Sunnuntaina pöne oli yksin kotona, itse olin junnujen kanssa treeneissä ja mies kävi ulkona. Hän tuli ennen minua kotiin ja soitti paniikissa että pöne tuli vastaan, kirkuu kuin hullu eikä varaa painoa lainkaan vasemmalle etujalalle. Mies ei uskaltanut koskea siihen vaan oli vaan ohjannut sen petiinsä ja sulkenut portilla sinne, ettei se toikkaroi ympäriinsä. Saavuin itse vajaa tuntia myöhemmin, matkalla arvellen että joko sitä on pistänyt amppari tai sitten se on kompuroinut portaissa. Pönehän on hirveä draamakuningas eikä huudon määrä välttämättä korreloi tilanteen vakavuuden kanssa lainkaan. Kerkesin kyllä myös silmittömän kauhun vallassa miettiä että entä jos sitä saa mitä tilaa, ja nyt sillä on joku äkillinen vakava sairaus mikä pakottaa tekemään lopetuspäätöksen. Vaikka luusyöpä oli ekana mielessä. (Ei hajuakaan aiheuttaako se edes ontumista.) Normaalisti se ei edes kuule kun joku tulee kotiin joten sen täytyi olla eteisessä valmiina, ehkä se oli juuri sattunut.
Käänsin ja väänsin mutta en löytänyt siitä mitään, en myöskään taaempana selästä tai takaosasta mistä vika voisi säteillä eteen. Se oli jo vähän parempi ja varasi jalalle, mutta nilkutti, ja oli kyllä kipeän oloinen. Annoin sille norocarpia ja pidin porttien takana yksin. Parin tunnin päästä oli pissiaika. Vein sen yläkerran ovesta ettei tartte könytä portaita, ja se hyppäsi meidän yhden portaan askelmalta suoraan maahan eli jätti siis yhden portaan väliin, ja ulvaisi eläimellisesti eli johonkin sattui. Onnuttiin lähimpään puskaan kuspaskalle, ainakaan koiven nostosta ei sanonut mitään, eli se ei onneksi varmaan sattunut eikä vika ehkä siksi olisi selässä. Kyllähän tämä niin äkisti alkoi että tuskin se mikään syöpä on, vaan ihan tapaturma "vaan".
Maanantaina se näytti käynnissä aika normaalilta mutta ravissa ontui selvästi, ja liike oli kokonaisuutena tosi köpöä. Ehkä se oli mennyt portaisiin aivan niskalleen ja ottanut kokovartalokolhun? Mitään muuta ei enää oikein ollut mielessä, ei sitä mikään ainakaan ollut pistänyt. Varasin sille lääkärin, ell sanoi että otetaan aika missä on mahdollista ottaa siitä röntgenkuvat ja se meni keskiviikolle. Se kävi ulkona vain korttelikierrokset. Tiistaina se oli taas vähän parempi ja ontuma melko lailla tiessään, ja olisi halunnut ulkona kauemmas lenkille. Lääkäri oli tänään ja mietin että ei sitä kyllä ainakaan kuvata, melkein olisi voinut perua koko käynnin, kun oireet helpotti. Se tartteisi kuitenkin kohta reseptien uusimisen ja norocarpit meni niin vähiin että niitäkin halusin lisää, niin pidin ajan.
Vanhan koiran kanssa tällainen on hirveää. Oon jo pitkään toivonut että tulisi sitten jotain äkillistä ja se olisi menoa, ettei mun tartteisi päättää koska on aika lopettaa se. Kaikki vaan pikku hiljaa hiipuu ja itse tottuu siihen samaa tahtia. Sille on ruvennut käymään satunnaisia vahinkoja öisin, se ei osaa enää pyytää ulos eikä mennä kylppäriin vaan paskoo mihin sattuu. Selkeästi se ei vaan jaksa enää pidättää niin hyvin, maha myös menee helposti sekaisin enkä aina vieläkään muista itse että kauheasti ei kannata mitään ylimääräistä sille syöttää eikä äkisti menua muuttaa.
Suuri ongelma on yllättäen myös se, että pää menee kovempaa kuin fysiikka kestää. Suomeksi, se ottaa niin äkäisiä lähtöjä että kolhaisee päänsä kääntyessään, se juoksee matoilla niin kovaa että sitten paljaalle lattialle osuessa tassut ei pidäkään, se yrittää metsässä hypätä ojan yli mutta ponnistus jää vajaaksi ja se putoaa reunalle. Pahinta on se kun se saattaa jatkaa kävelyä eteenpäin mutta katsoo taakseen vaikka minua ja sitten se kompastuu johonkin mitä ei näe. En mitenkään ehdi suojella sitä kaikelta. 🥺
Oon jo kauan sitten päättänyt että mitään isoa sille ei enää tehdä. Jalan kuvaaminen on varmaan siinä rajoilla, jos se hereillä onnistuu niin ehkä sitten. Mutta nyt kun tilanne on käsillä niin sitä huomaa, että aina vaan venyttää rajoja. Jos sillä on vaan koipi vähän venähtänyt ja mä en halua enää hoitaa sitä ja lopetan sen niin turhaan? Entä jos sillä olisin vielä vuosi?
Vanhuus ei ole sairaus, mutta se tuo mukanaan hirveästi kaikkea, mitä on vaikea kuvitella ennen kuin sen kokee. Joskus pari vuotta sitten kun se oli akupunktiossa ja sille aloitettiin loppuelämän gaba, sanoin että oon myös miettinyt että entä jos tää oli vain tässä. Ell sanoi että lopettaa sen kyllä sen enempää kyselemättä ihan silkan korkean iän takia, jos niin haluan, mutta mun pitää olla varma. En ollut, joten hän lähetti meidät vielä kotiin. Ja hyvä niin, koska ei se silloin ollut vielä ollenkaan oikeasti vanha niin kuin nyt, ja oon kiitollinen siitä että oon nähnyt tämän. Ei mulla ole koskaan ollut vanhaksi elänyttä koiraa ja se asteikko mikä on vielä siedettävää, on edelleen jatkuvasti muovautumassa.
Kunnallisella oli oikein mukava uusi lääkäri. Pöne oli mennessä niin ahdistunut ettei suostunut kusemaan pihassa. Hän painoi 16,2kg. Lääkärissä meni hyvin, oli sillä koppa mutta ei yhtään murissut eikä rimpuillut. Ell ei löytänyt kintusta myöskään mitään vikaa, ja oli mun kanssa samaa mieltä että ei mitään syytä kuvata.
Se on aina melko veikeä tilanne, kun itse sanoo että miettii paljon koska hän on liian vanha, ja lääkäri kommentoi että tämähän on hyvin virkeä ja ikäisekseen hyväkuntoinen vanha herra. Sitten sitä tuijottaa monttu auki ja miettii että kumpi meistä on väärässä. No, klinikalla hän kyllä aina pelkää melko pontevasti ja sen jälkeen lopuksi yhtä suurella tunteen palolla kerjää nameja, että ei se siinä miltään flegmaattiselta vanhukselta näytä. Tämäkin ell sanoi että niin kauan kun huonoja päiviä on selkeästi vähemmän kuin hyviä, antaa porskuttaa vaan.
Haettiin mies junalta. Hän ei oikein enää muistanut miksi me ollaan asemalla. |
***
Päivitys perjantaina: lopetin norocarpin tosiaan ennen lääkäriä ja ontuma on pysynyt täysin poissa ja koira on taas normaalin virkeä. Varasin sille hieronnan ja Lakki katsotaan kanssa samalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti