Mökkeilyä ja nosea

Olen käynyt tänä talvena mökillä enemmän kuin aiempina yhteensä. On vaan tuntunut siltä että tekee mieli istua takan ääressä. Mökillä menee paljon aikaa avannon tekemiseen, vesien ja puiden kantamiseen jne ja jotenkin silloin pääsee hyvin ajatuksistaan irti.

Ollaan melkein joka kerta myös nosetettu täällä, samoin mummon asunnossa, kun siellä on käyty. Varsinkin mummon tyhjä mutta tavaraa täynnä oleva asunto on loistava nosepaikka!

Töppöinen on se joka edelleen juoksee niin että matot on rullalla. Lakki on ihanan tarkka ja tykkään sen tyylistä käydä pintoja läpi. Paju on juoksemaan taipuvainen ja siltä puuttuu kaikenlainen järjestelmällisyys, sitä ei kannattaisi päästää vielä etsimään liian isoja alueita ettei se opi poukkoilemaan. Pajun kanssa tuppaan vähän unohtua vaan ihailemaan sitä nuuskutusta - se on ainoa mun koirista joka todella nuuhkuttaa syvään!

Paju on todella laiskasti opetellut tuijotusilmaisua. En oikein päässyt eteenpäin siitä kun namit on kädessä; heti jos laitoin ne maahan, se vaan tarjoaa sinnikkäästi maahan menoa. Oon kyllä myös treenannut ihan tosi tosi vähän, pääasiassa en ollenkaan. Jotenkin kotona se ei vaan tunnu mukavalta, ja kaikki kentät on lumikinosten alla eikä hallia ole. Tai on pieni treenitila, mutta sielläkin kävin pari kertaa toteamassa että joku muu on. Hallitus ei halua systeemiä että sen voisi varata itselleen, niin en sitten ole jaksanut jäädä jonottamaan saati tunkenut sekaan. En ole sittemmin edes yrittänyt mennä. Johan tässä on kohta kevät ja ulkokentät käytössä, palaan asiaan sitten.

On ollut ihanaa olla tekemättä mitään. Oon jopa miettinyt voiko noita enää edes kutsua harrastuskoiriksi, kun ei niillä saata viikottain olla yhtään mitään tekemistä. Paju ei edes osaa mitään. Joskus mietin että voisi olla kivaa aloittaa agi sen kanssa; aiemmin haaveilin aina pienestä koirasta jonka perässä pysyisi itse paljon paremmin. Olisi kivaa jos voisi käydä kurssilla ja se siitä. Pelkkä ajatus seuratoiminnasta ja kaikesta siihen liittyvästä sai mut hyvin äkkiä toteamaan että parempi kun ei edes ajatella aksaamista. Näin siinä käy kun ihminen palaa loppuun, ja tätä tapahtuu koirapiireissä paljon. Miksiköhän? Sitäkin olen paljon miettinyt.

Kaksi vuotta

Kaksi vuotta ilman sinua. Loppuelämä ilman sinua.

Ensin sitä laskee päiviä, sitten viikkoja, kuukausia ja lopulta vuosia. Odotan aikaa että vuosipäivä menisi huomaamatta ohi. Mitä väliä, miksi en voi vaan lopettaa? En mahda sille mitään, että heti joulun jälkeen alkaa sellainen kuristava tietoisuus siitä että se lähestyy. Yhtä poissa hän on kaikkina muinakin päivinä.

Tällaisena haluaisin sinut muistaa. En vaan edelleenkään halua katsoa kuvia ja muistaa mitään hyvää. Suru muuttaa muotoaan, mutta katkeruus on ja pysyy. Toisaalta nyt kun tässä koronan aikakautena olen tavannut hämmästyttävän kuolemanpelkoisia ihmisiä, ajattelen aina, että minä pelkää enää kuolemaa. Sinä olet varmasti siellä.

Mulla on tuota haisevaa karvakasaa ihan järkyttävän kova ikävä. Olen kymmeniä jos en satoja kertoja miettinyt olisiko Apina pitänyt säästää kuitenkin. Ihan kuin silittämällä Apinaa voisin silittää sinua. Vittu mitä paskaa. Te olitte aina yhdessä ja teidän oli oikein myös palaa yhdessä. Eikä minulle jäänyt mitään.

Klinikan edessä en enää millään saanut sua katsomaan kameraan. Muistan tämän kuin eilisen päivän. Ehkä se oli sun tapa sanoa mulle, että nyt on pakko päästää irti. Sinä kuolit muuten niin nätisti ja huomaavaisesti keskittyen viimeisinä päivinäsi enemmän lohduttamaan minua, mutta sitten tuli se hetki kun et enää suostunut. Oli lähellä etten järjestänyt hysteeristä huutoitkukohtausta klinikan pihalla. Mitä väliä mihin sinä katsot. Yhtä poissa joka tapauksessa.

Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin viimeinen lenkki. Viimeinen se, tämä ja tuo. Sitten sinä vaan olit poissa.

Pitäiskö sun mennä jollekin ammattilaiselle juttelemaan tuosta, kuulen säännöllisesti. Miksi? Ei puhuminen muuta mitään, tapahtunut mikä tapahtunut. Ennemmin hyppään vaikka junan alle kuin menen kuulemaan kenenkään arviota siitä että "sehän oli vain koira". Tai mitä pitäisi tehdä tai tuntea, tai olla tekemättä tai tuntematta. Kaikki me kuollaan täältä ja jokainen selviytyköön omasta elämästään niillä korteilla mitä sattui saamaan. Loppujen lopuksi eihän millään ole mitään väliä.

Välillä mietin, että jos sinä eläisit, nämä kaksi ei olisi tässä. Sinä täyttäisit keväällä 11v. En pysty lainkaan kuvittelemaan olisitko jo vanha ja millainen se vanha Sieni olisi.

Lakki 2v

Lakki lakkins täyttää tänään 2v. 

Lakki on kasvaessaan muuttunut yhä enemmän varsinaiseksi rakiksi; ensivaikutelma on vaatimaton ja jopa mitäänsanomaton. Se on rauhoittunut hirveästi, sanoi anoppi joku kerta kun siellä olimme, ja se on totta. Varsinkin jos minä olen paikalla (enkä pihasaunassa), sehän lähinnä makaa pää mun jalalla. Ei se nyt koskaan ole sisällä ollut mikään paha härvääjä, mutta sekin vähä on jäänyt ja hän tosiaan on rauhoittunut. Unohdetaan nyt se että sitten kun johonkin lähdetään, rauhallisuus on kaukana 😄 Itse tykkään tuollaisesta on-off-napista ja yritän mun kaikille koirille sitä opettaa, että sisällä voisi vaan olla ja ulkona saa sitten päästellä sielunsa kyllyydestä.

Lakkia on melko haastavaa sanoin kuvailla, ja jollekin kerran meidät tapaavalle se tosiaan helposti varmaan jää varsin mitäänsanomattomaksi. Kuoren alla se on kuitenkin mun koirista ehdottomasti se sielukkain ja tunneälyltään valtava eläin. Lakkia kuvaa erinomaisesti sen toiminta Pajun sairastuttua; se osasi hakea ihmisen apuun eikä antanut periksi ennen kuin sai hänet paikalle ja vastuun siirrettyä. Samoin viime kesän vaelluksella kun meillä meinasi olla katastrofi käsillä joen ylityksessä, se toimi mielettömän järkevästi, aivan kuin se ymmärtäisi enemmän kuin koiran pitäisi voida ymmärtää. Töppöisen kanssa mulla on monesti ollut kanssa sellainen olo, ja se lienee rodulle ihan tyypillistä, mutta Lakki ylittää töppöisenkin. Töppöinen on niin itseään täynnä että se tuskin hakisi kaverille apua, vaikka ymmärtäisi ja osaisi.

Lakki on hyvin vaatimaton ja sienimäinen sikälikin, että se ei ole mudeille tyypilliseen tapaan kova etuilemaan eikä mikään minäminä-tyyppi. Laumassa se on hyvin sopuisa ja väistää ennemmin kuin osallistuu mihinkään konfliktiin. Tietty se nyt elää kahden hullun kanssa, ja jossain toisaalla voisi olla erilainen. Töppöinen saattaa känähtää mistä vaan ja Pajulle ruoka on tulistumisen aihe, mutta Lakki ei koskaan provosoidu mistään vaan sanoo vaan että ei sitten, älä hikeenny. Vain muutaman kerran oon nähnyt sen sanovan jommalle kummalle, että tämä on mun ja painu helvettiin siitä. Mikään lapanen se ei ole, mutta se ei vaan välitä esim. ruuasta niin paljon että siitä nyt viitsisi tapella.

Yllä oleva kuva on otettu juuri nyt, tätä kirjoittaessani. Sisällä se on tuollainen iilimato. Ulkona sillä ei ole mitään ongelmia irrota itsenäisesti tai treenitilanteessa. Päin vastoin välillä on saanut taas muistutella että näkyvissä pysytään... noin muuten sillä on ollut taas vähän sellaista pöhkimistä ja murkkuilua, todella lievää nuoreen töppöseen verrattuna, enemmänkin se vain ilmoittelee että puf tuolla kävelee yksittäinen ihminen jne. 

