2020

Perinteinen vuosikatsaus... oikeastaan tekisi mieli vaan haistattaa pitkät koko vuodelle, mutta olihan siellä kaiken sen surun keskellä pieniä ilon pilkahduksiakin.

Tammi-helmikuusta en oikeastaan muista mitään. Oli sanoinkuvaamattoman hirveää odottaa pentua ja haudata toista samaan aikaan. Mulla oli kiire, hirveä kiire, koska pelkäsin, että pönekin sairastuu yhtä tyhjästä ja sitten olisin koiraton.

 

Pönellä olikin keväällä kaksi virtsatietulehdusta. Olin pyörtyä ultrassa; vain vähän aiemmin se paholaisen laite oli näyttänyt kasvainmassat Sienen sisuksissa, ja nyt oli vuorossa pönen rakko. Mutta ei siellä mitään ylimääräistä ollut, ja tulehduksetkin taittui jälkimmäiseen kuuriin. C-vitamiinia pöne syö säännöllisesti. Suurin mörkö eli selkä on pysynyt kunnossa. Osteopaatilla se on käynyt kahdesti, fyssarilla kerran ja hierojalla kaiketi neljä kertaa vuoden aikana.

 

Keväällä oli Ounilan nosekoulutus ja sitten tuli korona, lomautukset ja pentu - ja 2kk pentuloma. Mulle korona tarjosi aivan huikean kevään, vaikka pennun puolesta harmitti ettei se päässyt mihinkään sosiaalistumaan, olipahan aikaa tutustua toisiimme. Syksyllä kun hetken ehti kokeita pitää, pöne kävi kolme rallykisaa; 87p, 93p ja 97p. Toisen valiotuloksen jälkeen motivaatio lopahti täydellisesti ja nyt tuntuu etten osta ensi vuodelle koko lisenssiä lainkaan. Nosessa pöne kisasi kakkosluokassa neljä kertaa; 90p ja "kyllähän tää sujuu"-fiilis, 85p, 60p ja "tää ei todellakaan suju" ja sitten vielä "jos nyt vielä kerran, sen kunniaksi kun hän elää": 100p ja sija 1., ja eka luokkanousutulos kohti kolmosia.

 

Vaelluksille totutettiin pentu heti pienestä pitäen, ja muutaman telttayön jälkeen hän kävi pikkureissut Lohilahdella ja Koitajoella (jossa putosi kosken ja oli hukkua sinne, ja pöne meni vikana päivänä shokkiin), ja viikon Tuntsalla (jossa pönellä oli paha mahatauti).

 

Lakki kävi Smartdog-testissä ja korkkasi kisauransa kevään höpöhöpö-videotanssimöllien lisäksi oikeissa tanssin möllikisoissa. Onneksi hän on varsin tervepäinen yksilö eikä vaikuta haittaavan, ettei hän pikkupentuna päässyt yhteenkään halliin. Lakki kävi rokotusten lisäksi kerran hakemassa silmätippakuurin. Ihmeen terveinä ollaan tämä vuosi oltu. Ehkä syövässä olikin yhdelle sydämelle jo loppuelämän suru...

 

Aiempina vuosina nämä postaukset on käsitelleet pääasiassa koesaavutuksia ja ensi vuoden koetavoitteita. Tällaisen vuoden jälkeen tuntuisi kornilta toivoa yhtään mitään muuta, kuin että pystyttäisiinpä me vaan kaikki elossa. Aivan sama, vaikka koronan tai minkään takia ei edes olisi yhtään koetta. Lakin luustokuvat jännittää, ja sen kanssa on sellainen hykerryttävä tunne kaikkien sen lajienkin kanssa. Sen kanssa on vaan niin ihanaa treenata.

 

Välillä mä edelleen ajattelen, että ihan kuin olisin vaihtanut vanhan koiran uuteen koiraan, ja aivo tuomitsee sen jyrkästi. Mutta ei se niin ole, elämä vain menee niin. Lakki on vahva persoona, koska kaiken sen surun ja menetyksen keskellä hän ponnisti jaloilleen, kasvoi omaksi itsekseen ja veti samalla meidät muutkin takaisin elämän syrjään kiinni.

 

Ensi vuodelle yksi ainoa varovainen tavoite; avaa tuhkarasia ja päästä hänet lopullisesti lähtemään.  

 

 

 

Viime aikojen pohdinnat on olleet fb:ssa. Lakin tottis tai "tottista" se kai vielä on, on kuitenkin edistynyt harppauksin. Monessa muussa jutussa sen sijaan tuntui, että jatkuvan edistymisen sijaan oli välillä sellainen taantuma ja joka lajissa paskat treenit. Nosessa se jätti hajuja ilmaisematta ja jatkoi matkaa, ja mä näin punasta pönen jälkeen - viimeinen asia mitä haluan sen oppivan. Se on niin vähäeleinen koira, että siitä on nosessa todella vaikeaa lukea koska se on hajulla, ja siksi näin pääsi käymään. Esineruutu on mennyt yksin tosi hyvin, se on tehnyt muutamia treenejä niin että odottaa autossa ja tulee valmiille alueelle. No sitten kun mulla oli kuvaaja mukana, koira olikin pihalla kuin lumiukko enkä oikein saanut sitä lähtemään edes suoraan eteen, se vaan poikkoili ulos ja haahusi. Tajusin vasta kotona että oltiin paikassa jossa meillä on usein hakutreenit ja kuvaaja oli hakuryhmän jäsen, niin Lakin on täytynyt sotkea esine- ja hakutreenit ja pään sisäinen kaaos näkyi epävarmuutena. Haussa taas on tehty jo apuja vähentäen, esim. niin että otetaan äänet vaan kun tullaan radalle, tai sitten lopulta alkuun päin muistikuviksi jääden, ja lähtee kyllä reippaasti ja hyvin silti "valmiillekin". No viime treeneissä se sitten kävi niin kierroksilla ettei syönyt lainkaan, vaan kävi kääntymässä ukoilla ja tuli samalla vauhdilla pois ja sinne jäi ruuat. Edelleen, käsittämätöntä että joku vaan ei kerkiä syödä, kyllä ahneus on ehkä suurin lahja mitä voi saada. (No, on se suunnaton taistelutahtokin aika nannaa, nyt kun sitä on päässyt näkemään.) Onneksi oli lelu taskussa niin annoin sen ja sai sitten leikkiä. Yleensä se ei ole haussa nimenomaan halunnut leikkiä, kun pentuna ehdollistui saamaan ruokaa ukoilla. Voi hyvänen aika. Mitään murkkuiän sekoilua ja korvattomuutta sillä ei ole vielä ollut yhtään.

Toinen mainitsemisen arvoinen juttu lienee se, että poijjaat alkoi ottaa yhteen kotona. Ensimmäinen kerta tapahtui ehkä pari kolme viikkoa sitten, ja siihen oli selkeä syy: Lakilla oli kongi, jota se heitteli (se tykkää paiskoa niitä ennen kuin alkaa syömään), kunnes se kierähti töppöisen jalkoihin. Molemmat tietenkin vauhdilla perään "tää on mun" ja siitä seurasi helvetinmoinen rähinä. Lakki oli lattiaa vasten ja kiljui ja pöne mylläsi sen päällä ja rähisi aivan raivona. Minä tietenkin karjuin kuin hullu mutta vasta kun ryntäsin niitä kohti, ne lopetti.

Ei jäänyt kelleen mitään henkisiä eikä fyysisiä jälkiä, mutta ei mennyt kauaa, kun sama toistui. Silloin taisi olla kyseessä joku lattialla oleva puruluu. Sitten se toistui kerran niin, että ihmiset oli olkkarissa ja koirat meni makkariin, ja sieltä alkoi kuulua sama mylläkkä. Karjaisin aina joka kerta ja keskeytin sen, se tulee ihan selkäytimestä se reaktio. Viimeisen kerran tämä tapahtui metsässä; Lakki oli tulossa härkkimään töppöstä kuten aina, ja yhtäkkiä se mikä on tämän vuoden ollut pönelle ok (ja miten mä olen odottanut että sanoisit itse että ei käy!), ei enää ollutkaan, ja se kävi raivolla päälle. Lakki jälleen kerran "alistui" heti ja kiljui kuin tapettava sika, ja minä ärjäisin että lopeta nyt perkele jo.

Oon aina ollut sitä mieltä, että ihmisen pitää tehdä selväksi, että jokaisella on paikkansa ja tappeleminen ei ole sallittua. Nyt kuitenkin luulen, että se on enemmänkin pelkkä illuusio. Se tapahtuu niin äkkiä ja meillä ainakin aivan tyhjästä, että ei siinä kerkiä kissaa sanoa. Kyräily ja tahallinen ärsyttäminen on helppoa keskeyttää, mutta nää syttyy niin nopeasti että kukaan ei edes tajua mitä nyt tapahtuu. No, jäin sitten vähän miettimään, että ehkä niiden pitäisi antaa kerran "tapella loppuun" ilman että menee karjumaan väliin, ja jäin vähän odottamaan että ensi kerralla yritän pitää turpani kiinni ja antaa niiden riehua.

No, sitä ensi kertaa ei ole vielä tullut, eikä toivottavasti enää tulekaan. En tiedä, oliko tää vaan joku juttu mikä nyt piti käydä läpi. Siihen loppui lapsuus? Sienenkin kanssa jossain vaiheessa jonain päivänä vaan yhtäkkiä kaikki ne ärsyttävät asiat, mitä pentu sai tehdä, loppui kuin seinään kun se kasvoi. Minusta se vaan tapahtui paljon aiemmin, ehkä puoden vuoden iässä. Lakki oli nyt jo 10kk kun tämä alkoi. Yhtään ne ei kyräile toisiaan kotona, ei luista, leluista tai mistään, mutta oon nyt neuvonut ettei mitään saa myöskään antaa niin että siitä tulee riita. Pönen ruokintaan on kiinnitetty enemmän huomiota ja keittelen sille taas kasviksia mahan täytteeksi, jatkuva nälkä kiristää takuulla pinnaa. Lisäksi riittävä aktivointi on kyllä elintärkeää; vielä pönestäkin näkee että jos sillä on ollut liian vähän tekemistä, se alkaa tahallaan hakea konfliktia, että saisi jotain actionia.

 "Viime yönä näin susta unta, ekaa kertaa sellaista todellista unta, missä sä olit kunnolla. Olin lähdössä Annen kanssa johonkin leirille, ja heitin jo pönen ja mun kassin sen autoon ja pyysin odottamaan hetken, koska Sieni oli tullut takaisin ja mun piti järjestää sen hoito. Sä olit ihan todellinen ja päällisin puolin normaali, mutta kuitenkin pelkkä kuori; ei tunteita, liike oli hyvin mekaanista ja sä vain olla möllötit mitään sanomatta siellä mihin sut jätti. Pihalla tulit esille kun kutsuin sua, mutta et kävellyt luokse, etkä oikeastaan reagoinut kohtaamiseen lainkaan. Mun piti kantaa sut sisälle, koska et olisi muuten tullut. Aika äkkiä menin toteamaan Annelle, että voidaan lähteä, se tuli mutta ei se ole siellä kuitenkaan, se on pelkkä varjo... sitten sinne autoon oli ilmaantunut Eijakin ja ihmettelin miten pöne oli päästänyt hänet istumaan viereensä takapenkille, eikä murissut.

 

(Herätessäni ihmettelin ensin noita ihmisiä, koska ei heillä ollut mikään suuri rooli Sienen elämässä, mutta olihan he lasten vedoissa missä joskus aina käytiin Sienen kanssa saa rapsuttaa -osastolla. Ihmisen aivot on sitten kummalliset kun se heittää uniin outoja yhditelmiä.)

 

 

Sitten valvoin seuraavat kaksi tuntia miettimässä uskonko siihen että unet kertoo jotakin, vai onko ne vain aivojen poimuissa muhivia sattumanvaraisia cocktaileja. Tuntuu vaan ihan siltä, että tämä oli mun aivojen yritys kertoa että mun on pakko päästää lopullisesti irti. Voin kyllä roikkua surussa ja muistossa ja estää sitä etenemästä, mutta takaisin en sua sen enempää, kuin tuossa unessakaan, voi enää koskaan saada. Ehkä sä et myöskään pääse vapaaksi ennen kuin annan periksi ja irroitan, ja nyt killut jossain välitilassa odottamassa että olisin joskus valmis. Koko elämän te vaan odotatte että me ihmisenkuvatukset opittaisiin jotakin, teissä on jo kaikki ja me ollaan niin keskeneräisiä, surkeita, vajavaisia sielunrumiluksia.

Sieni. Vuosipäivä alkaa lähestyä ja sitten on nähty kaikki tapahtumat ilman sinua. Mitä enemmän mä ajattelen sitä, että ei ole "normaalia" surra näin pitkään, sitä enemmän tulee vain sellainen olo, että haistakaa v***u kaikki ja minähän ryven siinä just niin kauan kuin haluan, eikä se ole kenenkään muun tuomittavissa. Kuvittelen, että suru on viimeinen asia mitä mulla on, ja siksi roikun siinä niin epätoivoisena, mutta kai sen jälkeen nimenomaan tulisi ne hyvät muistot...?"

Haistaahan se sittenkin...

Pari viikkoa sitten huomasin vielä yhdet 2lk nosekokeet ajomatkan päässä meiltä. Koronan takia kokeiden anomisaikaa on lyhennetty ja niitä putkahtelee nyt aika lyhyillä varoitusajoilla sen takia. Ilmo alkoi maanantaina kahdeksalta, ja nosekokeet on sellaisia että ne on sekunnissa täynnä, varsinkin 1lk. Pitää siis ajastaa sähköposti tai olla hyvin valmiina muuten. Olin metsässä kun kello lähenteli kahdeksaa, eikä vaan yhtään huvittanut. Se ei oikeasti enää haista yhtä hyvin kuin ennen. En ilmoita, päätin, ja unohdin koko jutun.

Menin iltavuoroon töihin ja sitten päivällä FB muistutti mua vuoden takaisista tanssikisoista. Ne jäi Sienen viimeiseksi kisoiksi, ja kirjoitin muiston yhteyteen ajatuksiani siitä olisinko nauttinut enemmän, jos olisin silloin tiennyt, että nämä on viimeiset kisat.. olisiko jännittänyt vähemmän, olisinko muistanut olla kiitollisempi kaikesta. Jos vaan olisin silloin tiennyt että ne on vikat kisat... oli iltapäivä kun päätin että ei helvetti, nyt kun töppöinen vielä elää, ehkä vaan kannattaisi kuitenkin mennä. Se koira vaan niin rakastaa etsiä. Laitoin ilmon joskus kahden maissa kahvitauolla istuessani ja ajattelin että tuskin enää mahtui, mutta yritinpä kuitenkin. Jatkoin töitä.

No, mahtui, ja tänään oli se päivä. Eilen oli taas ihan superpaskat kenraalit, touhottaa kyllä ihan helkkaristi ja etsiikin mutta kun tässä lajissa pitäisi löytääkin, ja 2lk ajoilla aika äkkiä kanssa. Sitä aikaa ei vaan ole millekään päämäärättömälle teputtamiselle. Koepaikan piha oli täynnä sellaista jään päällä lilluvaa sohjoa kun lumi muuttui vesisateeksi, ja oli muutenkin ihan superpönetön kylmänkostea tihkusää. Oletin että saan repiä sen autosta ulos, kun hän varmaan mulkaisee että ei kiitos en jalkaudu, mutta paskat. Hän oli hirveän hyvällä tuulella ja olisi väkisin vetänyt mut sisälle, vaikka meidän alueet alkoi ulkoa. Odotellessa se vinkui taas aivan kuten aina ennen. Tässä välissä oli pari koetta, jolloin se odotti liian asiallisesti.

Koe oli kahden tuomarin koe ja osallistujat oli jaettu aamupäivä- ja iltapäiväryhmään, joten kierrokset meni tosi sukkelaan. Oltiin numero 2., ja 1-4 aloitti ulkoa, 5-8 sisältä. Siinä ei pitkää taukoa väliin tullut.

 

Ekalla alueella tuli myös heti sellainen olo, että nyt se kyllä oikeasti haluaa löytää eikä vaan juokse hulluna, mikä on se meidän ikuisuusongelma ollut. Se sai selvästi hajua jo lähtöön ja tupeksin hetken liinan kanssa, että koira ehti skannailla aluetta. Tuomarikin kommentoi, että aika meni vain etsiessä mistä se haju tulee, koira kyllä nappasi sen heti. Ulkoalueelta 4. nopein aika. Ulkona oli siis vain yksi piilo, kaikissa muissa kaksi. Yhtään kuvaa en älynnyt ottaa.

Autoja oli kaksi, epämääräinen asetelma, lähtö oli keskellä. Piiloja kaksi, eli yksi kummassakin, sääntöjen mukaan ei saa olla useampaa samassa. Päätin viedä ensin vasemmanpuoleisen henkilöauton ympäri ja valitsin itse suunnaksi vastapäivään. Löytö tuli 3/4 kierrettyämme. Jos olisin antanut koiran valita, se olisi ehkä valinnut toisen suunnan ja oltaisiin oltu heti hajulla, mutta elämä on. Sitten juoksujalkaa toiselle autolle, joka oli isompi pakettiauto/asuntoauto/en tosiaan muista enää. Se oli nokka kiinni seinässä ja sinne väliin ei mahtunut, eli jos valitsee väärän suunnan ja käy ensin väärällä puolella, ympäri ei pääse vaan pitää palata takaisin ja aikaa palaa sekunti siihen. Pöne liihotti tässä jossain ihan huitsin kuusessa ja parkaisin ääneen että missä sä oot. Valitsin vastapäivän tässäkin ja onneksi siellä, ihan edessä mihin etsittävä pinta loppui ennen seinää, selkeä reaktio ja pienen tarkennuksen jälkeen ilmaisu. Tästä toiseksi nopein aika.

Pieni tauko ja sitten sisälle, jossa kiva iso varastoalue. Siis todella korkeita hyllyjä ja aivan täynnä kaikkea roinaa, käytävä oli ehkä 2m leveä ja ainakin 10m syvä. Aikaakin oli 3,5min, mutta ounastelin korkeaa ja/tai syvää piiloa. Vasemmalla puolella hyllyrivin alle ei tarttenut mennä, eli siinä kuului vain reuna, oikealla jokaiseen koloon sai tunkeutua. Jossain ihmisen pään korkeudella oli kuormalavoista muodostuva taso ja siitä sanottiin että ei ole syytä nostaa koiraa sinne. Pöne ampaisi vauhdilla aika perälle oikealle hyllyn alle, ja ilmaisi sieltä pystypalkin noin oman nenänsä korkeudelta. Kun takaa ei kuulunutkaan odottamani "oikein!" vaan tuomari pyysi mua tarkentamaan että missä, ajattelin jo, että tähänkö tää nyt kaatuu. Tästä oli puhuttu jo alueisiin tutustumisessa eli koira tulee ottaa haltuun eikä sitä saa pyytää enää uudelleen näyttämään. Jos niin tekee, tai jos ei ota koiraa haltuun ja se ehtii pyytämättä uudelleenkohdentaa piilon, osio hylätään. Ohjaajan siis tulee olla varma missä piilo on, ennen kuin hän ilmoittaa löydön. Ennen sitä saa toki pyytää koiraa tekemään työtä aivan niin kauan kuin haluaa. Pöne istui nätisti mun ja piilon välillä mutta tuomari sanoi että ota se vielä kauemmas ja mene sormella osoittamaan missä löytö on, tämä on kuulemma tarkka piilo. Ei siinä auttanut kuin näyttää että tässä korkeudella sen naama oli ennen kuin se ilmaisi, tein kyllä sellaisen taktisen 5-10cm liikkeen kädellä enkä osoittanut ihan täsmällistä kohtaa. Huh, kun hän sitten kuittasi, että oikein. Tässä vaiheessa oli jo aikaa kulunut niin että en palkannut koiraa, ei siis siksi etten olisi ehtinyt, vaan eihän se sitä enää oikeaan asiaan olisi yhdistänyt kaiken tämän säädön jälkeen.

Toinen piilo oli ihan alussa, näin koirasta lähdössä että siinä on jotain, mutta annoin sitten kuitenkin taas sen juosta sen ohi . Palautin sen siis ekan löydön jälkeen siihen ja siitä äkkiä toinen. Sisäetsinnöistä pönelle myös toinen sija. Kaiken tämän jälkeenkin - meni varmaan ainakin 10s siihen ylimääräiseen säätöön. En tiedä eikö tuomari nähnyt mun takaa koiran tekemisiä vai miksi hän kysyi minulta.

Laatikoillakin oli kerrankin kaksi hajua, siinä oli pari reppua ja aika tiukkaan teipattuja laatikoita tosi ahtaalla käytävällä, samanalaisella parin metrin leveällä jonka molemmin puolin oli hyllyt täynnä tavaraa. Laatikoita oli alussa kaksi riviä ja peremmällä tuli vielä kolmas. Mäkin opin edellisestä kokeesta, että matkalaukuista se haju ei sitten tule päältä vaan pitää haistaa saumaa, ja nyt vahdin että nuuhkii ne reput kunnolla. Ei olis paljoo kiinnostanut joten olin taas se ikävä nalkuttava riippakivi, joka vei niin lyhyellä liinalla ettei päässyt juoksemaan ja vaati kädellä nuuhkaisemaan jokaista. Eka ilmaisu tuli puolivälissä käytävää keski- tai oikeaan riviin laatikolle nopeasti, tarkennus kyllä kesti eli oli yhtä tiiviitä kuin miltä näytti (aaltoja minulle, oon oppinut katsomaan monta juttua sillä silmällä!) mutta ennen toista pöne olisi halunnut unohtaa ne typerät laatikot ja laajentaa seinille, joten aika kovasti ohjasin, ja ennen kuin oltiin ihan kaikkia tutkittu, toinen ilmaisu, sekin normi laatikolle, pitkähkön tarkennuksen jälkeen. Huh huh, tuskan hiki meinasi alkaa jo tirskua, kun tuntui että nyt se on niin lähellä mutta niin kaukana! Oli se ollut muillekin vaikea paikka eli paljon koirat halusivat etsiä seinistä laatikoiden sijaan. Pois mentiin toimiston kautta ja hän vain epätoivoisena yritti etsiä lisää ja sain vetää sen perässäni pihalle. Myös laatikoilta tuli sija 2.

Neljäs kakkosluokan koe, eka satanen. Koira on 12v ja risat päälle.

Ei me nyt minusta mitenkään hitaita oltu, 30s-ilmoitusta ei tullut missään, mutta ei nyt todellakaan mitään suoraan hajulle menemisiäkään nähty. Nosessa on koronan myötä yleistynyt tapa jättää postimerkillä ja omalla osoitteella varustettu kirjekuori ilmoon ja poistua oman vuoron jälkeen. Minusta se on vähän ikävää enkä ole koskaan tehnyt niin, mutta nyt kävin matkalla ostamassa ne ja ajattelin että kivempi ajella valoisalla kotiin.

Ja sen kerran kun mä lähden kesken kaiken pois, pöne perkele menee ja VOITTAA koko paskan.

Jätkä on kone. Tässä hän odottaa että radiopuhelin pirahtaa ja ilmoittaa että typerä edellinen hidaste on pois ja vihdoin pönen vuoro!