Koiratanssin SM-kisat Ylöjärvellä 27.10.2018

No, nyt se on tehty, minun ensimmäinen yksilö-SM-kilpailu! Auto starttasi 5.00 kohti Tamperetta ja Ylöjärveä. Edellisenä päivänä piti vielä ostaa uudet talvirenkaat miehen todettua renkaita vaihtaessa, että edellisistä yksi vuotaa. Milloinkohan sitä saisi opittua hoitamaan asian heti, muistan kyllä että keväällä niitä jo katsottiin että näillä ei taida enää yhtään talvea ajaa, mutta ei muuta kuin varastoon pois silmistä vaan... perjantai-illalla myöhään muistin myös käydä kentällä tarkistamassa että koirasta löytyy siru ja se toimii, edellisen kerran se on katsottu varmaan rokotusten yhteydessä 2017. Eihän sitä yöllä enää mistään saisi uusittua, mutta jos ei löydy, turha ajaa koko koepaikalle. Onneksi lukija piippasi välittömästi, siru on keskellä niskaa.

Perillä oltiin yhden pysähdyksen taktiikalla n. 8.45 kuten pitikin. Kävin ilmoittautumassa, vein kamat sisään ja sitten vain odoteltiin. Avajaiset oli muutama lyhyt puhe ja sitten meille esiintyi pari paikallista ihmisten tanssia/jumppaa harrastavaa ja juuri jotain isoja kisoja käynyttä 11-12v tyttöä. Kymmeneltä alkoi kehässä alempien luokkien suoritukset. Kisassa oli paikkoja se 40 ja SM-osallistujia oli 33kpl, niin loput seitsemän paikkaa jaettiin alemmille. Kymmeneltä alkoi myös pyöriä toisessa rakennuksessa SM-kisaajien eläinlääkärintarkastukset. Sinne piti mennä numerojärjestyksessä ja ottaa rekkarit ja rokotukset mukaan. Sieni oli numero 19 (VOI-koirakot alkoi siis numerosta 8, kun 7 ekaa oli alempia luokkia). Halliin pääsi sisään vain kun joku tuli ulos, jotta sinne ei tullut kohtuuton tungos, mikä oli kivaa pönen kaltaisia ajatellen. Useassa kohtaa myös muistutettiin, että koirat ei osaa käyttää Virkkua eikä ole ilmoittautuneet tännekään kisaan, joten ohjaajan tehtävä on toimia koiran edunvalvojana joka tilanteessa. Tarkastukseen sai viedä nameja mukaan.

Sisään päästyämme ekana oli sirunluku ja samalla katsottiin rokotukset, tämän teki avustajat. Sitten piti kävellä kujaa kohti eläinlääkäriä, jotta hän näkee koiran liikkeitä. Päässä oli pöytä, mihin isotkin koirat toivottiin. Sieni hyppäsi kehoituksesta itse siihen. Lääkärintarkastus tuntui olevan eri koirille vähän erilainen, ensin kysyttiin koiran ikää ja onko viimeisen kuukauden aikana saanut jotain lääkkeitä, meiltä kokeiltiin imusolmukkeita kaulalta, selkää päällipuolelta, kuunneltiin sydän ("no ei sitä ainakaan jännitä yhtään, tosi rauhallinen syke", mihin minä, että ohjaajaa jännittää sitten koirankin edestä, jolloin ell nauroi että onneksi ohjaajan sydäntä ei kuunnella!) ja sitten ell halusi nähdä hampaat. Osalta kysyi saako katsoa itse vai haluaako ohjaaja näyttää, mutta Sieni oli jo pussannut sitä sen verran, että kysymättä katsoi itse. Kerroin, että yksi hammas on ollut pitkään lohjennut (tai tarkalleen ottaen siitä puuttuu pala, siinä on kuoppa, ei halkeama) ja menossa poistoon, loppusyksylle on suunniteltu toimenpidettä ja on tarkkailtu ettei vaivaa niin että tarttee lääkitä ennen sitä. Siitä sanoi, että on joo tosiaan sen näköinen että kannattaahan se poistaa. Sitten se oli siinä. Juoksua ei kokeiltu eikä kysytty onko leikattu (toisaalta juoksuiset saa osallistua SM-kisaan viimeisinä, miksi kukaan jättäisi ilmoittamatta jos juoksu alkaa?), tassuja ei katsottu, osalta oli katsonut myös ainakin korvia ja vissiin silmiäkin mutta ei meiltä. Koko homma oli ohi minuutissa ja vaikka halli oli pieni, ahtauden tunnetta ei tullut, jopa pöne olisi varmaan selvinnyt ihan ok. Itse kisahalli oli kyllä sitten tosi paljon täyteen tungetumpi ja siellä oli välillä kiusallista liikkua koiran kanssa, välillä meinasin että otan pönen hetkeksi sisään, mutta enpä viitsinyt. Osalla ihmisistä on tosi ikävä asenne ja he pitävät koiriaan irti ja antavat niiden haahuta. Minäkin treenasin Sienen kanssa pari juttua koira irti, mutta se oli koko ajan hallinnassa eikä sellainen mielestäni haittaa. Päivän lopussa Sieni söi tervetulopussukasta tullutta purutikkua mun vieressä meidän häkin edustalla, niin siellä sitten erään koira haahusi tutkimassa ihmisten kasseja, onneksi omistajansa nappasi sen pois kun se oli metrin päässä Sienen perseestä. Kerkesin jo miettiä että katsonko vaan miten käy, vai avaanko suuni ja sanonko nyt ikävänä the ihmiselle että ottaisitko sen nyt vaan kiinni kun mun koira ei varmaan halua jakaa eväitään.... jotenkin vähän tuntuu että sellainen monessa lajissa tyypillinen "etsä tiedä kuka mä oon" -asenne on läsnä myös tanssissa, ja toisilla on suurempia oikeuksia pitää koiriaan kuten pitävät ja muut sitten sopeutuu. Eihän siitäkään koirasta ollut meille lopulta mitään haittaa, mutta itselleni on aina ollut tärkeää että kukaan ei koskaan meidän takia joutuisi edes miettimään tuleekohan toi tuolta tänne, niin aika erikoiselta tuntuu toisten huolettomuus. Samaa näkee kyllä ihan lenkeilläkin, oli koirat irti tai hihnassa.

No, Sienikin sai olla autossa aamupäivän, Toppapompat päällä ja edellisenä päivänä varastosta kaivetut lampaantaljat alla tarkenivat hyvin vaikka mittari oli nollassa. Kehään tutustuminen oli aikataulun mukaan 11.20 kaikilla 19 freestyleohjaajalla, mutta päästiin aloittamaan melkein 15min etuajassa ja viime tipassa ryhmä jaettiin puoliksi, niin että kumpikin porukka sai 10min aikaa normi 15min sijaan. Aika tungos oli välillä silti mallata omia linjojaan. Koiraa en ole koskaan vienyt kehään tutustumiseen eikä siinä nytkään olisi mahtunut tekemään mitään ilman hermojen menetystä. Kehiksen jälkeen oli sitten taas odottelua, nyt alkoi jännittääkin aika lailla. Ennen meitä oli muutama ennakkosuosikki ja aivan käsittämättömän huikeat ohjelmat vetivät, esim. kiistaton ykköspallin valtaaja tänäkin vuonna: Nadja ja Flow, linkki Youtubeen jonkun muun kuvaamaan videoon (tulee kun löytyy, sen esityksen kuvasi joka toinen katsoja). Se jonka mielestä koiratanssi on pikkutyttöjen piiperrystä, on hyvä ja kouluttaa koiralleen tuollaiset itsenäiset poispäin ohjaajasta olevat temput, ärsykekontrollin niihin ja vielä opettelee ajoittamaan kaiken juuri musiikkiin. Huh huh!

Itse olin kirjoittanut ihan turkasen pitkän esittelyn, kysyin etukäteen kuinka pitkä se saa olla ja sain hyväksynnän tälle:

"Sieni on 7-vuotias pitkäkarvainen hollanninpaimenkoira, joka tuli minulle toiseksi harrastuskoiraksi erityisesti pk-lajeihin. Tiesin kyllä, että pitkäkarvaholskuilla on maine ei-niin-hyvinä harrastuskoirina, mutta eihän ne nyt koiraa kummempia voi olla kouluttaa, ehkä ihmisiä ei vaan ole kiinnostanut kisata? Minä päätin muuttaa tämän.

Jo ensimmäisen vuoden aikana osoittautui, että kaikki mitä olin aiemman koirani kanssa oppinut, ei toiminut holskun kanssa lainkaan. Pitkäkarvaholsku on toisaalta itsenäinen ja itsepäinen herkkäsielu, joka menettää kiinnostuksensa jos jankutat liian helppoja juttuja tai yrität neuvoa liikaa. Toisaalta koira ei kestä minkäänlaista pakottamista ja vanhanaikaiset "vaadi sitä tottelemaan" -tyyliset neuvot saavat koiran heittäytymään täysin yhteistyöhaluttomaksi. Lisäksi oma koirani on aivan suunnattoman herkkä ja kiltti. Pelkästään se, että ajattelen että nyt ei mennyt oikein, saa koiran ahdistumaan.

Parin vuoden kuluttua olin lopettamassa kaikkia harrastuksia, koska koiran motivaatio oli kovin tuulella käyvää, eikä tekninen koulutuskaan oikein edennyt. Pelkäsimme molemmat aivan hirveästi virheitä ja kaikkea sitä mitä sitten tapahtuu. Lopulta koira ei oikeastaan halunnut tehdä mitään, ettei vaan ainakaan tee väärin. Onneksi pääsin operantin ehdollistamisen kurssille. Meille avautui siellä aivan uusi maailma, ja löysimme meille toimivat koulutusmenetelmät. Ei ole olemassakaan virheitä, on vain mahdollisuuksia yrittää uudelleen. Ei enää koskaan ikinä milloinkaan niitä "kyllä sen pitää kestää kieltämistä" jne tyylisiä ohjeita, joita inhosin. Koira on ehkä maailman anteeksiantavaisin eläin ja pikku hiljaa Sienikin suorastaan syntyi uudelleen. Jouduin myös kantapään kautta oppimaan, että ohjaaja ei voi pakottaa koiraa haluamaansa lajiin. Koiran on saatava itse valita sellainen laji, jossa se kokee olevansa parhain pieni eläin. Tanssiessaan jokainen on täydellinen juuri sellaisena kuin on.

Sanotaan, että aina ei saa sellaista koiraa kuin haluaa - joskus saa sen, jota tarvitsee. Sieni on opettanut minulle itsestäni, koirista, kouluttamisesta, asioiden hyväksymisestä, sanomisten ja ajatusten hallinnasta, läsnäolosta ja pyyteettömästä rakkaudesta enemmän kuin kukaan koskaan olisi voinut. Sillä on kiistatta monipuolisimmin eri lajien harrastustuloksia koko maamme pitkäkarvaholskuista, joten ehkä sitten kuitenkin matkan varrella olen myös onnistunut siinä missä moni muu ei. Kasvanut tuollaisen koiran arvoiseksi ohjaajaksi. Löytänyt toimivat koulutusmenetelmät. Koskaan enää minulle ei tule riittämään, että yksikään koirani tekee mitään vain siksi kun käsketään. Sen on tehtävä siksi, että se itse haluaa. Tuloksetkaan eivät tule pakottamalla, ei vaikka kuinka haluaisi. Ne todellakin pitää ansaita.

SM-kisaosallistuminen tämän koiran kanssa on minulle henkilökohtaisesti suuri juttu. Pääsimme paljon pitemmälle kuin ikinä osasin edes unissani haaveilla! Mitä ikinä tapahtuukin, tiedän, että kultaisin koirani yrittää aina parhaansa. Jos jokin ei onnistu, peiliin voi mennä ihan rauhassa etsimään syyllistä. Minä haluan katsoa sitä silmiin, hymyillä sille, unohtaa muun maailman ja tuntea kuinka meidän ajatuksemme kohtaavat. Mikään titteli milloinkaan ei voi tuntua yhtä hyvältä kuin ne pienet hetket, kun tuntuu että ei enää ole varma mihin loppuu minä ja mistä alkaa sinä. On vain me, koira lukee ajatuksia ja ohjautuu kevyesti kuin tuulen henkäys. Kiitos Sieni että olet kestänyt minua kaikki ne alkuvuodet ja pakottanut minut kasvamaan siksi ihmiseksi, joka olen nyt. Maailmassa ei koskaan voi olla toista niin kultaista, iloista ja onnellista koiraa kuin sinä olet. Olet parasta mitä olisin koskaan voinut saada ystäväkseni."

Kehään pääsi kahdelta puolelta ja kumpaa tahansa sai käyttää oman valinnan mukaan sekä menoon, että poistumiseen. Toiselle reunalle vaan pakkautui aika paljon ihmisiä, puskin heidän läpi eikä tajunneet silti oikein väistää ja antaa tilaa. Jätin koiran kehän laidalle makaamaan kuten aina, ja vein rekvisiitat paikoilleen. Sitten oli aikaa vielä viedä koira vähän kauemmas, syöttää vikat namit ja palata. Kuuluttaja ei meinannut saada luettua meidän juttua loppuun, kun liikutukselta ei ääni kantanut. Saavutus se on sekin, oli siinä muutama ihminen yleisössäkin jotka hymyili meille ja mutisi itsekseen että voi että :) Sitten sitä mentiin ja tein kuten olin luvannut, hymyilin koiralle ja uhrasin ajatuksen sille, että nyt sitä ollaan tässä kehässä minne moni ei koskaan pääse tai uskalla.

video

Jännästi koskaan mikään ei mene kuten pitäisi. Kummankin sienen hakuun koira lähtee väärältä puolelta ja mun pyöriminen näyttää siksi tyhmältä. Jälkimmäisen sienen haussa olisi pitänyt ehtiä pyöriä puoli kierrosta enemmän, nyt olen naama kohti koiraa eikä se ole eläessään hypännyt käsien läpi niin, ei hyppää nytkään. Koriin vienti ja erottelu on tullut varman tuntuiseksi ja onnistuu nytkin hyvin. Sitten teen liian tiukan kurvin ja sienet melkein lentää korista koiran kääntyessä kanssa turhan rajusti ennen kuin otan korin siltä. Korin ympäri pyörimisen väliin oli lisätty yhteishyppy, mutta oli tarkoitus joku peruuttaa askel tai astua vähän sivuun ennen sitä. Nyt vaan hypättiin ja tajusin jo koiran ollessa ilmassa, että se putoaa suoraan koriin. Kaikki räjähti ja siitä alkoi kiusalliset hetket, koiralla oli tosi vaikeaa kun sitä himotti vaan kerätä ne takaisin ja mua pelotti ettei sen jalkaa sattunut. Sen jälkeen piti olla tassutemppu, elvytysliikettä (hyppii mun vieressä mun istuessa), takaa kiertoja, oikealle olalle, alas-istu, vasemmalle olalle. Nyt siitä jäi vähän kaikkea pois kun kumpikaan meistä ei tiennyt mitä pitäisi tehdä. Piti myös aika räikeällä käsiavulla auttaa se kiertoon, että tapahtui edes jotakin...

Kokonaispisteet tuli seinälle ja elin koko päivän siinä uskossa, että määrä ja vaikeus ei vieläkään riitä ja että lopun sotku vei taas taiteellisen puolen pisteitä. Illalla saatiin laput ja muistin heti, että koiran tullessa loppupuolella ex tempore syliin sen korin kaatumisen jälkeen, taisin aivan vahingossa silittää sitä. Luettuani tajusin myös että aivan vahingossa otin sitä tassutempussa jaloista kiinni, että se pysyi tukevammin. Teen joskus niin treeneissäkin, hemmetti kun on alusta asti päässyt moinen tapa juurtumaan minuun.

Mari Väänänen (YT):
Tekninen määrä 38, laatu 38, yht 76, taiteellinen kumppanuus 36, koreografia 38, yht 74, YHT. 150
"Hieman varovaisen oloinen ohjelma. Koiraan tarttuminen (tassut) on virhe, samoin koiran silittely voidaan katsoa virheeksi, ehkä tahatonta, mutta muista jatkossa. Lopussa jotain pientä epäselvyyttä."

Outi Tastula
Tekninen määrä 36, laatu 40, yht 76, taiteellinen kumppanuus 38, koreografia 39, yht 77, YHT. 153
"Rauhallinen ja miellyttävä sieniretki. ÄLÄ SILITÄ KOIRAA, pidä tassuista kiinni. Teknisesti vaativampi liike tai kaksi olisi nostanut pisteitä."

Hannele Parviainen
Tekninen määrä 40, laatu 40, yht80 , taiteellinen kumppanuus 39, koreografia 37, yht 76, YHT. 156.
"Lopun liikkeiden suunta oli hiukan väärään suuntaan. Tuomareille ei oikein näkynyt mitä tapahtui :) Koiran silittäminen kesken ohjelman vaikutti palkkiolta. Jatkossa ei kannata tehdä."

Palaute oli aika mykistävää, kellään ei paljoa muuta sanottavaa kuin että älä koske koiraan. Onhan se sellainen virhe mitä tällä tasolla ei pitäisi tapahtua. Nämä oli meidän viides tanssikisa, tiesin kyllä että niin ei saa tehdä, mutta hyvähän se on SM-kisoissa tyriä ekan kerran :D No ei tapahdu toiste. Jäi silti vähän kurja olo, eikö mitään hyvää ollut...  mulle on nyt edelleenkin vähän epäselvää mitä ne teknisesti vaativammat liikkeet on. Opetanko sen tekemään kaiken selän takana? Irtoamaan 20m päähän peruuttaen ja tekemään siellä? Muodissa tuntuu olevan tokomainen luotisuora eteen lähetys niin että ohjaaja liikkuu perässä, irtoaa vastakaiseen suuntaan tai heiluu paikoillaan, ja eteenmenon matkalla/päässä tehtävät pysäytykset selin ohjaajaan, sivuaskeleet edelleenkin luotisuoraan ja kaikenlaiset pyörähdykset ja voltit ohjaajan takana niin että ohjaaja pyörähtää samalla itse eri tai samaan suuntaan. Sieni ei osaa mitään tällaisia eikä ne ole sille lainkaan ominaisia. Onhan ne näyttäviä, mutta ei tunnu lainkaan meidän jutuilta.

Minä treenaan aivan liian vähän musiikin kanssa ja liian vähän kokonaisuuksia. Mulla on hirveän tarkkaan mietitty kaikki miten mikäkin pätkä menee, missä koira on ja missä minä olen. Sitten kun ei ole, pakka hajoaa. Mun on pakko ruveta tekemään paljon enemmän improvisaatotreenejä ja opetella siihen, että kaikki ei vaan kisoissa mene just niin kuin on suunniteltu. Me ollaan silleen tosi alkeistasolla, että moni asia onnistuu vain kun asetelma on just eikä melkein. Tällä tasolla ne pitäisi saada toimimaan oli keskinäinen sijaintimme mikä vain.

Käytin töppöstä välillä kävelemässä ja aina autolle tullessa se veti ihan hulluna kohti hallia. Kukaan meistä ei ole koskaan ennen käynyt siellä, mutta jostainhan se tiesi että koirahalli se on ja olisi halunnut osallistua. Hassu eläin. Sieni hengasi jonkun tunnun hallissa häkissä oman vuoron jälkeen, ja lopuksi hain sen vielä palkintojen jakoon kun tapana kuulemma on. Erikseen taas kiiteltiin kaikkia osallistujia ja käskettiin olla ylpeitä vain siitä, että ollaan täällä. Jopa ne viimeiset sijoitukset on hieno juttu, sen alle jää kuitenkin ne kaikki jotka ei ole oikeutettuja osallistumaan tai ei uskaltaneet mukaan :) En nyt tiedä voiko olla järin ylpeä sijasta 14./19., mutta ehkä unohdan sen kauttamerkin tuosta pois ja otan vain SM14-2018. Palkintopallilaisten ja monen muunkin esityksiä katsoessa meni kylmät väreet, me ei kertakaikkiaan ikinä tulla olemaan läheskään sillä tasolla. Toisaalta pitkäkarvaholsku ei tässäkään lajissa ole bordercollie, joita mitalisijoilla oli HTM:ssä 2/3 ja FS:ssa 3/3. Vaikka nopeus ja intensiivisyys ei sinänsä ole minkäänlaisia arvostelukriteereitä, hitaammalle koiralle on vaikeampi saada mitään vau-efektejä. Sieni kyllä teki ne omat istu-maahan-hyppää-juttunsa oikein hyvin omalla temperamentillaan, mutta jos toisilla on suurin osa ohjelmasta selän takaa ohjausta, sadan metrin peruutuksia ja sellaisia juttuja jotka tapahtuu äänen nopeudella niin eihän me olla mitenkään samoissa lähtökohdissa :)

Loppujen lopuksi jäi kuitenkin hyvä mieli. Ennen omaa vuoroa jurotin keskenäni ja mietin lähinnä pitäisikö oksentaa, kun jännitys meinasi halvaannuttaa. Jännitys oli erilaista, pönen sairastuminen vei kaiken treenimotivaation edeltäviltä viikoilta enkä edes edellisenä iltana jännittänyt yhtään. Kyllä se sitten koepaikalla iski. Onnistuin kyllä välillä ajattelemaan, että meillä on ihan yhtä suuri oikeus olla siellä ja että vaikka ketään muuta ei kiinnosta katsoa meidän esitystä, minä olen ylpeä omasta koirastani. Olihan se ihan selvää että siellä oli ne ketkä kilpailee titteleistä ja me jotka ollaan vaan esiintymässä. Oman vuoron jälkeen oli sitten paljon kivempaa jutella ihmisten kanssa. Yksi holskuihminenkin oli katselemassa kisoja ja tuli kehumaan koiraa ja sanoi, että tunnistaa täysin kaiken mistä mun esittelyssä puhuttin. Oli hauskaa jutella hänen kanssaan. Kotona oltiin 22 jälkeen ja kaaduttiin sänkyyn. Uni lakkasi neljän maissa ja rupesin kirjoittamaan tätä. Kuvia otti paikan päällä useampi, tässä ekat kännykkäräpsyt (c) jokin toimihenkilö, tarkennan jos saan kuvaajan nimen:

Toiseksi ylin nauratti mua koko yön. Kuka hyppää suu auki?!? Ja miten se voi olla tollasella banaanilla muutenkaan? :D Voi Sieni, ihme lentokala <3 Harmi että se on kännykkäkuva, teettäisin tosta taulun.

PS. Jalka vaikuttaa säilyneen vammoitta. Ainekset katastrofiin oli kyllä.