Ne hullut

Töppösen kanssa oli maanantaina pk-kentällä pitkästä aikaa sellaiset treenit, että se lähinnä roikkui mun hihassa. Kiva oli siinä tehdä koiratanssin temppua, jossa itse olen kyykyssä ja koira kiertää mun ja esineen ympäri, kun se ei oikein ottanut ohjausta vastaan vaan lähinnä tosiaan rääkyi ja näpsi menemään, ja mun naamahan se siinä sitten olisi tyrkyllä... totesin hyvin nopeasti, että ihan turha tässä nyt on tapella, annoin sille pallon ja seisoin katsomassa kun se tappoi sitä 30m päässä hangessa riehuen. En tiedä, voiko sunnuntain rallykoulutus vaikuttaa näin voimakkaasti. Pöne oli siellä mukana, ja joutui odottamaan koko päivän autossa. Käytin sitä pari kertaa pissalla väleissä ja aina se kusi hyvin hyvin nopeasti ja alkoi sitten vinkua ja kiskoa kohti hallia (jossa se ei ole koskaan käynyt, mutta tiesihän se, että siellä on treenit ja että Sieni vietiin sisään...). Mitään muuta erikoista en keksi ja se ei tosiaan aikoihin ole ollut noin hirveän raivokas treeneissä. Nuorempana tuollaista oli joskus enemmän.

Ulkopuolisen mielestä se ehkä näyttää hauskalta ja juuri siltä, että siinä ei koirasta intoa enää puutu. "Vau". Ohjaajana siinä tilanteessa vaan ei naurata yhtään. Tai kyllä mä sitten hymähdin ääneen, että pöne sä olet hullu, kun katsoin sitä pallon kanssa hillumista. Koirasta lähti hirveä murinakin kun se kävi niin kuumana ja purki raivoaan ja kyllähän se nyt vaan näyttää hassulta. Joskus nuorempana yritin enemmän tapella sen kanssa ja laittaa sen ruotuun, mutta koiratanssi varsinkin on laji johon en missään nimessä tahdo tuollaista virettä. Mikä pakko niitä temppuja on väkisin siis vääntää, en näe sitä millään lailla luovuttamisena että nousin ja annoin sille sen pallon vaan. Enemmän hallaa tekisin sillä konfliktilla, että yrittäisin saada sen käyttäytymään siivosti ja haluamani temput onnistumaan, tai jos olisin antanut sen kiertämisen ohessa purra vähän kaikkea :) Tämän kerran jälkeen kaikkina muina päivinä koira on taas ollut normaali ja paremmassa vireessä, eikä mitään ongelmaa ole ollut.

Mutta takaisin siihen mistä oikeastaan halusin kirjoittaa. Sitä raivoa katsellessani mietin, että mulla on jo yksi tällainen koira, ja niin hupaisalta kuin se näyttääkin, ei se ole oikeasti mitenkään kadehdittavaa tai kivaa. Miksi ihmeessä haluaisin holskun kokoisen raivopään? Miksi Sienen pitäisi käyttäytyä noin? Mitä hienoa siinä on, että treeni pitää keskeyttää, koska elukka käy liian kuumana tehdäkseen edes mitään osaamaansa, uuden oppimisesta nyt puhumattakaan? Onko sillä oikeasti itsekään kauhean onnellinen olo kun se on kuin riivattu? Sen jälkeen tyytyväisyys ja rauha oli varmasti oikein mukava tunne, mutta kokonaisuutta ajatellen suuret tunteet on aina jollain tapaa rankkoja ja kuluttavia.

Ehkä kyse onkin omassa päässäni ainakin jonkinlaisesta tasapainosta ja lopputuloksesta. Jos koira on kiihkeä ja vilkas ja ohjaaja on saanut sen hienosti pakettiin ja heidän katsominen tuottaa "vau"-elämyksen, se on jotenkin arvokkaampi saavutus kuin vähemmillä ominaisuuksilla varustetun koiran hieno, tasapainoinen suoritus? Koska vähemmän räjähtelevä koira on "helpompaa" saada tekemään hieno kokonaisuus? Kaverilla on kohta 4kk ikäinen käyttölabbis ja sen pentutreenejä seuratessa olen taas avannut silmäni monelle jutulle. Pentu on tosi vilkas ja tekevä ja sen sijaan että sille olisi imutettu seuraamista, perusasentoa, eteen tuloa tms sille on opetettu kohteita, luopumista, jätä-käskyä, irroittamista, tuomista, lähellä pysymistä, paikallaoloa häiriön alaisena jne. Se oli ollut kotonaan vain muutaman viikon kun tehtiin sille treeni, jossa se ohjaajan maahan-vihjeestä läjähti maahan. Asento oli toko- tai pk-ihmisen mielestä kauhea, jalat levisi miten sattuu ja pentu makasi lonkallaan ja milloin mitenkin kiemurassa. Pointtina oli kuitenkin tekniikan sijaan häiriö, ja minä sitten heittelin leluja pennun ohitse ja se pysyi maassa ja katseli vain! Palkkaa tuli toki tosi tiuhaan, mutta silti pentu oli aivan uskomattoman taitava luopumaan ja aktiivisesti hillitsemään itsensä. Hassua, miten paljon yleisesti hinkataan tekniikkaa ja nillitetään jostain asennosta ja toisaalta hetsataan ja hetsataan, ja sitten joskus vuoden iässä vasta havaitaan että nyt onkin ongelma kun se vinkuu ja on sinkoamaisillaan vähän kaiken perään eikä todellakaan ymmärrä itsehillinnästä mitään. Tietenkin koiria on tosi erilaisia, samoin lajeja ja tavoitteita, mutta minä uskon yhä vahvemmin että pentuna kannattaa panostaa niihin neljään perusasiaan: kohteet, luopuminen, lähellä pysyminen, rauhoittuminen. Kun ne on kunnossa, tekniikkahan on vain tekniikkaa! Perusasento tällä esimerkkini pennulle opetettiin käsittääkseni muutamalla treenillä laatikkomenetelmän avulla ja nyt se läjähtää sanallisella vihjeellä sivulle. Paikka on toki vielä elävä ja koipeliinipennun on fyysisesti mahdotonta hallita jalkojaan, mutta asento on myöhemmin nopea hioa priimaksi. Kestoa, häiriötä ym voi hyvin tehdä jo nyt vaikka se nyt kenottaakin siinä välillä vähän hassusti. Näin saa alusta asti massaa niihin taitoihin, joita pitää tärkeimpinä. Olin ihastuksesta mykkä kun näin miten niin pieni pentu osaisi niin monta asiaa pelkästä sanallisesta vihjeestä. Ei houkuttelua, ei käsiapuja, ei mitään mistä eroon pääseminen on äärimmäisen raivostuttavaa. Tämä kaikki liittyy asiaan siten, että itse arvostan nykyään eniten koiria joilla on esim. huolellinen sanallinen vihje-erottelu. Näyttävä sinkoilu jossa koira kyllä tekee paljon mutta enemmän mitä sattuu kuin mitä pyydettiin (sehän kuulostaa ihan pöneltä!) ei enää herätä läheskään niin suurta ihailua kuin ennen.

Koiratanssin osalta opetin pönelle pari uutta temppua. Toinen on takaapäin mun käsien muodostaman renkaan läpi hyppääminen ja toinen on meidän esineen ympäri kiertäminen kun pidän siitä kiinni ja olen kyykyssä itse. Nämä sujuu nyt jo aika hyvin. Työn alla on vielä minun kiertäminen. Rallyn saksalaisen tk:nhan se osaa ja sillä käskyllä + käsiavuilla kiertää kyllä, mutta mielentila on taas aivan väärä. Käskyä toistamalla koira luulee, että ei ollut tarpeeksi nopea tms ekalla ja luulee että korjautan koko ajan. Koska se ei ymmärrä missä on vika, vire sen kun kasvaa ja ääni alkaa. Plus että käsiohjaus on sellainen asia mitä tämän koiran kanssa haluan välttää viimeiseen asti, jos sen ottaa siihen mukaan, siitä ei päästä ikinä eroonkaan. Tarvitsen nimenomaan käytöksen, jossa itse voin pyöriä ja pitää käsiä miten haluan ja koira kiertää silti minua.

Aloitin opetuksen olemalla itse kyykyssä. Seisomalla sain vaan jumitusta kolmessa vahvassa positiossa (vasen, etu, oikea) eikä sheippaaminen tahi kosketuskeppi toiminut yhtään. Kyykyssä sain aika hyvin palkan suunnalla pelaamalla sheipattua useita kierroksia. Nyt pitäisi vielä päästä itse ylös. Ja opettaa sama vastapäivään ja tehdä vihje-erottelua.

Sienelle pitäisi kanssa opettaa ainakin yksi "täytetemppu", joka tulee niihin väleihin, missä varsinaisten juttujen välissä pitää tehdä jotain. Itseni ympäri pyörimistä kokeilin kanssa, mutta Sienellä on syliin tulo ja kumartaminen niin vahvoja, että se taas jumitti aika pahasti niissä. Sain vinkin, että palkatessa kääntyä itse takaisin uutta toistoa varten, ja tätä pitää ehkä kuitenkin kokeilla Sienelle. Luulen, että sen kanssa on helpompaa, että seison heti alusta asti.

Kommentoin tässä juuri kaverille, että mulla on tänä vuonna tarkoitus mennä Sienen kanssa kuuden eri lajin kokeeseen. Pönen kanssa kolmen. Suurin osa on toki lajeja, joista on jo paljon kokemusta, ei suinkaan olla aloitettu täysin alkeista. Esim. vepessähän Sieni olisi koevalmis heti kun saataisiin koepaikka. Mutta on siinä ihan jumalattomasti silti, ja ei ihme, kun välillä tuntuu, että mikään ei oikein etene. Jos päättäisi muutaman jutun mihin panostaa eikä tekisi kaikkea ristiin rastiin. Toisaalta on kivaa voida treenata juuri niitä liikkeitä, jotka on sillä hetkellä pop, oli laji mikä tahansa :) Koira ei tokikaan ymmärrä että ruutu ja kumarrus ei ole saman lajin temppuja joten mitäpä tuosta. Kuusi lajia sai kuitenkin mut yhtäkkiä näkemään Sienenkin taas aikamoisena koirana. Kyllä silläkin on tuloksia ja osaamista ihan mielettömästi. :)