Uskon, että hän on hyvin hitaasti kypsyvä ja parhaimmillaan varmaan vasta vuosien päästä. Tarkoitan sekä treenejä että arkea. 

Lakki painaa 17kg ja on yli 50cm, tarkkaa mittaa en saanut ja meni hermo joten jotain väliltä 51-54 varmaankin. Jättiläinen joka tapauksessa. Se tuntuu säännöstelevän itse syömistään, se oli syksyllä tosi hoikka ja päätin lihottaa sitä, ja vähän aikaa sainkin sen syömään melko reilusti kunnes se alkoi jättää ruokaa. Ehkäpä hän itse tietää paremmin niin olkoon mikä on. Joskus on ärsyttänyt sen "huono" syöminen, mutta vanhaa blogia luettuani muistin että saman ikäinen töppöinen saattoi jättää kokonaan tulematta keittiöön, siis edes katsomaan mitä olisi tarjolla. Hyvinhän se siihen nähden syö. Treeneistä on ollut pitkä tauko mutta ilmassa on vähän sellaista etten ole varma milloin hän haluaa lelun ja milloin ruokaa. Ehkä pitää ottaa rutiiniksi kysyä häneltä itseltään ennen jokaista kertaa.

"Lakki on onnellinen" @ mies

***

Illalla oli vielä kakun aika:

 

Tuntuu, että aika käy vähiin.

Mietin usein, millaista on, kun ei kauhean hyvin enää kuule eikä näe. Onko omassa maailmassa rauhallista ja seesteistä vai kirkuuko kaikki yksityiskohdat omaa huonouttasi? Kun alkaa dementoitua eikä muista että söi jo kerran, ja odottaa vaan sinnikkäästi ruokaansa, onko lempeämpää muistuttaa erheestä vai antaa hänen vain olla? Tajuatko itse miten helposti menet lenkillä hukkaan ja miten paljon sinua pitää paimentaa? Muistatko aikoja kun elämäsi ei ollut tällaista, kaipaatko nuoruutta?

Mistä minä voin tietää sattuuko sinua johonkin? Miten voisin kysyä haluatko lääkettä? Haluatko vielä elää vai mieluummin päästä pois?

Sunnuntai oli huono päivä. Koira kävelee selkä köyryssä ja on vaan jotenkin niin kovin vanha ja sekaisin. Se pelkäsi nuotiota eikä ollut lainkaan oma itsensä. Kotiin tullessa se taas vinkui rapussa ylöspäin mennessämme. Osteopaatti sanoi viimeeksi, että ehkä se on joku lihaskramppi tms lihasperäinen kipukohtaus, koska edellisen kerran se sai sellaisen gabapentiinilääkityksen aikana (hermokipulääke). Olen niin väsynyt miettimään mihin sitä sattuu ja millä sitä pitäisi lääkitä. Väsynyt lääkkeisiin ja koiran kyttäämiseen, kun en näe minkäänlaista vastetta, ja silti kaikki on sitä mieltä että kyllä se on kipeä.

Eilen taas mietin voinko lopettaa koiran vain siksi etten jaksa enää itse.

Iltapissalla käytin Pajun ensin ja sitten mudit. Töppöinen piti kahdet pyyhkärit ja liikkui paljon normaalimmin. En voi lopettaa koiraa josta onnellisuus tirskuu. Hirvittävää.

Välillä huomaan toivovani, että sille tulisi jokin selkeä sairaus mikä pakottaisi tekemään päätöksen. Niin ei ehkä saisi toivoa, mutta ei taas kauheasti saamiset kiinnosta. Itsekkyys paistaa pahasti läpi tästä, mutta mikä minä olen päättämään jos aamulla hän näyttää siltä että tämä maailma alkaa riittää, ja illalla pyyhkii elämänsä kunnossa kuin haluaisi sanoa että siitäs saat ämmä, älä edes kuvittele että tämä oli tässä.

Kyllä sen vaan tietää kun aika on, sanotaan. Kuka helvetti senkään voi luvata? Entä jos lopetan sen liian aikaisin ja sillä olisi voinut olla vielä puoli vuotta jäljellä? Kaipaako se sitä jälkeen päin ja on pahoillaan että vein sen siltä? Tunnenko syyllisyyttä myöhemmin jos pelaan varman päälle ja hankkiudun siitä eroon vain saadakseni päätöksen tälle kaikelle?