Viikko ilman sinua

Kopioin suoraan fb:stä.

Lopetuksen jälkeinen päivä:

"Joku sanoi, että vuorokausi ennen lopetusta on sataziljoonaa kertaa hirveämpi kuin vuorokausi sen jälkeen. Nyt olen samaa mieltä. Ennen sitä omaan suruun ja luopumisen tuskaan sekoittuu hirveä ahdistus koiran kivusta ja pahasta olosta. Jälkeen päin ei ole kuin oma kipu, joten sehän on melkein kuin puolet vähemmän.

Mulla on niin järjetön ikävä sitä. Sain vähän nukuttua, mutta heräsin joskus aamuyöllä siihen kun ihan varmasti kuulin miten se käveli mun viereen. Se käveli paljon kevyemmin ja siitä tuli ihan erilainen ääni kuin pönen askelista. Ei siellä ketään ollut.

Rupesin eilen illalla kirjoittamaan sen viimeisistä viikoista. Mua harmitti, etten itse oikein googlaamalla löytänyt tietoa miten tämä etenee, niin onpahan nyt jollekin muulle sitten. Lisäksi pelkään, että unohdan jotakin, jos en laita kaikkea heti muistiin.

Kirjoittaminen on aina auttanut mua, ja siltä se tuntui nytkin. Seuraavaksi mun pitää kirjoittaa meidän tarina, mutta juuri nyt en vielä jaksa.

Mä ehkä uskon, että se jossain pilven reunalla makaa ja katsoo mua, ihan niin kuin se täällä ollessaan teki koko elämänsä. Vaikka en voi enää nähdä sua, muistot säilyy ja kannan sua sydämessäni ikuisesti. Kiitos Sieni kaikesta. ❤️🍄"

Toinen päivä, tuhkat tulivat:

"En koskaan aiemmin edes tiennyt miten järjettömän, kamalan, kauhean, repivän, hirvittävän ikävä voi olla.

Antaisin ihan mitä vaan, jos vielä kerran voisin pitää kättäni sun korvien välissä.

Toivottavasti sait minulta edes murto-osan kaikesta siitä rakkaudesta, huolenpidosta, arvostuksesta ja ystävyydestä mitä minä sain sinulta."

"Päivä kolme. Tyhjyys on erilaista. Ehkä se on vain Helsingissä käymässä. Tai jossain. Aivot ei tahdo ymmärtää ettei se enää koskaan palaa. Toisaalta olo on tämän harhan myötä vähän kevyempi ja söin eilen vähän keittoa ja helvetinmoisen läjän jäätelöä kermavaahdolla ja strösselillä. Iso suru vaatii ison jäätelön. (No puolet meni kyllä viemäristä kun ei maha ottanutkaan sitä vastaan, mutta söinpähän nyt kuitenkin jotain sitten viime lauantain.) Eläessään se niin hirveästi halusi vaan että olisin onnellinen, niin mun on yritettävä olla sen arvoinen ja taisteltava itseni takaisin elämään. Se olisi hyvin pahoillaan jos näkisi mut tällaisena.

Jotenkin sellainen olo että noniin nyt tämä paska on esitetty, voitaisko nyt lopettaa ja palata takas normaaliin elämään. Ei vaan voi käsittää, että tämä on se uusi normaali.

Mietin muutaman kerran vuosien varrella millainen siitä tulee vanhana, sitten kun se on oikeasti vanha ja askel alkaa hidastua, on mahdollisesti jotain kremppaa ja särkyjä. En vaan ikinä onnistunut kuvittelemaan etteikö sillä olisi koko ajan joku oma projekti mökin pihalla, kävyn kuljetus järveen, pallon juoksuttaminen, kukkasipuleiden ylös kaivaminen. Tai etteikö se viipottaisi pitkin metsää, heittäytyisi suorilta jaloilta piehtaroimaan, liitelisi kevyesti kuin tuuli. Että siitä tulisi vanha, raihnainen, hidas ja että se vaan makoilisi katsomassa sen sijaan että osallistuisi kaikkeen. Ehkä se ei onnistunut siksi, koska siitä ei koskaan ollut tarkoituskaan tulla vanha. Tavallaan kauhean lohdullista että se sai kuitenkin lähteä saappaat jalassa äkkiä.

Tämä on luultavasti se kuva, mistä teetän taulun seinälle, jahka jaksan. Ollaan tultu viime kesänä sup-laudoilla mökin uimasaareen, Sieni on ollut osan matkaa kyydissä ja osan uinut itse. Sillä piti olla sen suosikkipallo, cuz, uidessa suussa, niin se ei kuumuessaan alkanut napsia lautoja. Uiminen, pulkanlasku ja pyöräily oli ne asiat missä se muuttui aivan kuin eri persoonaksi ja ah niin kiltti ja tasapainoinen koirani muuttui sekopääksi. Minusta se oli vain hupaisaa. Äiti rapsuttaa sitä takapäästä ja se on vaan niin itsensä näköinen tuossa. Se onnellisuuden määrä mikä siinä koirassa oli. Sieni "

"Päivä neljä.

Olen todella yllättynyt saamieni viestien määrästä ja myös alkuperästäkin. Odottamattomat ihmiset ovat kirjoittaneet.

"Te olitte kyllä upea pari, sen näki kauas aina kun te teitte yhdessä juttuja, mitä tahansa.”

"Sieni on legenda! Ja sinä myös. Sen ohjaajana ja omistajana. Ei kukaan muu olisi saanut sen kanssa aikaiseksi sitä kaikkea mitä sinä sait."

"Mä olen niin pahoillani Laura... 😢 Vaikka mulla ei ollut kunniaa henkilökohtaisesti tuntea Sieneä, seurasin paljon teidän tekemisiä ja ihastuin Sieneen jo sun kirjoitusten perusteella."

"Teitä tuntematta oli silti pakko aina kiinnittää huomiota teidän hienoon suhteeseenne."

En mä tarkoita että ne tulokset mitään merkitsisi... mä myisin ne kaikki pois tai olisin jättänyt ne alun perinkin tekemättä, jos sillä olisi voinut saada vähän lisää yhteistä aikaa.

On totta, että paljon treenaamalla oppii varmasti tuntemaan koiransa paremmin kuin "vain kotikoiran" oppisi. Suhde syvenee, käydään läpi erilaisia seikkailuja, koetaan hienoja onnistumisia. On mulla esimerkiksi sellaisia hakutreenejä sen kanssa, joissa selkäpiitä karmii se yhteyden tunne. Mutta silti vailla mitään epäilyksen häivää, kaipaan eniten aamuja kun se makaa mun sängyn vieressä ja huomatessaan että herään, se ensin alkaa heiluttaa häntää niin että normaalin lattiaan osumisesta tulevan tumps-tumps-tumps-äänen sijaan se osuu sekä lattiaan että sängyn pohjaan ja tumputus tulee duettona. Sitten se nousee ja tuhisee mun naamalle. Suuääniä, kun tulen töistä kotiin. Metsälenkkejä, kun se tulee kiitolaukkaa mua kohti ilmoittautumaan ja vikat askeleet on pomppuja, ja sitten se kääntyy mun takana ja kiihdyttää taas juoksuun. Iltoja, kun se on jotakin vailla ja kantaa mulle kenkiä, korvat lintassa "kato, mulla olis sulle tällainen". Hetkiä, kun vaihdan huonetta ja se tulee mun kanssa, jotta voi taas uudessa sijainnissa laskea päänsä mun varpaiden päälle. Sitä tunnetta, kun lähden vauhdilla sohvalta ja unohdan että se on kuitenkin siinä vieressä, ja astun sen päälle ja se sanoo ufffffff ja minä parkaisen SIENI! Kesän uimareissuja kun se varastaa uimapatjan ja repii uimalasit päästä ja huutaa ja hyppää ja huutaa samalla, sup-lautailua kun se oli täydellinen suppauskoira, lumikenkäilyä kun se rakasti koskematonta hankea, pyöräilyä ja sen aiheuttamia suuääniä ja vauhdin hurmaa, eväsretkiä, tavallisia lenkkejä, päikkäreitä..."

"Päivä viisi.

Mietin, koska lopetan laskemisen. Mietin, että kohta tulee täyteen viikko ilman sinua. Ei mene sekuntiakaan, ettet olisi mielessä. Sieni, sieni, sienisienisieni. Olen varmaan sienen muotoinen itsekin.

Mietin, että tänään en ole vielä kertaakaan itkenyt. Ehkä kuivuin vihdoinkin eikä nestettä enää riitä. Olo on turta.

Tänään olin reipas ja vein töppösen treenaamaan. Se oli todella outoa, kahdestaan. Mutta pieni ystävä tuli hyvin onnelliseksi. Ajatella, että sekin on ollut mun kanssa jo yli 11 vuotta. Se on nähnyt niin monta elämäntilanteen muutosta ja nyt sen piti kokea vielä tämäkin.

Voi Sieni, mä en ollut vielä valmis tähän. Meillä piti olla niin paljon yhteisiä seikkailuja vielä edessä."

"Koira ei koskaan kuole

Se vain nukkuu sydämessäsi"

"Päivä 6.

Näin yöllä painajaisia, en sinusta, mutta kamalista asioista jotka vaan tapahtuu enkä voi kuin katsoa vierestä. Sitten musta tuntui, että kuulin taas sun kävelevän. Olen hyvin järkiperäinen jalat maassa -tyyppi, enkä usko mihinkään enkelijuttuihin. Jotenkin nämä väsyneen aivon tuottamat harhat (?) kuitenkin tuntuu oikeilta, lohdullisilta.

Olen miettinyt pennun ottoa. Kadun todella katkerasti sitä, että vuosikaudet jahkailin koska en halua kolmatta koiraa. On niin työlästä viedä niitä erikseen ja blaa blaa. Jonain aamuna pönen kanssa pihassa seistessäni tajusin, että ihan samalla tavalla joudun viemään pentua erikseen ja pelkkää pöneä erikseen. Aivan sama olisiko niitä aikuisia koiria siinä omalla lenkillään yksi vai kaksi.

Eilen kävin yhden hämmentävän keskustelun jonka lopputulos oli se, että kuulemma minun meriiteilläni saa ihan minkä vaan koiran ihan mistä vaan pentueesta. Ai..? En ole koskaan osannut ajatella niin. Jos en saa mieleistä mudia, luulen, että vaihdan tähän hätään rotua täysin. Uudessa rodussahan olisin sitten aivan random nobody, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan.

Olisin niin kamalasti halunnut että Sieni olisi ollut kasvattamassa mun seuraavan pennun. Sieni, joka saattoi mennä vapaana edellä ihan joka paikkaan, koska se suhtautui luonnostaan niin hirveän järkevästi kaikkeen ja ihan missä tahansa tilanteessa myös totteli suunnilleen ajatusta. Sieni, joka oli loputtoman kärsivällinen, aina ystävällinen ja hyvin, hyvin rakastava. Pentu olisi saanut täydellisen aikuisen koiran mallin.

Minä vain myöhästyin.

Kuvassa Sieni ja Hehku/Rilla vuonna 2016. Lainapentu oli meillä muistaakseni reilun viikon ennen omaan kotiinsa päätymistä. Voi Sieni, mulla on niin ikävä niin montaa asiaa sinussa 💔"

"Viikko ilman sinua. Viime yö oli vaikea, tuntui että elin viimeisen yösi uudelleen. En juuri nukkunut ja nekin vähät tunnit oli painajaisia täynnä.

Kaikki muut asiat on nyt varmaan hoidettu (mm. koiranettiin kuolleeksi merkkaaminen, kotisivujen päivitys, muutamille ihmisille ilmoittaminen, mm. hierojalle jonka kanssa yhdessä ihmeteltiin niitä patteja ja lupasin kertoa mitä ell sanoo. Oli hyvin vaikeaa kirjoittaa hänelle että koko koiraa ei enää ole...). Tänään on käytävä takit, valjaat ja muut kamppeet läpi ja päätettävä myykö ne kaikki vai säästääkö jotakin. Vaikea kuvitella että koskaan haluaisin nähdä niitä minkään muun koiran päällä. Jos mulle joskus tulee toinen holsku, kokokin voi olla väärä, koska Sieni oli niin siro narttu. Uudelle koiralle ehkä muutenkin sitten kivempi ostaa uudet varusteet, oman värisensä. Sieni oli lila ja oranssi. Mutta jotenkin silti tuntuu pahalta hävittää niitä tavaroitakaan. Taas yksi naula arkkuun, se ei takaisin enää tule. 😔

Kuuntelin tuossa meidän koiratanssibiisiä ja vaihteeksi itkin. Oli niin hienoa että löydettiin tanssi ja päästiin yli niistä riittämättömyyden tunteista, mitkä monessa muussa lajissa vaivasi. Sieniohjelma uuden elvytysosion kanssa oli hieno, olin todella ylpeä selän takana peruuttamisesta, kärpässienen pois viennistä ja elvyttämään palaamisesta. Voi järki että olisin halunnut vielä aikaa kehitellä sitä edelleen ja esittää sen kisoissa. Sieni oli upea tanssikaveri, se kuunteli mitä pyydetään ja teki aina parhaansa, ei koskaan äännellyt eikä sekoillut omiaan. (No ehkä vähän viimeiseksi jääneissä kisoissa, kun se elvytyksen sijaan istui mun naamalle.) Elvytysosuuden musiikki oli niin täydellinen, että mulla meni kylmät väreet joka kerta itsellä sitä kuunnellessa. Tänään olen miettinyt, pitäisikö mun vielä käydä töppösen kanssa esittämässä yksi HTM Sienen musiikilla. Itketän kaikkia aina tanssikisoissa muutenkin, niin tämäkin sopisi siihen teemaan.

Eilen kävin pitkän keskustelun kuolemasta, surusta, menetyksestä ja elämästä. Loppujen lopuksi suruhan on todella itsekästä. MINÄ suren sitä mitä MINÄ olen menettänyt. Minä, minä, minä. Sellaisia me ihmiset vaan ollaan."

Sienen musiikki

****

Tänään illalla tosiaan kävin sen tavarat kävi. Mikään ei tuoksunut yhtään Sienelle. En haluaisi pitää niitä. En haluaisi myydä niitä. En haluaisi elää tätä elämää mikä mulle annettiin. Edelleenkin koko asia tuntuu täydellisen käsittämättömältä. Ihan kuin sen Helsingin loma vain olisi vähän venähtänyt. Tule jo kotiin Sieni, meillä on sua kova ikävä. Jos et saa kyytiä, tulen hakemaan sut, ihan mistä vaan.