja meidän rataantutustuminen alkaa. Ekaa kertaa koskaan olen radalla vielä kun aika loppuu. Hymyilen tuomarille poistuessani viimeisenä. Enää ei oikeastaan jännitä, olen saanut itseni aika hyvään tilaan. Sitten vaan odotellaan, että noin kahdeksan koiraa on ennen meitä. Kävelen taas ympyrää hallissa kauempana koiran häkistä. Sisäänheittäjä tulee kysymään mun numeroa, ihmettelee kun mulla ei ole koiraa hihnassa. Kaikilla muilla on, enkä ymmärrä miksi, mun koira saa odottaa mieluummin häkissä. Kun edellinen lähtee radalle, haen koirani. Riisun siltä kaksi takkia ja sitten hypitään yhdessä. Koira tuntuu iloiselta. Hyvältä. Sisäänheittäjä hymyilee meille. Ihan viime hetket olen kyykyssä kehän laidalla, koira nojailee muhun. Se puskee kuin kissa aina ollessaan onnellinen. Ei jännitä enää pahasti ainakaan, on kivaa mennä yhdessä kehään. Luotan koiraan, se on mun mukana. Suoritus kestää reilu pari minuuttia ja siihen käytösruutu päälle. Viidessä minuutissa ollaan ulkona. Palkkaan koiran, puen sen ja laitan takaisin häkkiin. Sitten odotellaan taas, ensin luokka loppuun ja sitten palkintojen jakoa. Sitten pakataan kaikki takaisin autoon ja lähdetään kotimatkalle. Onnellinen koira, onnellinen ohjaaja ja koularimerkki. Ei sitä voi selittää niille jotka sitä ei ymmärrä. Ei siinä ole mitään järkeä, mutta silti kokeessa onnistuminen tuntuu ohjaajalle vaan niin paljon paremmalta kuin pelkissä treeneissä onnistuminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti