Pöne kastroitiin 10.1. pitkällisen pohdinnan ja Tardak-kokeilun jälkeen 8,5v iässä. Aiheesta on blogikirjoitus joulukuulta. Silloin kirjoitin, että Tardak ei juuri vaikuttanut, mutta nyttemmin olen vähän eri mieltä. Kyllä koira oli kolmisen viikkoa jotenkin seesteisempi ja hyväntuulisempi. Yhtenä päivänä sitten kitinä ja raiskaaminen vaan taas alkoi. Voihan tuo olla sattumaakin, että juoksut oli naapurustossa ohi ja hetken kuluttua alkoi vaan seuraavat. Tein päätöksen siivotessani. Lajittelin vanhoja lehtiä ja keräsin vuosien, vuosien aikana kertyneet pk-lehdet lähtemään kanssa roskikseen. Silmäilin vielä osaa niistä, ja Reija Niemisen artikkeli koiran stressistä ja hyvinvoinnista herätti minut. Narttuja jatkuvasti ajattelevalla, noin voimakkaasti reagoivalla koiralla täytyy olla jumaton stressi koko ajan, eikä se esim. ulkona käyntien välissä ehdi palautua lainkaan, vaikka kotona näyttäisi rauhassa olevan. Stressihormonit ei silti elimistöstä ehdi poistua.
Leikkaus meni ihan hyvin, iso verisuoni oli ollut lähellä, mutta sai sen väistettyä. Koira heräsi huomattavan hitaasti, sille annettiin kerran jo lisää herätettä, mutta mitään ei meinannut tapahtua silti. Yritettiin aika kovaakin ajaa sitä ylös, kutsumalla ja käsiä taputtelemalla ym, mutta se vaan hengitti tasaisen hitaassa rytmissään eikä reagoinut mihinkään. Ei siinä mitään hätätilannetta siis ollut, mutta ehtihän tuossa kaikenlaista pohtia. Lopulta herra sitten virkosi sen verran, että jaksoi omin jaloin hoippua eteiseen. Klinikalta eivät anna lähteä kantamalla, vaan vasta sitten, kun potilas itse kävelee ulos.
Kotona kannoin sen olkkariin petiin ja peittelin jatkamaan unia. Nykyisissä leikkausohjeissa on käsky kääntää koiraa kyljeltä toiselle niin kauan, kunnes se pystyy sen itse tekemään. Taisin kerran tai kahdesti sen pyöräyttää. Pitkälle iltapäivään sikeää unta riitti, sitten Sieni haukahti rappukäytävästä tuleville äänille ja mudi ponnahti pystyyn "mikä maa, mikä valuutta" -ilmeellä. Sen jälkeen se nukkui sitten enää kevyemmin ja vaihtoi paikkaakin jo itse.
Eka ilta oli itkua kuten aina, johtuu siitä jostain opiaattipohjaisesta aineesta, jonka haihtuminen pistää näkemään pieniä vihreitä miehiä. Kipulääkkeen se sai 4-5 päiväksi, ei ollut missään vaiheessa yhtään kipeän oloinen, mutta syötin kaikki tabletit pois. Sen juominenhan on ihan olematonta muutenkin, ja nyt törppö päässä päätin että juotan sitä kolmesti päivässä, jotta varmasti menee nestettä. Koko ajan se on pissannut myös ihan hirveästi. En tiedä, imeytyykö vesi jotenkin huonosti, määrä ei kuitenkaan kerralla ole kuin max jonkun 2dl. Vuorokaudessa se tekee 6dl ja jos koiran veden tarve on 0,5dl/kg/vrk, senhän pitäisi juoda n. 8dl. Tietysti jos syö lihaa, juotu määrä on varmasti pienempi. Varsinkin yötä ja työpäivää vasten annettuja määriä on saanut oikeasti vähän varoa, ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun sillä on ollut hirveä kiire ulos ja sitten se tekee sellaisen kahden minuutin pitkän pissan.
Haava on parantunut hyvin. Kysyin jo etukäteen, kannattaako tehdä jotain eri tavalla, kun kaksi aiempaa leikkaushaavaa etujalassa on parantuneet tosi hitaasti ja huonosti. Toisella kerralla iho alkoi näyttää jo kuolioituvankin. Ell sanoi, että vatsan ja reisien alueella on lähtökohtaisesti todella paljon parempi verenkierto ja aineenvaihdunta kuin etujalassa. Pihkavoiteita, laseria tms ei varmuuden vuoksi suositellut. Haava on koko ajan pysynyt siistinä, ei ole turvonnut, ei punoittanut, ei erittänyt mitään. Hitaan paranemisen vuoksi sille kuitenkin varattiin tikkien poisto normaalin 10-12vrk sijaan vasta 14vrk päähän, eli ensi tiistaille. Henkisesti muutoksia voi kuulemma sitten odotella jopa puolen vuoden päähän, tai vasta silloin näkee lopullisesti mitä tuli. Testosteronin haihtuminen elimistöstä kestää aikansa, ja hormonien ja opitun käytöksen "suhde" määrää sitten millaiseksi käytös jää.
Pari viikkoa hyppimättä ja riehumatta hihnassa ulkoillen on tietenkin ollut aika hirveää. Kotona se on aika lunki, mutta ulkona ei. Koira hakemalla hakee tilanteita joissa voisi revetä räyhäämään. Jo ovesta ulos meno ja pihalta kadulle tuleminen on sellaista villat pörhöllään rynnimistä, "näkisinpä kenet tahansa, niin mää sen tappaisin". Se saa hepuleita narun nokassa, sekä itsekseen että Sienen suuntaan. Muutamissa treeneissä se on ollut namitottista tekemässä, odottaa selvästi lelua. Pari cityjälkeäkin se on saanut tehdä ja melkoisella raivolla minua perässään vetänyt. Mutta mikään, ei mikään korvaa sille sitä mitä se suuresti haluaa tehdä: kiihtyä. Riehua. Hillua.
Nykyään puhutaan monessa paikassa ns. aktiivikoirien mielentilojen hallinnasta, on-off-vireensäätelytreeneistä ja siitä, että kiihtymään taipuvaisilla koirilla on suuri tarve kiihtyä ja niiden pitää saada tehdä niin. Vielä joitakin vuosia sitten muodissa oli enemmänkin pelkkä rauhoittuminen. Opeta se rauhoittumaan, hillitsemään itsensä, tukahduta kaikki raju ja kiihtynyt toiminta koska se mikä tapahtuu, vahvistuu. Nykyään ymmärrys on kehittynyt ja monessa paikassa ollaan sitä mieltä, että tukahduttamisen sijaan koiralla on oltava sallitut tilanteet kiihtyä, ja kannattaa treenata enemmänkin juuri sitä on-off-säätelyä. Sitä, että kiihtyminen saadaan ohjaajan hallintaan ja joissain tilanteissa kun sitä ei haluta, koira osaa käskystä hillitä itsensä. Luvalla se saa sitten purkaa päätään niin kuin itse haluaa, ja tilanteen olisi tarkoitus pysyä ohjaajan hallinnassa niin, ettei kiihtymys kuitenkaan jäisi päällekään, vaan koira pystyy sen jälkeen taas rauhoittumaan ja kokoamaan itsensä. Nämä ei ole helppoja asioita ihmisellekään, ja koiran kanssa niitä varmasti joutuu varsin paljon harjoittelemaan. Mutta hyvin sen on huomannut mudistakin: sillä on tarve saada kiihtyä ja sen tukahduttaminen ei ole onnellisen koiran elämää. Onneksi ei ole enää kauhean montaa päivää :)
Tässä ajokissa suuren väännön moottori! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti