Believe in yourself and you're halfway there

Uh. Uhhuh. Nyt se on "oikea" koeura korkattu. Toi sininen kyllä odottaa vielä vaikka sekin on nyt ostettu... (ei, ei ole koetta oikeasti tiedossa, eikä ole paikalla olo valmiskaan vaikka joku äkkilähtömahis tulisi.)

Koulutin Lakille sirun lukua omaehtoisuuden kautta, ja se eteni tiettyyn pisteeseen. Palkkasin sen aina pois tilanteesta ja olin itse tosi innoissani, jotta tunnetila valuisi koiraan. Saatiin ventovieraiden kanssa kivoja lähestymistä ja asennon ottoja, mutta kun vieras liikutti kättä oli siinä sirunlukulaitetta tai ei, koira väisti. Pää saattoi pysyä mun kädellä tai ote irrota, mutta joka tapauksessa ainakin takaosa steppasi pois alta, myös maahan menemällä se osoitti halua liueta paikalta.

Eikä se edennyt mihinkään, vaikka sitä usean ihmisen kanssa mietittiin. Mun mielestä kaikki palaa samaan; koira ei ensisijaisesti tavoittele ulkoista palkkiota, joten palkkion mahdollisuuden poisto ei tuota mitään. Sama näkyi aiemmin nosessa, kun sillä oli kausi kun sillä ei ollut lainkaan kiire löytää saati ilmaista. Siitä oli hauskaa tehdä ja etsiä, ihan sama saiko se multa löydöistä palkkaa vai ei. Ehkä tämäkin olisi ajastaan vaan alkanut sujua, mutta koira on kolme ja mulla ei ole sen loppuelämää aikaa.

Konsultoin taas useampaa eri linjan ihmistä, ja lopulta yksi "kukkahattulinjan" vanha kaveri puki sen sanoiksi hyvin; ei positiivinenkaan koulutus ole positiivista, jos samaa pitää vuosia junnata eikä se etene. Silloin siinä täytyy olla joku konflikti mikä tuottaa koiralle negatiivisia tunteita.

Voiko koiralle vaan sanoa, että seisot siinä ja pidät mutinat mahassasi? Onko oikein pakottaa se sellaiseen oman kisaamishimon nimissä, vai pitäisikö vaan hyväksyä että tämän yksilön kanssa ei voi kisata? Onko se nyt niin paha jos se pakotetaan muutaman sekunnin ikävään tilanteeseen johon se ei haluaisi, kun se kuitenkin sen ansiosta saa tosi paljon positiivisia juttuja elämäänsä? Sain paljon viestejä puolesta ja vastaan.

Sain myös arvostamaltani vanhalta holskututulta sellaisen näkemyksen, että koiran vieminen kontrolloidusti vaikeaan tilanteeseen ja sieltä yhdessä voittajana ulos tuleminen on huikea kasvun paikka ja nimenomaan kehittää sitä suhdetta ja luottoa.

Lopulta päätin kokeilla. En niin rumasti kuin se töppöselle se tehtiin. Otettiin siihen pari sääntöä; pyydän koiran istumaan (jotta sillä on selkeämpi tehtävä eikä se voi peruuttaa tms ja silti samalla tehdä oikein, kuten käsikosketuksen kanssa oli mahdollista), pidän sitä vähän naamasta kiinni jotta mulla on varmempi olo ettei se ainakaan pure ketään, ja jos se yrittää tehdä jotain muuta kuin istua ja olla hiljaa, kiellän sitä kevyesti ja rauhallisesti "äp!", toistan istu-käskyn ja kun se on nätisti, se pääsee pois.

Mun on vaikea kieltää mun koiria, koska en koskaan tee muuta kuin sitten kun mulla menee hermot. Ei mulla ole mitään arkisia kevyitä kieltoja, vaan siihen liittyy aina hermojen menetys, äänen nouseminen ja se on sellaista karjumista tai jotain. En osaa sanoa koiralle nätisti "ei" ilman että tilanne alkaa ärsyttää mua. Ongelma se on tämäkin :D

Eka kerta uudella systeemillä jännitti mua, eniten juuri se, että osaan kieltää kylmän rauhallisesti enkä ala hermoilla itse. No, ei tarttenut. Se istui kuin tatti, silmät pyöri päässä mutta muuten ei mitään ongelmaa. Meillä on nyt ollut varmaan viidet treenit eikä koskaan ole tapahtunut mitään muuta. Istuu aloillaan ja mulkoilee. Kertaakaan ei ole tarvinnut kieltää eikä käskeä uudelleen istumaan.

Jotenkin jäi vähän tyhmä olo, että vuosia yritin kouluttaa siitä mukavaa ja oikeasti pelkäsin että tän takia en ikinä pääse kisaamaan sen kanssa (pl. nose jossa sirun saa lukea itse), ja sitten ratkaisu olikin näin helppo. Uskon että ihan vain se oma asenteen muutos, että nyt sitten istut siinä etkä muuta tee, kantoi pitkälle. Kun yritin kauheasti että saisin sen tykkäämään siitä, olin epävarma itsekin. Nyt kun oon hyväksynyt sen ettei sen tartte tykätä eikä haluta sitä, oon varmaan paljon varmempi itse.

Kun treeneissä tuli onnistumisia, tajusin että ei mulla ole enää mitään syytä vitkutella. Tottis sillä on kesken (ja nyt kun ne sääntömuutokset on tulilla, en edes aio tehdä mitään ennen kuin tuleva mahdollisesti muuttuva hyppykorkeus on selvillä) ja BH:ta varten paikkiksesta puuttuu vielä kestoa, ja sinne ei ole mitään aikomustakaan mennä kokeilemaan ennen kuin oon varma ettei se pilaa muiden suorituksia. Mutta rally. Rallysta siltä puuttuu sivulla seisomaan nousu / seisomaan jääminen yhden askeleen tehtävässä, sivuaskel ja ohjaajan ympäri kiertäminen. Ohjaajan ympäri kierron opetin yhdessä illassa olkkarissa. Sivuaskelta on kanssa jumpattu ja se sujuu joten kuten, en usko että alossa siitä tulee hirveästi miinusta. Seisomisen kanssa oli paljon enemmän harmaita hiuksia; oon opettanut sille alkeita liikkeestä seisomiseen kunnon loikan kautta, mutta se ei oikein lähtenyt nyt suttaantumaan, tai yritin liian nopeasti edetä. Sitten päätin että se on yksi tehtävä ja jos se sattuu radalle, teen siinä istumisen ja otan kympin. Ei kaadu siihenkään. Tai kaatuu. Jos odottaisi kuitenkin vielä. Juupas eipäs juupas eipäs...

Selasin virkkua ja mietin että mulla ei ole ollut lisenssiä Sienen kuoleman jälkeen. Se vuosi me kisattiin loppuun töppöisen kanssa, ja sitten muutama koe kertalisenssillä. Hintakin on ylläri pylläri noussut ja on jo 45e. Taas yksi kuluerä ja mitä jos siitä ei vaan tulekaan mitään ja se ei pääse edes kehään...

Menet, kokeilet, et pääse sirun luvusta läpi, häpeät silmät päästäsi ja ajat kotiin vs et mene ollenkaan - lopputulos on kumminkin sama, sanoi se sama vanha kukkisystäväni. Eihän se nyt ketään siinä tapa kuitenkaan, niin ei ole mitään riskiä mennä kokeilemaan.

Sitten näin poppareiden kokeen pitkäperjantaina, mutta eikö se nyt ainakin ole vähän pian?! Ulkokenttäkausi olisi parempi, kun ei se ole paljoa hallissa ollut. Laitoin kuitenkin viestiä ja kysyin saako koiran häkkiin sisälle ennen omaa vuoroa ja onko kehä aidattu. Saa ja on. Sitten huomasin poppareiden fb-sivulla äitienpäiväviikonloppukokeiden mainoksen ja ajattelin että menen silloin, niin ehtii sitä seisomista treenata. Lähikoe olisi kiva, mutta ei täällä ole kuin vasta heinäkuussa, ja nyt jos en mene niin sitten on taas kauheampi kynnys. Jäin miettimään. Seuraavana aamuna huomasin että se äitienpäivähän on viime vuotinen keskustelu ja tarkistus virkkuun, niin ei sellaista koetta tosiaan olekaan. Laitoin siis viestiä perään että vieläkö ehtii pitkäperjantaina ja kun vastaus oli että joo, päätin siltä istumalta että se ei pelaa joka pelkää ja nyt tai ei koskaan.

Sitten maksoin vuosilisenssin koska kai se nyt tänä vuonna käy RTK1 ja BH ja Paju saa mennä MH:n, johon hintojen nousun myötä tarttee tästä vuodesta alkaen myös lisenssin (😡). Kolme koetta olisi kertalisenssillä halvempi, neljästä eteenpäin vuosilisenssillä. Maksoin kokeen ja jäin kauhistuneena odottamaan. Ei olekaan pitkään aikaan jännittänyt näin paljoa, välillä tulee sellaisia oloja kuin halvaantuisi kauhusta. Välillä taas on hyvä mieli ja luotto siihen että kyllä se sujuu.

Kylttejähän se ei ollut nähnyt kuin kerran (jolloin yritti tehdä niillä kohdetreeniä), pujottelumerkeistä ym puhumattakaan, mutta oli tässä vielä viisi päivää aikaa treenata. Kerran se jopa teki alokasluokan radan palkatta, ei ongelmaa. Muistin myös tehdä muutaman treenin hihnan kanssa, kun alossa ollaan kytkettynä, ja mulla oli vaikeampaa kuin koiralla. Sitten vielä kokeilin vaikka mitä kaikkea sen seisomisen kanssa ja nyt mulla on ainakin olkkarissa toimiva seisomaan jäänti! Lakki oppii tosi nopeasti kun löytää oikeat keinot.

Mulla oli suunnitelma ottaa Paju mukaan ja survoa ne halliin samaan häkkiin. Arvelin että Lakki vetää aluksi melkoiset pultit ja puhisee kaikelle, ja Paju rauhoittaisi sitä kivasti kun se on niin lunki. Meinasin myös treenata Pajun kanssa, jotta Lakki kuulee ja näkee sen.

Koe alkoi klo 10 mikä tiesi taas kerran heräämistä ja lähtöä kukonpierun aikaan. Kello soi siis viideltä, kävin 45min lenkin, join kahvia rauhassa kotona (se on pakko saada tehdä) ja pakkasin termariin loput mukaan, kuten aina. 7 jälkeen lähdin ajelemaan, kävin tankkaamassa, pysähdyin matkalla ABC:lle ja olin koepaikalla klo 9 kuten olin suunnitellut. Paitsi että mulla oli niin paha olo matkalla etten pystynyt juomaan mun kahvia, ja silti pari kertaa hölläsin kaasua että onko pysähdyttävä oksentamaan tien poskeen. En ole koskaan jännittänyt yhtään minkään koiran mitään koetta niin paljon, että tuntuu että maha kääntyy ympäri. Toivottavasti en koskaan enää jännitäkään. Tuli ihan mieleen viime kesän leikkauksen jälkeiset päivät kun paha olo velloi ja oksu lensi vähän väliä.

Vein koirat siinä heti sisään, oli vielä hiljaista ja vähän väkeä paikalla. Lakki ei missään vaiheessa juuri tuhissut saati räyhännyt kellekään, mutta kyllä siitä näki että oli outo tilanne. Paljon se vaan katseli koiria ja ihmisiä. Tässä siitä näkee että se on pahimman korona-ajan pentu, se ei ole montaa kertaa hallissa ollut. Annoin niiden olla häkissä ja hermoilin itse muualla. Esim. ramppasin wc:ssä ja yritin rauhoittaa mahaa juomalla vissyä, mutta jokaisen suullisen jälkeen tuntui aina että nyt tulee kaaressa ylös ja ulos, niin lopetin senkin. Yritin käydä ulkona ja kuunnella musiikkia, yritin hengittää syvään ja pakottaa fyysisesti oireet helpottamaan, mutta se oli aivan kauheaa. Siis ihan sairasta miksi kukaan harrastaa tällaista. Jossain välissä kävin jonottamassa ilmoittautumispisteelle.

ei auttanut...

