Pöne, pönempi, pönein

Eläinlääkäri soitti tänään ja oli mielissään koiran voinnin paranemisesta. Lääkitystä ruvetaan nyt pikku hiljaa vähentämään, ensin Tramal, sitten Norocarp, Gabapentiini jää viimeiseksi. Mikäli kivut palaavat, nostetaan lääkitys takaisin edeltävälle tasolle. Akupunktiota voisi katsoa kun Tramal on ensin ajettu alas, meidän oma lääkärikin on ensi viikolla takaisin lomaltaan, hän on ainoa joka täällä antaa akupunktiota.

Tänään kävin Sienen kanssa sienessä. Ei juurikaan löytynyt, mutta väliäkös tuolla, aurinkoinen metsä on parasta terapiaa. Sieni on kerta kaikkiaan maailman helpoin koira. Sen kanssa ei tarvitse olla silmät selässä, vaan voi rauhassa uppoutua ajatuksiinsa. Olisi hienoa kuvitella, että olen onnistunut rakentamaan sille niin hienon hallinnan, mutta kyllä totuus on se, että sitä ei luontaisesti ole koskaan kiinnostanut vastaantulevat ihmiset tai koirat ja koska se ei ole terävä, se ei myöskään käyttäydy kuten pöne käyttäytyy. Riistan perästä tai ihan mistä tahansa se tulee nätisti kutsumalla. Ei sille ole opetettu sen enempää luoksetuloa kuin pönellekään, se on vain sen luontoinen että tottelematta jättäminen ei ole sille vaihtoehto. Se myös käy tosi tiuhaan ilmoittautumassa. Pöne ei ilmoittaudu juuri koskaan, se jää odottamaan, että saavutan sen. Toisaalta pöne ei myöskään juurikaan ikinä poistu näkyvistä, Sieni sen sijaan koluaa puskia minkä ehtii.

Pönen kanssa tehtiin sitten vajaa tunnin remmilenkki. Koira oli paikoin kummallisen vaisu, käveli mun vieressä tai jopa hieman takana. Se on ennenkin tehnyt sellaista huonolla säällä tai kun ei ole haisteltavaa, kastraation jälkeen yhä enenevissä määrin, kun sitä ei vaan huvita kävellä katuja eteenpäin. Pöne on aina ollut kova "osoittamaan mieltään", siitä siis niin selkeästi näkee jos joku homma ei sitä kiinnosta, niin sitten ei kiinnosta. Pitää nyt seurailla toistuuko tällainen. Toisaalta se paikoin kyllä oli hyvinkin reipas ja suorastaan veti remmissä, niin vaikea uskoa, että käveleminen niinkään sattuisi sitä. Kahlaamaankin se halusi mennä, ja löydettyäni riittävän matalan penkan annoin sen mennä.

Sinä tulit lokakuun alussa 2008, tähän samaan taloon missä nyt asumme, toiseen asuntoon vain. Sinä kasvoit minun mukana nuoresta aikuisesta oikeasti aikuiseksi, ainakin iän puolesta, viisautta en ole huomannut niinkään siunaantuneen. Sinä olet minun vanhin ystävä, ihmiset viipyy vain hetken eikä niitä niin edes jaksa kaivatakaan. Sinä olet se, joka on aina ollut rinnallani. Et ole koskaan ollut mikään nöyrä koira, etkä ikinä hyppäisi kaivoon vain koska käsketään. Mutta jos menen edellä, olet aina tullut kanssani ihan mihin vaan, ja jos minua pelottaa, olet siinä, vieressä, et koskaan jätä minua ja pakene selän taakse. Et ole myöskään ollut mikään helpoin koira, ja lukemattomia kertoja olen ajatellut miten arki helpottuu kun sinua ei enää ole. Se on totta, valehtelisin jos väittäisin ettei ole. Mutta en silti hetkeäkään ole katunut, että otin koiran ja sain juuri sinut, punapantaisen viimeisen vapaana olleen uroksen. Sinä olet ollut todellinen pieni suuri koira, uskollisin ystävä. On hämmentävää huomata, että Sienen kanssa myöhäisillan pissilenkillä meinaa ahdistaa olla "yksin" pimeässä puistossa. Sinun kanssa ei koskaan ole ahdistanut missään. Kyllä järki sanoo, että 15kg koiran potkaisee helposti pois tieltä jos tosissaan meinaa minun kimppuuni käydä. Silti tieto siitä, että sinä puolustaisit parhaasi mukaan, on kauhean lohdullinen. Kaupungissa, vaelluksella, ihan missä tahansa. Sinulta jää sitten aikanaan hirmuiset saappaat täytettäväksi. Järki sanoo senkin, että koirat elää lyhyemmän aikaa kuin ihmiset, joten hyvästit on joskus väistämättä edessä. En ollut ikinä tajunnut, että kaikki voi käydä niin äkkiä, koko kesän uinut, metsässä lenkkeillyt, elämänsä kunnossa oleva koira voi yhdessä hetkessä mennä niin huonoksi ilman että mitään näkyvää onnettomuutta edes tapahtui.

Muistakaa nauttia jokaisesta päivästä niin kuin se olisi viimeinen, koska ikinä ei voi tietää, jos se onkin. Vanhuus ja huonous ei välttämättä tulekaan hiljaa hiipien, se voi tulla rytinällä kerrasta.

Mutta ehkä tämä tästä vielä, oikeasti. Koirassa on ainakin jumalaton elämänhalu. Niin monta kertaa kuin nuo portaatkin on sitä sattuneet, silti se vain uudestaan ja uudestaan suostui niitä kiipeämään, kun pyysin. Samoin sen pissimisen kanssa. Se on pehmeä koira ja se varmasti muistaa ikuisesti, että ne asiat on sitä sattuneet. Silti se ei luovuttanut, sen sitkeys ja kaikki se mitä olen aina ihaillut, näkyy hyvin tässäkin. Toivon, että se uskoo itse parempaan huomiseen, sikäli kun se tästä mitään ymmärtää. Olen varma että ymmärtää, enemmän kuin moni suostuu uskomaankaan. Se todella on sosiaalisesti erittäin älykäs koira.

Taikametsässä

Pöne paranee

Tai ainakin se on menossa parempaan päin. Paranemisesta kukaan nyt ei voi vieläkään luvata, ja vähän hirvittää liiallinen toivon herääminen...

Sain lauantaina etelän reissulla kaverilta lainaan laserin. Lauantain annoin koiran toipua osteopaatin hoidosta, mutta sunnuntaista alkaen sitä on kolmesti päivässä laseroitu 5 + 2 min (eri taajuuksilla) per puoli. Kokeilin laitetta toki myös itseeni omiin ongelmakohtiini: alaselässä se aiheuttaa vaan kummallisen puutumisen ja kihelmöinnin kaltaisen tunteen mistä on vaikea sanoa tuntuuko se hyvälle vai pahalle, niskaa jos vetelee, tulee sellainen höttöinen "huimaako mua vähän vai ei" -olo. Johtunee ihan verenkierron lisääntymisestä. Koira ekoilla kerroilla reagoi varsinkin toiseen taajuuteen värähdyttämällä takajalkaa, jopa potkaisemalla sillä, joten johonkin se laite ainakin vaikuttaa. Sittemmin sillä suuren osan ajasta silmät lupsuu, joten sen mielestä tunne lienee enemmän hyvä kuin paha.

Kotona se on saanut olla vapaasti, sohville meno on estetty. Öisin se on yhdessä hyvin matotetussa huoneessa portin takana, mutta eipä ne ole Sienen kanssa yrittäneetkään leikkiä. Sieni ei onneksi enää kauheasti pelkää pöneä, joten arki on aika lailla palautunut uomiinsa täällä kotona. Eilen aamulla vein ne myös ekaa kertaa viikkoon yhdessä ulos, ei siinä mitään ongelmaa ole.

Pissaaminen/koiven nosto sujuu hyvin ja merkkailee mielestäni aika lailla normaalisti siinä missä viikko sitten teki tasan yhden pitkän pissan ja halusi heti takaisin kotiin. Nostaa myös molempia koipia, kipeimmillään ei varannut painoa vasemmalle eli nosti aina oikeaa. Portaita koira on nyt osteopaatin jälkeen tullut itse. Sunnuntaina se parilla kerralla tuli aivan liian kovaa, ja jos yrittää vauhdilla rynniä, silloin sattuu. Ei nyt mitään kovaa huutoa, mutta vinkumista kuitenkin. Sen jälkeen pysäytin koiran remmillä portaiden juureen, aluksi se selvästi taas muisti että kohta sattuu, eikä olisi halunnut tulla. Otin itse askeleen ja kannustin että tuu vaan, niin lähti könyämään. Jos menee hitaasti ja miettii askellustaan, se tulee ne hiljaa. Tyyli on toki vielä kaukana normaalista. Tänään on muistaakseni joka reissulta päästy vinkaisematta ylös, mikä on minulle iso juttu, en kestä koiran kipua ja silloin on vaikea uskoa, että se paranisi. Autossa se matkustaa edelleen pelkääjän paikan jalkotilassa, siihen mulla on leipälaatikko minkä laitan väärinpäin, jolloin koira nousee ensin maasta laatikon päälle ja siitä autoon, se onnistuu hyvin. Alaspäin tulee ilman apuaskelmia, on alusta tullut kivutta alas.

Eilen se piti ruuan jälkeen pyyhkärit (kts. kuva alla), ja tänään kieri ulkona nurmikolla ilman että sitä sattui. Tänään se oli mulla mukana treenikentällä, sai tehdä kolikon etsintää ennen kuin muita tuli, ja paikalla makuuta muiden tehdessä rallya. Sairaan koiran kanssa treenaamisesta voidaan toki olla montaa mieltä. Jos vedetään läpi asiat x, y ja z ottamatta lainkaan huomioon koiran vointia, toiminta on epäeettistä. Sen sijaan jos keksimällä keksii jotakin mitä koira pystyy siinä tilanteessa tekemään ilman että se aiheuttaa kipua, ja eläin on hyvin onnellinen saadessaan vähän osallistua, en näe miten sellainen voisi olla haitaksi. Kipu on tunne, joka syntyy vasta aivoissa. Kylmähoito perustuu siihen, että kylmyyden tunne syrjäyttää kivun tunteen, ajaa sen ohi aivoissa, saa suuremman huomion itselleen. Onnellisuuden tunne on varmasti myös hyvä asia saada kiilattua koiraan. Joka hetki, kun se on silmin nähden onnellinen, se tuskin tuntee ainakaan suurempana kipuakaan. Väittäisin, ettei se ole kotona koko aikaa kipeä. Se on ihan eri tavalla läsnä kuin viikko sitten, ja tekee kaikkia asioita mitä normaalistikin. Pois lukien sohvalle meno. Jospa se tästä vielä paranisi. Parhain pieni pöne.

Osteopaatilla

Tänään oltiin siellä jo odotetulla osteopaatilla. Koska osteopaatti ei enää tule meidän luokse (kävi aiemmin täällä parin kuukauden välein), oli meidän mentävä hänen luokseen. Eläinlääkärin "syödään pari viikkoa tujuja lääkkeitä, pidetään koira häkissä ja toivotaan parasta" ei missään vaiheessa tuntunut miltään muulta kuin ensiavulta. Oli suuri halu viedä koira tutulle, meidän historian tietävälle osteopaatille, joka osaisi varmasti tosi paljon paremmin sanoa mikä sillä on ja ennen kaikkea tehdä sille jotakin. En oikein tiennyt odottaisinko kauhulla ("jotain on niin rikki ettei sille voi mitään") vai positiivisin mielin, niin siinähän se ajomatka meni rattoisasti omia ajatuksiaan ihmetellen.

Koira tunsi ihmisen, mutta koska paikka oli ventovieras, se kävi useaan kertaan haistamassa lahjetta, heilautti häntää, poistui hihnan mitan, katseli sieltä, meni uudestaan haistamaan jne. Se näytti hassulta kun se mietti ollako vai eikö olla tuttuja. Katsottiin ensin liikkeet ulkona. Tilaan menneen yhden portaan koira meni vinkaisematta. Eilen illalla kotona se yhtäkkiä iltapissalta kotiin tullessa huusi taas kuin syötävä kun olin nostamassa sitä, sitä ennen monta päivää oli mennyt ihan ok, joten portaat ahdisti taas itseäni jo valmiiksi.

