Metsä

Lemmikkipalstoilla oli alkuviikosta aihe "lenkillä käyminen", missä aloittaja ihmetteli, onko kaikkien mielestä metsässä käyminen muka aina niin hienoa ja miten kukaan jaksaa hehkuttaa jotain ruskakuvia joka päivä fb:ssä. Välitön reaktioni oli hyvin samansuuntainen kuin on siihen, jos joku sanoo, ettei pidä koirista. Tai ylipäänsä eläimistä. Saa toki olla vapaasti pitämättä, mutta aikuisen ihmisen tarve sanoa se ääneen herättää suurta vastenmielisyyttä. On vaikeaa kunnioittaa sellaista ihmistä, siinä on jotain niin surullista ja luonnotonta. Ihan täsmälleen saman kuvotuksen aiheutti metsälenkkikeskustelu, luin joidenkin kommentteja ihan monttu auki hämmästyksestä ja sen jälkeen tunsin lähinnä sääliä. Jos ihminen ei näe metsässä mitään hienoa eikä ymmärrä luonnon hehkutusta, hänessä on joku iso vika.

Totta kai joskus itse kullakin on kiire, väsyttää, vituttaa, selkää/päätä/vatsaa/whatever särkee niin että järki meinaa lähteä, sää on kehnoista kehnoin, arvon pisketti kierii sata kierrosta paskassa mikä pilaa päivän tai rehellisesti ilman sen suurempaa syytä tällä kertaa olisi nyt vaan mieluummin siellä sohvalla. Mutta silti aina, ihan aina siellä metsässä on kuitenkin jotain tavattoman kaunista, jokin pieni yksityiskohta mikä kiinnittää huomion ja saa mielen lepäämään. Jos sellaista ei koskaan koe, elämän täytyy olla kovin onttoa. Minulla on hyvin hyvin matemaattiset aivot, pidän kummallisista pienistä asioista ja huomaan kaiken, lisäksi olen juuri sen verran neuroottinen ja kaavoihin jumahtava että olen suuressa riskissä kehittää kaikenlaisia pakko-oireita (jäiköhän kahvinkeitin sittenkin päälle, pitäisikö vielä kerran käydä katsomassa...?) ellen tietoisesti kiinnitä asiaan huomiota. Arki ei ole aina helppoa mutta olen varma, että kaikki metsän yksityiskohdatkin porautuvat aivoihini ihan eri volyymillä kuin jollekin suurpiirteisemmälle kanssaihmiselle. Mistä päästäänkin siihen että kaltaiseni aivot eivät voi hyvin kaupungin keskustassa, mikä taas on syynä sille, että istun nytkin perjantai-iltana yksin pimeässä mökissä enkä voisi olla onnellisempi. Luin joskus vuosia sitten lehtijutun ihmisistä, jotka viettivät vuoden metsässä. Suurin osa varmaan ajattelee, että onpas hullua, mutta minä olen siitä asti halunnut tehdä juuri niin, tai oikeastaan aloittaa edes yhdestä kesästä. Tämän kesän vaellukset menivät taas kerran jahkailun, muka huonojen säiden ym juttujen takia ohitse, ja kesäloman vikalla viikolla syyskuussa kun sitten olin oikeasti menossa, pöne sairastui. Olin vain muutamaa päivää ennen houkutellut kaveria äkkilähtönä automatkalle Norjaan, epäonnistunut siinä mutta päätin että lähden sitten yksin koska nyt on mentävä. Ja sitten sairastui koira ja elämän koko haavoittuvuus lävähti taas kerralla naamalle. Ensi vuonna mulla on eka pätkä kesälomaa heti kesäkuun alussa ja mä menen Pöyrisjärven kautta Kilpisjärvelle ja sieltä Norjaan, vaikka se olisi viimeinen tekoni, prkl.

Yksi lempimetsäkuvani kautta aikojen. Syöte 11/2015. Aivo meinaa nyrjähtää mielihyvästä, niin pieni ja hassu asia, niin täydellisen kaunis muoto. Aah.

Pitkäjalkaisten suku jää kiireisimmiltä tyystin huomaamatta.

Jopa kokonaiset kaupungit!

Onkohan sillä kylmä?

Never alone

Mistä ne tietää kasvaa suoraan ylöspäin?

Symmetria on täydellistä. Kuolisin varmaan jos löytäisin vahingossa virheellisen yksilön.

Alhaalta valoa kohti kuvatut lehdet on ikisuosikki.

Piikit on kummallisia

Miksi sillä on mustat saumat?

Pisaroita

Ylläs-Pallas 07/2015. Pelkkä kuvan näkeminen saa edelleen sydämen pakahtumaan onnesta.