Kuukausi

Kuukausi. Niin pitkä ja toisaalta niin lyhyt aika, aivan kuten elämäsi 16 vuottakin.

Ostin uuden pöydän, mutta se odotti kuistilla pari viikkoa, koska halusin ottaa sen vasta sitten kun sinua ei ole. Vähän kuin vaihdossa. Ei siksi että se mitenkään korvaisi sinua, vaan siksi, että silmän mielestä ainoa muutos ei olisi sinun pedin puuttuminen.

Tältä näyttää kuoleminen:

Viimeisenä iltana pidettiin grillibileet. Sinä et löytänyt paikalle. En ole paljoa mun grillinrötisköä käyttänyt joten se kohta pihasta ei ollut mitenkään tuttu sinulle. Et nähnyt meitä, et kuullut meitä, etkä sitten löytänyt meidän luokse, vaikka ovi oli auki ja aina välillä kävit pihalla pyörimässä. Harkitsin että haen pannan ja remmin ja noudan sinut, mutta se olisi voinut ahdistaa sinua, niin annoin sitten vaan olla. Toimitin lopuksi makkarasi sinulle sisälle.

En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

Hävitin petisi heti kun palasin klinikalta kotiin. Pakkasin sen jo valmiiksi kun olit ulkona ennen lähtöä.

Sitten oli aika lähteä, viimeisen kerran autoon. Autoon meno oli jo pitkään vaikeaa. Et nähnyt mihin hyppäät ja se hyppääminenkin alkoi olla fyysisesti raskasta. Silti susta oli aina ihanaa mennä sinne. Ja nyt mä pettäisin sut viemällä sut viimeiselle reissullesi. Olisitko tullut, jos olisit tiennyt, mihin ollaan menossa?

Klinikan pihassa yritin viedä sua vähän kadun puolelle, ja haistelit pitkään mutta et pissannut. Lääkäri kutsui meidät sisään, ja sanoin että yritin vielä pissittää sua mutta ei onnistunut. Sitten jäin tyhmänä miettimään, että mitä väliä.

Mulla oli kaksi kongia mukana, mutta et ehtinyt syödä kuin osan toisesta ja sitten sammuit jo. Menit pelkästä rauhoitteesta niin syvään uneen, että se osaltaan vahvisti päätöksen oikeellisuutta. Sinä olit väsynyt, tosi väsynyt. Istuin tuolilla ja katsoin vain, en laskeutunut alas. Olin ajatellut että pidän sinua tassusta kiinni, mutta ei se sitten tuntunutkaan oikealta.

Nostettiin sinut pöydälle, otin valjaat pois, istuin ja katsoin kun ell annosteli aineita ja kuunteli sun sydäntä, ja sitten se sanoi että nyt sydän ei enää lyö. Makasit selin minuun ja näytit rauhalliselta. Haluatko olla hetken kaksin, ell kysyi, mutta kuiskasin että me ollaan jo juteltu kaikesta niin kauheasti että ei ole enää mitään sanottavaa. En koskenut sua enää. Et olisi halunnut. Sä olit sellainen oman tiesi kulkija, ja uskon että tiesit kyllä että olen siellä, viimeiseen hetkeen saakka olin sun kanssasi, mutta turhat lääppimiset voi jättää sikseen.

Kotona lavastin Lakin kuvaan sun varusteiden kanssa. Lakki ja Paju ei missään vaiheessa ole millään tavalla osoittaneet että kaipaisivat sinua.

Mietin pitkään että olisin ottanut Lakin mukaan klinikalle. Silloin kun Sieni äkisti kuoli, sinä etsit sitä pitkään, joka kerta ulkona olit varma että se on jossain hoidossa ja nyt ollaan menossa hakemaan sitä kotiin. Ehdottelit että tuonne tai tuonne tai tuonne, odotit että se kävelee vastaan, tulee jostain pysähtyneestä autosta. Se oli sanoinkuvaamattoman hirveää. En halua sellaista enää koskaan. Pajulla ja sinulla ei ollut kummoiset välit, joten en epäillyt lainkaan, että se kaipaisi sinua. Lakki sen sijaan palvoi sinua loppuun saakka, ja pelkäsin että se voi odottaa että tulet takaisin. Sen olisi ehkä hyvä nähdä mitä tapahtuu.

Syy miksi jänistin, olin minä itse. Kuvittelin, että joko Lakki on klinikalla ihan cool, tai sitten toinen skenaario on se että se ei kestäkään sitä, käy sun viereen makaamaan, alkaa vinkua tms, ja sitä taas minä en olisi kestänyt. Mun mielestä on erittäin tärkeää yrittää olla lopetustilanteessa itse kohtuullisen tolkuissaan, koska hysteerinen omistaja takuulla ahdistaa koiraakin. Se on vaan purtava hammasta ja hoettava itselleen, että kohta tämä on ohi, ja sitten voi romahtaa. Jos Lakki olisi seonnut, mäkin olisin, ja siitä olisi tullut vain kauhea kaaos.

Luulen, että Lakki ymmärsi tilanteen ilmankin. Kukaan ei ole kertaakaan etsinyt sua mistään, eikä millään tavalla reagoineet mitenkään mihinkään.

Siirsin sun sängyn tilalle mummon jäämistöstä ottamani senkin, jonka sisäpuoli on täynnä mummon nuoruuden aikaisin kaiverruksia. On ollut tarkoitus jotenkin kevyesti entisöidä sitä, enkä mä edes tiedä mitä mä teen sillä, mutta se nyt on muutaman vuoden odottanut ja nyt sai paikkansa. Tuntui sopivalta.

En missään nimessä kaipaa sitä, että heilut pitkin asuntoa, että vaellat pihalla tietämättä mihin olet menossa, että et näe etkä kuule, että et osaa enää oikein mitään, että olet vanha ja väsynyt. Siltä mulla on jatkuvasti sellainen tyhjä olo. Syksyt on aina muutenkin raskaita, vajoan sellaiseen kaihoon ja uppouduin kaikkeen siihen mitä enää ei ole. Koko elämä tuntuu siltä, että millään ei ole mitään väliä. Tai kaikki meni pienoiseen kriisiin. Tässäkö tää mun elämä nyt on? Mun työ? Ihmissuhteet? Talo? Jopa talo on välillä tuntunut siltä, että no se nyt on mikä on ja se siitä. Ihan kuin värit olisi kadonneet kaikesta. Kuka minä olen? Kuka haluan olla tulevaisuudessa?

Video puoli tuntia ennen klinikalle lähtöä:

Ja tässä yksi video missä hän vaan heiluu sisällä, kuvasin tämän joskus vähän aiemmin kesällä muistoksi johon voin palata kun tarvitsen vakuutusta sille että tein oikein. Tällaista saattoi olla useita tunteja päivässä. Linkkinä, kun ei suostunut lataamaan suoraan bloggeriin. Videollakin se läähättää, tuollaista alkoi olla loppuaikoina paljon.

Leikittelen ajatuksella, että ottaisin pennun. Tai en oikeastaan sillä, vaan sillä, että mulle tulisi jostain uusi koira mutta ei pentu. Ei missään tapauksessa sisäsiisteysrumbaa, ei laumaan tutustuttamista, ei elukkaa joka ei osaa mitään meidän tapoja, ei stressiä siitä miten työpäivät menee, ei väsyttämistä aamulla että se jaksaisi nukkua päivän, ei ei ei. Oon niin väsynyt että kaikki tuollainen tuntuu kauhealta. Silti googlaan eri rotuja ja huomasin leikitteleväni ajatuksella jos ottaisi jonkun vanhan rescuen johon ei moneksi vuodeksi tartteisi sitoutua. Joo hyvä idea, pääsee taas lopettamaan yhden koiran! Jännää, miten ihmisen mieli alkaa keksiä ihmeellisiä tapoja täyttää elämässä ammottava tyhjiö, vaikka järki kyllä tietää hyvin että sille ei ole mitään tehtävissä. Mikään ei sinua takaisin tuo.

Mistä päästäänkin siihen että olisinpa osannut vielä enemmän nauttia siitä mitä silloin joskus oli, kun Paju oli vasta tullut ja sinäkin olit vielä järjissäsi ja kuuleva ja näkevä. Nautinhan minä, aika nopeasti se "mitä naapuritkin ajattelee jos otan kolmannen koiran" vaihtui ylpeydeksi siitä, että mulla oli naruissa kolme koiraa. Sitähän mä koko lapsuuteni olin haaveillut ja odottanut. Siinä oli kaikki.

Kyllä koirien omistaminen on paskaa, ja paskaa olisi myös olla ilman. Elämä on paskaa.

Silloin kun Sieni äkisti kuoli, luulin että minäkin kuolen, että joku aamu mun sydän ei vaan ole enää pysynyt käynnissä, että hukun pohjattomaan suruun, että ei tartteisi enää ikinä herätä unesta missä voimme vielä olla yhdessä.

Vanhan koiran kuolemassa ei ole mitään samaa. Paju tuli "Lakille kaveriksi, kun töppöistä ei kohta enää ole", ja Paju ehti kuitenkin olla yli kolme vuotta eli kyllä sitä aika kauan oltiin hautaamassa. Se ei ole shokki eikä se tunnu siltä että en selviä, mutta luoja, että mulla on sitä kuitenkin niin kova ikävä.

Oikeastaan olit ihan perseestä. Räyhäsit kaikelle mikä liikkui, ja koska olit aina vähän epävarma opit nopeasti että hyökkäys on paras puolustus. Toisaalta mitä enemmän inhosit kaikkia kanssaeläjiä, sen enemmän omistauduit minulle, ja vaikka olit vain 16kg niin mua ei koskaan pelottanut missään sun kanssa; tiesin, että vaikka kuolisit mua puolustaessasi. Sellainen koira on kuin ladattu ase ja sen kanssa joutuu jatkuvasti olemaan silmät selässä. Se oli aivan hirveän raskasta enkä toivo että mun elämä on enää koskaan sellaista. Raskaimmalta tuntui se, että koiraan kyllä voi luottaa, tai tiesin miten se toimii missäkin tilanteessa ja mitkä jutut saa sen räjähtämään, mutta kanssaihmiset on epäluotettavia ja niiden käytöstä oli mahdoton ennustaa. Sieni toimi aina sellaisena pehmusteena sun ja muun maailman välissä, ja sitten kun Sieni kuoli, se tehtävä periytyi Lakille. Vastoin kaikkia odotuksiani olit kuitenkin yllättävän hyvä isoveli Lakille. Lakki ei koskaan lakannut palvomasta sua.

Sä olit se, joka tiesi kaiken aina vähän paremmin, ja joka ei paljoa neuvoa kysellyt mihinkään. Ei sua ihan hirveästi kiinnostanut se mitä mieltä minä tai kukaan muukaan oli sun tekemisistä. Vaikka se oli helvetin rasittavaa ja luoja miten monet itkut itkin sun takia, tavallaan aina myös ihailin sua, sitä itseriittoisuutta, sinnikkyyttä, päämäärähakuisuutta ja puuttuvaa nöyristelyä.

Nyt oon käynyt läpi kaiken sen, että olisinpa jaksanut tehdä sulle vielä enemmän eläkepäivien jälkiä, paistaa useamman makkaran, jäädyttää joka päivä kongeja, viedä sut jäätelölle, uimaan, mökille, telttaretkelle, istua sun kanssa portailla, whatever... ja sitten muistutan itseäni, että me saatiin kaikki mitä kukaan ikinä voisi toivoa, eikä meiltä puuttunut mitään. Me ehdittiin elää pitkä täysi elämä ja tehdä niin paljon kaikkea. Toivottavasti siellä koirien taivaassa nyt joku muu laittaa sulle loppumattomia makkaroita tikkuun.

FI TVA & KVA JK3 FH1 BH AD RTK4 agi3 nw2 fs-avo htm-voi 2x sert. Jos mä olisin jaksanut hakea sen vikan sertin näyttelyistä, ja jos mä olisin jaksanut tahkota rallykokeissa sitä puuttuvaa viimeistä valiotulosta, susta olisi tullut nelosvalio. Sinänsä aivan se ja sama. Halusin vaan vielä kerran kirjoittaa tuon titteleiden listan, koska mun millään koiralla ei takuulla koskaan tule olemaan läheskään sellaisia saavutuksia. Miten monta kertaa mua ärsytti se että et aina ihan jaksanut noudattaa ohjeita ja teit omia sovelluksia, ja että sulla meni vähän liian lujaa ja esim. ääntä tuli siksi helposti ja se vei monessa lajissa paljon pisteitä. Nyt toivon vaan etten koskaan unohda sitä tunteen paloa, sitä hehkua mikä sun silmissä loisti, sitä liekkiä mikä sun suonissa roihusi. Mitä ikinä mä keksin ehdottaa, sä olit aina enemmän kuin täysillä mukana, eikä millään muulla ole mitään väliä. Olisinpa vaan aina osannut nauttia koska ei voi kuin olla aivan järjettömän kiitollinen siitä mitä meillä oli.

Muotka

 

Niin paljon sanoja ja toisaalta syvä hiljaisuus, en tiedä mitä sanoisin, mikään ei voi läheskään kuvata sitä kaikkea.

-> vaellusblogiin

KEK1

Ilmoitin Pajun heti toiseen kokeeseen vain siksi että ei tartte olla kotona ja saa jotain muuta ajateltavaa. En treenannut kertaakaan mitään kokeiden välissä. Toisaalta nosekoe, ykkösen varsinkaan, ei ole sillä tavalla koiraa kuluttava että sen jälkeen tartteisikaan palautella mitään. Nopeat etsinnät ja paljon palkkaa, ei eroa treeneistä.

Koepäivälle lupasi vuosisadan syysmyrskyn, ja vaikka kotona oli edellisenä päivänä aurinkoinen +25C, heittelin autoon sadetakkeja, pyyhkeitä ja vaihtovaatteita, kahta ensin mainittua myös koiralle. Matkalla satoikin niin että auto rytkyi. Kuitenkin kerrankin ennuste petti niin päin että todellisuus oli huomattavasti parempi, ja sade käytännössä loppui tuomarin puhuttelun aikana. Pikkuisen ripotteli siellä sun täällä mutta mitään kolmen pisaran kaatosadetta ei kyllä nähty.

ekaa kierrosta odotellessa

Paju oli nro 6 pienessä 13 koiran kokeessa Hankasalmen raviradalla, tuomarina tuttu Vuorenmaa.

Laatikot 18kpl, 2:30

piilo olis ollut oikealla keskellä jossakin

Mun mielestä hyvin etsi mutta ei mitään. Haisteli se tosi montaa, melkein varmaan puolia laatikoista silleen vähän tarkemmin, mutta vaikea sanoa mikä niistä olis eniten kiinnostanut. Sitten koira olisi halunnut alkaa etsiä seiniltä ja kun ohjasin sen jatkamaan laatikoita uudelleen, se alkoi kiipeillä niiden päällä, ja pahoitti mielensä kun mitään ei ruvennut löytymään ja ohjaaja vaan kehottaa etsimään. Tein peliliikkeen ja ajan ollessa edelleen käynnissä kyykistyin vähän halailemaan koiran kanssa. Kaikki ei ehkä tiedä että nosessa saa ihan vapaasti koskea koiraan myös etsinnän ollessa käynnissä. Se piristyi siitä niin että jatkoi vielä ihan hyvin haistelua mutta kun ei. Heitin lopuksi arvauksen yhteen mistä se oli ollut vähän enemmän kiinnostunut, ylläri pylläri ei osunut. Kiltti tuomari oli sitä mieltä että osan yli se meni "vahingossa" kun ne oli sen tiellä ja osan se tahallaan "otti haltuunsa", niistä 2x -1vp, ja ohjaajalle vielä -2vp väärä löytö. Minusta niitä kiipeiltyjä laatikoita olisi ollut ainakin neljä tai viisi. Sinänsä kun saa nollan ja tulos meni siinä, aivan sama tuleeko miinusta yksi vai kymmenen. Satanen on luokkanousutulos vain silloin jos miinuksia on max -3vp, joten silloin sillä olisi väliä. Nosessa löytöjä ja virheitä ei koskaan "lasketa yhteen" koska niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, eli se olisi esim. 100p -3vp eikä "97p".

Ulko 2:30

piilo yksinäisessä mustassa tuolissa

Lähti alueen vasenta reunaa suoraan hajulle, ja olikin kokeen nopein koira tällä alueella.

voitteko kuvitella että tauon jälkeen muija puki mulle VALMIIKSI märät valjaat! no en mäkään mutta niin siinä kävi! t. nosiainen

Tauon jälkeen ensin sisä 2:30, ei saanut etsiä vapaana koska toimihenkilöt jäisi ulos ja ovi auki. Lähetin tarkoituksella vähän oven ulkopuolelta että ottaisi mahdollisen lähipiilon. Koira paineli tilan toiseen laitaan, haisteli aikansa tuoleja ja sitten kääntyi selkänsä taakse lautaseinälle. Tämä oli tuomarin sanoin tarkennustehtävä; hajua oli varmasti koko tila täynnä.

tämä lähdöstä kuvattu

piilo lautaseinässä n. neljäs vaakasauma alhaalta

Ajoneuvot 3:00 [en jaksa laittaa kuvaa kun rekkarit näkyy, peräkkäin olivat], ihan perus kaksi autoa ja todella pitkä aika, joten nyt päätin että nysvätään joka sivulla niin kauan että haju ei ainakaan jää johonkin huonosti tarkastettuun kohtaan kuten viimeeksi. Koira ei oikein olisi jaksanut keskittyä ja lukemattomia kertoja palautin sen ajoneuvolle kun se olisi vaan pyörähtänyt johonkin. Kehuin ja tsemppasin kovasti. Meinasi jo tuskan hiki alkaa nousta, koska käytiin ne kuitenkin kaikki pinnat ainakin kaksi kertaa läpi, 30s jäljellä ehti tulla ja vasta sitten osuma. Haju levisi ilmeisen huonosti.

Pajulle siis 75p -4vp, ulkoalueen nopein ja yllättävää kyllä myös tuomarin suosikki. Tuomari kehui miten kivasti ohjaaja tsemppasi ja sosiaalisesti palkkasi koiraa myös kesken etsinnän ja muistutti kaikkia muitakin, että niin saa ja joskus jopa kannattaa tehdä. Että nosea voi harrastaa hyvin erilaisten koirien kanssa ja että se on ehdottomasti rikkaus, että kaikki ei ole mitään palveluskoiria vaan. Palkintoja jakaessa hän kyllä sanoi että Laura ja pikkuinen parsoni Paju. En korjannut, että se ei ole parsonrusseli vaan tavan russeli. 😁

Ihan hyvä fiilis jäi tästäkin. Jännää että viimeeksi ne laatikot oli tosi helpot ja ajoneuvo kusi vaikka koira etsi superhyvin. Nyt laatikot oli vaikeat ja alkoi tulla sekoilua, ja ajoneuvo löytyi vaikka aikamoista taistelua se oli. Kyllähän lopputulos on edelleen se että kannattaisi vähän enemmän  treenatakin.

Lakki oli mukana autossa ja oli vähän ihmeissään kun ei päässyt mihinkään muualle kuin kuselle. Todella nätisti käyttäytyivät molemmat muiden koirien suhteen, vaikka ne on täällä maalla metsittyneet. Hirveän kivaa niistä oli haistella muiden jälkiä, edelleen vähän paha mieli siitä miten laiska olen tekemään citylenkkejä, kun ne kuitenkin kovasti tykkäisi haistella ja kuseskella, nuoret urokset.