Mittaukseen tuli kutsu melko heti. Otin Lakin häkistä ja se oli ihan jees, ja siru (sen luki joku toimitsija) meni kuten treeneissä; sanoin että odota että laitan sen istumaan. Hän vastasi että okei, koira kävi nuuhkaisemassa lukijaa,  koira istuu, otan kuonosta kiinni, näytän että siru on tuolla lapojen välissä, koira mulkoilee mutta on hiljaa paikallaan. Siru löytyi heti. Palkkasin sen pallolla ja se otti sen ja könysi mun syliin kun menin kyykkyyn. Sitten tuomari jo tuli mitta kädessä, ja kerkesin sanoa että tää on 52cm ja että saanko palkata sitä nameilla tässä samalla. Saat, hän vastasi, ja otin pallon pois ja kaivoin nameja kun hän jo sörkki tikulla. Lakki painui ihan mua vasten kun olin edelleen kyykyssä, ja sanoin siinä sille että ei tästä tälleen tuu mitään vaan sun pitää seistä ja että menes nyt siitä, mutta tuomari vastasi että tää riittää hänelle, yli 50 on. No ei kyllä varmasti ollut nähnyt sitä mitasta  koska se elukka oli niin vinossa, mutta sama se minulle. Jos oisin sanonut että se on 49cm niin se olisi sitten varmaan nähnyt sen ja laittanut meidät alempaan säkäluokkaan :D Aivan sama mulle, ja koska se ei aksaa niin tässä taisi olla sen elämän eka ja vika mittaus niin ei jäädä murehtimaan sitä miten se onnistui tai ei onnistunut. Jäi vähän hölmö olo kaikkinensa että tätä pelkäsin niin kauheasti ja kuvittelin että me ei ikinä päästä kisaamaan ollenkaan.

Palautin Lakin häkkiin ja otin välillä Pajun tekemään jotakin. Seuraneitiä jurppi ihan hirveästi ja se piippaili häkissä. Hän olisi tehnyt enemmänkin ja se oli kyllä ihan lentoon lähdössä kun niin siistii kun niin paljon porukkaa. Se voisi lahjoittaa Lakille ihan ripauksen tuota asennetta.

Yritin sanoa itselleni että nyt se on ohi ja me päästään radalle, älä jännitä enää. Kaikki on plussaa tästä eteenpäin. No ei auttanut, nyt aloin jännittää miten se Lakki selviää radasta. Uuden koiran kaikki ekat kerrat on aina jännittäviä, kun ei voi olla varma mistään eikä luottaa siihen että koira hoitaa tonttinsa. Vielä kun tiesin että sitä ahdistaa se ympäristö. Pystyykö se keskittymään tekemiseen, pitääkö pälyillä yleisöä, entä jos jossain räyhää koira (välillä oli ihan kunnon rähinät)? Entä jos en saa sitä hetsattua käyntiin lainkaan? Entä jos se ahdistuu kesken kaiken?

