Believe in yourself and you're halfway there

"Koiramme on pennusta pitäen herättänyt meidät neljältä aamuyöllä. Koira ei voi nukkua makuuhuoneessa allergian takia, vaan on suljetun oven takana muussa asunnossa. Aluksi yritimme olla reagoimatta sen huutoon, mutta se ei lopettanut. Rankkaa työtä tekevä mies hermostui kun ei saanut nukuttua kunnolla yhtään yötä ja naapuritkin alkoi valittaa. Ajattelin jos sillä on pissahätä ja rupesin käyttämään sen ulkona sen herättyä huutamaan. Se saattaa auttaa tai sitten ei. Jos jään koiran viereen sohvalle nukkumaan, se on ihan hiljaa. Nyt koira on 10kk ja tilanne on mennyt korkeintaan huonommaksi. Mitä teen?"

Niin positiivinen ja operantti kuin minäkin haluan olla, tällainen kysymys ja varsinkin siihen tulleet "sillä on eroahdistus", "opeta uudelleen yksinoloa minuutin pätkistä aloittaen ja hyvästä käytöksestä palkiten", "herää kerran tunnissa palkkaamaan koira kun se vielä on hiljaa" jne vastaukset saa mut kyllä näkemään ihan järjettömän punaista. Olen fb:n lukuisissa ryhmissä, jossa tavalliset ihmiset kyselee juuri aloituksen kaltaisia kysymyksiä (aloitus ei ole suoraan kopioitu, vaan ulkomuistista kirjoitettu, tositapaus kuitenkin). Koska en myöskään jaksa lukea mitään johtajuusjuttuja ja toinen toistaan arveluttavampia menetelmiä, valitsemani ryhmät on "positiivinen koirankoulutus" jne. Niissä ryhmissä ei sitten myöskään kehtaa kirjoittaa sitä mitä tässäkin kohdassa ajattelin. Itse olen niin piru nukkuessani, että kukaan ihminen ei halua yrittää herättää mua, olen kuulemma hyvin väkivaltainen. Vuosia myös erilaisista uniongelmista kärsineenä pidän nukkumista jokseenkin pyhänä asiana. Siitä syystä varmaan eka asia, mitä mun pennut oppii, on se, että kun minä nukun, mua ei häiritse kukaan, tai henki lähtee kerrasta. Ei tarvitse edes lavastaa asiaa, vaan ekan kerran kun mut herätetään, tulee sellainen reaktio selkäytimestä, että asia on loppuun käsitelty.

Tietenkin pieni pentu voi vinkua, kun sillä oikeasti on hätä. Minä nukun kyllä alkuajat pennun kanssa lattialla, eikä sen tarvitse huutaa, havahdun sen levottomuuteen ilmankin. Mutta sen jälkeen palataan nukkumaan ja ollaan aivan hiljaa. Ihan pienestä pennustakin kyllä erottaa, onko sillä oikea hätä, vai onko se vain sitä mieltä, että nyt riittää unoset ja aamu valjetkoon.

Tai ehkä ei erota? Monestakin asiasta huomaa, että nykyään ihmiset on yhä enemmän hukassa ihan perusjuttujen kanssa. Koulutuksesta on tullut niin teknistä että omaan intuitioon ei luoteta yhtään. Kaiken pitää mennä kerrasta oikein, eikä uskalleta tehdä mitään, jos ei olla ihan varmoja miten se pitäisi tehdä. Pitäisi? Eihän kukaan ulkopuolinen voi määrittää millaiseksi koiran ja ohjaajan välisen kommunikoinnin tulee kehittyä. Suhde on hyvin henkilökohtainen ja jokaisella parilla hyvin erilainen. Se suhdehan se taitaa olla, mikä teknisen koulutuksen ohessa jää tyystin huomiotta. Sitten meillä on 10kk ikäinen aamuyöllä huutava koira, jota ei voi sanoa lainkaan tuntevansa ja siksi tuntee olonsa hyvin kädettömäksi - ja kaipaa jälleen jotain teknistä kikkaa jolla koiran saisi hiljennettyä. Sen sijaan että sille viestisi, että kuule koiraseni, et voi huutaa yöllä koska kaikki muut tässä talossa haluaa nukkua. Oikeastaan se nykytrendi on juuri se, että kohdellaan koiraa mekaanisesti ja naksutellaan sille niin kauan kun se sattuu pysymään hiljaa, ja toivotaan että se siitä ymmärtää lopettaa herättämisen. Jotenkin tuntuu että jotkut asiat on menneet vähän päälaelleen.

Ehkä se ero on siinä, että suhteeseen liittyviä asioita "saa" mun mielestä kouluttaa noin? Koira ei ole ihminen eikä ihminen ole koira, mutta kiistatta koirat on tosi taitavia lukemaan meitä ihmisiä ja ne ymmärtävät paljon. Onhan pennulle sen sisarukset ja emäkin joskus ehkä sanoneet, että anna mun olla nyt rauhassa. En ymmärrä, miksi ihminen ei voisi myös tehdä niin. Sen sijaan jos kyse on jostain ihmisten maailmaan liittyvästä jutusta, mitä koira ei todellakaan luonnostaan ymmärrä yhtään, se tekninen koulutus on hyvinkin paikoillaan. Tällaisia on mun mielestä remmissä vetämättä kävely, kynsien leikkaaminen jne.

Toinen ääripää, joka on viime aikoina ärsyttänyt suunnattomasti, on eri harrastuslajien sellaiset gurut, jotka ovat hyvin jämähtäneitä siihen omaan erinomaisuuteensa. Se että olet kouluttanut pari xyz-rotuista ö-lajin SM-huipulle, ei tee kenestäkään jokaisen rodun ja yksilön asiantuntijaa. Sitten kun asenne on se, että tämä asia koulutetaan näin ja hyvä tulee piste, näen taas hyvin punaista. Usein siihen liittyy vielä sellainen "etsä tiedä kuka mä oon" -ilmapiiri. Yöh.

Hyvä koirankouluttaja tietää, ettei kukaan meistä ole koskaan valmis. Minä en taas oikein tiedä kuka minä olen. Pitäisi ottaa se pentu, että pääsisi eteenpäin omalla kouluttajan polullaan. Jonkinlaiset visiot on siitä, mitä haluan ja mitä en halua tehdä sen kanssa, mutta totuus voi olla aivan erilainen kuin suunnitelma.