sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Pöne sai rauhoitteen, ell puhui relaksantista.
Se makasi pöydällä ja silitin sen kylkiä, ja sanoin että onpa se laiha. Yllätyin siitä, en siis ollut tarpeeksi tarkasti silittänyt sitä viime aikoina.
Se oli myös hirveän väsynyt. Sillä tavalla väsynyt, mistä ei enää ole paluuta.
Ell jätti meidät ja sanoi että menee 45min. Ovella vielä pysähtyi ja sanoi jotain, että ajattele, jos se olisi oma lapsi... ja sitten jatkoi että anteeksi ja pakeni paikalta tajuttuaan miten tahditonta se oli.
Pöytä, jossa koira oli, muuttui sairaalasängyksi ja olin siinä pönen kanssa, pöne mun jalkojen välissä, päät eri suuntaan. Se nosti päätänsä ja kysyi että mitä se relaksantti tarkoittaa, ja sanoin sille että älä murehdi, nyt voit käydä nukkumaan. En ollut lainkaan ihmeissäni siitä että se puhui.
Pöne laski pään alas, oikaisi asentoaan ja huokaisi syvään. Pidin käsiäni sen päällä ja hiljalleen sen kylki kohoili yhä vähäisemmin ja elämä pakeni siitä.
Heräsin ja kello oli 3.21.

***

Ennen tätä kävin puolen yön maissa vessassa. Tämä siis tapahtui todella. Lakki ei lähtenyt mun perään mitä se yleensä tekee, ihmettelin vähän mutta sitä perässä hiihtämistä on yritettykin vähentää niin olin vain tyytyväinen että jäi nukkumaan. Tulin vessasta ja sammutin valot ja lähdin hiippailemaan pilkkopimeässä takaisin makkariin, kun eteisessä mua vastaan tuli kevyt kynsien rapina ja joku käveli mun jalan ohi. Sen pissipaperit oli jo mun takana ja ajattelin että se käy siellä, ja kävelin reippaasti sänkyyn nyt kun tiesin ettei tartte varoa astumasta sen päälle.

Paitsi että kävelin suoraan sen päälle.

Se nukkui paikallaan mun sängyn ja seinän välissä eikä ollut noussut sieltä lainkaan. Mitä helvettiä...? Se ääni oli niin todellinen ja ilmavirta paljasta jalkaa vasten selvä, että voisin vannoa että joku mun ohi käveli. Mutta ei siellä ollut tietenkään ketään. Olenko mä menettämässä järkeni?

***

Oli aika, etten miettinyt sua niin paljoa, en aamulla ekana ja illalla viimeisenä, mutta nyt oot taas jatkuvasti mielessä. Suru on erilaista, se viiltävä kipu on poissa, mutta sen sijaan se on tummaa ja syvää ja loputonta. Mun aivot ei pysty ymmärtämään mitä se loputtomuus tarkoittaa ja miten voi olla mahdollista ettei oikeasti enää ikinä. Ei tule itkusta loppua.

"What we once enjoyed and deeply loved we can never lose
For all that we love deeply becomes a part of us
"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti