Kissahuolia

Kissoja ottaessani ei jotenkin käynyt mielessäkään että joudun kirjoittamaan tällaista.

Kissat söi eilen illalla kanan sydämiä ja märkäruokapussin pohjat. Pumput oli olleet jääkaapissa jo aika monta päivää ja mietin, mahtaako ne vielä olla kunnossa. Päätin että jos eläimet syö niitä niin sitten ne on. Hyvällä halulla meni kaikki kuten aina.

Yöllä kävin (kyttäämässä revontulia, turhaan, ja) vessassa puolen yön maissa, ja sitten aamulla kello soi 5.50. Tallustelin silmät sikkurassa taas vessaan ja siinä pöntöllä istuessani aloin katsoa pikkumattoa, joka oli ihan täynnä jotain ruskeaa. Hetki sitä piti siinä ihmetellä ennen kuin selvisi että se on oksennus ja siinä on sydämen paloja ja kokonaisia märkäruuan möykkyjä. Se koko matto oli siinä eli näytti siltä että jonkun maha oli todella kääntynyt ympäri ja kaikki tullut kaaressa ulos.

Talvi pyöri jaloissa ja Nutsia ei näkynyt missään, joten arvasin kumpi heistä on kipeä. Oli vähän kiire päästä ajallaan lähtemään, mutta kun se ei kutsuista huolimatta tullut, alkoi ahdistaa ja oli pakko etsiä se. Kävi jo mielessä että entä jos se on yöllä karannut ovesta tms. Ei löydy sohvien eikä sänkyjen alta vaikka taskulamppu kädessä konttailin etsimässä. Ei ole jäänyt mihinkään kaappiin. Lopulta könysin vielä vintille. Mulla on tarkoitus ostaa portaikkoon ihan oikea ovi, kun yläkerta on vain puolilämmintä tilaa ja talvella sieltä tulee kylmää. Nyt siinä on vaan päällystetty kompostikehikko ja roikkuvia mattoja ym tilkitsemässä vetoa. Nuts pääsee sinne kyllä silti, ja nytkin kun pääsin itse kaikkien esteiden läpi ylös, se suostui tulemaan näkyville. Jäi möllöttämään siihen eikä tullut luokse asti, mutta ainakin se on elossa, ja totesin että jos sulla on paha olo niin senku oot yksin siellä. Kissat jotenkin vielä koiria selvemmin vetäytyy jos niillä ei ole kaikki hyvin. Painelin alas ja lähdin kokeeseen.

Kolmen maissa olin kotona, ja hän oli kyllä laskeutunut keskuuteemme alakertaan, mutta ei ollut eteisessä vastassa (hän on aina), vaan istui tuvan lattialla. Antoi mennä luokse ja silittää, mutta ei kehrää eikä puske. Oksua ei ole tullut lisää, kävin tutkimassa yläkerrankin, ja hiekkiksellä on kaikki kuten aina eli ripulia sillä ei ole. Talvi on erittäin virkeä ja vähän nyt ihmetyttää että jos ne sydämet oli pilalla, niin miksi toinen oireilee ja toinen ei...? Heittelin niille vähän nappuloita ja Talvi syö ihan sekona, Nutsia ei kiinnosta. Se kyllä liikkuu mutta on kovin vaisun oloinen, normaalisti hyvin virkeä, iloinen ja elinvoimainen katti. Jopa rasittavuuteen saakka. Kaduin heti joka kertaa kun olen menettänyt hermoni sen takia että sen pitää tunkea itsensä joka paikkaan. Piristy.

Kyllä mä kuvittelin että kissoillekin voi tulla kaikkea mutta jotenkin silti ajattelin että ne käy lääkärissä enemmän hammaskiven poistossa, sterkassa (no nää on jo käyneet ennen kuin tuli mulle, mutta yleensä) ja rokotuksilla, ja ehkä joku tapaturma voisi olla Nutsille ominaista. Mutta että kissa alkaa oksentaa ja kieltäytyy syömästä, sellainen ei käynyt mielessäkään. Mistä se jonkun vatsataudin olisi saanut? Ja jos se ruoka oli pilalla niin miksi vain toinen oireilee?

Kysyin yhdistykseltä neuvoja ja kyllähän sitä nyt pitäisi yrittää saada edes juomaan/syömään jotain nestemäistä, ja jos ei, niin sitten se olisi mentävä lääkäriin. Absurdi tilanne että maailman ahnein elukka kieltäytyy syömästä ja ilta meneekin nyt siinä, että koetan keksin sille toinen toistaan parempia herkkuja.

***

Päivitys 17.45:

Ei mene mikään liha, märkäruoka, kovat eikä pehmeät namit, rupesi olemaan jo melko epätoivo ja suunnittelin että sotken seuraavaksi sen turkkiin jotain jotta se joutuu putsaamaan itseään ja nielisi siinä jotakin. Kalkkunaleikkelettä sain ihan pienen siivun menemään kun aika pitkään sitä tyrkytin, mutta toista ei kyllä ottanut ja alkoi olla vittuuntunut siihen että läiskin sen naamalle kinkkua, niin luovutin ennen kuin sain tassua.

Sitten muistin yhden jutun millä on aika monta kertaa houkuteltu koira syömään leikkauksen, mahataudin ym jälkeen. Onkohan sitä vielä, muistan että yksi purkki oli mutta siitä oli päiväys mennyt ja saatoin syöttää sen loppukesästä koirille. Ole pliis vielä kaapissa, ja se oli! Kerrankin jotain hyvää siinä että unohtaa syöttää vanhan ruuan pois.

En tiedä mitä paskaa tuo on mutta mulla on aina kaikki olleet ihan hulluna siihen, ja tosiaan se on sairaana ollut useaan kertaan se ainoa mitä on suostuttu ottamaan. Siispä korkeat odotukset nytkin ja... 

Ainakin pieni erävoitto 🥰🥰🥰 Jospa se olo alkaisi kohentua! En antanut paljoa, katsotaan pysyykö tämä sisällä. Hän myös hetken jutteli mulle eli alkoi kehräämään. Vetäytyvä ja vaisu se on edelleen mutta ei paennut vintille asti vaan on tuvassa kiipeilypuun ylimmällä hyllyllä.

***

Päivitys 20.30: nukkui useita tunteja ylähyllyllä. Ruokien ääni sai hänet tulemaan alas, mutta Hills ei sitten enää kelvannutkaan. 😲 En tiedä onko vika siinä että se oli jääkaappikylmää. Pitää huomenna kokeilla lämmittää sitä vähän. Kalkkunaleikkeleelle ensin kanssa käänsi selkänsä mutta heittelin sillä palasia niin sitten kiinnostuikin ja söi sitä kolikon kokoisen läntin. Kokeilin myös jotain tonnikalanameja ja ensin vaan haistoi, mutta pienin ihan pieniksi ja tiputtelin niitä niin söi vähän. On se nyt hieman siis energiaa saanut mutta aika nihkeää on. Toivottavasti ensi yö tekee ihmeitä.

***

Aamu: normaali kurrrrr kauhea nälkä -kissa tervehti minua heti kun nousin. 🤍 Olin jättänyt Hillsit reilulla nesteellä kuppiin hyllylle mihin Talvi ei pääse, ja kuppi oli yön aikana tyhjentynyt. Aamulla sai märkäruokaa nesteen kera ja lopuksi vähän nappuloita pyöriteltävästä Kongista, kaikki meni. Nälkä tuntuisi olevan mutta ei uskalla antaa kauheasti nyt heti, ehkä useampi pieni annos parempi. Vaikuttaa myös paljon virkeämmältä kuin eilen.

Kuukausi

Kuukausi. Niin pitkä ja toisaalta niin lyhyt aika, aivan kuten elämäsi 16 vuottakin.

Ostin uuden pöydän, mutta se odotti kuistilla pari viikkoa, koska halusin ottaa sen vasta sitten kun sinua ei ole. Vähän kuin vaihdossa. Ei siksi että se mitenkään korvaisi sinua, vaan siksi, että silmän mielestä ainoa muutos ei olisi sinun pedin puuttuminen.

Tältä näyttää kuoleminen:

Viimeisenä iltana pidettiin grillibileet. Sinä et löytänyt paikalle. En ole paljoa mun grillinrötisköä käyttänyt joten se kohta pihasta ei ollut mitenkään tuttu sinulle. Et nähnyt meitä, et kuullut meitä, etkä sitten löytänyt meidän luokse, vaikka ovi oli auki ja aina välillä kävit pihalla pyörimässä. Harkitsin että haen pannan ja remmin ja noudan sinut, mutta se olisi voinut ahdistaa sinua, niin annoin sitten vaan olla. Toimitin lopuksi makkarasi sinulle sisälle.

En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

Hävitin petisi heti kun palasin klinikalta kotiin. Pakkasin sen jo valmiiksi kun olit ulkona ennen lähtöä.

Sitten oli aika lähteä, viimeisen kerran autoon. Autoon meno oli jo pitkään vaikeaa. Et nähnyt mihin hyppäät ja se hyppääminenkin alkoi olla fyysisesti raskasta. Silti susta oli aina ihanaa mennä sinne. Ja nyt mä pettäisin sut viemällä sut viimeiselle reissullesi. Olisitko tullut, jos olisit tiennyt, mihin ollaan menossa?

Klinikan pihassa yritin viedä sua vähän kadun puolelle, ja haistelit pitkään mutta et pissannut. Lääkäri kutsui meidät sisään, ja sanoin että yritin vielä pissittää sua mutta ei onnistunut. Sitten jäin tyhmänä miettimään, että mitä väliä.

Mulla oli kaksi kongia mukana, mutta et ehtinyt syödä kuin osan toisesta ja sitten sammuit jo. Menit pelkästä rauhoitteesta niin syvään uneen, että se osaltaan vahvisti päätöksen oikeellisuutta. Sinä olit väsynyt, tosi väsynyt. Istuin tuolilla ja katsoin vain, en laskeutunut alas. Olin ajatellut että pidän sinua tassusta kiinni, mutta ei se sitten tuntunutkaan oikealta.

Nostettiin sinut pöydälle, otin valjaat pois, istuin ja katsoin kun ell annosteli aineita ja kuunteli sun sydäntä, ja sitten se sanoi että nyt sydän ei enää lyö. Makasit selin minuun ja näytit rauhalliselta. Haluatko olla hetken kaksin, ell kysyi, mutta kuiskasin että me ollaan jo juteltu kaikesta niin kauheasti että ei ole enää mitään sanottavaa. En koskenut sua enää. Et olisi halunnut. Sä olit sellainen oman tiesi kulkija, ja uskon että tiesit kyllä että olen siellä, viimeiseen hetkeen saakka olin sun kanssasi, mutta turhat lääppimiset voi jättää sikseen.

Kotona lavastin Lakin kuvaan sun varusteiden kanssa. Lakki ja Paju ei missään vaiheessa ole millään tavalla osoittaneet että kaipaisivat sinua.

Mietin pitkään että olisin ottanut Lakin mukaan klinikalle. Silloin kun Sieni äkisti kuoli, sinä etsit sitä pitkään, joka kerta ulkona olit varma että se on jossain hoidossa ja nyt ollaan menossa hakemaan sitä kotiin. Ehdottelit että tuonne tai tuonne tai tuonne, odotit että se kävelee vastaan, tulee jostain pysähtyneestä autosta. Se oli sanoinkuvaamattoman hirveää. En halua sellaista enää koskaan. Pajulla ja sinulla ei ollut kummoiset välit, joten en epäillyt lainkaan, että se kaipaisi sinua. Lakki sen sijaan palvoi sinua loppuun saakka, ja pelkäsin että se voi odottaa että tulet takaisin. Sen olisi ehkä hyvä nähdä mitä tapahtuu.

Syy miksi jänistin, olin minä itse. Kuvittelin, että joko Lakki on klinikalla ihan cool, tai sitten toinen skenaario on se että se ei kestäkään sitä, käy sun viereen makaamaan, alkaa vinkua tms, ja sitä taas minä en olisi kestänyt. Mun mielestä on erittäin tärkeää yrittää olla lopetustilanteessa itse kohtuullisen tolkuissaan, koska hysteerinen omistaja takuulla ahdistaa koiraakin. Se on vaan purtava hammasta ja hoettava itselleen, että kohta tämä on ohi, ja sitten voi romahtaa. Jos Lakki olisi seonnut, mäkin olisin, ja siitä olisi tullut vain kauhea kaaos.

Luulen, että Lakki ymmärsi tilanteen ilmankin. Kukaan ei ole kertaakaan etsinyt sua mistään, eikä millään tavalla reagoineet mitenkään mihinkään.

Siirsin sun sängyn tilalle mummon jäämistöstä ottamani senkin, jonka sisäpuoli on täynnä mummon nuoruuden aikaisin kaiverruksia. On ollut tarkoitus jotenkin kevyesti entisöidä sitä, enkä mä edes tiedä mitä mä teen sillä, mutta se nyt on muutaman vuoden odottanut ja nyt sai paikkansa. Tuntui sopivalta.

En missään nimessä kaipaa sitä, että heilut pitkin asuntoa, että vaellat pihalla tietämättä mihin olet menossa, että et näe etkä kuule, että et osaa enää oikein mitään, että olet vanha ja väsynyt. Siltä mulla on jatkuvasti sellainen tyhjä olo. Syksyt on aina muutenkin raskaita, vajoan sellaiseen kaihoon ja uppouduin kaikkeen siihen mitä enää ei ole. Koko elämä tuntuu siltä, että millään ei ole mitään väliä. Tai kaikki meni pienoiseen kriisiin. Tässäkö tää mun elämä nyt on? Mun työ? Ihmissuhteet? Talo? Jopa talo on välillä tuntunut siltä, että no se nyt on mikä on ja se siitä. Ihan kuin värit olisi kadonneet kaikesta. Kuka minä olen? Kuka haluan olla tulevaisuudessa?

Video puoli tuntia ennen klinikalle lähtöä:

Ja tässä yksi video missä hän vaan heiluu sisällä, kuvasin tämän joskus vähän aiemmin kesällä muistoksi johon voin palata kun tarvitsen vakuutusta sille että tein oikein. Tällaista saattoi olla useita tunteja päivässä. Linkkinä, kun ei suostunut lataamaan suoraan bloggeriin. Videollakin se läähättää, tuollaista alkoi olla loppuaikoina paljon.

Leikittelen ajatuksella, että ottaisin pennun. Tai en oikeastaan sillä, vaan sillä, että mulle tulisi jostain uusi koira mutta ei pentu. Ei missään tapauksessa sisäsiisteysrumbaa, ei laumaan tutustuttamista, ei elukkaa joka ei osaa mitään meidän tapoja, ei stressiä siitä miten työpäivät menee, ei väsyttämistä aamulla että se jaksaisi nukkua päivän, ei ei ei. Oon niin väsynyt että kaikki tuollainen tuntuu kauhealta. Silti googlaan eri rotuja ja huomasin leikitteleväni ajatuksella jos ottaisi jonkun vanhan rescuen johon ei moneksi vuodeksi tartteisi sitoutua. Joo hyvä idea, pääsee taas lopettamaan yhden koiran! Jännää, miten ihmisen mieli alkaa keksiä ihmeellisiä tapoja täyttää elämässä ammottava tyhjiö, vaikka järki kyllä tietää hyvin että sille ei ole mitään tehtävissä. Mikään ei sinua takaisin tuo.

Mistä päästäänkin siihen että olisinpa osannut vielä enemmän nauttia siitä mitä silloin joskus oli, kun Paju oli vasta tullut ja sinäkin olit vielä järjissäsi ja kuuleva ja näkevä. Nautinhan minä, aika nopeasti se "mitä naapuritkin ajattelee jos otan kolmannen koiran" vaihtui ylpeydeksi siitä, että mulla oli naruissa kolme koiraa. Sitähän mä koko lapsuuteni olin haaveillut ja odottanut. Siinä oli kaikki.

Kyllä koirien omistaminen on paskaa, ja paskaa olisi myös olla ilman. Elämä on paskaa.

Silloin kun Sieni äkisti kuoli, luulin että minäkin kuolen, että joku aamu mun sydän ei vaan ole enää pysynyt käynnissä, että hukun pohjattomaan suruun, että ei tartteisi enää ikinä herätä unesta missä voimme vielä olla yhdessä.

Vanhan koiran kuolemassa ei ole mitään samaa. Paju tuli "Lakille kaveriksi, kun töppöistä ei kohta enää ole", ja Paju ehti kuitenkin olla yli kolme vuotta eli kyllä sitä aika kauan oltiin hautaamassa. Se ei ole shokki eikä se tunnu siltä että en selviä, mutta luoja, että mulla on sitä kuitenkin niin kova ikävä.

Oikeastaan olit ihan perseestä. Räyhäsit kaikelle mikä liikkui, ja koska olit aina vähän epävarma opit nopeasti että hyökkäys on paras puolustus. Toisaalta mitä enemmän inhosit kaikkia kanssaeläjiä, sen enemmän omistauduit minulle, ja vaikka olit vain 16kg niin mua ei koskaan pelottanut missään sun kanssa; tiesin, että vaikka kuolisit mua puolustaessasi. Sellainen koira on kuin ladattu ase ja sen kanssa joutuu jatkuvasti olemaan silmät selässä. Se oli aivan hirveän raskasta enkä toivo että mun elämä on enää koskaan sellaista. Raskaimmalta tuntui se, että koiraan kyllä voi luottaa, tai tiesin miten se toimii missäkin tilanteessa ja mitkä jutut saa sen räjähtämään, mutta kanssaihmiset on epäluotettavia ja niiden käytöstä oli mahdoton ennustaa. Sieni toimi aina sellaisena pehmusteena sun ja muun maailman välissä, ja sitten kun Sieni kuoli, se tehtävä periytyi Lakille. Vastoin kaikkia odotuksiani olit kuitenkin yllättävän hyvä isoveli Lakille. Lakki ei koskaan lakannut palvomasta sua.

Sä olit se, joka tiesi kaiken aina vähän paremmin, ja joka ei paljoa neuvoa kysellyt mihinkään. Ei sua ihan hirveästi kiinnostanut se mitä mieltä minä tai kukaan muukaan oli sun tekemisistä. Vaikka se oli helvetin rasittavaa ja luoja miten monet itkut itkin sun takia, tavallaan aina myös ihailin sua, sitä itseriittoisuutta, sinnikkyyttä, päämäärähakuisuutta ja puuttuvaa nöyristelyä.

Nyt oon käynyt läpi kaiken sen, että olisinpa jaksanut tehdä sulle vielä enemmän eläkepäivien jälkiä, paistaa useamman makkaran, jäädyttää joka päivä kongeja, viedä sut jäätelölle, uimaan, mökille, telttaretkelle, istua sun kanssa portailla, whatever... ja sitten muistutan itseäni, että me saatiin kaikki mitä kukaan ikinä voisi toivoa, eikä meiltä puuttunut mitään. Me ehdittiin elää pitkä täysi elämä ja tehdä niin paljon kaikkea. Toivottavasti siellä koirien taivaassa nyt joku muu laittaa sulle loppumattomia makkaroita tikkuun.

FI TVA & KVA JK3 FH1 BH AD RTK4 agi3 nw2 fs-avo htm-voi 2x sert. Jos mä olisin jaksanut hakea sen vikan sertin näyttelyistä, ja jos mä olisin jaksanut tahkota rallykokeissa sitä puuttuvaa viimeistä valiotulosta, susta olisi tullut nelosvalio. Sinänsä aivan se ja sama. Halusin vaan vielä kerran kirjoittaa tuon titteleiden listan, koska mun millään koiralla ei takuulla koskaan tule olemaan läheskään sellaisia saavutuksia. Miten monta kertaa mua ärsytti se että et aina ihan jaksanut noudattaa ohjeita ja teit omia sovelluksia, ja että sulla meni vähän liian lujaa ja esim. ääntä tuli siksi helposti ja se vei monessa lajissa paljon pisteitä. Nyt toivon vaan etten koskaan unohda sitä tunteen paloa, sitä hehkua mikä sun silmissä loisti, sitä liekkiä mikä sun suonissa roihusi. Mitä ikinä mä keksin ehdottaa, sä olit aina enemmän kuin täysillä mukana, eikä millään muulla ole mitään väliä. Olisinpa vaan aina osannut nauttia koska ei voi kuin olla aivan järjettömän kiitollinen siitä mitä meillä oli.

Muotka

 

Niin paljon sanoja ja toisaalta syvä hiljaisuus, en tiedä mitä sanoisin, mikään ei voi läheskään kuvata sitä kaikkea.

-> vaellusblogiin