maanantai 17. helmikuuta 2020

Kaksi ja puoli viikkoa

Välillä iskee ihan järjetön pakokauhu tajutessani etten todellakaan enää koskaan näe sinua. Kävin perjantaina tuuraamassa eri työkohteessa ja siellä oli hassuja liki aidon kokoisia mäyräkoirapehmoleluja. Niissä oli todella hyvä suutuntuma. Sieni tykkäisi tuollaisesta, ajattelin. Sieni, voi ei Sieni.

Jogurttipurkkia kaapiessani meinaan sanoa ääneen "kaapimisen äänet, missä sieni" ja ojennan käden valmiiksi laskemaan purkin suun korkeudelle. Ei Sieni tule enää, ei koskaan. Menetyksen tuska iskee kerta kerralta uudestaan.

Lidlissä oli jotakin hassua myynnissä ja hetken mun aivot taas ajatteli, että Sieni ilahtuu tuollaisesta, mä ostan sille. Ahdistus vyöryy mieleen niin että huimaa, oksettaa ja maailma pyörii.

En oikein pysty ajattelemaan asian lopullisuutta. Ei sellaista voi ymmärtää.

En voi myöskään käsittää, miten nopeasti kaikki tapahtui. Vähän pitempi varoitusaika olisi antanut enemmän armoa sopeutumiseen. Toisaalta palaan myös aina samaan - mulla olisi ihan joka tapauksessa ihan yhtä jäätävän suuri ikävä. Sun piti olla se kuolematon koira enkä koskaan suonut ajatustakaan sille, että sinua ei joskus enää ole.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti