Tavoite ja sitä kohti eteneminen

Kanakurssilla puhutaan siitä, että jokainen koulutushetki on ainutlaatuinen ja ajan arvo tulee ymmärtää. Aiemmalta kurssilta olen kirjoittanut esimerkin: "Maanantaina aloitat uudessa työpaikassa ja taukohuoneeseen on katettu sen kunniaksi kunnon kakkukahvit. Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina on joka kerta toinen toistaan hienompi ja herkullisempi tarjoilu. Perjantaina astuessasi kahvihuoneeseen vesi kielellä pomosi on siellä ja tempaisee sinua mitään sanomatta suoraan turpiin. Onko hyvä mieli mennä maanantaina töihin? Kiinnostaako kahvihuoneen luomukset vai jätätkö mieluummin kokonaan tauon pitämättä? Otitko omat eväät mukaan vai oletko työpäivän vaan nälässä? Montako päivää, viikkoa tai vuotta tempaus säilyy mielessäsi, vaikka se ei koskaan enää toistuisi? Millä tavalla pomon täytyy pyytää anteeksi ja hyvitellä sinua, että annat anteeksi ja oikeasti olet rento ja luottavainen ja uskot, että se ei todellakaan ikinä toistu? Jos pomo puhisee kiukusta jollekin toiselle, käykö mielessäsi, että entä jos se kohta tempaisee minuakin niin kuin silloin kerran teki?"

Emme voi palata ajassa taaksepäin ja muuttaa jotakin, mitä joskus on tapahtunut. Yksikin pieni hermostuminen saattaa saada suurta vahinkoa aikaan, ja vaikka sen jälkeen on satoja tai tuhansia hyviä toistoja, mikään ei poista sitä faktaa, että niin on joskus tapahtunut. Vuosienkin jälkeen mielen perukoilla varmasti säilyy sellainen pieni epämukava tunne siitä, että niin tapahtui kerran. Epäluottamus. Varuillaan olo.

Aika on arvokasta myös siksi, että eläin oppii ihan koko ajan. Huonosti suunnitellussa treenissä se oppii ei-toivottuja asioita. Yksi setti huonoista toistoista palkkaamista ja kaksi settiä hyvistä toistoisto palkkaamista on tosi paljon vähemmän kuin pelkästään kaksi settiä hyvistä toistoista palkkaamista olisi. Koiraan tulee tosi paljon ohjelmoitua kaikkea turhaa, epäselvää ja tarpeetonta, millä vain vaikeutamme halutun informaation saamista perille. Vahvistetuissa asioissa ei varmasti aina ole oikein mitään logiikkaa. Silti ne jaksaa yrittää.

Minä olen muussakin elämässä äärimmäisen surkea sietämään turhautumista. Olen kärsimätön ja hermostun nopeasti jos asiat ei mene niin kuin haluan, tai tapahtuu jotakin niin että joudun muuttamaan suunnitelmaani. Tämä on iso ongelma koiran kouluttamisessa, ja tilanne on nyt jotenkin varsin pahasti päällä. Käytöksen aikaansaaminen on kivaa. Alun sheippaaminen on kivaa, kun ei ole vielä mitään odotuksia, ja kaikki mitä koira tekee, käy. Sitten kun pitää alkaa nostaa kriteeriä ja jättää osa toistoista palkatta, alkaa kiristää. Ja sitten, kun tulee se kerta, jolloin kriteeri on huonosti valittu, harjoitus liian vaikeasti mitoitettu eikä mistään tule oikein mitään, sitten alkaa hermostuttaa. Tämän on pakko onnistua!

Erään surkeasti menneen treenikerran jälkeen tulin maani myyneenä kotiin. "No mikä nyt on? Sehän on sun harrastus, ei noi ole sitä valinneet ja pyytäneet päästä mukaan", sanoi mies. "Jos jotain menee pieleen, eihän se voi olla niiden vika. Sen pitäisi olla silti kivaa niille". Hän ei tiedä koiraharrastuksesta yhtään mitään, mutta aikamoinen viisaus piilee näissä sanoissa. Se olen todellakin vain minä, joka pakkaa kamat ja koirat autoon, ajaa treeneihin, on tehnyt suunnitelman ja yrittää toteuttaa sitä. Jos homma ei toimi, eli harjoitus on liian vaikea, häiriö liian suuri, ympäristö turhan haastava tms ja koira ei toimi kuten halusin ja oletin, vika on täysin minun. Hermostuksissaan on vaan niin vaikeaa miettiä pikaratkaisu siihen, mitä kannattaisi muuttaa, jotta päästäisiin taas onnistumisiin. Luultavasti ihan hyvä ratkaisu olisi ottaa vaikka lelu esiin, leikkiä hetki ja viedä koira sitten pois, ja lopettaa treenit siltä kertaa siihen. Ainakaan se, että heittää koiran autoon ja kihisee kiukusta itsekseen kun ei tästä tule nyt hittojakaan, ei auta asiaa yhtään, ja kaikille jää vain huono mieli.

Eläin on äärimmäisen rehellinen tekemisissään. Se tekee sen, mikä sille on kannattavaa. Se tekee sitä, mitä olet sille vahvistanut. Jossakin tilanteissa (häiriö) se tekee sitä, mitä pystyy. Jos kriteeri on liian korkealla etkä saa sitä mitä olit olettanut, peli pitäisi viheltää välittömästi poikki, laittaa koira tauolle ja miettiä uudelleen mistä lähdetään liikkeelle, jotta epäonnistumisten ja turhauman sijaan päästään käsiksi onnistumisiin. Jos mielen uumenissakaan kerkiää kuohahtaa se "no mutta pitäisihän sen osata jo tämä...!", pitäisi välittömästi lopettaa treeni siihen, koska siitä se ärtymys vain lisääntyy ja sitten tapahtuu jotain peruuttamatonta. Jos koira ei tee jotakin, se ei osaa, tai toinen omistani ei pysty. Siihen ei auta se, että minä turhaudun. Siihen auttaa järjestelmällinen koulutus.

Suunnitelmallisuus on aina hyvästä, ja olen kehittynytkin paljon siitä alkuaikojen "otetaan koira kentälle ja tehdään jotain" -tyylistä. Sehän on juuri parhaimmillaan sitä ajan haaskausta, vahvistetaan kaikkea tosi epäloogisesti eikä missään ole päätä eikä häntää, jolloin koiran on vain vaikeampaa muodostaa kuvaa siitä mikä on kriteeri ja mistä palkka tulee. Minulla on nykyään yleensä tarkka suunnitelma autolta kentälle menoon ja treenin aloitukseen. Kriteeri on mietittynä. Se mikä ontuu, on juuri se tilanteen hallinta silloin, kun odotettu ei tapahdukaan ja kriteeriä täytyy laskea. Tuntuu ahdistavalta helpottaa tehtävää, pelkään että etenemisen sijaan junnataan vain paikoillaan. On vaikeaa tietää, koska pitää odottaa ja koska helpottaa tehtävää, kun toisaalta koiran pitää saada tehdä niitä virheitäkin ja hakea informaatiota siitä, mistä ei tule vahvistetta. Toisaalta yksikään palkatta jäänyt toisto ei opeta sille, mitä olisi pitänyt tehdä, ja jos palkatta jääneitä alkaa tulla kovin monia, treeni ei ole enää tehokasta ja eteenpäin vievää, vaan juuri sitä koulutusajan haaskausta.

Ei oo helppoo!