Ensimmäisenä osteopaatti kohotti kulmiaan, kun kysyi mitä lääkkeitä koira on saanut ja kerroin koko luettelon. Sitten sanoin, että se kävi maanantaina niin raivolla eläinlääkärin päälle, että kannattanee laittaa kuonokoppa nytkin. Osteopaatti sanoi ettei hän pelkää koiraa, mutta minä vastasin että itselläni olisi parempi mieli jos sillä olisi koppa. Väkisin en halua että sitä hoidetaan, mutta olisi kivempaa että mitään ei sitten ainakaan varmasti satu. "Minua se ei taatusti pure, mutta sinusta en voi luvata", sanoin. Asettuessamme asemiin koira sitten tälläsi itsensä istumaan osteopaatin eteen selkä häntä kohti, ja oli siinä kyllä niin nätisti vain alta kulmain vilkuillen, että voisin lyödä ziljoonan vetoa, että se ymmärsi että sitä yritetään nyt auttaa. Osteopaattikin kommentoi koiran toimia, että jos se olisi ihminen, sitä sanottaisiin sosiaalisesti älykkääksi.

Koko koira oli niin juntturassa, että en muista enää puoliakaan. Pahimmista kaularangassa oli joku karmea solmu, yritin muistella onko se törmännyt johonkin tai liukastunut tms mutta en kyllä keksinyt mitään. Ihan tyhjästä sellainen ei kuitenkaan ole voinut tulla. Ristiluun alueella vikan lannenikaman ja ristiluun välissä taisi olla nikamalukko, toiselta puolelta löytyi hermopinne ja varsinkin se vasen puoli oli niin linkussa, että kivun on täytynyt olla sietämätön, juuri sellainen iskiaskivun tyylinen hermokipu. Koko ristiluu itsessään oli myös vinossa / pois paikoiltaan. Koira ei reagoinut hoitoon kauhean hyvin, takaosaa saatiin aika paljon avattua mutta se kaulan kammotus jäi. Kuulemma jotkut lääkkeet "estää" elimistöä ottamasta hoitoa vastaan, ja epäili että näistä se olisi tuo Tramal, varsinkin kun sitä menee ilmeisen suuri määrä (3x / vrk). Uusi aika on viikon päästä, kehoitti miettimään pystyisikö koira olemaan pari edeltävää päivää ilman Tramalia. Painotti, että hän ei sitten ole eläinlääkäri eikä sinänsä edes saisi ottaa kantaa lääkitykseen. Lupasin kysyä alkuviikosta eläinlääkärin näkemystä. Joka tapauksessa jos sitä kokeilee pudottaa pois, ja kivut palaa, lääkitys on ilman muuta nostettava takaisin eli hyvinvoinnin kustannuksella ei saa toimia.

Lopuksi koiralle laitettiin vielä ristiluun alueelle kinesioteippaus tukemaan lantiota. Teippi on hevosten mallia, ei ihmisten (huima ero liiman kestävyydessä). Kestää pari tuntia tai pari päivää, ja kun teipit alkaa repsottaa, ne pitää äärimmäisen varovasti ottaa pois. Liima on vissiin jotain sellaista että vauhdilla jos kiskaisee, irtoaa koko nahka... osteopaatti kertoi juuri käyttäneensä omaan selkäänsä teippausta, muutamassa tunnissa oli helpottanut kovasti. Ihme homma, samoin tuo lääkkeiden vaikutus hoidon "vastaanottamiseen" kuulostaa äkkiä taas vähän henkimaailman jutuilta, mutta mikä minä olen arvioimaan. Ihan kuin länsimainen lääketiede muutenkaan aina olisi yksiselitteisen oikeassa, ihmiset vaan ajattelee että se on tiedettä ja kaikki muu täyttä huuhaata, ja helposti sitten otetaan pilleriä siihen ja nappia tuohon vaivaan edes miettimättä vaihtoehtoja.

Koko ajan se pönötti pääasiassa täysin pitelemättä, maahan ei halunnut käydä (aiemmin hoidettu aina makuullaan, en nyt yrittänytkään kyllä käskeä kun ei sitä itse tarjonnut) mutta istui, muutamissa kohdissa (mm. vatsan puolelta ristiluun aluetta käsiteltäessä) vinkui sellaista kaihoisaa vinkunaa, mutta juttelin sille että odota vaan, niin se istui ja odotti. Kerran se karkasi jostain hoidosta alta pois, annettiin mennä, tuli kuitenkin pyynnöstä takaisin ja antoi jatkaa. Murinan pihaustakaan ei päässyt ja se oli tosiaan jotenkin niin liikuttavan näköistä, kun osteopaatti kuiskasi koiralle, että jatketaanko, lupaan olla varovainen, ja koira tuli sen eteen, kävi asemiin ja antoi tehdä mitä tehtävä oli. Se näyttää muutenkin ihan henkimaailman jutulta, muistan kun ekan kerran jälkeen ajattelin että maksan yli kuusikymppiä että joku sivelee mun koiraa, joopajoo. Vaikutus koirassa on kuitenkin aina ollut aivan huikea, ja nytkin kun sitten ajettiin kotiin, se käveli ekaa kertaa viikkoon nuo helvetin kirotut rappukäytävän portaat itse ja aivan eri tekniikalla kuin aiemmin on yrittänyt: ei vauhdilla, vaan hyvin hitaasti jalkojaan asetellen. Eikä sanonut mitään. Olin kapsahtaa osteopaatin kaulaan silkasta helpotuksesta, ja jos kellään on koskaan ikinä milloinkaan pieninkään terveysjuttu mihin osteopaatista voisi olla apua, en voisi lämpimämmin suositella: Hanna Kivinen.

Kyselin muutenkin ummet ja lammet kaikesta mikä on ollut vähän epäselvää: häkitys, liikunnan määrä, portaiden kävely vai nostaminen, viedäkö hierontaan jne. Näissä asioissa on monta mielipidettä, enkä nyt missään nimessä tarkoita väheksyä eläinlääkäreitä jotka meitä on auttaneet. Kuitenkin olin osteopaatin kanssa samoilla linjoilla siitä, että eläinlääketiede on vähän jämähtänyt vanhoihin ajatuksiin. Ei ole mitään syytä makuuttaa koiraa häkissä, parin viikon jälkeen paitsi lihakset on kadonneet ja kuntoutus on tosi paljon hitaampaa, myöskään nikamille se ei tee hyvää. Liikuntaa suositellaan nykyään ihmisillekin kivun sallimissa rajoissa aivan alusta alkaen esim. sellaisessa pullistumassa. Koiralle on toki hankalaa sanoa, että voit olla kotona vapaasti ja vaihtaa paikkaa omaan tahtiisi, mutta et sitten riehaannu jos ovikello soi tai keittiössä putoaa juustosiivu lattialle. Koiralta ei myöskään oikein voi kysyä kuinka pitkälle lenkille se jaksaa ja haluaa mennä. Pitäisi kuitenkin jotenkin yrittää arvioida, ja osteopaatti siis oli ehdottomasti sitä mieltä että liikkuvuus on avain kuntoutumiseen eikä sitä missään tapauksessa saa viedä koiralta.

Todennäköisesti homma on kuulemma alkanut siitä, että ensin on tullut nikamalukko, se väli on siis jäänyt jumiin "väärään asentoon" esim. jonkin äkkiliikkeen seurauksena. Tämä on sitten aiheuttanut kudoksissa ja kaikessa sitä kohtaa ympäröivässä omat ongelmansa, ja sen takia kipu myös paheni vuorokaudessa voimakkaasti. Siellä on hyvin luultavasti kipu sekä lihaksissa (+ turvotusta kanssa), nivelsiteissä että hermokipuna, ja siksi on hyvä että koiralla on ollut kattavat kipulääkkeet. Kerroin, että koirat rallasi mökillä pehmeässä hiekassa ja siitä sitten kipu pikku hiljaa paheni. Sellainen upottava hiekka ja ne hepulit on ollut ihan omiaan aiheuttamaan sen äkkiliikkeen. Toisaalta sellaista kuulemma vaan tapahtuu, eikä sitä pidä ajatella kenenkään syynä. Meneehän esim. tietokonekin joskus vain jumiin vaikket avannut sataa ohjelmaa ja hakannut sitä hulluna. Joskus se vaan jumahtaa niin että on pakko vetää akku pois, kun mikään muu ei auta. Koiraankin voi vaan tulla sellainen "oikosulku", ja onhan sillä se luutunut ristiluun alue ja kokonainen nikamapuutos vielä lisäämässä ongelmia. Mikään ei myöskään poissulje sitä, etteikö siellä voisi olla vielä kaiken muun lisäksi sellainen välilevynpullistumakin, joten sinänsä diagnoosi on edelleen auki. Kukaan ei myöskään tiedä kuntoutuuko se tuosta, ja jos niin kuinka helposti koko homma taas uusii, mutta olo on nyt kuitenkin toiveikkaampi kuin kertaakaan tähän mennessä. Koiraa on nyt ainakin ihan konkreettisesti hoidettu ja isoja ongelmia saatu työstettyä parempaan suuntaan, eikä ole vain odotettu ja toivottu parasta.