Mökillä

Perjantaina mentiin kuitenkin mökille, vaikka ei ensin oikein ollut fiilistä palata ongelmien alkujuurille. Sohva eristettiin kompostikehikoilla, yöksi koiralle oli häkki, ettei mitään varmasti satu kun ei olla näkemässä. Eniten ne portaat ahdisti jo mennessä. Koiraakin ensin ahdisti, selvästi muisti että noissa rapuissa ei hyvä heilu. Pyysin sen tulemaan, ja vissiin se itsekin sitten huomasi että enää ei satu. Ehkä se vähän normaalia vähemmän ramppaa niissä, eli pönöttää terassin sijaan pihan nurmikolla. Pihalla sai varsinkin tullessa hillitä kovin, olisivat ihan väkisin riehaantuneet leikkimään keskenään. Myös kaikki lelut piti ottaa pois, tuli ihan hulluksi niistä. Se ei oikein ymmärrä että voisi pitää lelua, mutta ei saa ravistaa eikä vetää kenenkään kanssa, ei ihmisen eikä Sienen.

Lauantaiaamulla osa oli kaupassa, osa ulkona, minä tiskasin ja pöne nukkui tuvan lattialla. Tiedostin, että sohva jäi ilman kompostikehikoita, mutta ei kai se nyt sinne mene. Oli ihan hiljaista, joten kuulisin kyllä jos koira nousee. Hetken päästä vilkaisin ja kas ihmettä, siellähän hää oli rullalla sohvalla... :O Sen jälkeen sohva oli ilman esteitä, ihan vauhdilla normaalilla tyylillä se sinne meni.

Iltapäivällä käytiin vähän metsässä, kun pihahommat oli saatu tehtyä. Pöne sai olla osan aikaa keskellä lenkkiä vapaana. Vähän piti taas hillitä ottamasta isoja keppejä tai muuten kovin riehaantumasta. Iltaa kohti se oli mielestäni epänormaalin väsynyt, eikä illalla halunnut enää mennä sohvallekaan, kävi siinä vieressä katsomassa muttei yrittänyt hypätä ja rupesi lattialle nukkumaan. Luulen, että kolmen viikon hissuttelun jälkeen päivä pihahommissa ja se tunnin metsälenkki oli aika rankka suoritus. Yritettiin laittaa se iltapäivällä vähäksi aikaa sisälle, mutta eihän se siellä halunnut olla, eikä ollut sydäntä erottaa sitä pois joukosta kun se nyt vastoin kaikkien uskomuksia vielä palasi mökillekin.

Yön vietti varmuuden vuoksi häkissä. Aamulla oli kerran tai kaksi sohvalla, mutta teki vähän samaa kuin eilen illalla, että meni siihen lähelle muttei yrittänytkään hypätä sinne. Oltiin kuitenkin usean tunnin metsälenkillä pääasiassa tietä ja hyvin helppoa mäntykangasta pitkin, ja siellä se kyllä oli erittäin virkeä eikä missään liikkeessä ollut mitään ongelmaa. Muutamat hepulit piti pysäyttää heti alkuunsa. Ojassa kävi juomassa ja pääsi sieltä ihan normaalisti poiskin. Pihalle tullessa se oli taas sitten vähän outo, putsattiin sieniä grillikatoksessa ja sitten kaikki muut lähti sisälle, niin pöne jäi nukkumaan yksin grillille. Samoin aamulla kun pakattiin eväät metsään, pönehän ei normaalisti meinaa kestää nahoissaan lainkaan, niin nyt se makasi siellä sohvalla eikä hievahtanutkaan. Se on sellainen s**tanan säätäjä normaalisti, että kun se käyttäytyy kuin normaali koira eikä sekoile koko ajan menemään, tuntuu että siinä on jotain vikaa... no ehkäpä ne hermokipulääkkeet sitä sen verran väsyttää tai turruttaa, ettei se jaksa säätää. Mitenkään kipeän oloinen se ei muuten kyllä ole. Sunnuntai-illan kahden auton pakkailut ja kotiin lähdöt sai sen kyllä vinkumaan kuten yleensäkin, ja laitoin sen sitten autoon jo vaikka muut vielä saunoikin. Auto on ainoa paikka missä se rauhoittuu lähtöstressistä, onpahan varmistanut olevansa kyydissä. Mutsi kun meni sitten vielä sanomaan heipat mun autoon pönelle, pöne se mulkoili että ei tartte tulla koskemaan, ettei vaan ole joku juoni ja yritetä huijata muria pois kuormasta!

Sieni se oli onnellinen päästessään saunaan. Ja ylipäänsä mökille, kun pönen härkkiminen kiellettiin niin sehän juoksi itsekseen pallo suussa noin sata kierrosta pitkin pihaa. Sieni se haluaisi juoksukaverin.

Luin yhden entisen treenikaverin blogista tokokoekertomuksen ja katsoin videon. Tuli sellainen olo, että Sieni ei kyllä olisi noista jutuista nauttinut. En tiedä, nauttiiko se rally-tokostakaan, pitäisi varmaan taas videoida muutamat treenit. Tämän sairastumisen aikana oma motivaatio treenata mitään kisajuttuja on pudonnut taas pykälän alemmas. Jos tässä jotain pentua alkaa miettiä, niin en tiedä voinko edes hyvällä omatunnolla kasvattajalle sanoa mitkä lajit mua eniten kiinnostaa ja missä ne tavoitteet olisi - mitä jos se motivaatio ei sitten tulekaan? Mökiltä kotiin ajaessani mietin viime kesää ja Sienen vepe- ja koiratanssitulosta. Tuntui hassulta, eikä koiratanssikokeestakaan ole kuin reilu kuukausi. Se on silti kuin eri maailma. Rallyn osalta tökkii se poispäin peruutus niin kovasti, että ei huvita kouluttaa mitään muitakaan puuttuvia osasia.

Akupunktio

Tiistaina oltiin akupunktiossa. Meidän oma tuttu lääkäri oli vihdoinkin takaisin, ja hänessä on jotain niin karismaattista, niin seesteistä että omakin mieli rauhoittui. Jo vain kun hän tuli huoneeseen mihin meidät oli ohjattu aulasta odottelemaan, hymyili meille, sanoi että hei pitkästä aikaa, kysyi mitä tapahtui ja muisti edellisen kerran. Siis epäilemättä oli lukenut hetkeä ennen aikaamme potilaskertomuksen vuoden takaa jotta muisti, mutta silti antoi vaikutelman että asia on tärkeä. Vaikea sitä on sanallisesti selittää, olen kyllä saanut ystävällistä palvelua ennenkin, mutta hänessä on vain sitä jotakin.

Käytiin lyhyesti läpi tapahtumat. Ell sanoi heti, että tosi hyvä että kävitte osteopaatilla, tuskin mikään hermopinne olisi ikinä itsestään sieltä lauennut pelkillä kipulääkkeillä. Mietittiin lääkitystä, kerroin että Tramal lopetettiin viikonloppuna, se väsytti koiraa paljon. Sanoin että minusta se on kyllä edelleen aika väsynyt, remmilenkillä saattaa kävellä mun vieressä ja katsella mua silmiin että tässä sitä nyt köpötellään, voi voi vanhoja. Ell sanoi heti, että se on niin älykäs koira että olenko varma ettei se vain lue minusta sitä, että itse varon ja hissuttelen, ja käyttäytyy siksi niin, kun minä ja koko tilanne on niin outo. Hyvä kysymys. Keskiviikkoaamulla päätin että nyt mennään eikä meinata, nyt on otettava itse reipas asenne niin katsotaan miten koira muuttuu. Niitä portaita mä kotiin tullessa edelleen vähän jännitän ja päästän koiran portaisiin vasta, kun olen itsekin sisällä rapussa, että näen miten se ne menee. En tiedä onko siinäkään enää mitään katsomista, liike on siis hyvinkin normaalin näköistä. Kyttäämisen koira takuulla vaistoaa.

Lääkkeitä (Norocarp + Gabapentin) saisi syödä yhteensä ainakin 4 viikkoa, nyt on 2,5 mennyt. Gabapentiinin koko annoksen voisi antaa iltaisin, niin mahdollinen väsymys painottuisi öihin. Toisaalta mitäpä haittaa jos koira päivisinkin ottaa vielä vähän rauhallisemmin. Gabapentiinin annos on kuuuemma varsin pieni. Joka tapauksessa akupunktiota saa ensi viikolla toisen kerran.

pliis dont teik miiii

ei hän inahtanutkaan neuloista

toinen takajalka kipristeli kovin

kotiin menossa. Näitä kuvia on miljoona, mutta on niin mukavaa kun ajaessa voi silittää otsakiharoita! Taidan ruveta kuljettamaan sitä aina tuossa <3

Käytin tiistaina myös Sienen klinikan puntarissa, tatti painoi 21,4kg, pöne 18,4kg. Kummallakin on pari kolme kiloa liikaa. En muista kirjoitinko jo aiemmin, mutta ovat kesällä pullahtaneet. Silmämääräisesti ne ei näytä niin läskeiltä, eikä tunnu käteenkään, mutta eihän vaaka valehtele ja "se on varmaan lihasta runsaasta uimisesta" on kyllä suurinta itsepetosta ikinä. Läskit mitkä läskit. Omistani nyt puhumattakaan, mutta kyllä koiran arvosteleminen ja ruokavalion kiristäminen on ihan eri asia kuin itsensä :O ! Johan ne tässä nyt useamman viikon on muka laihduttaneet, tulosta ei vaan näy. Nyt sitten alkaa todellinen nälkäkuuri. Koska Sienen kanssa on aktivoiduttu myös rally-tokon suhteen ja olisi tarkoitus syksyllä korkata mestariluokka, taidan palata ruokkimaan ainakin sen vain treeneissä. Kotona saa sitten vain lorauksen piimää, öljyt ja lisät. Ihmispuolelta aika fakta on se, että mikään lenkkeilyn lisääminen ei auta laihduttamaan, vaan isoimmassa osassa on aina ruokavalio. Ajattelin kuitenkin yrittää nyt panostaa myös lenkkeilyyn ja aktivoitua taas metsässä käymisenkin suhteen. Pari kolme irtolenkkiä viikossa olisi ihan hyvä tavoite. Lisäksi rupean ennen töihin menoa käymään taas 30-45min kävelyllä pelkän 5min pissatuksen sijaan, mikä kesälomien jälkeen jäi tavaksi. Koko viime vuoden lenkkeilin aamuyöllä.

Tänään keskiviikkona oltiin metsässä, missä menee polku. Pöne oli ekaa kertaa tämän sairausloman aikana mukana. Pidin sen fleksissä, ja useampaan kertaan se kyseli että joko nyt päästän sen irti, mutta tyytyi kohtaloonsa varsin nätisti. Enemmänkin Sienelle sai ihan korottaa ääntä, että nyt ei yhtään härkitä pöneä. En tullut ajatelleeksi että korkeuserojakin oli jonkun verran, mutta hyvin se kiipesi polkua jyrkässäkin ylämäessä. Yksi polulle kaatunut paksu, korkealle jäänyt runko kierrettiin, itseään matalamman yli hyppäsi sujuvasti. Se kerkesi myös hypätä noin itsensä korkuiselle kivelle ja yhden lätäkön yli. Hyppääminen ei sattunut. Puun juuret, kivet ja muut luonnon esteet ei olleet minkäänlainen ongelma. Ehkä eläinlääkäri oli oikeassa. Koira vaistoaa minusta että nyt hissutellaan ja ollaan vammaisia ja alkaa siksi himmailemaan. Ei sitä metsässä tarvinnut yhtään vetää perässä. Luulen että se hyppäisi auton pelkääjän paikan jalkatilaan hyvin ilman korokettanikin. Ei vaan oikein tee mieli kokeilla, jos siinä sitten kuitenkin sattuu. Toisaalta nyt on enää vaikea vastata, kun ihmiset kysyy, miten pöne voi. "Paremmin?" Kotona sillä ei ole mahista hypätä mihinkään, samoin autoon en anna sen edes yrittää, ja ulkona se on remmissä eikä sielläkään ole ennen tätä ollut mitään muuta kuin tasaisia katuja. Seuraava askel paremmin voimisessa on varmaan juuri se, että se voi alkaa hyppimään, menemään sohvalle, autoon jne. Mistä tiedän voiko se tehdä sitä jos en anna sen edes yrittää? Toisaalta mikä kiire tässä on, minusta niin kauan kun sillä on kipulääkkeet, se on joka tapauksessa saikulla, ja saikulla on otettava rauhallisemmin kuin normaalisti terveenä. Olen edelleen sitä mieltä, että kipulääkkeet on vain kuuri, loppuelämäänsä se ei voi niitä syödä.

Illalla kentällä koira oli huomattavasti enemmän läsnä kuin tähän saakka, sai taas tehdä vähän jotain pientä vain.

prof.

***

Lopuksi vielä 26.8. päivystyksessä otetut kuvat jotka vihdoin muistin pyytää itsellenikin:

Give me the eyes so I see

Mitä he ajattelevat, kun ollaan kolme tuntia autossa ja sitten noustaan sieltä tuttuihin paikkoihin, tuttujen ihmisten luokse? Ymmärtääkö ne matkaa, entä aikaa? Onko eilistä, tuleeko huominen? Mistä voidaan tietää että ne näkee parhaiten sinistä ja keltaista? Miltä tuntuu kun on niin onnellinen ettei meinaa nahoissaan kestää? Haiseeko Helsinki pahemmalta kuin kotikaupunki, enemmältä? Mitä ne ajattelee kun ihmiset lähtee töihin ja palaa 8h kuluttua, miettiikö ne mitä ihmiset tekee ja mihin ne menee? Muistaako ne oman lapsuutensa? Osaako ne kaivata mukavia ihmisiä, koirakavereita tai hauskoja harrastuksia joita ei ole vähään aikaan ollut? Pelkääkö ne kuolemaa? Mitä ne ajattelee kun ne katsoo minuun? Onko ne onnellisia elämässään? Haluaisitteko te muuttaa jonkun muun luokse?

Osteopaatti, osa 2.

Toinen osteopaattikäynti tänään. Koira oli vastaanotolla huomattavasti villimpi kuin viikko sitten. Hoidettiin SI-nivel vasemmalta, selkäranka suoraksi ja vähän myös lihaksia, mm. lantionpohjan lihakset oli tosi "turtuneet" tms. Kysyi onko ollut pidätysvaikeuksia (ei). Noin muuten koira oli noin 20min jälkeen sitä mieltä, että nyt on riittävästi hoidettu, ja lopetettiin siihen. Alaselän alueella lihakset on edelleen hieman turvoksissa, joten kipulääke on vielä aivan paikallaan. Samoin hermopinteestä toipuminen ottaa aikaa ja kipua saattaa yhä olla, joten hermokipuihin vaikuttavasta aineesta ei myöskään ole kiire eroon. Osteopaatin työ on tältä erää tehty, ja nyt kudoksille on vain annettava aikaa rauhassa toipua.

Osteopaatin mielestä koiraa voi aivan hyvin pitää vapaana jos se liikkuu omaan tahtiin. Toisen koiran tai lelujen kanssa riehaantumista on edelleen syytä välttää. Koko viikko on mennyt aika hyvin muuten, mutta Helsingissä ulos lähtiessä eräällä kerralla koira hypähti takajaloilleen niin että se vinkaisi. Useaan kertaan se on ehtinyt hypähtää myös vinkaisematta. Virtaa alkaa olla. Hyppäämistä autoon, sohvalle tms ei ole edes sallittu yrittää, portaita menee sen 6kpl kotona päivä päivältä sujuvammin ja normaalimmin.

Etuosaa venyttelee paljon, mutta jonkin verran kumarruksen vajaaksi jättäen, takapäätä ei edes yritä edelleenkään. Takajalkojen venytykseen saatiin jumppaohje, aluksi hyvin varovasti koiraa tarkasti kuunnellen. Venytystä voi jatkaa säännöllisesti koiran elämän loppuun saakka, vaikka se tästä nyt kuntoutuisikin. Takaosa jää kuitenkin epäilemättä "riskitekijäksi" jatkossakin nikamapuutoksen takia.

Porukoiden kämpän yksi kerrosväli on menty hissillä ylös.