torstai 10. joulukuuta 2020

 "Viime yönä näin susta unta, ekaa kertaa sellaista todellista unta, missä sä olit kunnolla. Olin lähdössä Annen kanssa johonkin leirille, ja heitin jo pönen ja mun kassin sen autoon ja pyysin odottamaan hetken, koska Sieni oli tullut takaisin ja mun piti järjestää sen hoito. Sä olit ihan todellinen ja päällisin puolin normaali, mutta kuitenkin pelkkä kuori; ei tunteita, liike oli hyvin mekaanista ja sä vain olla möllötit mitään sanomatta siellä mihin sut jätti. Pihalla tulit esille kun kutsuin sua, mutta et kävellyt luokse, etkä oikeastaan reagoinut kohtaamiseen lainkaan. Mun piti kantaa sut sisälle, koska et olisi muuten tullut. Aika äkkiä menin toteamaan Annelle, että voidaan lähteä, se tuli mutta ei se ole siellä kuitenkaan, se on pelkkä varjo... sitten sinne autoon oli ilmaantunut Eijakin ja ihmettelin miten pöne oli päästänyt hänet istumaan viereensä takapenkille, eikä murissut.

 
(Herätessäni ihmettelin ensin noita ihmisiä, koska ei heillä ollut mikään suuri rooli Sienen elämässä, mutta olihan he lasten vedoissa missä joskus aina käytiin Sienen kanssa saa rapsuttaa -osastolla. Ihmisen aivot on sitten kummalliset kun se heittää uniin outoja yhditelmiä.)
 
 
Sitten valvoin seuraavat kaksi tuntia miettimässä uskonko siihen että unet kertoo jotakin, vai onko ne vain aivojen poimuissa muhivia sattumanvaraisia cocktaileja. Tuntuu vaan ihan siltä, että tämä oli mun aivojen yritys kertoa että mun on pakko päästää lopullisesti irti. Voin kyllä roikkua surussa ja muistossa ja estää sitä etenemästä, mutta takaisin en sua sen enempää, kuin tuossa unessakaan, voi enää koskaan saada. Ehkä sä et myöskään pääse vapaaksi ennen kuin annan periksi ja irroitan, ja nyt killut jossain välitilassa odottamassa että olisin joskus valmis. Koko elämän te vaan odotatte että me ihmisenkuvatukset opittaisiin jotakin, teissä on jo kaikki ja me ollaan niin keskeneräisiä, surkeita, vajavaisia sielunrumiluksia.


Sieni. 😭 Vuosipäivä alkaa lähestyä ja sitten on nähty kaikki tapahtumat ilman sinua. Mitä enemmän mä ajattelen sitä, että ei ole "normaalia" surra näin pitkään, sitä enemmän tulee vain sellainen olo, että haistakaa v***u kaikki ja minähän ryven siinä just niin kauan kuin haluan, eikä se ole kenenkään muun tuomittavissa. Kuvittelen, että suru on viimeinen asia mitä mulla on, ja siksi roikun siinä niin epätoivoisena, mutta kai sen jälkeen nimenomaan tulisi ne hyvät muistot...?"


1 kommentti:

  1. Outoa, olen myös nähnyt paljon unia, joissa puuhastelen tatin kanssa kuin ennen. Kait se vaan on hyvästelyä. Aika auttaa, sure rauhassa!

    VastaaPoista