Sienellä oli tänään hakutreenit tuttavien omassa metsässä, meille ventovieraassa paikassa. Maastoa tuntematta on aina hieman haastavaa suunnitella treeni, mutta halusin alkuun hetsausta, suoria pistoja ja yhden tyhjän mistä palkkaisin itse koiran tullessa ilman rullaa. Kiintorullaa en laittanut sille ollenkaan, joten virheen mahista ei ollut. Lopulta plääni oli tässä:
Alku meni hyvin, koira oli myös leikkinyt molemmilla aivan raivoisasti kiskoen, eikä ollut lainkaan hämillään (varoitin, että saattaa olla että odottaa ruokaa ja lähtee siksi huonosti leikkimään). Olin pyytänyt että varastaa lelun koiralta tai pyytää irroittamaan, mutta toiselta koira oli onnistunut nyysimään lelun ja toinen ei ollut vissiin saanut sitä irroittamaan (?!?), niin lopulta koira tuli kummaltakin lelun kanssa takaisin keskilinjalle. Patukoita se ei yleensä kuljettele, kun ne ei ole sille niin arvokkaita, mutta nytpä toi. Kolmonenkin meni kuten suunniteltiin, mutta nelonen ison kivenlohkareen kolossa tuotti sitten ongelmia. Ekalla teki ihan hyvän laatikon jättäen kiven ja piilon sen keskelle, eikä saanut hajua. Olisi pitänyt palkata se tyhjänä ja jatkaa suunnitelmaa, mutta päätin kuitenkin laittaa koiran uudelleen vähän turhan kaukaa, palaamatta riittävästi alkuun päin. Siitä se sitten aivan selvästi sai hajun kutosesta, kaarsi rataa eteenpäin ja karkasi sinne. Annoin mennä, mitäpä sitä perään enää huutelemaan, periaatteessahan koira oli mielestään juuri tarkistanut aiemman alueen ja jatkoi ihan oikein rataa eteenpäin. Koira oli ollut vähän ihmeissään kun ukko oli ollut kyykyssä valmiina peräänjuoksuun lähtemiseen eikä normaalisti piilossa :D Tyhjä (5) jäi nyt sitten tekemättä ja seiska kipitti asemiin koiran tullessa kutoselta pois, käytännössä se sai katsoa seiskan menoa ja pistin sitten perään vaan.
Ehkäpä pitäisi miettiä vähän enemmän mikä on treenin tarkoitus, mitä koiran halutaan oppivan tai mikä on tavoite. Jotenkin nyt jäi sellainen olo, että tulipahan tehtyä, mutta oliko tässä oikein mitään järkeä. En tiedä onko tässä koko haussa nyt enää ylipäänsä mitään järkeä, mutta jos sitä meinaa uudelleen käynnistellä niin pitäisi varmaan miettiä aina teema kerrallaan. Motivaatio, suorat pistot, laatikot, tyhjät, ilmaisu, umpparit, palkattomat, kokeenomaiset (ohjaaja ei tiedä missä ukot on), pitkät radat jne. Ei vähän kaikkea sekaisin.
Lopuksi puhuttiin H:n kanssa taas kerran siitä mun murheenkryynistä, ikuisuusaiheesta nimeltä vauhti. En voi sille mitään että vauhti on niin tärkeä asia ja haluaisin että sitä olisi paljon, aina, kaikkialla. Ei Sieni mitenkään hidas ollut, mutta kokonaisuutena sillä oli vain "oikein kivaa", ei "ihanaa parasta". Leikkimisestä kyllä yllätyin aika kovasti - ehkäpä sillä voisi nyt ekana olla pari motivaatiotreeniä missä apuja käytössä ja lelupalkat?
Miksi sillä on minulle niin hirveän suuri merkitys, miltä koira näyttää? Mikään arvostelukysymys se ei ole, tuomarinhan pitäisi arvostella vain sitä mitä hän juuri sinä päivänä näkee. Yleensä tuomari nyt ei varmaan muistakaan vaikka sama koira olisi joskus aiemmin hänellä ollut, tai jos sattuu oman seuran tuomari tms muuten tutumpi, hänkään ei saisi antaa arvosteluun vaikuttaa sen miltä koira yleensä treeneissä näyttää, vaan pitäisi pitäytyä siinä mitä se juuri tänään ilmentää. Olen ihan hirveän herkkä sille, että se ei mennyt nyt aivan täysiä, kulmakarva oli vähän kurtussa, lipaisiko se kerran huuliaan tai nyökkäsikö kontakti vähän (kontakti on sen vahvuus ja sen hiipuminen on huono merkki). Mutta se vaan on sellainen itseään toteuttava kehä: kyttääminen saa aikaan kaikkea sitä mitä ei haluaisi nähdä. Tai jos meillä on treeni ja koira suoriutuu oikein hyvin, miksi en voi olla vilpittömän tyytyväinen, vaan mieleen jää olisi se voinut mennä vähän kovempaakin? Onko vauhti aina motivaation mittari? Miksi motivaatiota ei riitä se määrä, että koira tekee sille annetut tehtävät halukkaasti ja omalla vauhdillaan, miksi sitä olisi pitänyt olla vielä hyppysellinen enemmän? Miksi mä haluaisin että koirasta aina paistaisi se tunteen palo ja se suorastaan omistautuisi sille mitä siltä pyydän? Treenaaminen ja koiran kouluttaminen on itselleni hirveän tärkeä asia, ja koska olen vielä niin saakelin perfektionisti ja järjestelmällinen, on vaikeaa tyytyä 90 prosenttiin, kun tietää että voisi saada myös täydet sata.
Tänään paikalla oli myös pari erittäin kiihkeää koiraa, toinen vasta aivan alussa ja se juoksi jonkun 100m syvän piston ja rallasi menemään aivan kaasu kiinni hirttäneenä, vaikka ohjaaja huusi perkeletänne! niin että metsä raikasi. Tai sitten lelulla palkattava koira, joka vetää niin, että käsi meinaa lähteä sijoiltaan ja josta suorastaan tirskuu se vietti, voima, vauhti ja kaikki mikä meiltä puuttuu, ja se vaan survoo sitä lelua että ota vielä kiinni, ota kiinni, ota kiinni, vedetään lisää. Tällaisia koiria ei voi kuin tuijottaa suu auki treeneissä, että vau, siinä sitä on ainakin mistä ammentaa. Totuus on kuitenkin että minä en ikinä, ikinä maailmassa jaksaisi sellaista koiraa arjessa ainakaan tässä elämäntilanteessa. Aijjumalauta että olisi rasittavaa. Haluaisin koiran, joka on treeneissä sellainen ja autolle palatessa se muuttuisi kiltiksi, huomaamattomaksi, maailman helpoimmaksi sieneksi. No mutta kas, eihän sellaisia ole olemassakaan.
 |
| pk-liivitkin lahosi matkalla ja koiralle jäi vain valjaat! |
Miksi sillä on minulle niin hirveän suuri merkitys, miltä koira näyttää? Mikään arvostelukysymys se ei ole, tuomarinhan pitäisi arvostella vain sitä mitä hän juuri sinä päivänä näkee. Yleensä tuomari nyt ei varmaan muistakaan vaikka sama koira olisi joskus aiemmin hänellä ollut, tai jos sattuu oman seuran tuomari tms muuten tutumpi, hänkään ei saisi antaa arvosteluun vaikuttaa sen miltä koira yleensä treeneissä näyttää, vaan pitäisi pitäytyä siinä mitä se juuri tänään ilmentää. Olen ihan hirveän herkkä sille, että se ei mennyt nyt aivan täysiä, kulmakarva oli vähän kurtussa, lipaisiko se kerran huuliaan tai nyökkäsikö kontakti vähän (kontakti on sen vahvuus ja sen hiipuminen on huono merkki). Mutta se vaan on sellainen itseään toteuttava kehä: kyttääminen saa aikaan kaikkea sitä mitä ei haluaisi nähdä. Tai jos meillä on treeni ja koira suoriutuu oikein hyvin, miksi en voi olla vilpittömän tyytyväinen, vaan mieleen jää olisi se voinut mennä vähän kovempaakin? Onko vauhti aina motivaation mittari? Miksi motivaatiota ei riitä se määrä, että koira tekee sille annetut tehtävät halukkaasti ja omalla vauhdillaan, miksi sitä olisi pitänyt olla vielä hyppysellinen enemmän? Miksi mä haluaisin että koirasta aina paistaisi se tunteen palo ja se suorastaan omistautuisi sille mitä siltä pyydän? Treenaaminen ja koiran kouluttaminen on itselleni hirveän tärkeä asia, ja koska olen vielä niin saakelin perfektionisti ja järjestelmällinen, on vaikeaa tyytyä 90 prosenttiin, kun tietää että voisi saada myös täydet sata.
Tänään paikalla oli myös pari erittäin kiihkeää koiraa, toinen vasta aivan alussa ja se juoksi jonkun 100m syvän piston ja rallasi menemään aivan kaasu kiinni hirttäneenä, vaikka ohjaaja huusi perkeletänne! niin että metsä raikasi. Tai sitten lelulla palkattava koira, joka vetää niin, että käsi meinaa lähteä sijoiltaan ja josta suorastaan tirskuu se vietti, voima, vauhti ja kaikki mikä meiltä puuttuu, ja se vaan survoo sitä lelua että ota vielä kiinni, ota kiinni, ota kiinni, vedetään lisää. Tällaisia koiria ei voi kuin tuijottaa suu auki treeneissä, että vau, siinä sitä on ainakin mistä ammentaa. Totuus on kuitenkin että minä en ikinä, ikinä maailmassa jaksaisi sellaista koiraa arjessa ainakaan tässä elämäntilanteessa. Aijjumalauta että olisi rasittavaa. Haluaisin koiran, joka on treeneissä sellainen ja autolle palatessa se muuttuisi kiltiksi, huomaamattomaksi, maailman helpoimmaksi sieneksi. No mutta kas, eihän sellaisia ole olemassakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti