Sienen viimeiset viikot

Varoitus: teksti sisältää rehellisiä kuvia ja yhden videon kipeästä koirasta, lopussa on kuva myös kuolleesta koirasta. Ei mitään ällöä eikä veristä, mutta jos et halua nähdä elämän tätä puolta, älä lue. Itseäni harmittaa etten googlaamalla löytänyt mitään tietoa mitä seuraavaksi tapahtuu, joten siksi tässä nyt yksi sairaskertomus yksityiskohtineen.

Koiran lymfooma, imusolmukesyöpä

Sieni oli 17.1. todella vaisu. Koira joka normaalisti hyppelee fleksin päässä ja nuohoaa kaikki puskat, vain koska elämä on niin laiffii, laahusti mun vierellä. Se liikkui ihan puhtaasti paitsi että se ei oikeastaan halunnut lainkaan liikkua. Jotenkin se seisoi niin, että näytti siltä että sitä oksettaa, mutta ei se ruvennut oksentamaankaan. Kakka oli normaalia. Oltiin oltu edellisenä päivänä kaverin koirien kanssa lenkillä, ja laitoin hänelle viestin jossa kysyin onko ne ihan ok. Jos ne on syöneet jotain paskaa sieltä ja Sienellä on paha olo tms. Heissä ei vikaa ollut, joten jäin sitten miettimään onkohan se vauhti ja kiihdyttely vaan liikaa Sienelle. Ne vetää kolmestaan aivan erilaista rallia kuin mun omat koirat keskenään, ja ei tässä enää nuoria olla ja se lonkkakin on sökö. Kopeloin sen läpi, mutta ei se mitään aristanut. Annoin sille kuitenkin kotona Norocarpia enkä ollut kovin huolissani.

Muistaakseni se oli seuraavana aamuna ihan normaali, mutta sitten illalla taas jotenkin vaan outo. Minä olen sellainen kyttääjä ja huomaan senkin, jos kulmakarvan kurttu on väärässä asennossa. Joku muu ei ehkä olisi huomannut mitään, muutokset koiran käytöksessä oli kuitenkin siis varsin pieniä. Sillä oli joitakin viikkoja ollut pahempaa närästystä (tai niinhän minä silloin luulin...) ja parina satunnaisena yönä olin herännyt siihen, että se istuu ja huohottaa mun sängyn vierellä ja liikkuu makkarissa vaihdellen nukkumapaikkaa, mitä se ei yleensä tee. Sillä on siis vuosi sitten lääkittykin närästystä ja se oli parempi. Se myös aina on syötyään oksentanut kaiken ulos ja syönyt uudelleen, ei auta ahmimisenestokupit, korotettu ruokintapaikka tai mikään. Ajattelin, että nyt se ruokatorvi on vaan jotenkin enemmän ärtynyt kaikesta ja kysyin holskuryhmässä neuvoakin mitä tehdä. En enää muista mikä mut sai päättämään, että nyt on joku syy löydettävä. Sen muistan, että keittiön lattialla tunnustelin sitä perusteellisemmin, lopuksi se oli selällään ja sitten mun sormet osui siihen. Takimmaisten nisien takana mahassa, kova, irtonainen, todella pelottavan tuntuinen möykky. Ensiajatus oli se, että mun koirasta on jotain katki tai revennyt. Sitten huomasin että sen vieressä on toinen, pienempi.

Tässä se joku yö aiemmin istuu mun sängyn vieressä huohottamassa. "Närästystä".

Isompi patti sinä iltana kun löysin sen.

Sienellä oli ennen tätä rappukäytävässä useampi liukastuminen. Sillä meni jalat alta kerrasta niin, että se levisi kuin meritähti mahalleen. Se on jonkun yksittäisen kerran aiemminkin liukastellut tämän 1,5v asumisen aikana siellä, mutta nyt nämä alkoivat toistua. Onkohan siivooja vaihtanut aineita vai mitä ihmettä? Sieni alkoi pelätä rappua ja liikkua kankeasti, jolloin se liukasteli yhä pahemmin. Leikkasin sen tassukarvoja, namitin sitä ja pidin sen niin lyhyellä hihnalla, että sain tuettua sitä sillä. Tilanne onneksi menikin paremmaksi ja koirakin vähän rentoutui.

Treeneissä muistan ajatelleeni, että onpa se vähän vaisu. Ainakin yksi kerta oli sellainen, että hermostuin pönelle jostakin ja ajattelin vaan, että Sieni pahastui siitä. Elvytys hajosi, se ei vaan halunnut tehdä sitä. Olin ilmoittanut sen tanssikisoihin ja se oli tärkeä osa meidän ohjelmaa, joten sitä sitten junnattiin. Mutta se ei oikein edistynyt, tai koira oli tasaisen vaikeana aina vaikka sai paljon palkkaa ja onnistumisia. Olin ymmälläni. Voi, olisinpa vain tiennyt...

Joka tapauksessa löysin ne patit lauantai-iltana 18.1. Klinikat oli kiinni, mutta varasin nettiajanvarauksesta sille ensimmäisen vapaan ajan, seuraavalle torstaille. Olin paria päivää aiemmin varannut niille hierojat ke ja to, kuvittelin että Sienen ongelmat voi johtua vain niistä leviämisistä ja lihasjumeista. Peruin sitten Sienen ajan, eläinlääkäriaika oli täsmälleen samalle päivälle ja ajalle ja eihän koiraa edes saa hieroa, jos on patteja. Sieni siis joutuu nyt odottamaan mutta varataan sille sitten joskus myöhempi aika.

Päiväunilla silloin kun vasta olin löytänyt patit.

Ehdin kyllä googlettaa kaiken maailman nivustyrät, mutta jotenkin mulla oli sellainen fiilis, että ne on (pahanlaatuisia) nisäkasvaimia. En tiedä miksi, en ole koskaan nähnyt yhtään nisäkasvainta. Kaverin koiralta niitä vasta oli leikattu, ja kyselin häneltä millaisia ne olivat. Joka tapauksessa tiesin heti, että nämä ei ole mitään kilttejä ja viattomia rasvapatteja, jotka nipsaistaan pois ja elämä jatkuu. Kuvittelin silti, että pahanlaatuiseenkin kasvaimeen on jokin hoito, siltä vaan leikataan koko maha sitten auki tai jotakin.

Noin muuten se voi aivan normaalisti. Ne oudot päivät jäi. Patit ei vaivanneet sitä, eikä ne kasvaneet. Jälkeen päin on helppo sanoa, että vaivasihan ne, kaikki ne vaisut treenit ja muut. Elvytysliike varmaan tuntui inhottavalta jne.

Klinikalla mentiin ekana vaa'alle. Sieni painoi 20,4kg, mikä oli minusta outoa, koska se oli käteen taas aika laihan tuntuinen ja olin ehkä viikon verran ruokkinut sitä vähän enemmän. Sen laiha paino on jotakin 19kg. Yritin vaientaa hälytyskelloni. Sinänsä en ollut huolissani sen laihtumisesta, se paino nyt vaan on aina elänyt kun ei minulla ole vaakaa ja ruokin mutulla. Sitten huomaan että nyt ne on lihoneet, jolloin vähennän, ja päin vastoin, ja se on vuositasolla sellaista pientä aaltoilua. Mutta se huolestutti kovasti, että vaa'an lukema ei oikein vastannut käden tuntumaa.

Lääkäri tutki koiran ensin muuten ja sitten siirtyi takapäähän. Tunnusteli aika pitkään ja kuvaili patteja, ja hoitaja kirjoitti sanelusta ylös. En muista mitä ajattelin, mutta sitten hän paineli vielä syvemmälle mahaan ja seurasi ensimmäinen järkytys: "ei tässä kaikki, vatsassa on iso massa lisää". Muistan miettineeni, että onpas ne työlästä poistaa ja että ne patit siellä painaa ja siksi kylkituntuma ja vaa'an näyttö eivät täsmää.

Sieni vietiin ensin röntgeniin. Yleensä niin suostuvainen ja leppoisa koirani vastusti kynsin hampain eikä olisi millään halunnut pysyä pöydällä kyljellään. Ehkä se vielä yritti estää meitä saamasta totuutta selville. Röntgenissä ei ilmennyt mitään kauheaa, mutta siitä mentiin ultraan. Siihen kouruun ei myöskään meinattu saada sitä, ja se oli pitkään siinä hyvin, hyvin jäykkänä, mikä ei ole sille lainkaan tyypillistä. Yleensä siitä on vain ihanaa maata katollaan ja olla ihmisten jakamattoman huomion kohteena. Eikä mennyt kauaa, kun minusta tuntui, että leijailen ulos kehostani ja tarkkailen tätä jostain muualta. Sen sisukset oli aivan täynnä niitä möykkyjä, hirveitä, mustia, pölypallon näköisiä möykkyjä. Suurimmat oli jotain yli 4cm pitkiä ja niitä oli ainakin 5-6kpl, joista yksi pernassa. Muut sisäelimet oli puhtaat. Yritin sulkea kaiken mielestäni ja keskityin vain juttelemaan koiralleni. Ell haki toisenkin lääkärin paikalle ja yhdessä he niitä ihmettelivät. Näkymä koiran sisällä ei vastannut lainkaan sen ulkoista vointia. He kysyivät moneen kertaan, että se on siis leikattu, kohtu on jätetty ja valeraskausoireita ei kuitenkaan ole koskaan vuosien varrella ollut. Kuulemma näytöltä olisi ensimmäisenä tehty leikkaamattomalle nartulle kohtutulehdusdiagnoosi, mutta ei se nyt oikein täsmännyt. Imusolmukkeita, he lopulta sanoivat ääneen. En tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta jotenkin tuli sellainen tunne, että niitä ei kyllä voi leikata pois.

Isoimmasta näkyvästä patista otettiin ohutneulanäytteet. Mahan läpi ei kuulemma kannattaisi yrittää sörkkiä niistä syvemmällä olevista, siinä tulisi helposti vain enemmän vahinkoa. Sitten Sieni käännettiin takaisin jaloilleen ja mentiin vielä ottamaan verinäyte. Se seisoi pöydällä kiinni pitämättä ja oli nyt vihdoin se kiltein Sieni, jonka kanssa olen tottunut asioimaan lääkärissä. Kuumetta sillä ei ollut.

Odotellaan klinikalla

Minä olin sanattomaksi järkyttynyt. Enemmän pettynyt kuin paniikissa, jotenkin vain hiljaa mielessäni olin alusta asti tiennyt, että nyt ei hyvä heilu. Meidän 15min patinnäyttämisaika vähän venähti ja oltiin siellä yli kaksi tuntia. Toki ell välillä otti muita välissä, mutta silti. Koska hänellä oli kova kiire jonon purkamiseen, keskustelu jäi aika lyhyeksi. Osa verikokeista tuli heti, osa lähti eteenpäin, samoin ne ohutneulanäytteet. Epäilty lymfooma, imusolmukesyöpä. Laittaa tuloksia ensi viikolla, pitäisi tulla viikon puolivälissä. Lähtiessä vielä sanoi, että odotetaan sitten joko hyvin huonoja tai vain huonoja uutisia, hyviä ei ole olemassakaan.

Minä menin kotiin päällepäin aivan normaalin koiran kanssa, joka oli juuri saanut kuoleman diagnoosin. Googletin tietenkin ummet ja lammet ja asian koko kauheus valkeni minulle lopullisesti. Solunsalpaajahoidolla voidaan saada 6-12kk lisää aikaa, ilman hoitoa keskimääräinen elinaika 1-3kk riippuen kasvaimen tyypistä. Minä en ole se, joka alkaa elvyttää elinkelvottomia koiria yhtään missään sairaudessa, silloin kun se on vain väistämättömän pitkittämistä. Sieni ei kesää näkisi.

Nahkamaha ultran jäljiltä. Miten se voi olla kuolemansairas kun se on ihan normaali...?

Päivät täyttyi töiden jälkeen metsälenkkeilystä ja päiväunista

Se oli aina niin onnellinen saadessaan nukkua näin

Mulla oli usein kirja kädessä, mutta en pystynyt lukemaan. Annoin ajatusten lentää ja olin vain sen kanssa.

Ell oli kuitenkin ollut niin hämmentynyt siitä miten ne sisukset ei vastanneet koiran oireita, tai kun niitä oireita ei ollut. Ehkä sillä on vaan joku massiivinen tulehdus jossain. Jotain muuta. Jotain mitä voidaan hoitaa. Hiljaa mielessäni minä kyllä tiesin koko ajan, ja jotenkin tässä elämän lotossa arvelin myös että se paskin mahdollinen diagnoosi sieltä tulee. Kuvittelin silti, että koska mitään oireita ei ole, meillä on vielä aikaa.

Äiti tilasi sille joululahjaksi samanlaisen williksen kuin töppöselläkin on. Vaelluskäyttöön, villa on paljon parempi kuin kevyt-BOT, menee yhtä pieneen tilaan mutta lämmittää enemmän. Nyt se ei ehtisi käyttää koko takkia. Vihasin sitä, vitun takki. Teki mieli polttaa se, repiä se, hävittää se. Jos vaan voisin samalla polttaa syövän.

Päätin, että nyt me käydään sen elämän loppuun saakka joka päivä metsässä. En ymmärrä, miksi en ole aina tehnyt niin. Miten voi väsyttää niin paljon, tai ei vaan huvita, tai on liikaa lunta tai mitä tahansa, että joka päivä ei tullut mentyä? Miten mikään voi olla tärkeämpää? Käyn metsälenkillä normaalisti 2-3 kertaa viikossa, muuten lenkkeillään remmissä. Nyt olin siellä joka päivä, joskus aamulla ja illalla uudestaan. Katsoin kun mun pienet ystävät leikki niin onnellisina ja itkin itkemästä päästyäni.

 

 

Viikonlopun Sieni oli ihan suht normaali vielä. Läähätys oli lisääntynyt ja mietin närästääkö sitä vai onko sillä kipuja, vai johtuuko se siitä että lymfooma kuulemma nostaa kuumetta. Saa lääkitä, jos siltä tuntuu, ell oli sanonut. Annoin sille Norocarpia, mutta ei se oikein auttanut. Se saattoi siis hetken läähättää ennen kuin kävi makuulle. Ei vielä mitään pahaa kuitenkaan. Ruokaa se sai aamuin illoin ja lisäksi joka päivä jonkun possun korvan tms, ja oli hyvin onnellinen kasvaneesta tarjoilusta.

ABC Tuohikotti, matkalla Kouvolaan. Ne takit oli kuin karkit. Sienen piti käyttää sitä vain siksi että se ehti edes muutaman kerran käyttää sitä.

Käytiin lauantaina Kouvolassa nosettamassa. Peruin sen ensin, koska en kestä että mun koira ei eläisi enää neljää kuukautta enkä jaksaisi koko päivää itkemättä. Menin sitten kuitenkin, koska ei se kotona itkeminenkään mitään muuta. Hyvä että menin, sai hetkeksi ajatukset muualle ja pöne parka sai jotain sille normaalia, kunnon treenit, kaiken tähän hämmentävän surun keskellä. Sieni sai spesiaalitapauksena aluksi hengailla ihmisten kanssa suunnittelemassa alueita ja lopuksi etsiä pari tätiä. Ulkona se oli vielä todella riehakas, kieri ohuessa lumessa, juoksenteli, tappoi puskaa. Sisällä sitten vähän vaisu. Kyllä se ne tädit etsi ja ihan oli mielissään, mutta silleen pikkusievästi, ei mitenkään suuresti ilahtuneena. Ehkä se vain ottaa sen ahdistuksen minusta, kun itsehän olin ihan itku kurkussa koko ajan.

Sienestä oli aina ihanaa vaan saada osallistua. Häntä on epätarkka koska se naputti koko ajan lattiaa vasten.

Miksi en useammin sen elämän aikana järkännyt sille mahista olla vaan mukana? Treenit on aina niin kiireiset ja vaan ne jotka tekee jotain "oikeaa", treenataan. Hän oli hyvin onnellinen kun jokainen ehti hetken sienestää ja sitten sai pitää palloa ja hengailla vaan.

Sitten se läähätys valtasi kaikki meidän yöt. Olin jo aiemmin ottanut patjan lattialle, patin löytämisen ja ekan lääkäriajan välissä makasin siinä päivisin Sieni mahallani. (Meillä ei koirat saa tulla sängylle eikä sohvalle). Diagnoosin jälken nukuin siinä yötkin. Sieni makasi mun kainalossa ja läähätti. Se ei oikein löytänyt hyvää asentoa ja vaihtoi milloin pään mun pään puolelle, milloin toisin päin. Se potkaisi takajalat suoraksi ja nousi kokonaan. Sitten se hetken istui ja saattoi siirtyä pois, vain tullakseen kohta takaisin. Ne patit painaa sen sisällä. Sen oli paras nukkua selällään jalat kohti kattoa ja mieluiten kovalla alustalla. Sen mentyä selälleen yritin laittaa sille tyynyjä tai omia ruumiinosiani tueksi niin, että se pysyy paremmin sellaisessa asennossa.


Videolla tyhjä katse ja loputonta läähätystä.

Maanantaina mies sanoi, että se läähättää kaikki päivät kun olen poissa. Se oli kuitenkin edelleen ulkona todella virkeä, aivan normaali. Juoksi pönen kanssa, nuuhki jäniksen jälkiä. Tiistaina kävin treenaamassa aamulla ennen töihin menoa, olin luvannut ottaa kaverille mainoskuvia. Siitä ei tullut mitään. Sieni ei halunnut mennä maahan ja se oli todella vaisu muutenkin, ja mua vaan itketti. Viime viikolla oireeton koirani ei enää ollut sitä, se oli vakavasti sairas. Kävin vielä toisella kentällä ottamassa lisää kuvia aamulla ostamani tulppaanikimpun kanssa. Sieni ei halunnut katsoa kameraan.

Tiistaina lääkäri soitti joskus viiden maissa ollessani töissä. Kun eläinlääkäri aloittaa "ootko kotona vai miten...", tiesin. Tiesinhän mä jo koiran tasaisesti romahtavaa vointia seurattuani, mutta teoriassa niin kauan kun ei ole mitään varmaa, on vielä pienen pieni mahis että kaikki olisi vain jotain helvetin väärinkäsitystä. Maailma romahti, ei mitään hajuakaan mitä olen töissä sen jälkeen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Itkin ihan hysteerisenä. Pahanlaatuinen, se pahin mahdollinen diagnoosi. Kyllä sen voi raijata Vantaalle CT-kuvaan, jotta saisi tarkemmin tietää missä niitä patteja on, kun ultra on aika karkea kuitenkin vaan. Siellä olisi kasvaimiin erikoistunut eläinlääkäri ja niitä solunsalpaajia voisi aloittaa. Koiralta voidaan poistaa koko perna, olin kuullut aiemmin. Tai sitten voidaan aloittaa saattohoito. Hän käski mun miettiä yön yli ja lupasi laittaa kaikki tulokset vielä sähköpostilla, vaikka oli myös selvittänyt ne mulle puhelimitse. Muistutti vielä, että jos päätän mennä Vantaalle, päätös on tehtävä pikaisesti, kerta koiran voinnissa näkyy jo muutos. Pyysi aamulla ilmoittamaan mitä tehdään, hän olisi sen päivän poissa mutta saisi viestit kyllä ja laittaisi sitten heti lähetteen eteenpäin. Saattohoidosta en älynnyt enempää kysyä, ja siitä olen vähän harmissani että hänkään ei varmistanut mitä lääkkeitä mulla on ja mitä sille voisi antaa. En muista, sanoinko tarpeeksi selvästi, että se on jo todella kipeä.

En minä tiedä millainen ihminen päättäisi niin. Minulle oli ainakin ihan selvää, että mun kultaisin, kultaisin koira, parhaista parhain ystäväni, ei sellaiseen rääkkiin joudu. Kuka lähtee ihan saatanan kalliilla hoitamaan jotain, jossa ei voi kuin joka tapauksessa hävitä? Ei tässä ole kyse rahasta, jos parantava hoito olisi ollut olemassa, mä olisin myynyt vaikka isoäitini ja omat sisäelimeni. Mutta sillä ainoalla hoidolla saisi patin vain hetkeksi hiljenemään, kunnes se tekisi uuden nousun. Kasvain voittaa aina. Lisäksi se mitä itse olen joutunut noita syöpähoitoja läheltä seuraamaan, niin nehän on ihan helvetistä itsessäänkin.

Tiistaina illalla heti kotiin tultuani kaivoin pönen vanhat lääkkeet esille ja annoin Sienelle Tramalia. Sitten lähdettiin lenkille, ja kompuroidessani lumessa ilman taskulamppua, jota en halunnut sytyttää, jotta voisin olla koirien valojen kanssa kolmestaan maailmassa ja kadota kaikelta pahalta, mietin onko aika nyt vai yritetäänkö sitä vielä vähän lääkitä. Haluaisiko se mennä vielä viikonloppuna mökille? Nähdä kaverikoiriaan? Tuttuja ihmisiä? Sieni kyllä touhusi lenkillä, mutta kyllä se oli väsynytkin. Jos se normaalisti veti 50m syrjässä polulta, nyt se oli vain viiden metrin päässä sivussa. Päätin, että jos Tramal auttaa ja ensi yö menee paremmin kuin aiemmat, katsotaan vielä. Kyllähän sitä tietää, että aika on menossa vähiin, mutta tämä kaikki tuli niin äkkiä ja olisin vain niin halunnut vielä hetken...

Toiseksi viimeinen iltalenkki

Sieni söi iltaruuan tyytyväisenä. Hassua, kun kaikissa lähteissä lukee, että lymfooma vie ruokahalun ja potilas laihtuu. Ruokahalu oli ainoa asia, mikä Sieneltä ei mennyt, se sai viimeiset namit vielä rauhoitteen jälkeen ja otti ne hyvällä halulla. Se kävi nukkumaan ja nukkui sikeästi. Itketti katsoa sitä, tajusin, miten väsynyt sen täytyy olla, koska se ei ole pitkään aikaan nukkunut noin sikeästi. Minäkin torkahdin, vain herätäkseni alle ahden tunnin kuluttua siihen, että se läähättää taas. Annoin sille toisen Tramalin ja perään Norocarpia.

Paha, paha olo.

En saanut enää unta. Eh, en edes muista koska olisin nukkunut tai syönyt. Kävellessä mua huimaa, silmien aluset on kaikesta itkusta vereslihalla ja on sellaista samanlaista lihasheikkoutta kun kuumeessa. Sienikään ei nukkunut, jos se tähän saakka oli ollut edelliset yöt mun vieressä, nyt se kävi enää nuolemassa mun naamaa ja siirtyi aina eteiseen saakka kovalle lattialle, yksin. Voisiko se enää selvemmin sanoa, että mun täytyy antaa sen mennä...  kahden maissa yöllä mies heräsi hysteeriseen ulvontaan, se olin minä joka istui koneella klinikan nettiajanvaraus auki, valinneena lopetuksen, muttei saanut painettua vahvista-painiketta. Otanko sen huomiselle, voinko vielä siirtää sitä päivällä? Entä jos on joku muu lääke joka veisi kivut pois? Ajattelenko tässä nyt enemmän itseäni vai koiraani? Tämä oli se hetki kun totesin että meidän toiveemme eroavat niin pahasti ja nyt on se hetki, kun koiran on annettava valita. Siellä ei ollut montaa aikaa vapaana ja jos odottaa aamuun, nekin voi olla menneet. Se oma ell ei ollut paikalla, mutta rehellisesti olisi ehkä vähemmän surkeaa mennä vieraalle. Mies vahvisti ajanvarauksen, Sienen elämä päättyisi aamulla klo 11.15.

Maha viimeisenä aamuna. Patit muuttui kivikoviksi ja kasvoivat vähän.

Se sai sen illan ja seuraavan aamun välillä yhteensä neljä kertaa Tramalia. Kukaan ei nukkunut. Käytin ne puolen tunnin lenkillä kolmen maissa, Sieni haisteli ja liikkui ihan ok, mutta oli väsynyt. Koska syöminen oli ainoa asia, mitä tehdessään se näytti "normaalilta", syötiin yön aikana valtavasti. Maksalaatikkoa kongista, lihaa, savustettu iso luu. Otin tietoisen riskin, että se oksentaa sitten rauhoitteesta. Kyllä sen silmistä näki, että sen on päästävä pois. Se oli enää pelkkä varjo siitä koirasta, mikä se diagnoosin saatuaan oli. En voi käsittää, miten sen vointi alle viikon aikana romahti. Jos aluksi oli shokki, ettei se näkisi kesää, sekin romahti hyvin äkkiä. Eihän se näkisi edes viikonloppua...

Yö tuntui niin pitkältä

Ja toisaalta kello kävi koko ajan ja Sienen jäljellä olevat tunnit vähenivät. Tässä vaiheessa kuiskasin sille, että pian saat rauhan.

Yön aikana tapahtui outo asia. Maksalaatikkopurkki oli keittiön pöydällä ja täydensin kongeja siitä. Jossain vaiheessa kuulin keittiöstä ihmeellistä kolinaa ja mennessäni katsomaan Sieni veteli jämiä lattialla. Se oli ottanut pöydältä purkin jossa oli neljäsosa jäljellä. Koira joka ei koskaan varastanut mitään.

Kuolema vaatii monenlaisia päätöksiä. Hautaus vai poltto? Talvella poltto olisi kätevämpi ja koska Sieni rakasti saunoa, ajattelin että sen mielestä poltto olisi mukava ajatus. Alun perin, silloin kun luulin että aikaa on kevääseen, ajattelin, että Apina lähtee sitten Sienen mukaan. Lelu oli sille kauhean tärkeä, se kantoi sitä ja lussutti sitä todella paljon. Pöne ei saanut sitä ottaa, se oli ainoa asia, mistä Sieni ikinä oli tarkka. En muista koska Apina tuli meille, ei se sitä ihan pentuna kyllä ole saanut. Sieni oli tarkka suutuntumasta, sopivan kiinteä ja sopivan karvainen oli hyvä. Apina oli niin räjähtänyt että sille oli vuosia etsitty korviketta, koskaan vaan sopivan tuntuista löytämättä. Jopa äiti kolusi Helsingin kirpputoreja aina joskus vain Apinan seuraajan takia. Siispä sitä ommeltiin kasaan ja pestiin jotta se pysyi kohtuullisen hyvänä. Sieni pakkasi Apinan myös mökille, porukoille jne aina mukaansa. Kun asia oli oikeasti käsillä, ajattelin, etten voi luopua Apinasta. Mun täytyy voida haistella sitä ja itkeä sen karvaan, säilyttää se, pitää siitä kiinni. Minä, minä, minun. Apina on Sienen ja Sieni on Apinan ja totesin, että en voi taas ajatella itseäni, vaan he saavat olla yhdessä. Ehkä mun olisi muutenkin parempi suoraan luopua, Apinan silittäminen ei kuitenkaan olisi sama kuin Sienen silittäminen. Enkä voisi kuvitellakaan, että mikään tuleva koirani koskaan saisi leikkiä Apinalla ja rikkoa sen. Apinakin oli niin moneen kertaan Apinoiden ensiavussa kokoon parsittu, että ehkä senkin olisi aika päästä lepoon. Silitin sitä paljon, mutta ei se tuntunut samalta kuin Sieni. Ei se ole Sieni. Apina oli paljon karkeampi kuin Sienen karkeinkaan kohta.

Aamulla pakkasin kameran, Sienen pallon ja Apinan ja tehtiin lähtöä koko perheen voimin. Sieni makasi eteisessä tavaroiden luona, huohotti ja näytti siltä että se tietää mihin me ollaan menossa, ja haluaisi jo pois. Sanoin sille monta kertaa, että kohta sä pääset. Pöne usein stressaa sellaisia lähtöjä kun pakataan paljon, ja normaalisti se sitten lähinnä vinkuu kun hetki on käsillä ja alan pukea. Nyt se suorastaan kirkui ja tärisi eteisessä.

 

Metsässä Sieni piristyi ja oli alkumatkan ihan normaali. Siis sellainen viime päivien normaali, ei oikea normaali. Yleensä se hyppii ilmaan mun edessä ollessaan onnellinen, mutta nyt se hyppäsi kerran todella kovaa mua päin. Ehkä mun mieli laittaa koiran päähän ajatuksia joita ei ole, mutta sekin tuntui jotenkin todella merkitykselliseltä. Mentiin ekaa kertaa tänä talvena jään rantaan ja päästin ne juoksemaan siinä. Pian ne törmäsivät ihan kevyesti kyljittäin ja sitten Sieni huusi, se huusi kuin syötävä ja rynnisti matalana mun jalkoihin ja heittäytyi osin kyljelleen lumeen. Hetken olin varma että mun sydän pysähtyy ja että nyt sieltä repesi jotakin ja se kuolee käsiini siinä. Valitus kuitenkin loppui nopeasti ja sitä oli "vaan" sattunut se törmäys. Jos tähän saakka jossain mielen syövereissä olin vielä miettinyt, voisinko jotenkin ostaa lisää aikaa ja pitkittää tätä edes muutamalla päivällä, nyt se viimeinenkin epätoivoinen toivo valui kyynelten mukana.