nosekuula goes rally

Lakki oli numero 13 ja otin sen vasta kun edellinen lähti radalle. Järki miten paljon jotkut treenaa ennen omaa vuoroa... Kehän sisäänmenon vieressä oli sellainen lähtökarsina mihin piti mennä. Kokeilin siinä häkin luona että kyllä se pystyy tulemaan sivulle. Enemmän se oli ehkä sen oloinen että siitä oli outoa että siellä kaikkien keskellä tehtäisiin tottelevaisuusjuttuja, ei siis  varsinaisesti ahdistunut saati haluton tekemään, vaan enemmän vaan hämillään. Mentiin siitä sitten lähtökarsinaan ja oisin saalistuttanut karvalelulla, mutta muistin että siinä on vinku, enkä kehdannut häiritä radalla olevaa, niin saalistutin vaan kahvapuolella vähän. Oli ahdasta enkä saanut Lakkia ihan normi liekkeihin. Sitten kun edellinen tuli pois radalta, vein koiran kehään ja laitoin maahan ja jäin odottamaan että tuomari ja toimihenkilöt kääntyy mua kohti. Se kävi tosi nopeasti ja kutsuin sitten vaan "Lakki!" kuten aina. Yleensä se tulee mua vasten ja haukkuu, nyt se kyllä pomppi mutta ei tullut ääntäkään. Ihan kuitenkin rennolta tuntui, ja siinä hyppiessä hihna meni useita kertoja tassun väliin ja piti aina selvittää se. Sitten otin sen pari metriä ennen seuraamaan ja siirryttiin lähtöön ja se oli menoa se.

video kertoo ehkä kaiken

Yllätyskuvaaja siis iski, yksi tuttu oli paikalla tsemppaamassa kaveriaan ja kuvasi näemmä minutkin. Eka kyltti tuntui siltä että siinä vähän haettiin yhteistyötä, mutta siitä se lähti. Spiraalissa muistin alkaa  hengittää ja ihan jopa hymyillä ja loppu menikin suorastaan kivassa flow'ssa. Koira tuntui tutulta ja ohjaus oli kevyttä ja helppoa. Oltais tehty vielä toinenkin kierros siihen heti perään. Vire pysyi ihan samanlaisena alusta loppuun ja oon katsonut ton videon kohta sata kertaa, kun toi heiluva häntä ja pienet pomput ja kaikki on vaan niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin ihania. Halusin ehjän ja meidän näköisen suorituksen ja sain täydellisesti kaiken sen. 💙💙💙 Vaikka sitä jännitti se odotustila niin miten ihanaa että tekemiseen se pystyy heittäytymään 100%. Jotain oon osannut rakentaa sille oikein. Lakki on myös eka mun koirista joka reagoi mun jännitykseen yrittämällä kovemmin. Sieni ahdistui ja töppöinen nuorena ahdistui, ja sittemmin totesi että jaaha ämmä pois pelistä, nyt voi tehdä mitä haluaa, eli lakkasi kuuntelemasta ja otti ohjat omiin käsiinsä. Lakki vaan yrittää kovemmin olla hyvä lakki, eli esim. seuruussa se liiskautuu ja pompottaa ja käännöksissä ylityöskentelee ym. Sitä kyllä tuolla näkyi, ja se miinus ykkönen tuli juurikin ihan vasemmalle käännöksestä missä se ylityöskenteli ollen mun takana asti. Tunsin kun se osui mun kinttuun... :D Olis sille voinut antaa myös pari kontrollia ja vino se oli parissa kohtaa mun näkökulmasta katsottuna, mutta se mitä tuomari ei näe, sitä ei tapahdu.

kyllähän nää vuosien mes-kisaamisen jälkeen tuntuu niin lyhyiltä ja helpoilta

No Lakille siis ALOHYV 99p, sij. 3. ja heti ekana palkinnoille. 😭😭😭💙💙💙

Seuraavaksi jäädään varmaan odottamaan ulkokenttäkautta ja nyt kun se kisakirjan varmennus on ohi, ei varmaan sitten tartte jännittääkään enää yhtään. Hyvä helvetti sentään. Kotimatkalla olin niin kierroksilla että join kyllä sen hieman jäähtyneen kahvin termosmukistani mutta kaikki eväät jäi koskematta. Ajoin suoraan kiinalaiseen ja palkitsin itseni hapanimeläkanalla. Lakki ei tuloshampurilaisia harrasta kun sen mielestä hyvä pihvi on vaan pilattu kaikella oudolla. Iltapäivällä piti ottaa päikkärit mutta oon edelleen niin kierroksilla että ei tule mitään, mutta Lakki ja Pajukin on kyllä tosi väsyneitä ja he on jalat kohti kattoa.

Niiiiiin parhain hattu 💝