Pöne, pönempi, pönein

Eläinlääkäri soitti tänään ja oli mielissään koiran voinnin paranemisesta. Lääkitystä ruvetaan nyt pikku hiljaa vähentämään, ensin Tramal, sitten Norocarp, Gabapentiini jää viimeiseksi. Mikäli kivut palaavat, nostetaan lääkitys takaisin edeltävälle tasolle. Akupunktiota voisi katsoa kun Tramal on ensin ajettu alas, meidän oma lääkärikin on ensi viikolla takaisin lomaltaan, hän on ainoa joka täällä antaa akupunktiota.

Tänään kävin Sienen kanssa sienessä. Ei juurikaan löytynyt, mutta väliäkös tuolla, aurinkoinen metsä on parasta terapiaa. Sieni on kerta kaikkiaan maailman helpoin koira. Sen kanssa ei tarvitse olla silmät selässä, vaan voi rauhassa uppoutua ajatuksiinsa. Olisi hienoa kuvitella, että olen onnistunut rakentamaan sille niin hienon hallinnan, mutta kyllä totuus on se, että sitä ei luontaisesti ole koskaan kiinnostanut vastaantulevat ihmiset tai koirat ja koska se ei ole terävä, se ei myöskään käyttäydy kuten pöne käyttäytyy. Riistan perästä tai ihan mistä tahansa se tulee nätisti kutsumalla. Ei sille ole opetettu sen enempää luoksetuloa kuin pönellekään, se on vain sen luontoinen että tottelematta jättäminen ei ole sille vaihtoehto. Se myös käy tosi tiuhaan ilmoittautumassa. Pöne ei ilmoittaudu juuri koskaan, se jää odottamaan, että saavutan sen. Toisaalta pöne ei myöskään juurikaan ikinä poistu näkyvistä, Sieni sen sijaan koluaa puskia minkä ehtii.

Pönen kanssa tehtiin sitten vajaa tunnin remmilenkki. Koira oli paikoin kummallisen vaisu, käveli mun vieressä tai jopa hieman takana. Se on ennenkin tehnyt sellaista huonolla säällä tai kun ei ole haisteltavaa, kastraation jälkeen yhä enenevissä määrin, kun sitä ei vaan huvita kävellä katuja eteenpäin. Pöne on aina ollut kova "osoittamaan mieltään", siitä siis niin selkeästi näkee jos joku homma ei sitä kiinnosta, niin sitten ei kiinnosta. Pitää nyt seurailla toistuuko tällainen. Toisaalta se paikoin kyllä oli hyvinkin reipas ja suorastaan veti remmissä, niin vaikea uskoa, että käveleminen niinkään sattuisi sitä. Kahlaamaankin se halusi mennä, ja löydettyäni riittävän matalan penkan annoin sen mennä.

Sinä tulit lokakuun alussa 2008, tähän samaan taloon missä nyt asumme, toiseen asuntoon vain. Sinä kasvoit minun mukana nuoresta aikuisesta oikeasti aikuiseksi, ainakin iän puolesta, viisautta en ole huomannut niinkään siunaantuneen. Sinä olet minun vanhin ystävä, ihmiset viipyy vain hetken eikä niitä niin edes jaksa kaivatakaan. Sinä olet se, joka on aina ollut rinnallani. Et ole koskaan ollut mikään nöyrä koira, etkä ikinä hyppäisi kaivoon vain koska käsketään. Mutta jos menen edellä, olet aina tullut kanssani ihan mihin vaan, ja jos minua pelottaa, olet siinä, vieressä, et koskaan jätä minua ja pakene selän taakse. Et ole myöskään ollut mikään helpoin koira, ja lukemattomia kertoja olen ajatellut miten arki helpottuu kun sinua ei enää ole. Se on totta, valehtelisin jos väittäisin ettei ole. Mutta en silti hetkeäkään ole katunut, että otin koiran ja sain juuri sinut, punapantaisen viimeisen vapaana olleen uroksen. Sinä olet ollut todellinen pieni suuri koira, uskollisin ystävä. On hämmentävää huomata, että Sienen kanssa myöhäisillan pissilenkillä meinaa ahdistaa olla "yksin" pimeässä puistossa. Sinun kanssa ei koskaan ole ahdistanut missään. Kyllä järki sanoo, että 15kg koiran potkaisee helposti pois tieltä jos tosissaan meinaa minun kimppuuni käydä. Silti tieto siitä, että sinä puolustaisit parhaasi mukaan, on kauhean lohdullinen. Kaupungissa, vaelluksella, ihan missä tahansa. Sinulta jää sitten aikanaan hirmuiset saappaat täytettäväksi. Järki sanoo senkin, että koirat elää lyhyemmän aikaa kuin ihmiset, joten hyvästit on joskus väistämättä edessä. En ollut ikinä tajunnut, että kaikki voi käydä niin äkkiä, koko kesän uinut, metsässä lenkkeillyt, elämänsä kunnossa oleva koira voi yhdessä hetkessä mennä niin huonoksi ilman että mitään näkyvää onnettomuutta edes tapahtui.

Muistakaa nauttia jokaisesta päivästä niin kuin se olisi viimeinen, koska ikinä ei voi tietää, jos se onkin. Vanhuus ja huonous ei välttämättä tulekaan hiljaa hiipien, se voi tulla rytinällä kerrasta.

Mutta ehkä tämä tästä vielä, oikeasti. Koirassa on ainakin jumalaton elämänhalu. Niin monta kertaa kuin nuo portaatkin on sitä sattuneet, silti se vain uudestaan ja uudestaan suostui niitä kiipeämään, kun pyysin. Samoin sen pissimisen kanssa. Se on pehmeä koira ja se varmasti muistaa ikuisesti, että ne asiat on sitä sattuneet. Silti se ei luovuttanut, sen sitkeys ja kaikki se mitä olen aina ihaillut, näkyy hyvin tässäkin. Toivon, että se uskoo itse parempaan huomiseen, sikäli kun se tästä mitään ymmärtää. Olen varma että ymmärtää, enemmän kuin moni suostuu uskomaankaan. Se todella on sosiaalisesti erittäin älykäs koira.