Otettiin viimeisiä valokuvia. Yhteiskuvia. Se sai juota pallonsa kanssa ja muutaman kierroksen se vetikin jäällä, sitten jäi rantaan pumppaamaan palloa suussaan. Se rakasti sitä suun liikettä. Jatkettiin matkaa metsään, Sieni jätti pallon, ja pyysin että se tuo sen mulle takaisin kassiin. Se oli väsynyt. Koira joka normaalisti vetää pitkin puskia, jolkotti enää juuri meidän edellä polulla. Pöne juoksi kauempana ja kovempaa kuin se, mikä oli aivan tavatonta. Mun lenkki on vajaa 45min, jääosuuden jälkeen ehkä 25min. Lunta oli jonkun verran ja eiliset jälkeni olivat peittyneet. Ei nyt niin, että lumikenkiä harkitsisi, mutta selkeästi kuitenkin joutuu nostamaan jalkaa enemmän kuin sulan maan aikaan. Sieni haisteli metsän jälkiä, piehtaroi ja kävi useita kertoja hakemassa namia multa. "Ei se ulkona näytä ollenkaan niin sairaalta kuin kotona", mies sanoi. Ei niin, mutta ulkonakin se on vain varjo siitä, millainen se normaalisti on lenkillä.

Loppua kohti se alkoi jättäytyä mun taakse. Vaelluksella se on tottunut tekemään niin, menin aina pönen kanssa edellä äidin tullessa Sienen kanssa takana. Vaikka Sieni oli irti, se saattoi silti pitkiä matkoja marssia ihan mun takana. Metsälenkillä se ei tehnyt sellaista koskaan. Vain noin 200m ennen autoa Sieni meni ison kuusen alaoksiin ja alkoi kaivaa ja repiä itselleen petiä. Se tekee sellaistakin vaelluksella aina kun pysähdytään tauolle. Siellä se on kauhean hassu tapa, siinä missä pöne aina käy vaan makaamaan, Sieni haluaa laittaa lakanat ja pedata kunnon pedin. Nyt mun sydän vain särkyi. En tiedä, halusiko se vielä saada mut muistelemaan meidän ihania vaellusretkiä, vai yrittikö se vain näyttää miten kovasti se haluaa lepoon. Se oli kuolemaa tehdessäänkin niin saatanan tunnollinen ja huomaavainen ja ajatteli kaikessa minua. Sieni oli maailman epäitsekkäin koira ja kaikki se rakkaus ja huolenpito, mitä se viimeiseen asti minulle antoi...

En vain saanut sitä enää katsomaan kameraan.

Mies kävi klinikalla kysymässä, voiko maksaa etukäteen. Siinä tehtiin tuhkaussopimus ja lopetuksen maksun sai suorittaa, tuhkauksen lasku tulisi eri firmalta sitten jälkeen päin. Paperissa oli erikseen kohta mihin lisättiin että lelu tulee mukaan, se ei siis ollut mitenkään tavatonta eikä sitä tarvinnut selitellä sen enempää. Aulassa ei ollut ketään ja lääkärikin oli jo vapaana, joten päästiin heti. Henkilökunta käyttäytyi todella mukavasti. Sieni sai ensin rauhoitteen, joka pistettiin normaalisti reiteen. Sen ei pitäisi kauheasti sattua, mutta se vinkui kovasti. Sitten se seisoi ja piti päätä mun sylissä, silitin sitä ja annoin sille vielä muutaman namin. Vasta kun takapää alkoi täristä ja notkua, eli aine selkeästi vaikutti ja koira alkaisi vaipua uneen, pyysin sitä käymään makuulle. Apina oli sen vieressä koko ajan ja minä olin kyykyssä lattialla silittämässä sitä. Autoin sen kyljelleen, koska sellainen asento oli ollut sille mukavampi, ja otin jo tässä vaiheessa pannan pois ja tungin sen kassiini, ettei mun tartte poistua tyhjä hihna kädessäni. Missään vaiheessa se ei oksentanut niitä öisiä ruokia ulos. Lääkäri oli jättänyt meidät kolmestaan ja sanonut tulevansa 5-10min päästä takaisin, kun rauhoite olisi vaikuttanut. Sitten hän selitti mitä nyt tapahtuu, ja että jotkut haluaa poistua tässä vaiheessa ja se on ihan ok. Koiralle laitetaan seuraavaksi kanyyli etujalan suoneen, mihin varsinainen lopetusaine pistetään. Jotkut saattaa sätkiä, äännellä, kouristaa ja ties mitä kaikkea, mutta se ei ole enää tietoista eikä sitä satu. Se vaan voi näyttää rumalta ja kaikki ihmiset ei halua sellaista nähdä. No, minä en ikinä jättäisi sitä sellaisella hetkellä yksin koska se teknisesti ottaen elää vielä ja kukaan ei voi olla satavarma mitä se vielä aistii ja mitä ei, joten sanoin että ollaan loppuun asti sen kanssa.

Rauhoite on vaikuttanut ja Sieni on saanut rauhan

Nostettiin se pöydälle, ell ajoi etujalasta karvat ja laittoi kanyylin. Pidin Sienen takajalasta koko ajan kiinni ja silitin toisella kädellä sitä kyljestä. Apina istui sen takana nojaten siihen. Ainetta laitettiin hiljaa ruiskulla ja jossain puolivälissä ehkä koiran kylki lakkasi kohoilemasta. Loputkin pistettiin, ja sitten ell varmisti stetoskoopilla ettei se enää hengitä, ja että silmät ja takapään lihakset on rentoutuneet. Sieni oli poissa.

Hän siivosi välineet pöydältä, pyyhki kanyylin laitosta tulleet veripisarat ja sanoi, että saamme istua sen kanssa niin kauan kuin haluamme. Jos ei halua aulan kautta poistua, voi lähteä sivuovesta. Koira ja Apina saa jäädä pöydälle niin he hoitaa sitten loput.

Se kuoli yhtä nätisti kuin aina elikin.

Hyvää matkaa teille tähtien taakse

Ei me oltu montaa minuuttia. Sieni ei ollut enää siellä. Ennen lähtöä silitin vielä kerran sen ihania, maailman pehmeimpiä korvia ja otsaa ja nuuhkaisin sen päätä. Sieni oli tuoksukoira, sen otsa haisi aina ihanalta. Toivottavasti en ikinä unohda sitä tuoksua, enkä sitä tuntumaa miltä se tuntui eri kohdista. Päälaki oli kaikkein pehmein.

Pönen kai olisi voinut viedä klinikalle käymään katsomaan että Sieni jää sinne, mutta koska se pelkää lääkäriä eikä todellakaan halua sinne, en uskonut että kannattaa. Olen melko varma, että pöne ymmärtää muutenkin.

Yllättävää kyllä pahimman itkun jälkeen olo oli enemmänkin rauhallinen. Nyt se on ohi eikä maailman parhaimman ystävän tarvitse enää kärsiä. Yritin iltapäivällä nukkua ekaa kertaa viikkoon sängyssä, onnistuin ehkä puolisen tuntia. Joku sanoi, että päivä ennen lopetusta on paljon hirveämpää kuin päivä sen jälkeen, ja olen samaa mieltä. Ennen lopetusta omaan suruun ja ikävään sekoittuu niin pahasti se koiran kipu ja huonous. Jälkeen päin ei ole kuin oma suru, joten sehän on melkein kuin puolet vähemmän.

Kiitos Sieni kaikesta, olit parhaista parhain ystävä ja aivan epätodellisen täydellinen. Olisinpa aina osannut rakastaa ja arvostaa sua niin valtavasti kuin sinä minua. Mä olisin niin kauheasti halunnut vielä pitää sut itselläni. En voi lakata miettimästä miksi näin piti tapahtua meille. Mutta loppujen lopuksi ei sillä varmaan ole mitään väliä, koska mun maailma olisi joka tapauksessa murtunut, olisit sitten ollut täällä vielä vuoden tai viisi vuotta. Kaikki meni niin mustaksi ja niin pirstaleiksi, että en tiedä täyttyykö se jättämäsi suunnaton tyhjyys koskaan.

Kaveri, jonka luona Sieni vietti paljon aikaa, se paikka jossa se leikitti ensin koirat ja sitten lapset:
"Kerroin Vilholle, että Sieni on poissa, Fannille en vielä. Vilho oli pitkään ihan hiljaa ja sanoi sitten itkien: "Kun mä olin pieni, niin joku kysyi kuka mun paras kaveri on, ja mä vastasin että Sieni."

Sieni oli niin täynnä rakkautta, että sitä riitti jaettavaksi asti. Sillä oli hirveästi ystäviä ja sen läsnäolo sai todella monen ihmisen hymyilemään. Uskon, että jokaisella on jokin tehtävä täällä maan päällä. Sienen tehtävä oli opettaa mut paremmaksi ihmiseksi. Kai se nyt sitten vaan sai sen suoritettua, koska sen kerta piti lähteä.

Kaipaan sinua ikuisesti Sieni <3

Kuvia on onneksi aika paljon kun niitä joskus jaksaa enemmän käsitellä.